Keinomakeaa mahan täydeltä

Internetissä pyörii parhaillaan joukko uutisartikkeleita, joissa kerrotaan keinotekoisten makeutusaineiden ja diabeteksen välisestä yhteydestä. Esimerkiksi Helsingin Sanomien mukaan Tutkimus väittää: Keinotekoiset makeutusaineet voivat lisätä diabetesriskiä. Samoilla linjoilla on myös muun muassa The Guardian (Artificial sweeteners may promote diabetes, claim scientists), kun taas IFLScience (Artificial Sweeteners Associated With Glucose Intolerance) on otsikoinnissaan huomattavasti tarkempi.

Eikä siinä mitään, tutkijat tosiaan esittävät keinotekoisten makeutusaineiden aiheuttavan diabetesta:

[...] Together with other major shifts that occurred in human nutrition, this increase in NAS [Non-caloric Artificial Sweeteners] consumption coincides with the dramatic increase in the obesity and diabetes epidemics. Our findings suggest that NAS may have directly contributed to enhancing the exact epidemic that they themselves were intended to fight. [...]

Artificial sweeteners induce glucose intolerance by altering the gut microbiota, Suez et al., Nature (doi:10.1038/nature13793)

Itse tutkimuksen mukaan sakariini näyttäisi muokkaavan suoliston bakteerikantaa siten, että glukoosin sietokyky heikkenee. Sakariinin nauttiminen saa siis verensokerin nousemaan entistä korkeammalle ja pysymään ylhäällä pitkään; ääritapauksessa tämä saattaa johtaa jopa diabetekseen.

Ekstrapoloimalla hyvä tulee

Mutta hetkinen... Sekä uutisissa että itse artikkelin otsikossa puhutaan keinotekoisista makeutusaineista, ja meikäläinen vaan horisee joutavia sakariinista. Luetaankohan tässä nyt edes samaa paperia?

No kyllä, tekijät vain ovat tehneet tuloksistaan hiukan odotettua laajempia johtopäätöksiä. Artikkelin ensimmäisessä osassa nimittäin joukolle hiiriä annettiin kolmea eri makeutusainetta: sakariinia, sukraloosia ja aspartaamia. Näistä sakariini aiheutti kovimman vasteen, joten tutkijat päättivät napata sen jatkotutkimuksiin prototyyppisenä keinotekoisena makeutusaineena.

Itse tutkimus on sinällään ihan mielenkiintoinen: hiirille siis syötettiin sakariinia ja todettiin sen vaikuttavan verensokeriin. Tämän jälkeen hiirien ruuansulatuskanavan mikrobikanta murjottiin antibiooteilla matalaksi ja niille syötettiin uudemman kerran sakariinia, jolloin makeutusaineen verensokeria nostava vaikutus näytti katoavan. Hypoteesille haettiin vielä lisävahvistusta siirtämällä makeutusainetta syöneiltä hiiriltä (ja itse asiassa myös ihmisiltä) ulostetta puhtaiden hiirten suolistoon. Glukoosiherkkyys seurasi mukana. Kaiken kaikkiaan näyttää siis vahvasti siltä, että glukoosin käsittely on yhteydessä suoliston bakteeritoimintaan.

Ihmisistä puhuttaessa tutkimus siirtyykin sitten heikolle jäälle. Tutkijat kävivät läpi aiemman ravintotutkimuksensa (Personal Nutrition Project) tiedot makeutusainelasit silmillä, ja tuloksia löytyi: keinotekoisten makeutusaineiden käytöllä oli yhteys useisiin indikaattoreihin, kuten esimerkiksi painoon, keskivartalolihavuuteen, glukoosiyliherkkyyteen ja tiettyihin piirteisiin suolistofloorassa. Syy-seuraussuhdetta ja varsinkaan sen suuntaa tutkimus ei kuitenkaan kykene osoittamaan.

Lopuksi tutkimuksessa tehtiin sakariinikokeita myös ihmisillä. Tarkemmin sanoen koeryhmässä oli seitsemän henkilöä, joille annettiin viikon ajan suurin sallittu annos sakariinia. Näistä kolme ei reagoinut kokeeseen mitenkään, neljällä mitattiin kohonnut verensokeri ja muutoksia suoliston bakteeristossa. Kiinnostavaa, ehkä, mutta ei tällä vielä myyntikieltoja pystytetä.

Käsissä on siis aika näppärä tutkimus sakariinin vaikutuksesta hiirten sokerisietoon suolistobakteerien kautta. Tämä on kuitenkin paisutettu koskemaan myös ihmisiä sekä kaikkia keinotekoisia makeutusaineita. Ilkeämielinen voisi ajatella, että valitsemalla päätutkimuskohteeksi todennäköisimmän ongelmavalmisteen ja otsikoimalla hiukan yli saatiin tutkimus, joka kiinnostaa myös suurta yleisöä.

Itsehän en ole minkään sortin kemisti, en ravintotieteilijä enkä makeutusaineasiantuntija, mutta tutkimuksen luettuani minulle heräsi muutamia kysymyksiä.

• Onko kolmella mainitulla makeutusaineella (sakariini, sukraloosi, aspartaami) mitään muuta yhteyttä kuin niiden tuottama makea aistimus?
• Onko muilla makeutusaineilla kuin sakariinilla vaikutusta glukoosinsietoon?
• Miksi puhutaan juuri keinotekoisista makeutusaineista? Eikö esimerkiksi stevia vaikuta vastaavalla tavalla?
• Vaikuttavatko makeutusaineet verensokeriin myös ihmisillä?

Osaan kysymyksistä löytynee suoraan vastaus, osa lienee herännyt myös tutkijoille ja saamme aiheesta lisätutkimuksta. Vaan miksi näitä kysymyksiä ei herää toimittajissa?

P.S. Tutkimuksessa muuten käytetään paitsi puhdasta sakariinia, myös kaupallisia makeutusainevalmisteita. Tarkemmin sanoen osa sakariinikokeista tehtiin valmisteella, jossa on viisi prosenttia sakariinia ja 95% glukoosia. Myös sukraloosi- ja aspartaamikokeissa suurin osa valmisteesta oli jotain ihan muuta kuin varsinaista makeutusainetta.

P.P.S. Toisin kuin Helsingin Sanomat väittää, hiirille ei syötetty makeutusainecocktaileja. Jokainen makeutusaine testattiin (tietenkin) omassa ryhmässään. Annosvaihtelukin on vähintään kyseenalaista.

P.P.P.S. Koska ette kuitenkaan usko, myös Steven Novella käsittelee tutkimusta blogikirjoituksessaan.

Ei telepatiaa näillä nurkilla, ei edes Intiassa

Mutanttien aika on alkamassa! Meediot eivät olleetkaan väärässä! Telepatia toimii!

Tai ehkä ei ihan, mutta Yleisradion uutisen mukaan viestejä välitettiin aivoista aivoihin.

Aivan Charles Xavierin kaltaisesta ilmiöstä ei kuitenkaan ole, vaan Intiassa ja Ranskassa istuvien koehenkilöiden välissä oli pari aivosähkökypärää ja internet. Annetaan Ylen kertoa:

Intialaisessa laboratoriossa olleen koehenkilön päähän oli asennettu aivosähkökäyrää eli EEG:tä mittaava laite, joka oli yhdistetty internetiin. Henkilö ajatteli yksinkertaista viestiä, joka oli tässä tapauksessa tervehdys "hei!".

Laite purki ajatellun viestin binäärikoodiksi, joka lähetettiin Ranskassa olleelle toiselle koehenkilölle, hänen päähänsä asennettuun purkulaitteeseen. Laite sai aikaan aivostimuloinnin, mikä näkyi vastaanottajan silmissä näkökentän laidalla pieninä valonvälähdyksinä. Vastaanottaja pystyi tulkitsemaan viestin sisällön.

Jo tässä vaiheessa ollaan aika kaukana telepatiasta: puhutaankin siis vain yksinkertaisista viesteistä, eikä kyseinen viesti edes ilmaannu kallon sisään sanoina tai ajatuksina, vaan vastaanottaja joutuu tulkitsemaan ääreisnäössä vilkkuvia kipinöitä.

Hiukan kiusallisempaa uutisen kannalta on, että lähettäjäkään ei itse asiassa ajatellut sanaa Hei. Tarkemmin katsoen vastaanottajakaan ei oikeastaan tulkinnut viestiä.

Itse asiassa kokeessa lähettäjä tuijotti Pongin tyyppistä kuvaruutua ja ohjasi kädellä ja jalalla palloa kohti maalilätkää; näistä liikkeistä muodostuvat aivoimpulssit tulkittiin sitten ykkösiksi ja nolliksi. Vastaanottajapäässä puolestaan koehenkilö istui laput silmillä, kun päähän kohdistettiin magneettimanipulointia, ja jännäsi, kipinöikö silmissä. Kipinöinti tarkoitti ykköstä, pimeys nollaa.

Vasemmalla lähettävä koehenkilö ajattelee ankarasti. Oikealla vastaanottaja keskittyy vastaanottamaan tervehdyksiä.

Yle ei ole uutisoinnissaan aivan yksin: Bloomberg View kertoo koneen lukevan ajatuksia, maalailee kauhukuvia väärinkäytöksistä ja mainostaa vapaita markkinoita. Telegraph puolestaan toistaa Ylenkin käyttämää AFP:n uutista ja kertoo koneen lukeneen sanan koehenkilön aivoista.

Julkisuushakuinen tutkimusasetelma

Mistä media sai idean ajatuksia lukevasta koneesta? No, aika pitkälti tutkijoilta itseltään. Itse artikkelissa kerrotaan, kuinka sanoja Hola ja Ciao käytettiin syötteenä, kun lähetettävää viestiä muodostettiin:

[...] In both cases, the transmitted pseudo-random sequences carried encrypted messages encoding a word – hola (hello in Catalan or Spanish) in the first transmission, ciao (hello or goodbye in Italian) in the second. Words were encoded using a 5-bit Bacon cipher (employing 20 bits) and replicated for redundancy 7 times (for a total of 140 bits). The resulting bit streams were then randomized using random cyphers selected to produce balanced pseudo-random sequences of 0's and 1's (for subject blinding and proper statistical analysis purposes in addition to providing word-coding). On reception, de-cyphering and majority voting from the copies of the word were used to decode the message.

Lyhyesti: sanojen kirjaimet muutettiin viisibittisiksi koodeiksi, toistettiin sen seitsemän kertaa ja kaupan päälle salattiin.

Lopputuloksena syntyi lähes satunnainen 140 bitin jono, joka ohjasi lähettäjäpään Pong-peliä, joka vilkutti lähettäjän aivoja, joita luettiin EEG-laitteella, josta lähetettiin bittejä sähköpostilla, jotka vastaanotti robotti, joka heilutti magneettikenttää, joka aiheutti fosfeenejä, jotka aisti vastaanottaja, joka kertoi nähneensä kipinöitä, jotka tulkitsi biteiksi tutkija, joka epäilemättä asui talossa, jonka rakensi Jussi.

Toisin sanoen koehenkilöt eivät välttämättä edes tienneet, että viestinä oli jokin sana. Se ei ollut missään luettavassa muodossa viestissä, ei myöskään sen paremmin lähettäjän kuin vastaanottajankaan aivoissa. Sanan ainut merkitys on, että vastaanottajapäässä viestin oikeellisuus tarkastettiin purkamalla salaus ja lukemalla sana. Oikeaksi sanaksi tulkittiin se, joka toistui useimmin noilla seitsemällä toistokerralla.

Koska tämä ei kuitenkaan kuulosta kovin mediaseksikkäältä, Harvardin lehdistötiedote jättää muutaman väliportaan mainitsematta ja kertoo lähettäjän koodanneen tervehdyksen binäärikoodiksi ja vastaanottajan dekoodanneen viestin sisällön ja [...] vastaanottaneen tervehdyksen.

Lehdistötiedote viittaa myös pikaviestintään ja päättyy lainaukseen tutkimusjohtaja Alvaro Pascual-Leonelta:

Käyttämällä kehittynyttä neuroteknologiaa, kuten langatonta EEG-lukua ja robotti-TMS-laitteita, pystyimme lähettämään ajatuksen suoraan henkilöltä toiselle, ilman että heidän tarvitsi puhua tai kirjoittaa. Tämä itsessään on jo merkittävä askel kommunikaatiossa, mutta se, että pystyimme välittämään ajatuksen tuhansien kilometrien päähän on tärkeä todiste niistä periaatteista, joilla aivoista-aivoihin-kommunikaatiota kehitetään. Pidämme tätä koetta tärkeänä ensiaskeleena tutkimuksessa, jolla täydennetään tai ohitetaan kokonaan perinteinen kielellinen tai motorinen kommunikaatio.

Otapa nyt Alvaro kynä käteen ja alleviivaa tutkimuspaperista se kohta, jossa todistetaan kenenkään lähettäneen tai vastaanottaneen ensimmäistäkään ajatusta. Siinä samalla voit selittää, miten tiedon lähettäminen sähköpostilla Intiasta Ranskaan millään merkityksellisellä tavalla eroaa siitä, että sama koe tehtäisiin lähettäjän ja vastaanottajan istuessa vierekkäisissä huoneissa.

Yleisradiolle myönnän isot pisteet siitä, että uutisessa on linkki suoraan tutkimuspaperiin. Aika iso osa niistä pisteistä kuitenkin putoaa siksi, että kyseistä paperia ei ilmeisesti ole lainkaan luettu. Ei tätä kuitenkaan voi aivan Ylen piikkiin pistää, sillä aika moni muukin media ympäri maailmaa on jo uutiseen haksahtanut. Eikä ihme, sillä yliopiston lehdistötiedote on julkisuushakuisuudessaan hävettävän harhaanjohtava.

P.S. Tiedonsiirron nopeus koko ketjussa oli noin kaksi bittiä minuutissa. Bloombergin toimittaja vertaa lähetystapaa morsetukseen. On onni, että menneiden aikojen merenkulkijoilla ei ollut käytössään Harvardissa kehitettyä telepatiaa; tällä menetelmällä SOS:n lähettämiseen kuluisi viitisen minuuttia.

P.P.S. Lehdistötiedotteen voi toki tulkita siten, että lähettäjä on lähetettävän sanan keksinyt tutkija, vastaanottaja puolestaan toisessa päässä bittejä purkanut tutkimusassistentti. Samalla tosin kypäräpäiset koehenkilöt redusoituvat vain (kuvaannollisesti) aivottomiksi osasiksi viestinvälitysketjussa – mitä he tietysti pitkälti olivatkin.

P.P.P.S. Otsikosta huolimatta tutkimuksessa ei siis saatu aikaan Telepatiaa. Aivosähköä sen sijaan mittailtiin enemmänkin.