Ajatuskuvia

Hei, me kilpailutetaan

2012-01-31T21:02:00.001+02:00

Viime viikolla uutisoitiin jälleen kilpailuttamisesta. Juhlakaluna oli tällä kertaa HSL, joka hankkii uuden lippujärjestelmän Tiedolta. Sama firmahan toteutti menestyksekkäästi muun muassa eduskunnan salijärjestelmän, pyörittää konesalia Ruotsissa, rakentelee AKE:n tietojärjestelmäuudistusta ja on osaltaan mukana myös VR:n jo legendaarisessa lippukaupassa.

Onneksi menneistä on opittu, joten tällä kertaa ongelmia ei tule. Epäselväksi jää, onko Tiedon itseluottamuksen takana se, että HSL:n tapauksessa se vastaa sovelluksista, vai se, että se ei vastaa infrastruktuurista.

Tiedon kanssa loppusuoralle pääsi Logica – joka muuten on myös mukana AKE-kehityksessä. Tiukan kilpailun jälkeen tuloksena oli kakkossija niukkaakin niukemmalla 44 miljoonan euron hintaerolla. Kolme muuta tarjoajaa putosivat pelistä jo aiemmin syistä, joita HSL ei halua kertoa.

VR:n lippukauppa oli hinnaltaan kokonaisedulliset 15 miljoonaa euroa. HSL teettää Tiedolla koko paketin paikkatietoa ja lipunmyyntilaitteita lukien, joten bussiliikenne pääsee nokittamaan junailua hiukan hintavammalla 90 miljoonan euron järjestelmällä. Mieleen jää kuitenkin kytemään kysymys: kullastako ne tulevat korttipäätteet kyhätään?

Samaan aikaan toisaalla HUS ostaa Logicalta 15,7 miljoonan euron edestä Uranus-potilastietojärjestelmän ylläpitoa. Tällä kertaa kilpailutusta ei tarvittu, sillä Logica omistaa järjestelmän oikeudet ja on siksi katsottu ainoaksi kelvolliseksi vaihtoehdoksi. Vaikka asiasta on uutisoitu laajasti, hiukan vähemmälle huomiolle on jäänyt, että näin ei ollut aina: HUS myi osuutensa Uranuksesta silloiselle WM-Datalle vuonna 2007.

Julkishallinnolla ja sitä muistuttavilla tahoilla tuntuu olevan käynnissä kilpailu, jossa nokitellaan jatkuvasti poskettomammilla it-hankkeilla. Epäonnistuneista projekteista saadaan lukea kerta toisensa jälkeen, mutta meno jatkuu vuodesta toiseen samana. Ilmeisesti asiat siis sujuvat juuri niin kuin pitääkin.

Ihmetyttää kuitenkin, miten HUS onnistui ajamaan itsensä tilanteeseen, jossa se on pakotettu ostamaan palveluja täsmälleen yhdeltä tarjoajalta? Miksi HSL katsoo tarpeelliseksi salata tarjousten hylkäämisen syyt? Sekä VR:n että HSL:n järjestelmien hankintaperusteeksi on mainittu järjestelmän vanheneminen, mutta jotain konkreettisempaa olisi kiva kuulla. Vanhaan hyvään aikaan VR kuitenkin vielä myi lippuja.

Näin ruohonjuuritasolta katsoen ainut hyväksyttävä syy maksaa it-järjestelmästä kymmeniä tai satoja miljoonia euroja on se, että sen nimi on "Skynet". Pullataikinan lailla paisuvat hankkeet takaavat, että kilpailutuksen loppumetreille pääsee vain se sama muutaman nimen lista, joka on tarjonnut lööppimateriaalia jo vuosia.

Ainakin osasyy alisuorittamiseen on mitä ilmeisimmin kilpailuttamisessa itsessään, niin prosessina kuin ideologiana. Vaikka yksityisten yhtiöiden epäonnistumisetkin nousevat välillä otsikoihin, harvan hankinnat menevät toistuvasti poskelleen; julkinen kilpailutus sen sijaan tuntuu tuottavan pettymyksiä tasaiseen tahtiin. Monivaiheinen järjestelmä lienee raskas niin tilaajalle kuin tuottajallekin, eikä kummallakaan osapuolella näytä olevan suurta vastuuta lopputuloksesta.

Olisikohan prosessia aika uudistaa?

Lähikoulut kunniaan

2012-01-23T17:05:00.000+02:00

Helsingin Sanomat kertoi lauantaina (21.1.), kuinka Helsingissä vanhemmat välttelevät lähikouluja: esimerkiksi Roihuvuoressa vain reilu kolmannes lapsista päätyy heille nimettyyn kouluun. Vanhemmilla on mahdollisuus valita lastensa koulu, ja mahdollisuutta myös käytetään.

Lapsipako korostaa koulujen välisiä eroja: kun oman asuinalueen koulusta huhutaan huonoa, vanhemmat pyrkivät sijoittamaan lapsensa hyviksi koettuihin kouluihin. Opetusministeri Jukka Gustafsson ja Helsingin sivistystoimesta vastaava apulaiskaupunginjohtaja Tuula Haatainen tunnistavat ongelman. Molemmat ovat kuitenkin sitä mieltä, että vanhempien mahdollisuutta valita ei pidä rajoittaa.

Herää vain kysymys, miksi ei? Suomi on saanut paljon positiivista julkisuutta PISA-testien kärkimaana, ja merkittävimpänä syynä on aika lailla yksimielisesti pidetty yhteiskunnan ylläpitämää, tasalaatuista peruskoulua. Opetuksen pitäisi siis oletusarvoisesti olla samaa kaikkialla, eikä erityistä syytä muun kuin lähikoulun valintaan ole.

Todellinen maailma on tietysti toinen, ja kouluissa on eroa niin kuntien välillä kuin niiden sisälläkin. Gustafssonin ja Haataisen ruusuinen ajatus vanhempien valistamisesta on kuitenkin kotoisin vielä tasalaatuista koululaitostakin kaukaisemmasta utopiasta. Jos vanhemmat nyt puskevat lapsiaan kaukaisempiin kouluihin huhujen perusteella, mitä opetusministeri voi sanoa saadakseen mielen muuttumaan?

Yksittäisten lasten siirtelyn sijaan pitäisi kiinnittää huomiota ongelmakouluihin niin, että niidenkin maine ja opintosuoritukset saataisiin samalle tasolle muiden kanssa. Muutama viikko sitten samainen HS kertoi kuopiolaisesta yrittäjästä, joka lahjoitti paikalliselle koululle 10 000 euroa turvaluokan perustamiseen. Ehkäpä Helsingissäkin resursseja kannattaisi suunnata koulumatkailun sijaan lähikoulun työympäristön parantamiseen.

Ylenpalttista

2011-12-18T20:26:00.001+02:00

Yleisradion rahoituksen tulevaisuudesta päästiin viimein jonkinlaiseen yksimielisyyteen. Kuten arvata saattaa, poru on noussut niin tv-katsojien kuin mediankin joukoissa.

Aamulehti onnittelee tehdystä päätöksestä, mutta vertaa Yleisradion rahoitusta dopingiin – valtion varoilla pyöritetään merkittävää mediatoimijaa, jonka ei tarvitse juuri huolehtia tuotannon kannattavuudesta. Helsingin Sanomien Mikael Pentikäinen jatkaa samalla valittelulinjalla pohtiessaan, mikä Ylen roolin pitäisi olla. Paikoitellen kritiikki on osuvaa, mutta osittain sillä tunnutaan peittelevän myös omia epäonnistumisia.

Esimerkiksi Aamulehti harmittelee, kuinka Yleisradio päästi kansallisesti merkittäviä urheilutapahtumia lipsumaan maksukanavien puolelle. Hetkinen, eikö palvelua pitänytkään siirtää kaupallisille toimijoille? Ei pitäisi tulla yllätyksenä, että tulosvastuulliset yhtiöt tarttuvat mieluiten selkeisiin vetonauloihin ja pyrkivät sen jälkeen saamaan palvelusta maksun. Se kai on koko harjoituksen idea.

Pentikäinen puolestaan mallailee Yleä katsellessaan, mitä ohjelmia voisi tuottaa myös yksityinen yritys. Itse kehottaisin Pentikäisen saman tien katsomaan vaikkapa Sanoma-konsernin lähettämiä 4D- ja Jim D -dokumentteja ja miettimään, kuinka moni niistä voisi tulla Yleisradion kanavilta. Laadukkaita ohjelmia voisi esittää jo nyt.

Myös Ylen internet-palvelut saavat sapiskaa: nettitarjonta on liian laajaa, kun samaan aikaan perinteiset mediatalot yrittävät keksiä keinoja saada verkosta edes jotain tuloja. Dilemma on toki valitettava, mutta eikö Ylen kaltaisen yleishyödyllisen palvelun pidäkin julkaista tuotantonsa mahdollisimman monen saataville?

Ajatusleikkinä sopii muuten pohtia, millainen olisi kaupallisten radioiden Areena. Musiikkiahan netissä ei soiteta, ja juonnettua tai toimitettua ohjelmaa kaupallisilla aalloilla ei juuri kuulu, radioteatterista puhumattakaan.

Mediayhtiöt toivovat Ylen pysyvän poissa jaloista ja näyttävän sen, mikä muilta yli jää – ja muina aikoina virityskuvaa. Viime kädessä Yleisradion mahdollisuus toimia ilman välittömiä tulostavoitteita on kuitenkin etu paitsi Ylelle itselleen, myös koko kansalliselle kulttuurille. Kuinka monella kaupallisella toimijalla olisi todellisuudessa halua palvella pienen maan ja kielen pienimpiä kohderyhmiä? Mainoskanavien nykytarjonta vetoaa paljolti pienimpään yhteiseen nimittäjään, jolloin ohjelmistoon päätyvät vain varmat nakit ja niiden seuralaisina pakkomyydyt B-luokan tuotokset. Oma tuotanto keskittyy kansainvälisiin kilpailuformaatteihin. Miksi Ylen alasajo muuttaisi tilannetta?

Ylen rahoitusmalli korvamerkittyine veroineen on vähintäänkin eriskummallinen, ja veropäätökseen kirjattu nostoautomaatti herättää aivan aiheellisesti närää. Toiminnan laajuuttakin voisi huoletta pohtia uudestaan. Ylen karsiminen siinä luulossa, että kaupalliset yhtiöt tarjoaisivat vastaavaa palvelua edes maksusta, on kuitenkin utopiaa.

HS:n Pentikäinen päättää kirjoituksensa herättelemällä epäilyksiä Ylen puolueettomuudesta ja rummuttaa moniarvoisen median puolesta. Huoli on toki aiheellinen, mutta on hyvä muistaa, että sen esittää Suomen suurimman sanomalehden päätoimittaja, jonka työnantaja julkaisee joitakin kymmeniä lehtiä, kahdeksaa tv-kanavaa ja useampaa radiokanavaa. Yhden kilpailijan, vaikka sitten eduskunnasta riippuvaisen, torsoksi karsiminen ei moniarvoisuutta ainakaan lisää.

Tehdään edes jotakin

2011-11-20T11:10:00.001+02:00

Imagessa julkaistiin viime vuoden lopulla artikkeli psykologian professori Irving Kirschin tutkimuksista, joiden mukaan masennuslääkkeet ovat karkeasti ottaen yhtä suurta plasebo-teollisuutta. Innostuin aiheesta siinä määrin, että pistin Kirschin kirjan The Emperor's New Drugs tilaukseen ja lukulistalle. Nyt alkaa olla loppuyhteenvedon aika.

Kirsch aloittaa kirjan kertomalla, kuinka hän alunperin lähti tutkimaan plasebo-vaikutusta. Ajatuksena oli tehdä metatutkimus, jossa plaseboa verrataan hoitoa saamattomiin masennuspotilaisiin. Tutkimus tuli tehtyä, mutta samalla huomio kiinnittyi masennuslääkkeiden lääkevaikutukseen: masennuslääketutkimuksissa plasebon ja lääkkeen välinen ero paljastui olemattomaksi. Vielä hätkähdyttävämpää oli se, että annetulla lääkkeellä ei ollut merkitystä. Nykyaikaiset masennuslääkkeet olivat teholtaan identtisiä paitsi 1960-luvun masennuslääkkeiden, myös esimerkiksi rauhoittavien lääkkeiden ja synteettisen kilpirauhashormonin kanssa.

Kirschin johtopäätös useista tutkimuksista on, että masennuslääkkeet ovat itse asiassa aktiivisia plaseboja: pieni ero sokeripillereihin johtuu siitä, että lääkkeiden sivuvaikutukset vahvistavat plaseboefektiä. Tämän tueksi Kirsch kertoo muun muassa havainnoista, joiden mukaan potilas tunsi olonsa sitä paremmaksi, mitä pahemmat sivuvaikutukset lääkkeestä aiheutui.

Jatkoa seuraa. Kirja kertoo, kuinka ajatus masennuksesta aivojen kemiallisena epätasapainona sai alkunsa, ja käy sitten läpi julkaisuja, jotka ovat ristiriidassa tämän näkemyksen kanssa – mukaan lukien toinen niistä julkaisuista, joihin teoria alunperin perustui. Kirsch käy myös läpi saamaansa kritiikkiä ja esittää vakuuttavan joukon tutkimuksia, joilla kritiikki ammutaan alas.

Voi tietysti sanoa, että psykologina Kirschillä on oma lehmä ojassa, ja hänen mukaansa tehokkain apu masennukseen onkin terapia. Ongelma kuitenkin on, että terapia on kallista ja vaikeammin toteutettavissa, kuten psykiatrian professori Erkki Isometsäkin Imagen jutussa toteaa:

Missä reaalitilanteessa Suomessa ollaan, meillä ei ole sellaista psykoterapian saatavuutta, missä se olisi laajalti masennuksen hoidolle vaihtoehto. Vaikka lääkkeiden vaikutus on vähäinen, se on parempi kuin ei mitään.

Itse asiassa jo kirjan alkumetreillä todetaankin, että mikä tahansa hoito on parempaa kuin toimettomuus. Kun terapiatilanne on mikä on, Kirsch esittää lääkkeille myös muita vaihtoehtoja, kuten luontaislääkitystä, liikuntaa ja itsehoito-oppaita. Myös näille suosituksille on tarjolla lähdeviitteitä.

Kirsch kiistämättä ajaa omaa näkemystään, mutta hän on kasannut mielipiteilleen sangen tukevan pohjan. Mielenkiintoisimpia osuuksia kirjassa on, kun Kirsch kertoo viranomaisten ja lääketutkijoiden reaktioista tuloksiin: ne ovat sangen laimeita, sillä masennuslääkkeiden heikko teho on ilmeisen tunnettu tosiasia.

Ongelmana on, että yksittäisen lääkärin ja potilaan kannalta lääkkeet tavallaan toimivat. Jos potilas tuntee olonsa paremmaksi, tavoite on saavutettu, vaikka syynä olisikin plasebovaikutus. Kirjan perusteella tämän voi kuitenkin rinnastaa homeopatiaan. Erona on vain, että pillereitä tehtailevat lääkeyhtiöt ja sivuvaikutukset ovat hyvinkin todellisia.

Kansakunta voi siis yhä huonommin, ja lääkkeeksi siihen tarjotaan... niin, lääkkeitä. Yleisesti hyväksytyt vaihtoehdot ovat vähissä, käytettävissä olevat resurssit samoin. Vaan niin mukavaa kuin tablettien napsiminen onkin, ehkä olisi aika keksiä jotain muuta.

Uutisvirran vietävänä

2011-11-15T22:04:00.000+02:00

Niin kuin monesti tavataan sanoa, internet on mullistanut tiedonvälityksen. Sanomalehtien sijaan uutisia luetaan netistä ja yhä enenevässä määrin älypuhelimilla. Samalla uutisten julkaiseminen on muuttunut kilpajuoksuksi, jossa määrä korvaa laadun; yksittäisenkin sivuston uutisten seuraaminen vaatii rankkaa suodastusta.
Olen jo pitkään etsinyt toimivaa ratkaisua uutislukijaksi; ohjelmistoa tai palvelua, joka kaivaisi verkosta olennaisen. Olennaisen määritteleminen ei kuitenkaan ole aivan yksinkertaista. Verkko on täynnä erilaisia suosittelukoneita kaikenlaiselle sisällölle, mutta niiden perusongelma on, että ne yleensä selvittävät käyttäjän mieltymyksiä ja tarjoavat lisää samaa. Irtiottoja ei juuri tarjota.
Uutisten kohdalla tämä lähestymistapa toimii huonosti, sillä saman sisällön toistaminen useaan kertaan ei varsinaisesti toteuta uutisen perusluonnetta. Aihepiiritason tunnistaminenkin on ongelmallista, sillä Kreikan kriisi käy nopeasti kuivaksi, vaikka ensimmäinen uutinen kiinnostava olisikin.
Erityisesti mobiilialustoille on tarjolla kuitenkin useita ohjelmia, joiden avulla uutisten ja blogien seuraamisesta saattaa tulla hiukan siedettävämpää. Tässäpä pari vaihtoehtoa.

Google Reader: Google Reader lienee maailman käytetyin RSS-lukija. Sen hyvä puoli on, että se toimii kaikkialla – web-käyttöliittymä on toimiva ja ainakin Android-sovellus perin oivallinen. Reader muistaa käyttäjän lukemat ja lukemattomat uutiset, ja tämän takia se sopii hyvin esimerkiksi aktiivisessa seurannassa olevien blogien lukemiseen. Tiheään päivittyvien uutissivustojen seurannassa lukemattomien artikkelien määrä paisuu äkkiä mahdottomaksi.
Feedly: Feedly on käytännössä vaihtoehtoinen käyttöliittymä Google Readeriin. Erityisesti Android-sovellus on suorastaan kaunis ja monin tavoin mukava käyttää. Verkkopalvelu lyö sekin Readerin ulkoasun puolesta laudalta, mutta käytettävyydessä Feedlyn lähestymistapa jää kakkoseksi.
my6sense: My6sense poikkeaa edellisistä siinä, että se pyrkii analysoimaan käyttäjän lukutottumuksia ja etsii aktiivisesti uutta luettavaa. Pesämunan voi hakea Google Readerista tai valitsemalla sovelluksen asetuksista nipun kiinnostavia aihepiirejä. Käytännössä sovellus toimii erittäinkin hyvin; ainoa valittamisen aihe on, että aihepiirivalikoima jää herkästi turhan kapeaksi.
Pulse News: Pulse tarjoaa mobiilikäyttäjille sujuvan käyttöliittymän erilaisiin uutissyötteisiin. Sovellus näyttää hyvältä, toimii ripeästi ja kytkeytyy haluttaessa esimerkiksi Read It Lateriin ja Instapaperiin. Seurattavia aihepiirejä riittää ja sovelluksen seuraamien sivustojen kirjo vaikuttaa laajalta.
Taptu: Jos Pulse tuntuu turhan karkilta, Taptu on käyttöliittymältään jonkinlainen itäblokilta tuoksahtava kopio. Toiminnot ovat pitkälti identtiset, mutta tuntuma on joka käänteessä aavistuksen karumpi. Mainoslauseet puhuvat sosiaalisuudesta ja tiskijukkailusta, mutta näiden ilmentyminen varsinaisessa sovelluksessa jää vähän hämäräksi.
ChannelCaster: ChannelCaster jatkaa samaa ideaa kuin Pulse ja Taptu mutta korostaa käyttäjien roolia. Jokainen käyttäjä voi rakentaa erilaisten sivustojen syötteistä oman kanavansa ja julkaista sen muiden seurattavaksi. Ruohonjuuritason toimittaminen on ajatuksena hyvä. Sääli, että se on kääritty sekä ulkonäöltään että käytettävyydeltään perin kankeaan kuosiin.
News360: News360 kaivaa mainosten mukaan minua kiinnostavia asioita esimerkiksi Facebook-, Twitter- ja Google Reader -tililtäni ja keräilee sitten uutisia ympäri maailmaa. Käytännössä uutisvuo tuntuu kuitenkin virtaavan pitkälti USA:sta ja tyrehtyy välillä kokonaan. Readerista palvelu tunnisti pari-kolme sivustoa ja aihepiirijaottelu ei tunnu pitävän paikkaansa lainkaan.
Genieo: Genieo on joukon ainoa tietokoneella käytettäväksi tarkoitettu ohjelmisto. Sovellus kyttää käyttäjää taustalla ja poimii sisältövinkkejä esimerkiksi Google-hakujen perusteella. Softa toimii muuten oivallisesti, mutta my6sensen tapaan se urautuu herkästi – Genieo saattaa tarjota tunnistamastaan aiheesta kymmeniä lähes identtisiä uutisia eri lähteistä. Ohjelma kerää myös turhan innokkaasti RSS-syötteitä seurattavakseen esimerkiksi erilaisilta foorumeilta. Suurin puute Genieossa kuitenkin on, että se on tietokonekohtainen; ohjelma asennetaan jokaiselle koneelle erikseen, eikä synkronointimahdollisuutta ole.

Käytännössä yksikään listan sovelluksista ei yksinään tunnu riittävältä, joten toistaiseksi pyörin vähintään kolmen sovelluksen loukussa. Google Reader on se alustariippumaton pohja, jolla on hyvä seurata lukulaariin kertyviä blogeja. My6sense puolestaan käynnistyy siinä vaiheessa, kun bussipysäkillä on neljä minuuttia luppoaikaa uutisten lukemiseen. Työpöydän kulmalla puolestaan otsikoita vilkuttelee Genieo. Salaa toivon, että jossain vaiheessa nämä kaikki yhdistyvät ja pääsen viimein käyttämään yhtä, oikeasti toimivaa ratkaisua.

Mikä virastolle nimeksi

2011-10-08T22:45:00.000+03:00

Ilta-Sanomat listasi menneellä viikolla Suomen omituisimpia lasten nimiä. Joukkoon mahtuu niin tuotemerkkejä kuin mausteitakin, eikä kaikilla vanhemmilla todellakaan tunnu olevan kaikki inkkarit kanootissa.

Myös suomalaisessa virastomaailmassa kaikki haluavat vaihtaa nimensä identtisellä tavalla persoonallisiksi. Leikkilatinasta napattujen nimien airuena saattoi toimia järjen, oikeinkirjoitussääntöjen ja kielikorvan vastaisesti nimetty Merita Pankki (entinen Kansallis-Osake-Pankki ja Unitas), mutta ennen kaikkea tällä päättömän nimeämisen saralla ovat kunnostautuneet valtiota lähellä olevat tahot.

Viimeisin kummastuksen aihe on viime aikoina hajauttamispolitiikan pelinappulaksi joutunut Fimea. Pienenä vinkkinä vastaisuuden varalle: jos nimeen joudutaan yhdistämään selitys, ja lehdet lisäävät uuden nimen perään toistuvasti päätteen "(entinen Lääkelaitos)", nimen muutos ei ollut kovinkaan onnistunut.

Vastaavia esimerkkejä löytyy 1990-luvulta alkaen lukuisia. Kun suomalainen aseteollisuus koottiin viime vuosituhannen lopulla yhteen yhtiöön, Patrian tieltä kuopattiin muun muassa nimet Vihtavuori, Lapuan patruunatehdas ja Sisu Defence. Destia syntyi, kun Tieliikelaitos päätti ryhtyä kryptiseksi. Inspecta (entinen Teknillinen tarkastuskeskus) on nykyään kansainvälisestikin menestynyt sertifikaattimaakari, Acuta puolestaan Pirkanmaan sairaanhoitopiirin ensiaputiski. Helsingin virastoista yhdistetty Palmia palvelee vaihtelevalla menestyksellä. Viestintäalalla toimiva Ficora sentään on nähnyt valon ja esittelee itsensä nykyään asiaankuuluvasti Viestintävirastoksi.

Leonia oli entinen Postipankki ja nykyinen Sampo; erinäiset yhtiöjärjestelyt siirsivät nimihirviön armeliaasti historiaan. Nykyään Sampo-konsernin suurin omistaja on muuten Solidium, Suomen valtion sijoitusyhtiö – perisuomalainen ja kuvaava nimi sekin.

Oppilaitosten listalta löytyvät muun muassa nimet Metropolia (entinen Stadia ja EVTEK), Helia, Novia, Lappia ja Savonia. Arcada on Uudenmaan ruotsalainen ammattikorkeakoulu, jonka pääkoulutusalana ovat ilmeisesti kolikkopelit. Laurea puolestaan oli ennen Espoon-Vantaan ammattikorkeakoulu, nykyään Lohjan alueen urea. Onnea vain ylpeille vanhemmille.

VR:n toiminnasta voidaan olla monta mieltä, mutta ainakin sen nimessä kalskahtaa edelleen ylpeästi Valtion Rautatiet. Lippu-uudistusfiaskon jälkimainingeissa kasvojen pesu lienee kuitenkin paikallaan, joten voi hyvin olla, että jo ensi talvena Suomen raiteilla puksuttaa Ferria.

Kevyesti liikkeellä suvessa

2011-06-30T19:49:00.003+03:00

Näin kesän tullen olen jälleen päässyt kiertelemään kunnailla erilaisilla kulkuvälineillä. Niinpä ajattelin jakaa havaintojani kanssakulkijoille hellämielisten ohjeiden muodossa.

Pyöräilijän paikka: Jalkakäytävä on tarkoitettu jalankulkijoille, pyörätie pyöräilijöille, yhdistetty väylä molemmille. Jokaiselle on oma merkkinsä, joissa seikkailevat kohtalaisen tunnistettavat hahmot. Jos väylän päässä ei näy pyörää, suuntaa siis ajoradalle.
Toisaalta merkit toimivat myös toisinpäin: jos kadun vieressä kulkee kevyen liikenteen väylä, sitä tulee käyttää, jos se vain suinkin on mahdollista. Pyörätietä pulleammaksi paisunut ego ei ole hyväksyttävä syy ajella kadulla. Nopeutesi on vain nestehukan tuoma aistiharha.
Ja vielä tangenttina: ajoradalla liikkuville säännöt ovat pääosin yhteiset. Yksisuuntainen katu on yksisuuntainen myös pyöräilijälle.
Rullasauvailu: Pidetään ne sauvat omalla puolella – niillä on tarkoitus lykkiä vauhtia, ei seivästää kanssakulkijoita. Kun asetut alamäessä muna-asentoon, suuntaa ne piikit edes taaksepäin, älä 45 asteen kulmassa yläviistoon sivulle.
Kevyen liikenteen väylällä kävely: Vaikka tieliikennelaki käy jalankulkijoiden toilailuille vuosi vuodelta suopeammaksi, nyrkkisääntö on kuitenkin, että väylällä kuljetaan reunassa ja peräkkäin. Dressmann-kävely näyttää toki tyylikkäältä, mutta sen paikka on muulta liikenteeltä suljetulla alueella.
Suojatien eteen pysähtyminen: Kun jalankulkija on aikeissa astua suojatielle, hänelle pitää antaa esteetön kulku. On alla sitten auto, mopo tai polkupyörä, ajoradan käyttäjä väistää. Jos joku muu on jo pysähtynyt, pysähdy rinnalle. Se ei ole vain hyvä tapa, se on laki.
Autojen ja pyörien väistely: Väistämissääntöjä on viime vuosina rukattu suuntaan jos toiseenkin, pääasiallisesti kuitenkin niin, että pyöräilijän pitää väistää autoja yhä useammin. Siedettävä nyrkkisääntö on, että risteyksessä kääntyjä väistää, muualla pyöräilijä väistää.
Autoilijan kannattaa siis tiirailla kevyen liikenteen väylille ainakin risteyksissä. Pyöräilijän puolestaan kannattaa aina olla valmiina väistämään – kamoja keräillessä ei helpota yhtään, vaikka sattuisikin olemaan oikeassa.
Koiran ulkoiluttaminen: Järjestyslain mukaan koira tulee pitää taajamassa kytkettynä. Vielä hiukan olennaisempaa on, että koiran pitää olla hallinnassa.
Jos Noppe on kävelyllä viisimetrinen flexi äärimmilleen venytettynä, kuinkakohan nopeasti omistaja kelaa koiransa pois lähestyvän auton/pyöräilijän/luistelijan/avomaankurkun tieltä? Entä kuinka hyvin se tosi kiltti ja koulutettu ja siksi irrallaan oleva Gennadi mahtaa totella, kun ohi pyyhältää juoksussa oleva ja muutenkin viehko narttu?
Edesvastuuttoman koirahtelun kulminaatiopisteessä otuksia on matkassa useampia, yleensä eri puolilla tietä, ja ulkoiluttajana on hontelo esiteini. Rullaluistimilla.

Yleisenä turvaohjeena kevyelle liikenteelle voisi sanoa, että kypärä on ihan hyvä ajatus. Laki puhuu vain polkupyöräilijöistä, mutta ei se silti kiellä itsensä suojaamista muilla välineillä liikuttaessa. Kuperkeikka alamäessä sattuu huomattavassa määrin, vaikka alla olisikin luistimet tai potkulauta.

Vastoin yleistä mielipidettä minun nähdäkseni suomalainen liikenne toimii kaiken kaikkiaan melko mainiosti. Tiellä kulkijat liikkuvat pääosin ainakin osapuilleen sovussa, ja tarpeen vaatiessa tilaa löytyy tiukemmassakin paikassa. Aina on kuitenkin parannettavaa. "Läheltä piti" antaa ymmärtää, että onnettomuus vältettiin; useimmiten se kuitenkin viittaa tilanteeseen, jota ei olisi edes pitänyt syntyä.

Ei se niin Nookaa

2011-06-17T18:38:00.003+03:00

Olen viime kuukausina ryhtynyt sivistämään itseäni. Kirjaston kori on täyttynyt tietokirjoista, kun olen kahlannut läpi niin ihmisen osaa kuin tuomiopäivän ennusteitakin.

Kirjallinen harrastukseni elää pitkälti paikallisbussissa: puolen tunnin työmatka tarjoaa hyvän mahdollisuuden nauttia muutaman sivun verran painavaakin asiaa. Matkustusmukavuuden parantamiseksi mielessä on alkanut siintää ajatus siirtymisestä e-kirjoihin.

Vaikka lukulaitteita saa kotimaastakin, Barnes & Noblen Nook-tuoteperhe houkuttelee suuresti. Viime kuussa myyntiin tullut, kosketusherkällä eInk-näytöllä varustettu uusi Nook on kerännyt kehuja, ja Nook Coloria on tituleerattu ensimmäiseksi houkuttelevaksi Android-tabletiksi. Päälle päätteeksi Nookit syövät Adoben epub-formaattia, jota muiden muassa Akateeminen kirjakauppa käyttää.

Niinpä ryntäsin tiistai-iltana sydän pamppaillen B&N:n verkkokauppaan, ja siellähän Nookit möllöttävätkin heti etusivulla. Ei muuta kuin lukulaite ja kirjoja ostoskoriin ja postipakettia odottamaan! Korin täytettyäni rekisteröidyin kirjakaupan käyttäjäksi, annoin osoitetietoni, ja siirryin kassalle.

Vaan ah ja voi! Aikansa ostoskoria tutkailtuaan B&N:n digitaalivirkailija tuli siihen tulokseen, että valitettavasti Nookin voi toimittaa ainoastaan yhdysvaltalaiseen osoitteeseen. Varmuuden vuoksi vaihdoin eInk-laitteen väriversioon, mutta sekään ei suostunut lähtemään Suomen suuntaan.

Leuka rinnassa poistin laitteet ostoskorista ja päätin ostaa valitsemani kirjat luettavaksi vaikkapa pc-ohjelmalla. Mutta ei: myös sähköisten kirjojen toimitus suomalaiseen osoitteeseen on mahdotonta.

Kun ei kerran raha kelpaa, tyhjensin ostoskorin ja lähdin omille teilleni. Vaan päättyykö tarina tähän? Enpä usko.

Seuraavana päivänä Barnes & Noble muisti minua sähköpostilla: ostoskorissani on tavaraa, joten haluaisinko mahdollisesti suorittaa ostokseni loppuun? Kyllä kiitos, vaan sitä koriin uudelleen ilmestynyttä Nookia ei edelleenkään suostuta toimittamaan Suomeen. Touhu alkoi hiljalleen vaikuttaa härnäämiseltä.

Rekisteröidyttyäni käyttäjäksi arvon kirjakauppa on muistanut minua päivittäin sähköpostilla tai kahdella, ja jokaisessa niistä mainostetaan Nookia tai Nook-kirjoja. Yhdessäkään ei mainita sanallakaan, että niitä ei voi tilata USA:n ulkopuolelle. Tätä ei mainita myöskään kaupan Nook-sivuilla, eikä sitä löydy usein kysytyistä kysymyksistä.

Barnes & Noble lähettää siis minulle profiloituja mainoksia, jotka keskittyvät tuotteeseen, jota he eivät halua minulle myydä. Olisikohan prosessissa jotain korjattavaa?

Ihan luvan kanssa

2011-05-31T10:56:00.003+03:00

Eilinen kirjoitukseni Kopioston digiluvasta herätti siellä täällä hiukan kysymyksiä luvan kattavuudesta. Kopioston digilupa-ukk vastaa kysymyksiin osittain, mutta selvennetään vielä hiukan lisää.

Sopimuslisenssi on siis menetelmä, jonka perusteella tekijöiden laajaa tukea nauttiva järjestö voi jakaa koko alansa kattavia käyttölupia. Opetusministeriön hyväksymä järjestö — eilisen kirjoituksen Kopiosto tai vaikkapa Teosto — voi siis antaa luvan käyttää myös niiden tekijöiden teoksia, joita se ei edusta. Tämä menettely perustuu tekijänoikeuslain 26. pykälään.

Vastaavaa käytäntöä harrastetaan muissakin maissa, ja niinpä luvan ulottaminen ulkomaille perustuukin vastavuoroisuuteen: Kopiosto kerää rahaa Suomessa, ja vastaavat elimet muissa maissa poimivat hiluja myös suomalaisista teoksista.

Petteri Järvisen mukaan Kopioston tähtäimessä ovat lähinnä kustantajien ja muiden instanssien verkkosivustot. Tällä rajauksella digilupa olisikin ehkä pätevä, sillä noihin sivustoihin rajattuna pyöritään selkeästi Kopioston asiakkaiden piirissä. Valitettavasti vain luvassa ei moista rajausta ole: se on yleinen lupa nettisisällön käytölle opetuksessa. Aiemmin lähinnä valokopioihin ja kustantajiin keskittynyt järjestö väittää nyt siis edustavansa kaikkia maailman nettikäyttäjiä.

Kyllä, lupa tosiaan kattaa koko maailman. Se kattaa myös juuri sinun kirjoituksesi ja kuvasi, jos et niiden käyttöä erikseen kiellä. Opettajan tekijänoikeusoppaan mukaan Kopiostolle voi ilmoittaa, mikäli ei halua teoksiaan digiluvan perusteella käytettävän. Epäilemättä tätä listaa sitten lupia jaettaessa ja sivuja kopiotaessa orjallisesti tarkkaillaan.

Mielenkiintoinen kysymys sinällään on, kuinka Kopiosto aikoo seurata teosten käyttöä. Järvinen tietää kertoa, että Kopiostolla on seurantajärjestelmä kehitteillä, mutta Kopioston ulkopuoliset tekijät siitä tuskin kostuvat.

Kopiosto lupaa paljon

2011-05-30T19:30:00.003+03:00

Kopiosto julkaisi tänään Digiluvan, jonka hankkimalla oppilaitokset saavat kopioida verkosta sisältöä ja käyttää sitä opetuksen materiaalina. Kopioston mukaan uusi lupa ratkaisee monia opetuksen tekijänoikeuskysymyksiä.

Yksi kysymys, johon Kopiosto ei lehtitiedotteessaan vastaa, koskee sen omaa roolia tekijänoikeustantereilla. Millä lihaksilla Kopiosto verkkolupia todellisuudessa jakelee?

Kopioston, samoin kuin muidenkin tekijänoikeusjärjestöjen, lupatoiminta perustuu Opetusministeriön kanssa sovittuun käytäntöön, jossa lukuisia tekijöitä edustava järjestö voi jakaa yleiskattavia lupia alansa teosten käyttämiseen. Tästä sopimuslisenssistä säädetään tekijänoikeuslain 26. pykälässä.

Käytäntö on sinällään ymmärrettävä ja hyväksyttäväkin: ei ole realistista odottaa, että jokainen tekijänoikeuden alaista materiaalia käyttävä taho kävisi kysymässä tekijältä erikseen lupaa teosten käyttöön. Moinen kyselyprosessi olisi kohtuuttoman raskas niin tekijöille kuin teosten käyttäjillekin.

Kopioston digilupa vääntää kuitenkin nupit kertaheitolla yhteentoista. Kyse ei ole pelkästään ammattimaisten tekijöiden tai julkaisijoiden teosten hyödyntämisestä; Kopioston tarjoama lupa kattaa koko internetin kuva- ja tekstimateriaalin — luvan ulkopuolelle jäävät lähinnä muiden tekijänoikeusjärjestöjen edustamat taiteen alat.

Tekijänoikeusjärjestöjen asema perustuu ainakin nimellisesti mandaattiin, jonka järjestöt saavat edustamiltaan tekijöiltä. Nyt onkin ehkä hyvä hetki miettiä, mikä on Kopioston todellinen asema digitaalisen sisällön tuottajien keskuudessa. Yhdistyksen kotisivujen mukaan sillä on valtakirja noin 50 000 suomalaiselta tekijältä. Luku on toki iso, mutta toisaalta 250 000 suomalaista on vastannut Facebookissa kysymykseen "Miten päin kinkku ja juusto voileivälle?". Viidellä miljoonalla suomalaisella on internetyhteys, ja sosiaalisen median ja kamerapuhelimien maailmassa kohtalainen osuus näistä käyttäjistä on myös julkaissut tuotoksiaan verkossa. Muualta maailmasta saattaa löytyä pari järjestöjen ulkopuolista tekijää lisää.

Tekijänoikeusjärjestöt ovat käyneet sotaa internet-piraatteja vastaan jo parikymmentä vuotta, viimeksi viime viikolla suomalaiset musiikkituottajat haastoivat Pirate Elisan. Samaan aikaan toisaalla Kopiosto on omimassa itselleen koko internetin.

Tulli palvelee

2011-04-07T16:56:00.002+03:00

Tilailin pari viikkoa sitten tavaraa Hongkongista. Tuo maaginen saareke Kiinan kupeessa tarjoaa jos jonkinlaista mukatarpeellista tarviketta, ja tällä kertaa tarve siunaantui valokuvausharrastuksen puolelta langattomien salamalaukaisimien muodossa.

Koskapa kyseessä oli hiukan tavanomaista kalliimpi paketti, oli täysin odotettavissa, että Tulli kiinnostuisi asiasta ja vaatisi siivun itselleen. Parin viikon päästä tilauksesta Itella muistikin minua saapumisilmoituksella: maahan on saapunut paketti, ja sille pitäisi nyt tehdä tulliselvitys. Onneksi Tulli on nykyään asiakaspalvelulähtöinen laitos, ja yksityishenkilöt voivat tehdä tulliselvityksen netissä. Sinne siis!

Ei mennyt niin kuin Strömsössä.

Tullin palvelu on paperilla oivallinen. Käyttäjä tunnistautuu pankkitunnuksilla ja ilmoittaa saapuneiden tavaran tyypin ja arvon. Tulli arpoo automaattisesti kannettavan tullin ja verot, ja asiakas voi maksaa ne suoraan verkkopankissa. Maksun jälkeen asiasta menee ilmoitus postille, ja paketti ilmaantuu kotiluukulle.

Käytäntö on sitten jotain muuta. Nettituonnin sivut ovat periaatteessa asialliset, mutta ongelmat alkavat viimeistään maahantuotavaa tuotetta kuvailtaessa. Kuinkakohan moni kansalainen onnistuu kaivamaan kertayrittämällä Euroopan komission TARIC-tietokannasta oikean tuotekoodin hankkimalleen tuotteelle?

Jos tuotekoodit kuitenkin löytyvät, palvelu lisää kyselemättä postikulut ensimmäisen tuotteen hintaan. Maksettavaksi kulut toki menevät joka tapauksessa, mutta voisihan tuosta käyttäjälle ilmoittaakin. Arvailujen varaan jää, miten järjestelmä mahtaa jyvittää postikulut, jos paketissa on useamman tullitariffin tuotteita.

Sisään pääsee kyllä pankkitunnuksilla, ja netissä maksaminenkin onnistuu oivallisesti. Harmi vain, että tuettujen pankkien lista ei ole sama. Esimerkiksi POP- tai Aktia-pankin asiakas voi tunnistautua pankkitunnuksilla, mutta maksu täytyy suorittaa jollakin muulla keinolla, sillä kyseisiä tunnuksia ei voi käyttää tullin palvelussa maksamiseen.

Järjestelmä antoi eri vaiheissa prosessia muutamankin virheilmoituksen, mutta lopulta kädessä oli tullauspäätös, tullit maksettu ja Tullin kertoman mukaan Postille asiasta ilmoitettu. Ei siis muuta kuin sohvalle pakettia odottamaan.

Itellan toiminta oli perinteiseen tapaan salamannopeaa, ja vaivaisessa viikossa paketti onnistuttiin kuljettamaan Vantaan tullipostista Tampereelle. Vaan kurjuuksien kurjuus! Salamalaukaisimien sijaan postilaatikossa odottikin uusi saapumisilmoitus.

Totta tosiaan: sen sijaan, että paketti olisi kannettu kotiin, se onkin nyt vuorostaan Tampereen tullissa, josta sen voi noutaa asiakasystävällisellä aikataululla arkisin 8:00–15:30. Toistaiseksi hämärän peittoon on jäänyt, mitä paketti tuolla tekee, sillä Tullin nettipalvelussa sen tila on edelleen selvitetty ja mainospuheiden mukaan minun pitäisi tällä hetkellä olla iloisesti laukomassa salamoita. Kaukaa.

Unohtunut journalismi

2011-02-25T09:29:00.006+02:00

Helsingin Sanomat uutisoi tänään, kuinka uusi pakkokeinolaki uhkaa kansalaisten tietoturvaa. Uutisen arvoinen asia, epäilemättä. Mielenkiintoista on kuitenkin, miten aiheeseen on päädytty.

Hallituksen esitykset ovat luonnollisesti verkossa luettavana, mutta ankea tekstimassa saa epäilemään, että kyse ei taida kuitenkaan olla tutkivasta journalismista. Kuin sattuman kaupalla on nimittäin päässyt käymään niin, että Helsingin Sanomissakin siteerattu Piraattipuolueen puheenjohtaja Pasi Palmulehto julkaisi alkuviikosta puolueensa kannanoton kyseisiin hallituksen esityksiin.

En epäile hetkeäkään, etteikö Palmulehto olisi fiksu mies ja hänen huolensa aiheellinen. Vaan missä vaiheessa pääsi käymään niin, että lehtijuttuja tehdään satunnaisen puolueen edustajan sanomisien perusteella? Missä piilevät asiantuntijalausunnot? Esimerkiksi lakivaliokunta on päätynyt kuulemaan kokonaista nippua eri tahoja – ehkä uutiseenkin olisi voinut sovittaa pari katsantokantaa.

Helsingin Sanomat – tai tarkemmin STT – ei tokikaan ole asialla yksin. Uusi Suomi julkaisi oman pläjäyksensä jo muutama päivä sitten, sekin ilmeisesti puhtaasti Palmulehdon aktiivisuuden ansioista.

Näin nettiaikakaudella kiire ja laiskuus tuntuvat entistä useammin menevän journalististen intohimojen edelle. MTV3 julkaisi Kari Tapion kuolemasta uutisen, jonka sisältö oli kopioitu sanasta sanaan Wikipediasta. Tällä kertaa touhu oli sentään niin räikeää, että myös Julkisen sanan neuvosto tarttui asiaan. Itse valittelin pari vuotta sitten verkkouutisointiin ilmaantunutta tapaa korjailla uutisia julkaisun jälkeen. Nyt ilmiöstä on tullut niin jokapäiväinen, että uutisten kommentointimahdollisuus tuntuu lähinnä kiusanteolta; miksi edes kommentoida, kun toimittaja voi koska tahansa vetää kirjoitukselta maton alta muokkaamalla alkuperäistä uutista.

HS:n Kuukausiliitteen Unto Hämäläinen pohti taannoin oivassa kolumnissaaan, miten Wikileaks vaikuttaa journalismiin. Hämäläisen vertaus Miedosta ja piristeistä on erinomainen, mutta valitettavasti Mietoon rinnastettavat toimittajat tuntuvat nykyään olevan harvassa. Verkkotoimitusten taso tuntuu olevan lähempänä kunnanmestaruuskisojen karsintoja.

Romu on henkilökohtaisia valintoja

2011-02-02T01:10:00.004+02:00

Viznutin blogissa pohdiskeltiin laajamittaisesti nykyaikaisen digitaalikulttuurin ongelmia.

Oma kommenttini aiheeseen uhkasi paisua eeppisiin mittoihin, joten julkaisen kirjoitukseni tässä. Intron jälkeen lähdetään täyteen juoksuun, joten alkuperäinen kannattaa lukea. Tätäkin voi harkita.

Digitaalitekniikan kehitys on jo yli puolen vuosisadan ajan noudattanut ns. Mooren lakia, joka ennustaa, että mikropiirille mahtuvien transistorien määrä tuplaantuu noin kahden vuoden välein.

Sivuhuomautuksena todettakoon, että Moore puhui alunperin vuodesta. Vaan kyllähän hyvääkin lakia pitää välillä korjata.

Bloatista olen sinällään samaa mieltä, samoin kuin sen tuottamista, tarpeettomista ohjelmistovirheistä.

Ennen vanhaan pesukoneet ja televisiot ostettiin kahdeksikymmeneksi vuodeksi eteenpäin, mutta nykyään samassa ajassa "pääsee" hankkimaan ainakin neljä kappaletta kumpiakin.

Kaiken uhallakin kysyisin kuitenkin tähän tueksi tilastoja. On toki mukava fiilistellä vanhojen hyvien aikojen ikuisuuksia kestäneillä laitteilla, mutta väittäisin, että siinä aika pitkälti aika kultaa muistot.

Kuinkakohan moni 50-luvun televisio oli oikeasti käytössä 70-luvulla? 60-luvun pyykkikone 80-luvulla?

Kannattaa muistaa, että laitteiden määrä nykyään on aika paljon menneitä aikoja suurempi. Televisioita oli 50-luvulla noin yksi kylässä, 80-luvulla ehkä yksi taloudessa, nykyään alkaa olla yksi huoneessa.

Samaan aikaan myös ihmisten välinen tiedonvälitys on mullistunut. 1950-luvulla puhelin oli ehkä joka kolmannessa tuvassa ja virallinen totuus löytyi sanomalehdestä ja Ylen uutisista. 2000-luvulla suurehko osa kansasta kohisee verkossa. Niin kuin tuttua on, ihmiset puhuvat kärkkäämmin negatiivisista asioista - ja myös muistavat ne paremmin.

Laitetiheyden takia siis todennäköisyys sille, että viallinen yksilö osuu omalle kohdalle tai tuttavapiiriin on suurempi kuin aiemmin. Toisaalta viestinnän takia on huomattavasti aiempaa todennäköisempää, että niistä hajonneista toosista kuulee myös vähän kauempaa.

On toki mahdollista, että laitteet ihan oikeasti hajoavat useammin, mutta toisaalta monella alalla valmistusmateriaalit, -tekniikka ja myös laadunvalvonta ovat ottaneet harppauksen tai pari menneinä vuosikymmeninä.

Todettakoon, että sekä laitteiden yleistymistä että kommunikaation lisääntymistä voi kritisoida, molempia jopa varsin hyvillä perusteilla.

Ohjelmaan voidaan piilottaa esimerkiksi ajastin, joka hieman takuuajan umpeutumisen jälkeen estää laitteen toimimisen kokonaan tai saa sen oikuttelemaan.

Alkuperäisen kirjoituksen kommenteissa kyseltiin näistä esimerkkejä. Mistään kovin merkittävästä en ole kuullut, mutta tulostuskaseteissahan tuosta on käyty oikeuttakin: mikropiireillä on estetty tarvikekasettien käyttöä, mutta sen lisäksi niillä on myös rajoitettu ikää esim. tiettyyn arkkimäärään, riippumatta siitä, kuinka paljon mustetta oikeasti on kulunut.

Vasteaikaongelmat ovat vain yksi esimerkki siitä, kuinka teollisuus haluaa keskittyä mieluummin uusien toimintojen tehtailuun kuin peruskäyttöä häiritsevien ongelmien ratkaisemiseen.

Olen samaa mieltä siitä, että vasteen antaminen käyttäjälle on tarpeellista. Sen sijaan olen eri mieltä siitä, että kyse olisi teollisuuden nimenomaisesta halusta tehdä jotain vastoin käyttäjän etua.

Itse luulen, että monet kehittäjät yksinkertaisesti ovat siinä määrin funktionaalisuuteen keskittyviä ihmisiä, että välittömän vasteen antamisen sijaan mieluummin keskitytään tekemään sitä ohjelman varsinaista käyttötarkoitusta. Prioriteetteja voisi ehkä jossain määrin rukata, siitä lisää hiukan jäljempänä.

Esimerkiksi kaikki suosituimmat uudet nettipalvelut Facebookista Youtubeen ja Spotifyyn olisi täysin mahdollista toteuttaa siten, että ne toimisivat 1990-luvun lopun koneilla ja vieläpä paremmin ja nopeammin kuin nykyisillä.

Sinällään vitsikkäästi muuten Facebookin ja monen muunkin nettisivuston tapauksessa aika iso osa siitä käyttäjän koneeseen kohdistuvasta tehovaatimuksesta tulee juuri tuosta syystä, jonka puutteesta edellisessä kohdassa valitettiin: nykysivustoja monesti rakennetaan hyvinkin dynaamisiksi ja pyritään antamaan käyttäjälle vasteita, ja käytännössä se nykyteknologioilla tarkoittaa esimerkiksi javascriptin tai Flashin/Silverlightin/jonkunmuunminkä käyttöä.

Flashin suorituskyky toki on aika lailla surkuhupaisa, ja selaimien javascript-tulkkeihinkin on kiinnitetty oikeasti huomiota vasta parin viime vuoden ajan. Lopputulos kuitenkin on, että yhtä ongelmaa oiottaessa on törmätty toiseen.

On vaikea edes keksiä mitään yksittäiselle ihmiselle mielekästä tietojenkäsittelytehtävää, joka vaatisi 2000-luvun suorituskykyä pelkän luonteensa vuoksi ilman minkäänlaisia määrällisiä paisutteluja. Tätä voisi hyvin pitää merkkinä siitä, että meillä on jo aivan riittävästi tehoja vähäksi aikaa.

Voi toki pitää, mutta eri asia on, onko sillä mitään totuusarvoa. Jos tyytyy pelaamaan Pongia ja Space Invadersia, 70-luvun tehot riittävät mainiosti. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö lisäteholle olisi ihan validia käyttöä.

Kuinka moni käyttää nykyään digikameraa 1990-luvun lopulta? Kuinka moni haluaisi käyttää sellaista?

Edistystä on tapahtunut niin käyttöliittymässä (mm. siinä käyttäjälle annettavassa vasteessa) kuin kuvanlaadussakin. Itse veikkaan, että jos digikamerat olisivat kymmenen vuoden takaista tasoa, moni kuskaisi edelleen mukana filmiä. Se voisi toki olla hyväkin asia, mutta valokuvauksen ja digikuvauksen yleistymiseen sillä määrällisellä kehityksellä on ollut kyllä aika ratkaiseva vaikutus.

Jos siirrytään liikkuvaan kuvaan, digitaalinen video ylipäätään on mahdollistanut edes jollakin tasolla järkevän editoinnin myös kotioloissa. Puuhana noin ylipäätään se on aika lailla ehtymätön resurssisyöppö - sekä koneiden että ihmisten. Niinpä niitä kotivideoita ei sitten käytännössä edelleenkään editoida ollenkaan riittävästi.

Esimerkiksi kuvankäsittelyohjelma voisi normaalitilassa muistuttaa yksinkertaista piirto-ohjelmaa, jonka toimintatavan pystyisi sisäistämään täydellisesti pelkän lyhyen koekäytön perusteella. Kaikenlaiset aputoiminnot, automatiikat ja muut erikoisuudet löytyisivät tarvittaessa helposti, ja käyttäjä voisi lisäillä niitä kokonaisuuden jatkeeksi tarpeen mukaan, mutta ne eivät koskaan häiritsisi olemassaolollaan sellaisia käyttäjiä, jotka eivät niitä tarvitsisi,

Käytännössähän tuota yksinkertaistusta on tullut siinä mielessä, että nykyään on tarjolla noita yksinkertaisia ohjelmia, eikä samaa softaa yritetäkään tarjota kaikille käyttäjille.

Tosiasia nimittäin on, että tuo ylläoleva kaunis kuvaus on äärettömän helppo kirjoittaa mutta pirullisen vaikea toteuttaa.

Käyttöliittymä- ja käyttökokemussuunnittelu on peijoonin vaikeaa. Sen suunnitelman toteuttaminen on vielä jonkin verran vaikeampaa. Microsoft on ainakin menneinä vuosina pistänyt pelkästään käyttöliittymien tutkimiseen pienen valtion budjetin verran rahaa vuosittain, ja lopputulokset näkyvät itse kunkin pöydällä.

Tosiasia vaan on, että yleispätevää käyttöliittymää on vaikea tehdä. Kun ominaisuuksien määrä kasvaa, tuo vaikeus lähestyy nopeasti mahdottomuutta.

Muutoin olen kyllä Avuttomuus-otsikon alustasta pitkälti samaa mieltä. Ohjelmien pitäisi olla helpompia. Tämä on jossain määrin tunnistettu myös koulutuksessa, nykyään korkeakouluissakin taitaa tietotekniikan opiskelijoilla olla ainakin jonkin verran pakollisia käyttöliittymopintoja.

Avoimet ohjelmat kuitenkin kärsivät niistä aivan samalla tavoin, ja lisäksi niillä on vielä aivan omat ongelmansa päälle. Syyt tähän löytyvät liikkeen historiasta, jossa on alusta asti mieluummin keskitytty jäljentämään olemassaolevia ohjelmia kuin rakentavasti kyseenalaistamaan vallitsevia suunnitteluperiaatteita.

Itse taas palaisin tässä kyllä tuohon edellä esittämääni teesiin "käyttöliittymäsuunnittelu on peijoonin vaikeaa", ja väittäisin, että avoimen lähdekoodin ohjelmistot ovat siitä lähes poikkeuksetta hyviä esimerkkejä. On sama, yritetäänkö niillä matkia kaupallisia ohjelmia vai tehdä jotain ihan omaa, käyttöliittymät ovat yleisesti ottaen jotain välttävän ja hirvittävän välimaastossa.

Syyt tosiaan löytyvät monesti historiasta - moni softa on rakennettu ratkaisuksi kehittäjiensä ongelmaan, eikä niissä ole välttämättä juuri mietitty yleiskäyttöisyyttä tai käyttöliittymää. Kehitys on ollut hyvin tavoitehakuista: kohdekäyttäjän tarpeet on täytetty, eikä muuta.

Sen jälkeenhän kysymys muuttuukin sitten ideologiseksi: jos softassa on jotain vikaa, ei muuta kuin Emacs käteen ja korjaamaan. Harva korjaa, koska se edellyttää perehtymistä ja oman ajan käyttämistä. Ja jos nyt ihan totta puhutaan, harvalla olisi todellista kompetenssia tehdä vaikkapa siitä käyttöliittymästä kovin paljon parempi; lopputulos olisi todennäköisesti vain vähän erityyppisen käyttäjän henkilökohtaisiin tarpeisiin sorvattu variaatio.

Noin yleisesti ottaen kirjoituksessa on useita oikeinkin hyviä huomioita, mutta se muotoutuu tarpeettomaksi vastakkainasetteluksi pahansuovan teollisuuden ja jonkunlaisen ideologisen utopian välillä.

Markkinavoimat eivät päätä mitään. Niitä päätöksiä tekevät käyttäjät, kehittäjät, jos jonkinlaiset isot ja pienet pomot. Ihan tavalliset ihmiset, joka ikinen päivä.

Ja toisaalta, minkään sortin manifesti ei tee ihmisistä yhtään sen ahkerampia, koodareista taitavampia tai perusjanttereista viisaampia. Korjattavaa riittää kyllä, mutta vikojen ulkoistaminen kasvottomien markkinavoimien syyksi on vain epärehellisyyttä.

Google hakee rajoja

2010-02-13T19:28:00.002+02:00

Google on päässyt tällä viikolla otsikoihin useampaan kertaan. Kotimaisessa mittakaavassa merkittävää oli karttapalvelun katunäkymien virallinen julkaisu, kansainvälisesti kohinaa on herättänyt Buzz-palvelu. Yhteistä molemmille tapahtumille on se, että molemmissa ihmisten yksityisyyttä on avattu melko isolla kädellä.

StreetView herättää kiinnostusta, mutta samalla se on nostanut myös aiheellisia kysymyksiä yksityisyydensuojasta. Raahelaisen miehen munaskut ovat vain ikävä sivujuonne, joka uhkaa peittää peruskysymyksen: miksi Google ylipäätään kuvaa ihmisten koteja ja pihoja?

Google on aivan varmasti tietoinen lain salakatselupykälistä (RL24), eikä tarvitse ruudinkeksijää ymmärtääkseen, että asuinalueella tolpan nokasta kuvatessa kuviin osuu myös ihmisiä pihoillaan ja asuntojen ikkunoissa. Salakatselulle pitäisi kuitenkin osoittaa tekijä, ja sen taakse Google saattaa piiloutua: kun sekä kuvaaminen että julkaisu on automatisoitu, kukaan ei tunnu olevan vastuussa.

Buzz puolestaan on Googlen vastine Twitterille ja Facebookille. Koska Google on sosiaalisessa kisassa pahemman kerran jälkijunassa, se päätti pakkosyöttää palvelun kaikille Gmail-käyttäjille. Palvelun olennainen piirre on mahdollisuus seurata muita käyttäjiä. Saadakseen palvelun vauhtiin, Google päätti tehdä tämän käyttäjiensä puolesta: sähköpostikumppaneista ja Gtalk-sättijöistä muodostettiin seuraajajoukko, joka näkyy kunkin käyttäjän julkisessa profiilissa.

Niinpä Google tuli julkaisseeksi journalistien ja heidän lähteidensä välisiä yhteyksiä. Se teki anonyymin blogin pitäjästä paljon vähemmän anonyymin, kun kirjoittajan oikea Gmail-tunnus yhdistyi automaattisesti aktiivikommentoijien tunnuksiin. Buzz tuli automaattisesti käyttöön, ja sen käytöstä poistaminen vaatii työtä - pelkkä sammuttaminen poistaa vain sen vähäisenkin kontrollin, joka omaan profiiliin on annettu.

Totuuden nimissä on todettava, että Google ei tietenkään ole touhuissaan yksin. Enirolla on jo omat katukuvansa, samoin paikoitellen myös Microsoftin Bing-karttapalvelulla. Facebook on pykälä kerrallaan usuttanut käyttäjiään entistä julkisemmiksi, ja Twitterin kaverilistat ovat nekin julkisia. Google on kuitenkin yhtiönä erityisen näkyvä, ja se yrittää edelleen ratsastaa hyvän jätkän maineellaan.

Kirjailijat saavat teoksensa pois Googlen kirjaskannauspalvelusta ilmoittamalla. Uutissivusto voi sanoutua irti Googlen News-keräilystä. Buzz-käyttäjä voi blokata seuraajiaan ja piilottaa asioita profiilistaan. StreetView antaa sekin mahdollisuuden valittaa kuvien sisällöstä.

Kun Goole näin auliisti antaa käyttäjien vaikuttaa sisältöön, pääsee helposti unohtumaan, että mitään noista ilmoituksista ja muutoksista ei pitäisi tarvita alun alkaenkaan. Yhtiö kopioi tietoisesti tekijänoikeuden suojaamaa tavaraa, julkaisee tietoisesti ihmisten yksityisasioita, kuvaa tietoisesti asuintaloja. Googlen maailmassa oikeutta saa vain, jos sitä ymmärtää itselleen vaatia. Yhtiölle, jonka motto on "Do No Evil" moinen takaperoinen maailmankatsomus sopii kovin huonosti.

PS. Blogspot-palvelusta poistettiin menneellä viikolla puolen tusinaa musiikkiblogia DMCA-ukaasien takia. Tällä kertaa näyttää siltä, että blogisteilla oli lupa blogeissa esitellyn musiikin julkaisemiseen - vaan kun poistovaatimus oli tehty, siihen reagoitiin automaattisesti. Välillä oikeutta saa, vaikkei sitä olisikaan.

Epämääräistä herkistelyä

2009-08-17T22:25:00.002+03:00

SYL otti tänään kantaa sukupuolierottelun poistamiseksi kouluista. Ehdotus on hyvinkin kannatettava, sillä kukapa ei haluaisi yläasteille yhteisiä pukuhuoneita. Varsinaisena kupletin juonena SYLin lausumassa on kuitenkin erottelun häivyttäminen sukupuolisensitiivisellä opinto-ohjauksella. Jaa millä? Aivan.

Sukupuolisensitiivisyys on sekä hirvittävää finglishiä että käsitteenä epämääräinen. SDP:n naiset kuvaavat sukupuolisensitiivisyyden sukupuolinäkökulman huomioonottamiseksi kaikessa toiminnassa, mikä kuulostaa täsmälleen päinvastaiselta kuin mihin esimerkiksi SYL oli kannanotossaan pyrkivinään.

Vika ei tietenkään ole Ylioppilaiden liiton, eikä välttämättä edes SDP:n. Olisi kaikkien osapuolten kannalta parempi, jos pyrittäisiin välttämään sanoja, jotka ovat itsensä kanssa ristiriidassa. Jos yleiseen kulutukseen tarkoitetun sanan ymmärtämiseen tarvitaan seminaareja tai epämääräisiä käyttöohjeita, on ehkä syytä miettiä sanavalintaa uudelleen.

Totta tosiaan, ihmisellä on sukupuoli. Se näkyy useimmiten niin haarojen kuin korvien välissäkin, ja valitettavasti ja onneksi se näkyy myös ympäröivässä yhteiskunnassa. Sukupuolierojen häivyttäminen ammateista opinto-ohjauksen voimin kuulostaa epäilyttävästi siltä, että poikia tökitään sairaanhoitajiksi ja tyttöjä autonasentajiksi, jotta saataisiin prosentit näyttämään paremmilta.

Itsekin toki palan halusta heittää kikkelit pois ja puhua asioista asioina. Niinpä ehdotankin, että sukupuolisensitiivisyyden sijaan SYL kannustaa opettajia, ohjaajia ja ihmisiä ylipäätään kohtelemaan kanssakulkijoita yksilöinä, ei stereotypioina. Kauaskatseisella lausunnolla voisimme ehkä pelastaa kauniin kielemme rotu-, paino- ja blondisensitiivisyydeltä.

Onnellisen tutkijan munauksia

2009-07-07T12:57:00.002+03:00

Ajatushautomo nef päästi aivopierun ja julkaisi listan maailman onnellisimmasta maista suhteutettuna ekologiseen jalanjälkeen. Kuningasajatuksena on, että elämä voi olla onnellista myös vähemmällä kulutuksella ja ympäristö huomioiden. Niinhän siinä sitten kävi, että esimerkiksi Talous-Sanomat uutisoi asiasta otsikolla "Nämä ovat maailman onnellisimmat maat".

Kärkeen arviossa nousee Costa Rica. Suomi puolestaan on sijalla 59, yhtenä korkeimmalle sijoittuneista länsimaista.

Jos Karibianmeren paratiisissa asuminen ensikuulemalta tuntuukin oivalliselta ajatukselta, listan yleisempi tarkastelu herättää kysymyksen tai pari. Esimerkiksi sijalle 42 nousee Haiti: maa, jossa nef:n oman tiedon mukaan ihmiset elävät suhteellisen lyhyen ja epätyydyttävän elämän. Kaikeksi onneksi se tehdään kuitenkin ekologisesti, joten listalla noustaan kirkkaasti Suomen ohi.

Jos Haiti vielä kuulostaa miellyttävältä, niin entäpä Irak? Irak - maa, jossa on käyty jos jonkinmoista sotaa ja vainoa vähintäänkin puolen vuosisataa - on nef:n ja Talous-Sanomien mukaan suoranainen onnela verrattuna vaikkapa naapurimaahamme Norjaan. Ilmeisesti ylenpalttinen turskahuumori ja öljystä ja alumiinista räävitty säädytön bruttokansantuote pudottaa pohjoisen pahoinvointivaltion sijalle 88.

Sudan, joka on tunnettu muun muassa Darfurin leppoisasta leirintäalueesta, on sijalla 121 HPI:llä 28,5 (Happy Planet Index). Samaiseen lukemaan pääsee myös eurooppalainen sorron tyyssija, Luxemburg. Euroopan heikoimman sijoituksen ottaa Viro, joka on sijalla 131. Tällä lukemalla se on aavistuksen verran Malin ja Mosambikin edellä, mutta ei sentään aivan niin auvoinen kuin Angola (eliniänodote 37,6 vuotta, lapsikuolleisuus 182/1000) tai Sambia (eliniänodote n. 40, joka kuudennella aikuisella HIV).

Raha ei ehkä tee onnelliseksi, mutta ei sitä tee myöskään korruptio, sotilasvallankaappaukset, pakolaisleirit ja hiv-epidemia. Nef:n listalla pieni hiilijalanjälki kuitenkin pyyhkäisee tällaiset pikkuasiat näkymättömiin. Ympäristösta toki tulisi pitää huolta, mutta arvon ajattelijat ovat onnistuneet tekemään indeksistään lähinnä surkuhupaisaa länsimaista itseruoskintaa.

Kovat kotimaiset

2009-02-23T19:19:00.000+02:00

Facebookissa on viime päivinä pyörinyt BBC:ltä vivahtava lista maailmankirjallisuuden klassikoista. Brittipainotteisuudesta suivaantuneena kirjailin ylös muutaman kotimaisen hengentuotteen, jotka jokaisen suomalaisen pitäisi lukea.

BBC:n listan oheismateriaalin mukaan kyseisistä klassikoista perusjannu on lukenut keskimäärin kuusi kappaletta. Kovasti arvostetun Stetson-instituutin mukaan seuraavasta listasta neljäkin alkaa olla jo kova suoritus.

Kalevala
Juhani Aho: Rautatie
Jalmari Finne: Kiljusen herrasväki -sarja
Maria Jotuni: Huojuva talo
Juhani Aho: Juha
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
Väinö Linna: Tuntematon sotilas
Ilmari Kianto: Punainen viiva
Joel Lehtonen: Putkinotko
F. E. Sillanpää: Ihmiset suviyössä
Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
Mika Waltari: Sinuhe Egyptiläinen
Volter Kilpi: Alastalon salissa
Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä
Veijo Meri: Manillaköysi
Veikko Huovinen: Veitikka
Juhani Peltonen: Elmo
Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
Hannu Salama: Juhannustanssit
Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu
Heikki Turunen: Simpauttaja
Minna Canth: Työmiehen vaimo
J. L. Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinat
Paavo Rintala: Sissiluutnantti
Kalle Päätalo: Iijoki-sarja (ei niin tarkkaa, jos nyt edes yksi osa)
Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia
Eeva Joenpelto: Neito kulkee vetten päällä
F. E. Sillanpää: Hurskas kurjuus
Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa

Listaan voisi melko helposti lisätä tuplamäärän teoksia, eikä vielä oltaisi edes kyseenalaisissa kuuluisuuksissa. Sama pätee moneen muuhunkin taiteenalaan; niin musiikista kuin vaikkapa elokuvastakin löytyy nippu tuotoksia, joissa on aimo annos kansallista identiteettiä. Kirjallisuus tosin vaatii keskimääräistä enemmän aktiivisuutta; Sissiluutnanttia on hankala omaksua taustakirjallisuutena.

Viime aikoina olen syystä tai kahdesta kiinnittänyt huomiota erilaisiin blogeihin ja muihin kirjoituksiin, jotka kritisoivat enemmän tai vähemmän terävästi monikulttuurisuutta. Vaan kuinka moni todella tuntee kotimaisen kulttuurin hedelmät? Koska viimeksi nautit annoksen Lassilaa?

Almuja tekijälle

2008-11-18T21:18:00.003+02:00

Tekijänoikeus on viime aikoina ollut useammallakin tavalla tapetilla. Ensin joukko tutkijoita otti kantaa Euroopan komission ehdotukseen laajentaa taide-esityksen suojaa nykyisestä 50 vuodesta 95 vuoteen. Sitten Teosto vaatii multimediapuhelimien lisäämistä hyvitysmaksun piiriin, ja viimeisimpänä TV-kaista vastustaa Kopioston ehdotusta iptv-palvelujen verottamisesta.

Varsinkin viimeinen tapaus tuo esiin aika mielenkiintoisen ilmiön: Digitodayn keskustelu on täynnä pyhää vihaa tekijänoikeusjärjestöjä kohtaan, eikä kukaan vaivaudu pohtimaan TV-kaistan motiiveja. Kysehän ei ole laajakaistaverosta eikä suoraan kuluttajia koskevasta maksusta, vaan ilmeisestikin tv-lähetysten edelleenlähetysmaksusta, jota esimerkiksi perinteiset kaapeli-tv-operaattorit maksavat mutta josta TV-kaista kaikesta päätellen luistaa. Näppärällä vihjailulla ja uhkakuvien maalailulla piirretään kuitenkin kuva pohjattoman ahneesta tekijänoikeusjärjestöstä, joka haluaa kaikkien suomalaisten kukkarolle. Kopiosto ehtikin jo julkaista aiheesta vastineen.

Tekijänoikeusjärjestöt ovat käyttäytymisellään saaneet aikaan tilanteen, jossa monen keskustelijan selkäytimeen on porautunut tarve vastustaa automaattisesti järjestöjen kaikkea toimintaa. Uudistumisen sijaan järjestelmässä on pyritty sovittamaan fyysisen maailman säännöt uuteen digitaaliseen todellisuuteen. Kulmikasta pulikkaa sovitetaan pyöreään reikään.

Tekijänoikeuksien perusta on hyvin yksinkertainen: jos teet jotain, voit myös tiettyyn rajaan asti määrätä, mitä tuotokselle tehdään. On vallan reilua, että työn hyödyntämisessä muistetaan myös alkuperäistä tekijää. Kiistaa voidaan sitten käydä siitä, kuinka laajalle tekijän määräämisoikeus ulottuu, ja kuinka monessa välissä uutta laskua pitäisi kirjoittaa. Saman kiistan voi ulottaa myös ajallisesti — kun tuotetun informaation määrä kasvaa osapuilleen eksponentiaalisesti, onko järkevää pyrkiä jatkuvasti kasvattamaan tekijänoikeuden pituutta.

Kuka esittävän taiteilijan suoja-ajan venyttämisestä hyötyy? Tekijänoikeusjärjestöjen kuva suoja-ajan umpeutuessa vaivaistaloon joutuvasta artistista on aika lailla kuvitteellinen. Tuskin kovin moni taiteilijakaan on niin kahvilla, että jättää vanhuudenpäivänsä parikymppisenä soitetun levytyksen varaan. Pitkän linjan muusikoille levytyksiä kertyy pitkin uraa, lyhyemmällä linjalla täytyy muita töitä etsiä joka tapauksessa. Saman suoja-ajan piiriin kuitenkin kuuluvat myös muun muassa tuottajat, toisin sanoen levy-yhtiöt.

Toisaalta laki hyvitysmaksusta on jo olemassa. Sen tarkoituksena on korvata tekijöille yksityisestä kopioinnista koituva hävikki; laissa annetaan lupa tehdä kopioita, ja vastineeksi määrätään kopioinnissa yleisesti käytetyille medioille maksu. Jos musiikkia nykyään kuunnellaan puhelimella, eikö ole ihan paikallaan, että kyseinen maksu kattaa myös puhelimet? Muun muassa Nokia ymmärrettävästi vastustaa hanketta.

Sama pätee yhtä hyvin myös Kopioston tilanteeseen. Laki antaa jonkunlaista osviittaa tv-lähetysten edelleenlähettämisestä, ja Kopiosto hallinnoi vapaiden kanavien lähetyslupia. Jos kaapeliyhtiöt ja isommat taloyhtiöt nykyisellään maksavat lähetysten edelleenlähettämisestä, millä ihmeen logiikalla maksu katoaa, jos lähetyksen toimittaakin iptv:llä?

Tekijänoikeusjärjestöillä on huono maine, ja osittain ihan syystä. Kannattaa kuitenkin muistaa, että ne sentään edustavat edes jonkinlaista nippua ihan oikeita tekijöitä. Nokian ja TV-kaistan kaltaiset yritykset edustavat aika tarkkaan itseään.

Yhteiskuntavastuu

2008-10-29T01:12:00.003+02:00

John Tierney kirjailee New York Timesiin tiedeblogia, jossa on viime aikoina ollut näkyvästi esillä energiatuotanto. Tierney on asetellut vastakkain ydinenergiaa ja uusiutuvia energiamuotoja muun muassa valtiotukien ja omavaraisuuden näkökulmasta.

Suomessa Ylelle ehdotettiin uutta rahoitusmallia sitomalla televisiomaksu asuntoon. Tämä puolestaan on kirvoittanut monenlaista keskustelua Ylen merkityksestä ja yleisestä tarpeellisuudesta. Eräässä toisessa keskustelussa puhuttiin Seiskasta, Hymystä, niiden lukijakunnasta ja -määristä.

Vaikka aiheet vaihtelevat, kaikissa puhutaan rahasta. Tierneyn blogi julistaa markkinatalouden ilosanomaa puhtaimmillaan: unohdetaan valtiotuet ja vapautetaan kaikki, markkinat tekevät oikean energiavalinnan. Yleä pistetään monissa keskusteluissa samoilla teeseillä maksukortin taakse, jotta todelliset käyttäjät maksaisivat toiminnan. Sensaatiojournalismi on ok, koska se myy.

Markkinatalous pyrkii ennen kaikkea tuottoon, menetelmillä ei ole niin väliä. Lievestuoreella pumpattiin lipeää luontoon vuosikymmeniä, ja seurauksia on paikkailtu vielä viime vuosina. Menneenä kesänä paljastui, että Italiassa on tehty pykälää tuimempaa juustoa, brittitukkurin varastoista taas löytyi hiukan vanhentunutta kalaa. Satakunta vuotta sitten eräskin firma säteilytti huoletta työntekijöitään. Ympäristöystävällisyyden, terveyden ja turvallisuuden toivoisi kuitenkin edelleen olevan yleisesti toivottavia asioita, vaikka ne eivät suoraan euroiksi muunnukaan.

Mediakentällä samainen rahavetoisuus tuottaa Big Brothereita ja lööppijulkisuutta. Sensaatiolehtien leipälaji on yksityiselle alueelle tunkeutuminen, muiden elämiin tirkistely. Se on ehkä houkuttelevaa, mutta tekevätkö levikkimäärät siitä hyväksyttävää? Yleisradion tehtävänä on tuottaa monipuolista ohjelmaa laajalle katsojakunnalle; jos Yle joutuu kaupallisten kanavien tapaan vetoamaan ihmiskunnan pienimpään yhteiseen nimittäjään katsojalukuja kalastellessaan, se epäonnistuu sille asetetussa tehtävässä.

Tuntuu, että myös henkilökohtaisessa elämässä eletään kvartaalitaloutta, jossa valinnat tehdään varttitunnin aikajänteellä. Niinpä joukkoliikenne näivettyy, koska bussi ei hae kotiportailta ja omassa autossa on parempi penkki. Marketti on täynnä tanskalaista sianpotkaa, puolalaista emmentaalia ja espanjalaisia tomaatteja; eiväthän ne oikein miltään maistu, mutta suomalaiset vastineet ovat niin kalliita. Kaksivuotiaat saavat ulosottoukaaseja, ja lauantai-iltaisin poltetaan humalassa luottotiedot pikavipeillä — mutta sekin on ihan ok, bisnestähän nuo firmat vaan tekevät.

Loppujen lopuksi kyse on ahneudesta, itsekkyydestä ja hedonismista. Oma napa on lähimpänä, ja siitä ulospäin siirryttäessä asioita on helpointa mitata rahapussilla. Saattaa kuulostaa moralisoivalta, ja sitähän se onkin. Vaan kun tässä viime aikoina on penätty yhteiskuntavastuuta yrityksiltä, ehkä sitä pitäisi hiljalleen vaatia myös ihmisiltä.

Kahden lautasen poliitikot

2008-10-14T19:23:00.002+03:00

Kunnallisvaalit ovat taas vaihteeksi edessä, ja kansa pääsee ihastelemaan kansakunnan kerman valtaisaa työkykyä ja -intoa. Helsingin Sanomien mukaan ainoastaan vihreiden Tarja Cronberg ei ole ehdolla kuntavaaleissa.

Muilla johtajilla ei tunnu olevan ongelmia hoitaa useampaa tonttia yhtä aikaa. Jyrki Katainen touhuaa valtionvarainministerinä, leikkii kansanedustajaa, ja pyrkii siinä sivussa Siilinjärven kunnanvaltuustoon. Vanhasen Matti aikoo kantaa pääministeriyden, kansanedustajuuden ja Keskustan puheenjohtajuuden ohella kortensa kekoon myös Nurmijärven valtuustossa.

Päivi Räsänen kävi juuri leikkauksessa, mutta se ei vauhtia hidasta. Kristillisten puheenjohtajuuden ja kansanedustajan tontin ohella aikaa riittää myös vaalityöhön Riihimäellä. Taannoisessa haastattelussa Räsänen vihjasi myös olevansa käytettävissä tulevissa eurovaaleissa.

Viimeksi kansanedustajien palkkausta pohdittaessa kävi ilmi, kuinka raskasta työ on. Normaalin työpäivän tunnit eivät riitä, kun käsiteltäviin asioihin pitää perehtyä, puheenvuoroja valmistella, kansan huolia kuunnella. Ministereille tulee oma ristinsä hallitusvelvollisuuksista, ja puoluejohtajilla on vielä nekin velvollisuudet hoidettavanaan.

On tietysti hienoa, että kansakunnan terävimmät aivot uhraavat itsensä valtakunnan hyvinvoinnin edistämiseksi, mutta alkaisikohan jo riittää?

Promilleja nolla

2008-09-29T22:11:00.002+03:00

Viime aikoina on kovasti ehdoteltu nuorten rattijuopumusrajan pudottamista 0,2 promilleen. Perusteet ovat tavallaan loogiset: nuorella kuljettajalla ajotaito ei ole painunut selkäytimeen, joten pienempikin alkoholimäärä häiritsee motoriikkaa.

Voi kuitenkin miettiä, millaisen viestin promillerajan pudottaminen nuorille välittää. "Ajelepa selvin päin pari vuotta, pienen harjoittelun jälkeen on ihan sopivaa suhata ympyrää pienessä etukumarassa." Kuulostaa juuri siltä asennekasvatukselta, mitä kasvavan alkoholinkulutuksen maassa tarvitaankin.

Huomattavasti selkeämpää olisi pudottaa promillerajaa kaikilta. Tokihan joidenkin elimistö muodostaa spontaanisti alkoholia, ja jotkut juovat kefiiriä ammatikseen, mutta todellista syytä lievässä hiprakassa ajeluun ei ole. Kyse on vain kännin optimoinnista kuinka pitkään uskaltaa tinata, jotta vielä uskaltaa mennä autolla töihin maanantaiaamuna.

Jos tahdonvoima ei riitä olemaan ilman sitä yhtä, kun on liikkeellä autolla, todellinen ongelma on jossain ihan muualla kuin promillerajassa. Loppujen lopuksi sääntö on kuitenkin hyvin yksinkertainen. Jos otat, et aja. Jos olet epävarma, et aja. Jos sen takia jää menot menemättä, katso peiliin ja muista ensi kerralla. Mutta älä aja.

Ruma sana niin kuin se on

2008-09-10T23:58:00.002+03:00

Maanantainsessa Aamulehdessä Maila-Katriina Tuominen osoittelee rasisti-sormikkaalla rotu-sanan käyttäjiä. Tuomisen mukaan käsite on antropologien hylkäämä, ja ihmisten jakaminen rotuihin paljastaa ihmisen rasistiset taipumukset.

Tuomisen kirjoitus on saanut kipinänsä muun muassa Yhdysvaltain vaaleja, äärioikeistolaista musiikkia ja urheilua koskevista kirjoituksista, joissa on vilissyt mainintoja rodusta.

Mielenkiintoista on, että kaikesta päätellen yhdessäkään kirjoituksessa ei viitata rotuihin negatiivisessa mielessä, vaan sitä käytetään yleiskäsitteenä. Kolumnistin mielestä tämä kuitenkin paljastaa suomalaisen yhteiskunnan yleisen rasismin.

Poliisin tiedotetta penkoessaan Tuominen moittii sanamuotoa, jossa kerrotaan, kuinka kappaleissa uhataan, panetellaan ja solvataan rodullisia ja uskonnollisia ryhmiä. Seuraava osoite kiukulle lieneekin lainsäätäjä:

Joka yleisön keskuuteen levittää lausuntoja tai muita tiedonantoja, joissa uhataan, panetellaan tai solvataan jotakin kansallista, etnistä, rodullista tai uskonnollista ryhmää taikka niihin rinnastettavaa muuta kansanryhmää, on tuomittava kiihottamisesta kansanryhmää vastaan sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. (RL 11. §10)

Odotan jännityksellä lakiehdotusta, jossa tuosta kansanryhmää vastaan kiihottamisen pykälästä poistetaan maininta rodusta. Samalla siitä voidaan poistaa muutkin sisällöltään epäselvät ja piilomerkitykselliset sanat, kuten kansallinen, etninen ja uskonnollinen.

Itseäni kiinnostaa lähinnä, mikä saa aikaiseksi moisen reaktion yksittäisen käsitteen käyttäjiä kohtaan. Tuominen on väärässä siinä, että käsite olisi haudattu rodusta käydään edelleen tieteellistäkin keskustelua. Jo pelkästään käsitteen sisällöstä väännetään kättä, saati sitten sen kelvollisuudesta ihmisiä luokiteltaessa. Ravihevosista Tuominen sallii rotupuheet, mutta ei tarkemmin määrittele, mikä täsmälleen erottaa tässä yhteydessä ihmisen hevosesta.

Rotu ei tosiaan ole niitä selkeimpiä käsitteitä, ja sen välttäminen siinä mielessä on vallan paikallaan. Kategorinen sanan kieltäminen kuitenkin haiskahtaa lähinnä poliittiselta korrektiudelta. Tosiasia on, että ihmisillä on geneettisiä piirteitä, jotka ovat huomattavasti yleisempiä tietyillä alueilla, kansoilla ja ryhmillä. Vaikka kyseessä ei ehkä ole perinteinen biologinen rotu, koko käsitteen poispyyhkiminen kuulostaa ylireagoinnilta.

Vaan onhan tuota nähty ennenkin. Näin palohenkilöiden aikakaudella tahtoo saada jo ahdasmielisen leiman otsaansa, jos erehtyy puhumaan sukupuolista. Kun meissä kaikissa asuu pieni bi, on aika kerettiläistä havaita, että kaikesta huolimatta aika tarkkaan puolet kansasta voi synnyttää ja se toinen puoli harrastaa taskubiljardia.

Ei eläville linkeille

2008-09-04T23:29:00.003+03:00

Viime aikoina on yhä useammin ottanut otsalohkoon uutissivustoilla yleistynyt tapa päivittää uutisia osoitteen säilyessä samana. Surullista on, että isot ja vakiintuneet sanomalehdet, Helsingin Sanomat mukaan lukien, harrastavat tätä jatkuvasti. Viimeksi tänään Aamulehden rss-syöte tiesi kertoa, kuinka Google asettaa uuden nettiselaimensa käyttäjille erikoisia ehtoja. Uutista tosin oli muokattu huolella, ja jopa otsikko oli päivittynyt muotoon "Google luopui selaimensa erikoisista käyttöehdoista".

Netti tarjoaa toki oivallisen mahdollisuuden olla ajan hermolla, päivittää uutisia lisääntyvän tiedon perusteella ja korjata mahdollisia virheitä. Vaan onko se aivan journalistisen etiikan mukaista? Onko se tarkoituksenmukaista? Ja onko se edes järkevää?

Tosiasia on, että yksikään kustantaja ei tule pärjäämään blogaajille tiedonvälityksen nopeudessa, ei ainakaan niin kauan, kun julkaisijan vastuusta ja journalistin etiikasta on edes rippeet jäljellä. Blogaajalla kun on se etu puolellaan, että hänen ei tarvitse edes teeskennellä levittävänsä totuudenmukaista tietoa.

Loppujen lopuksi nykyisten kustantajien todellinen valtti myös verkossa on toimittajien ammattitaito ja sen avulla saavutettu maine. Useimmilla päivälehdillä tämä tarkoittaa ainakin jonkinlaista mielikuvaa luotettavuudesta. Kuinka luotettavan kuvan sivusto antaa siinä vaiheessa, kun uutislinkkiä jakaessaan ei voi tietää, mitä linkin takaa tunnin päästä löytyy?

Koskakohan joku ymmärtää, että laatu ja luotettavuus ovat myyntivaltteja verkossa siinä missä paperillakin. Jos uutisessa on virhe, kirjoittakaa uusi uutinen ja linkittäkää samanaiheiset uutiset keskenään — jos verkkolehdellä ei muuta etua olisikaan, niin tila siitä ei ainakaan lopu.

Liikenteen kultainen sääntö

2008-08-19T22:00:00.002+03:00

Tampereella on menneenä kesänä kokeiltu uusia ratkaisuja Hämeenkadun kevyelle liikenteelle. Kyseessä on perinteisesti tunteita nostattava asia — holtittomat pyöräilijät ovat Aamulehden mielipidesivujen jokakesäinen kestoaihe.

Lehtiä lukiessa ja keskusteluja seuratessa tuntuu, että kaikissa kaupungeissa menee huonommin kuin muualla. Helsingissä käyvät tamperelaiset tuovat suuren maailman tuulahduksina terveisiä siitä, kuinka pääkaupungissa autoilijat ovat kohteliaita. Tukholmaan asti eksyneet tietävät autoilijoiden ottavan lakinkin päästä kävelijän kulkiessa ohi, puhumattakaan muusta Euroopasta, jonka liikennekulttuuri on vanhaa, koeteltua, huomioon ottavaa ja sujuvaa. Paikalliset useimmiten pitävät liikennettä vähintään yhtä ongelmallisena kuin turisteina seikkailevat tamperelaiset omaansa.

Kaiken uhallakin väitän, että kyse on pitkälti tiellä liikkujan omasta asenteesta. Jos on henkilökohtaisesti valmistautunut sotaan eri liikkujaryhmien välillä, niin virheitä kyllä löytyy suunnasta jos toisestakin. On punaisia päin ajavia autoilijoita, laput silmillä kurvailevia pyöräilijöitä ja alle loikkivia jalankulkijoita.

Itselläni ei ilmeisesti ole riittävän kiire eikä tarpeeksi kokemusta, sillä viime viikoilta en muista liikenteestä yhtään törttöilijää. Sen sijaan muistan useammankin autoilijan pysäyttäneen vapaaehtoisesti valottoman suojatien eteen päästääkseen minut yli. Muistan kävelyvauhtia ajelleen pyöräilijän kilautelleen kelloa ilmoittaakseen tulostaan. Minulla on jopa selkeä mielikuva käsimerkeillä autolle tilaa antaneesta jalankulkijasta.

Hämeenkadun käytäville piirretyt viivat tuskin keskustelua hiljentävät niin kauan, kun ne määrittelevät ihmisten mielikuvissa oikeuksia: viivat näyttävät pyöräilijälle avoimen väylän nirvanaan ja jalankulkijalle sen karsinan, jossa putkikamelien on syytä pysyä, ja piru periköön sen kerettiläisen, joka kulkeutuu väärälle puolelle viivaa.

Loppujen lopuksi liikenteeseen pätee sama kultainen sääntö kuin elämään yleensäkin. Jos ei kanssakulkijoiden toimintaan voikaan vaikuttaa, niin omaan toilailuunsa kuitenkin. Oikeuksista kiinni pitämisen sijaan kannattaisi ottaa askel taaksepäin, vetää henkeä ja vilkaista vastaantulijaa silmiin. Jousta vähän. Ensi kerralla on ehkä vastaantulijan vuoro.

Vastenmielistä veistelyä

2008-08-11T21:20:00.001+03:00

Egyptissä ollaan tehty jo pitkään työtä naisten ympärileikkausten kitkemiseksi. Aiemmin likimain kaikki maan naiset silvottiin, nykyään tyttölapsista kaksi kolmasosaa joutuu veisteltäväksi. Syyksi silpomiselle on annettu muun muassa seksuaalisuuden kaitseminen — eihän se passaa, että naisetkin nauttisivat.

Egypti on kieltänyt naisten ympärileikkauksen, Suomessa moiseen ei ole katsottu olevan tarvetta; lääketieteellisesti perusteeton, vahingoittava silpominen katsotaan ilman muuta törkeäksi pahoinpitelyksi.

Poikien ympärileikkaus sen sijaan on Suomessa saamassa lain suojan. Aikaisemmin leikkaukset hyväksyttiin hiljaa, mutta kun taannoin eräs äiti sai syytteen poikansa pahoinpitelystä, katsoi sosiaali- ja terveysministeriö tarpeelliseksi tarttua tahtipuikkoon. Suunnitteilla olevan lakiehdotuksen mukaan ympärileikkaus voidaan tehdä, mikäli pienen lapsen vanhemmat niin haluavat.

Lasten pahoinpitelyn laittomuudesta on meuhkattu parikymmentä vuotta. Koirien häntien ja korvien typistäminen on sekin ollut kiellettyä jo vuosia. Koskettelepa lapsosta väärin, ja häkki heiluu pedofiliasta ennen kuin ehdit kissaa sanoa. Jostain syystä arkojen paikkojen käsittely puukolla on kuitenkin saamassa lain hyväksynnän.

Luulisi siinä olevan kyllin, että vanhemmat voivat liittää lapsen parhaaksi katsomaansa uskonnolliseen yhteisöön, pitääkö saman uskonnollisuuden perusteella vielä ryhtyä tarpeettomaan leikkelyynkin? Pippeli se on pienikin pippeli.

Voimasanoja

2008-05-23T23:14:00.001+03:00

Kemppinen kirjoitti viime viikolla länsimaisesta sivistyksestä. Itse olen hiljalleen oppinut poistamaan varmistimen siinä vaiheessa, kun tietyt sanaparit soljuvat keskusteluun.

Länsimainen oikeusvaltio iskee silmille siinä vaiheessa, kun joku kokee tulleensa väärin kohdelluksi. Länsimaisessa oikeusvaltiossa ollaan syyttömiä kunnes toisin todistetaan, jaetaan oikeudenmukaisia rangaistuksia ja syylliset tuomitaan. Siinä kaikista läntisimmässähän jaetaan huoletta kuolemantuomioita lapsenmielisille. Epäilemättä se on malli, johon kannattaa pyrkiä täälläkin.

Eurooppalainen liikennekulttuuri tulee vastaan silloin, kun tie on taas ollut täynnä törttöjä. Euroopassa, johon me emme kuulu, ihmiset ovat joustavia, antavat toisilleen tilaa kuin itsestään. Turhanpäiväisiä sääntöjä ei tarvita, koska kaikki sujuu kuin tanssi vaan. Toinen näkökulma on sitten se, että risteyksiin tullaan töötti pohjassa, koska eniten meteliä pitävä reikäpää saa ajovuoron. Nykyautot ovat kananmunan muotoisia lähinnä siksi, että niissä olisi vähemmän kulmia kolhittavaksi keski- ja eteläeurooppalaisessa kaupunkiajossa.

Perisuomalainen kateus on vakiomotiivi likimain kaikelle. Muitahan saa arvostella, ja selän takana itse asiassa pitääkin, mutta auta armias, jos kohde on edes jollain mittarilla korkeammassa asemassa. Kateus siinä vaan jyllää, ei se naapurin kauppakassiksi hankkima Hummer oikeasti ole mikään peeniksenjatke.

Eurooppalainen juomakulttuuri nousee puheenaiheeksi yleensä juhannuksena, kun suomalaiset ryömivät turuilla ja toreilla räkä poskella. Eihän se kaunista ole, mutta onko tuo mannereurooppalainen mallikaan niin kaunista? Tissutusta pitkin päivää niin, että loppuillasta alkaa itse asiassa olla jo aika hyvässä soosissa. Vuosien mittaan toleranssi kasvaa ja touhu vaikuttaa itse asiassa ihan sivistyneeltä. Jos tykkää alkoholismista.

Valtakunnalliset maksukanavat

2008-04-21T23:16:00.002+03:00

Menin tässä taannoin maksamaan tv-maksun. Ajattelin sen pienen miehen protestiksi yleistä typerehtimistä vastaan: siinä, missä satunnaiset sohvaperunat luopuivat helmikuun lopussa televisiosta, nyt minä vasta aloitankin.

Näppituntumalla arvioisin, että noin 96 prosenttia tv-maksunsa peruvista joko ei luovu tv:stä alkuunkaan tai palaavat telkun pariin sillä hetkellä, kun suosikkisarja uhkaa jäädä väliin. Tv-maksun maksamatta jättäminen on helppo tapa säästää parisataa euroa vuodessa ja muka-kapinoida järjestelmää vastaan.

Tällä hetkellä tuntuu, että Yle voi tehdä vain väärin. Kansan mielipiteen mukaan digitaalisuuteen mentiin liian nopeasti, ja HD-kuvaan taas mennään liian hitaasti. Vanhoista laitteista tulee romua ja uudet ovat sitä jo valmiiksi. Ja kansahan tietää.

Jos nyt muistellaan vähän menneitä, niin päätös digitalisoinnista tehtiin vuonna 1996. Suurin osa Suomea on päässyt katselemaan digiä halutessaan vuodesta 2001. Vaikka pakko on kamalaa ja valtion asettama pakko vielä kamalampaa, digitaalisuuteen siirtyminen oli tiedossa hyvinkin yhden televisiosukupolven ajan. Jos viime kesänä teki sulovilenit ja hankki halvalla puhtaasti analogisen television, siitä loistopäätöksestä saa kiittää ainoastaan itseään.

En pidä TV-maksua kovinkaan järkevänä rahoitustapana. Suhtautuminen esimerkiksi opiskelijoiden alennuksiin on idioottimaista, ja koko tarkastusruljanssin ylläpito turhaa varoja kuluttavaa pelleilyä. Luontevinta olisi kustantaa Ylen toiminta verovaroista; Ylen johtoporras on täynnä poliitikkoja ja maksun suuruudenkin määrittelee valtioneuvosto, joten puheet poliittisesta riippumattomuudesta voi unohtaa.

Tosiasia kuitenkin on, että Yleltä tulee laatuohjelmaa. Sille ei ehkä tarvitsisi viittä kanavaa — eikä ainakaan kahta samaa lähetystä lähettävää — mutta ohjelmistossa on kuitenkin asiallisia keskusteluohjelmia, vaihtelevia sarjoja ja elokuvia sekä laadukkaita dokumentteja. Jotain ihan muuta kuin 4D.

Luonnonvalittuja pupusia

2008-03-19T21:06:00.001+02:00

Helsingin citykanipopulaatio on saanut vankan puolestapuhujan. Riesaksi asti kasvanutta jyrsijäkantaa on karsittu muun muassa ampumalla ja kaasuttamalla verkkopyydettyjä jänösiä. Helsingin eläinsuojeluyhdistys kuitenkin vaatii pehmeämpiä otteita. HESY ehdottaa, että metsästyksen sijaan vähennetään eläinten kärsimystä tuomalla kaupunkiin kanien luomalla kaupunkiin paremmat olosuhteen kanien luonnollisille vihollisille, kuten ketuille, huuhkajille ja kärpille.

Kannanotto tuntuu aavistuksen verran elämästä erkaantuneelta. Vadin kokoisia silmiään räpyttävä pupuliini epäilemättä särkee jokaisen hesyläisen sydämen. Veikkaisin silti, että nappi otsassa on jänöselle kivuttomampi vaihtoehto kuin ketun tai huuhkajan retuuttamaksi tuleminen.

Luonnossahan toki vallitsee vahvimman laki ja ravintoketjussa riittää lenkkejä. Voi kuitenkin miettiä, mihin asti ketjua halutaan jatkaa. Jos pupuset vielä mahtuvatkin metsiköihin, kettuja voi huoletta odotella myös roskisten liepeille, ja sitä myöten myös auton alle. Jos repolaisilla on hyvät oltavat, ne myös lisääntyvät kuin kanit. Millä niitä on tarkoitus harventaa? Vesikauhulla? Susilla?

Vaihtoehtoja todellisuudelle

2008-03-01T00:30:00.002+02:00

Taannoin lueskelin muutamia suosituksia Suomen historiaa käsittelevistä opuksista. Keskustelu lipesi jotenkin vaihtoehtoisiin historioihin — ehkä osittain siksi, että suomalaisessa historiankirjoituksessa on hetkittäin vedetty kotiinpäin ehkä hiukan enemmän kuin olisi totuuden nimissä aiheellista.

Vaihtoehtoinen historiankirjoitus on mielenkiintoista, sillä fiktionakin se tarjoaa lukijalle kiinnekohtia todellisuuteen. Se puolestaan antaa lukijalle mahdollisuuden arvioida todennäköisyyksiä ja kehitellä asiaa edelleen.

Toinen maailmansota, varmaankin suhteellisen läheisyytensä ja mittakaavansa takia, on aiheena siitä suosituimmasta päästä. Philip K. Dick kuvaili maailmaa Saksan voiton jälkeen Oraakkelin kirjassa, Ilkka Remeksen Pääkallokehrääjä taas sijoittuu Neuvosto-Suomeen.

Tänään sitten kävin kirjastossa kääntymässä, ja kätöseen osui Tim Newarkin 50 taistelua jotka muuttivat maailmaa. Heti pisti silmään, että kovin kauas ei mennä: ensimmäinen kirjaan kelpuutettu taistelu on Valmyn taistelu vuodelta 1792.

Herkesin siinä sitten miettimään, mitkä tapahtumat olisivat voineet vääntää nykypallomme aivan toisennäköiseksi. Mitä, jos esimerkiksi...

Kalifiksi kalifin paikalle haluavista ei olisi tullut kiistaa, eikä muslimit olisi jakautuneet sunneihin ja shiioihin 600-luvun puolivälin jälkeen?
Kaarle Martel olisi juopotellut Tanskassa vuonna 732 sen sijaan, että pysäytti maurit Toursin taistelussa?
Wienin porteilla muutamaankin kertaan kolkutelleet ottomaanit olisi kutsuttu sisään ja ohjattu aina Pariisiin asti?
Kiinan viimeinen keisari ei olisikaan jäänyt viimeiseksi?
Pohjois-Amerikan intiaanit olisivat työntäneet eurooppalaiset valloittajat takaisin Atlanttiin?
Napoleonilla olisi ollut piirun verran vähemmän kunnianhimoa ja Venäjän valloituksen sijaan olisi tyytynyt hallitsemaan läntistä Eurooppaa?

Yllättäin en ole aivan ainut, joka näitä asioita on miettinyt. Uchronia on listannut reilut 2800 kirjoitusta vaihtoehtoisesta historiasta, ja muutama noista viskaamistani aiheista löytyy jo vuonna 1931 julkaistusta kokoelmasta If It Happened Otherwise. Uchronian lista n kuitenkin sen verran pitkä ja polveileva, että jos vihjeitä löytyy, niitä saa kaikin mokomin antaa.

Kohti virallista totuutta

2008-02-14T23:02:00.007+02:00

Viime vuoden alusta voimaan tulleen lain mukaan KRP ylläpitää suodatuslistaa, jota internet-palveluntarjoajat voivat käyttää lapsipornon suodattamiseen. Tällä viikolla lista on saanut yllättävää julkisuutta, kun Matti Nikin suodatusta kritisoiva sivusto joutui myös sensuroiduksi.

Suodatukselle on käymässä juuri niin kuin uhkakuvissa peloteltiin: kukaan ei tarkkaan tiedä, mitä listoilla on, perusteita sivustojen listalle joutumiseen ei anneta, eikä sivujen ylläpitäjään tietenkään oteta yhteyttä.

Tammikuussa suodatuslistoja ehdotettiin jo käytettäväksi ulkomaisten uhkapelisivustojen suodattamiseen (pdf), ÄKT puolestaan toivoo saavansa ISP:t suodattamaan muun muassa Pirate Bay -palvelun.

Lapsiporno on poliittisena lyömäaseena niin vahva, että harva on valmis vastustamaan sen suodattamista. Ei, vaikka suodattimen voi kiertää muutamalla napin painalluksella. Ei, vaikka suodatuksen teho ylipäätään on kyseenalainen. Ei, vaikka suodatuslistoilla on selkeästi lapsipornoa sisältämättömiä sivuja.

Yhdellä voimasanalla on luotu järjestelmä, jota on pelottavan helppo laajentaa. Uhkapelejä koskevassa ehdotuksessa todetaan suoraan lapsipornosuodattimen toimivan mallina myös uhkapelisuodatukseen. Nikin sivusto puolestaan on oiva esimerkki suodatuksen hiljaisesta laajenemisesta: suodattimista annettu laki ei varsinaisesti anna lupaa kyseisten sivujen suodattamiseen, mutta KRP on päättänyt tulkita valtaansa laajemman mukaan.

Lapsiporno on vakava asia, mutta sananvapautta ei silti pidä uhrata lastensuojelun alttarille. Hyväksikäyttö ei vähene salatuilla mustilla listoilla, eikä se katoa keskustelua vaientamalla.

Sähköistä politiikkaa

2007-01-18T19:35:00.000+02:00

Eduskuntavaalit lähestyvät hiljalleen, ja ainakin Aamulehti povaa sähköisten medioiden näyttelevän tulevassa taistossa entistä suurempaa osaa. Valtaosa äänestäjistä aikoo ilmeisesti arpoa tuntojensa tulkin vaalikoneiden avulla, ja jokainen kynnelle kykenevä kansanedustajaehdokas on jo järjestänyt itselleen aimo annoksen webbipresenssiä.

Kokoomuksen presidentinvaalikampanjan innoittamana Keskusta suunnittelee kuulemma jonkinlaista sähköpostikampanjaa, ja samantyylistä touhua on odoteltavissa muiltakin puolueilta. Kokoomuksen mielestä kyseessä on jo vanha temppu, ja uusia on takataskussa vähintäänkin pussillinen.

Saa nähdä, miten tuo sähköinen kampanjointi käytännössä näkyy eduskuntavaalien lähestyessä. Suomessa roskapostitus on laitonta, mutta pienenä kupruna tuo koskee ainoastaan kaupallista viestintää — ilmeisesti poliitikoille ei ole tullut mieleen, että poliittinen tai vaikkapa uskonnollinen postitulvakin voi olla ei-toivottu. Toisaalta spammia ei muutenkaan tunnuta pitävän kovin merkittävänä ongelmana, sillä ensimmäistäkään suomalaista spammaajaa ei ole taidettu saada oikeuteen asti.

Sen verran voin kuitenkin sanoa, että jokainen meikäläisen postilaatikkoon tiensä löytävä ehdokas voi unohtaa ainakin minun ääneni.

Happamia hedelmiä

2006-10-23T20:18:00.000+03:00

Eduskunta hyväksyi reilu viikko sitten uuden hedelmöityslain lähes tulkoon veretseisauttavalla äänestystuloksella 105-83. Parikymmentä vuotta pyöritelty uudistus vahvisti käsitystä siitä, miten asiat toimivat: riittävästi toistamalla ehdotuksen kuin ehdotuksen saa läpi.

Ehkä näkyvin uudistus, ja suurin kiistan aihe, uudessa laissa on, että se sallii hedelmöityshoidot myös yksinäisille naisille ja naispareille. Lain kannattajien mukaan kyseessä on lähinnä olemassa olevan tilanteen vahvistaminen: lailla luotiin sääntökehys toiminnalle, jota ei ole aiemmin säädelty.

Samalla eduskunta lainsäätäjänä tekee myös moraalisen linjauksen ja tietyllä tavalla liputtaa yksinhuoltajuuden ja lesboparien puolesta.

En ota kantaa yksittäisten ihmisten kykyihin vanhempina. En epäile hedelmöityshoidon mainostettua valintaseulaa. Tiedän, että yksinhuoltajia on Suomen niemi täynnä, monet varmasti erinomaisia vanhempia. Siitä huolimatta ihmettelen, kuinka moni kansanedustajakin voi vakavalla naamalla sanoa ajattelevansa lapsen parasta. Onko lapsen etu tosiaankin elää kokonaan ilman toista vanhempaa? Kahden äidin kanssa ilman isähahmoa?

Jep, edelleen on noin ziljoona juoppoa, väkivaltaista ja muuten vain laiminlyövää isää, jotka voi vetää keskusteluun olkiukoksi, mutta niillä ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Nuo ovat menetettyjä mahdollisuuksia, epäonnistuneita kokeiluja. Tämän lain jälkeen noille tuleville lapsille ei edes anneta mahdollisuutta isään.

Itseltäni jäi huomaamatta se vaihe, kun lisääntyminen määrättiin perusoikeudeksi. Ilmeisesti näin on kuitenkin käynyt, siinä määrin vahvasti sitä naisille ajetaan. Lapsen etu tuntuu jäävän taustalle — ja ei, olemattomalla lapsella ei ole oikeutta elämään. Potentiaalilla ei ole ihmisoikeuksia.

Samainen laki poistaa anonyymit luovuttajat: jatkossa hedelmöityshoidon tuloksena syntyneellä lapsella on oikeus saada luovuttajan nimi 18 vuotta täytettyään. Voin kuvitella ne riemun kiljahdukset, kun parinkymmenen vuoden päästä munasoluja tai siittiöitä aikanaan luovuttaneen henkilön ovikelloa rimpautetaan...

Eduskunnassa, samoin kuin valiokunnissa, äänestystulokset muuten noudattivat pitkälti sukupuolirajoja: naiset kannattivat, miehet vastustivat. Jostain syystä vähemmistöistä pääsi unohtumaan yksinäiset miehet ja miesparit. Olisi mielenkiintoista tietää, mikä olisi ollut äänestystulos, jos lakiesityksessä olisivat olleet mukana myös homoparit.

Antiantiterrorismia

2006-08-13T22:36:00.000+03:00

Menneellä viikolla on päästy nauttimaan jälleen uusista lentokenttärituaaleista. Terrorismista villiintynyt turvakaarti julisti nestemäiset tuliaiset pannaan; käsimatkatavaroissa saa kuljettaa vain äidinmaitoa, sitäkin mielelläään alkuperäispakkauksessa ja todistamalla, ettei nisistä heru mitään räjähdysherkkää. Tuloksia saatiin toki heti — MI5 ilmoitti saaneensa kiinni kaikki parikymmentä epäiltyä.

Terrorismista on tullut keppihevonen, jonka estämiseksi mikä tahansa on sallittua ja jopa suositeltavaa. Afganistan pommitettiin päreiksi syyskuun yhdennentoista jälkimainingeissa, ja Guantanamossa taitaa edelleenkin istuskella ihmisiä tietämättä sen paremmin kotiinpaluusta kuin oikeudenkäynnistäkään. Koto-Suomessakin poliisi on vaatinut, ja osittain myös saanut, lisäoikeuksia muun muassa terrorismiin vedoten. Eurooppalaiset lentoyhtiöt luovuttavat matkustajien henkilötietoja surutta Yhdysvaltain viranomaisille, siitä huolimatta, että EU kielsi lentotietojen luovutuksen.

Lentoturvallisuus ei tokikaan ole naurun asia. Itselläni alkaa kuitenkin olla luottamus koetuksella; Irakiin mentiin pommit ojossa massatuhoaseiden ja Al'Qaidan perässä kumpaakaan löytämättä. Edelleen on suhteellisen tuoreessa muistissa brasilialaismies, joka kohtasi loppunsa Lontoon metrossa pidettyään päällä turhan paksua takkia. Aiemmin mainitussa Afganistanissa Taliban toimii edelleen vahvana, länsimainen demokratia ei näytäkään aivan niin vetävältä vientituotteelta kuin on mainostettu.

Vaikka Taliban ja vaikkapa Iranin uhittelu ovat järjellä ajateltuna pitkälti fundamentalististen ainesten tekosia, ne muodostavat mielikuvaa koko muslimimaailmasta. Vastakkainasettelu länsimaiden ja islamin välillä kiristyy jatkuvasti. Huolestuttavaa on, että sanomalehtien sivuilla alkaa jo näkyä muslimivastaisuuteen viittaavaa tekstiä toimittajien kynästä.

Terrorismin päätavoitteena on nimensä mukaisesti pelon herättäminen ja sen kautta vaikuttaminen. Länsimaissa islam on astumassa kommunismin saappaisiin peikkona, jota vastaan on itseisarvoisesti taisteltava. Ihmisoikeudet ja yksilönsuoja ovat paperia siinä vaiheessa, kun toiseen vaakakuppiin asetetaan terrorismin vastainen sota. Kummat olivatkaan terroristeja ja kummat niiden vastustajia?

Kasvot peittoon

2006-07-17T14:47:00.000+03:00

Viime aikoina on lehdistössä ollut kovasti puhetta oikeussalikäyttäytymisestä. Aamulehti marssitti otsikoihin teettämänsä tutkimuksen, jonka mukaan kansa vaatii törkeistä rikoksista syytettyjä paljastamaan kasvonsa (Al 9.7.).

Uutisen mukaan tuomarilla ei ole oikeutta kieltää huppuun verhoutumista, sillä pukeutumiseen voidaan puuttua vain, jos se häiritsee oikeudenkäyntiä — julkisessa alussa asiaa ei vielä käsitellä.

Aihetta puitiin lisää Pekka Kymäläisen kolumnissa 12.7., jossa Kymäläinen vaatii kasvoja näkyviin.

Jos on kerran kanttia parittaa kehitysvammaista ja kohdella naisia kuin orjia, niin pitäisi olla kanttia esiintyä oikeudessa omalla naamallaan. Ei niitä rötöksiä mikään Lordi tai muuten vaan naamioituva joulupukki tee.

Kymäläiseltä on kolumnia naputtaessa ilmeisesti päässyt unohtumaan, että oikeudenkäynnin alussa on kyse tosiaankin syytetystä, ei tuomitusta. Kansan syviltä riveiltä syytetyn leimaaminen rikolliseksi onnistuu käden käänteessä, kokeneen toimittajan luulisi tietävän paremmin.

Aamulehden jutussa Lapin yliopiston professori Terttu Utriainen toteaa, että huppu halventaa enemmän mediaa kuin oikeutta. Hän taitaa osua naulan kantaan: huppuun verhoutunut syytetty on huomattavasti paljaspäistä laimeampi uutinen.

Ruisrock

2006-07-11T22:23:00.000+03:00

Viikonloppu vilahti Ruisrockissa, musiikkia kuunnellen ja auringosta nauttien. Bändilistalle ehti ainakin CMX, YUP, Suburban Tribe, Viikate, Ismo Alanko, Egotrippi, Mew, ja koko nippu muita. Festarit olivat molempina päivinä loppuunmyyty, mutta väenpaljoudesta huolimatta häiriköitä ei juuri näkynyt — ilmeisesti kuumuus pehmensi päät niin, ettei räyhäviinakaan toiminut.

Jos jotain negatiivista hakee, niin järjestäjiltä oli ilmeisesti päässyt unohtumaan, että 25 000 ihmistä tuottaa järjettömän määrän roskaa. Roskiksia oli harvassa, ja ne täyttyivät nopeasti. Kun muun muassa rannekkeen puutetta ja tuoppipanttia perusteltiin ympäristösyillä, tuntuu kummalta, että järjestäjät suorastaan yllyttivät yleisöä viskomaan roskansa ympäristöön.

Kokonaisuutena viikonloppu oli kuitenkin onnistunut — hyvää musiikkia, hyvää seuraa ja hyvät ilmat. Mitäpä sitä muuta kaipaisi.

Taiteen määritelmä

2006-07-05T22:58:00.000+03:00

Toimin iltapuhteina taideyhteisö Aukea.netin valokuvapuolen yhtenä ylläpitäjänä. Viime aikoina keskusteluissa on jälleen pyöritty määritelmien ympärillä. Erään kuvan julkaisu osion etusivulla kirvoitti keskustelua muun muassa moraalin, oikean ja väärän määritelmästä.

Sivuston kestosuosikki on kuitenkin taiteen määritelmä. Sen kimppuun on käyty päätä pahkaa lukuisien viestiketjujen voimin. Niiden ohella aihe pomppaa esiin silloin tällöin eri keskustelujen ja kommenttien sivulauseissa.

Yhteisenä tekijänä monille esitetyille taiteen määritelmille tuntuu olevan, että se on jollain lailla ylevää. Taidetta taiteen takia, utopistisen luomisen pakon ilmentymä. Hyvänä esimerkkinä on vaikkapa keskustelu mainoksista ja taiteesta, jossa taidetta verrataan sakramenttin. Aivan toisenlaisessa mainoskeskustelussa puolestaan nimimerkki M asettaa taiteen ehdoksi vapauden ja pitää propagandaa taiteen turmana. Taiteen määritelmää on haettu myös tekijän motiivien mukaan.

Itse olen vahvasti sitä mieltä, että taiteen määrittelee puhtaasti konteksti: teos on taidetta, jos riittävä auktoriteetti sen sellaisena esittää. Auktoriteetiksi riittää tyypillisesti vaikkapa taidegalleria, ja varmaa taidetta tulee siinä vaiheessa, kun tekijänä on aiemmin kannuksensa ansainnut taiteilija.

Esimerkkejä? John Cagen kuuluisin sävellys on 4′33″. Neljä ja puoli minuuttia hiljaisuutta, hyvät ihmiset. Niin viiltävän postmodernia, uutta ja ennen kaikkea taiteellista ajatusta ei epäilemättä kukaan muu olisi keksinyt esittää. Hiljentyisin hämmästelemään, mutta näin julkisesti tehtynä saattaisin rikkoa kyseisen mestariteoksen tekijänoikeutta. Rafael Wardi maalasi tasavallan presidentin muotokuvan; naivistin teokset kiertävät näyttelyissä ympäri maailmaa. Jostain syystä pikkulasten naivistisia tuherruksia pidetään... tuherruksina.

Nykytaiteen pitäisi myös olla vapaata — taiteilijan pitäisi antaa sisäisen luomisvoimansa pulputa jonkinlaisessa tyhjiössä. Taiteentuntijat löytävät kyllä teoksista piilomerkityksiä ja vaikutteita, mutta teos ei saa välittää ideologiaa, tai auta armias, kaupallista viestiä. Minunkin soittolistoiltani löytyvä CMX myi sielunsa jossain neljännen albumin tienoilla, kun yhtye sai ensimmäisen radiohitin. Eläinten vallankumous lakkasi olemasta taidetta, kun sitä käytettiin propagandistisiin tarkoituksiin, ja sosialistinen realismi on monellakin tapaa oksymoroni.

Taide kaiken sallivana käsitteenä johtaa loppujen lopuksi eroosioon. Jos mikä tahansa voi olla taidetta, mikään ei ole taidetta: on vain mielivaltainen leimasin, jota käyttävät ne, joilla on eniten ääntä. En tarkoita, että taiteella pitäisi olla yksiselitteinen määritelmä, sellaista ei tokikaan löydy. Sen sijaan esimerkiksi Aukeaa jossain määrin vaivaavasta linjattomuudesta pitäisi päästä eroon.

Kirjoituksen alussa mainittu M totesi osapuilleen, että Aukean julkaisupolitiikan määrittelevät ylläpitäjät ja heihin vaikuttava yleisö. Kaikille avoimen, kaiken kelpuuttavan julkaisupaikan nimi ei ole Aukea.net, vaan Internet. Olisiko Aukean aika ottaa itselleen taiteen määrittävän auktoriteetin asema?