Imagessa julkaistiin viime vuoden lopulla artikkeli psykologian professori Irving Kirschin tutkimuksista, joiden mukaan masennuslääkkeet ovat karkeasti ottaen yhtä suurta plasebo-teollisuutta. Innostuin aiheesta siinä määrin, että pistin Kirschin kirjan The Emperor's New Drugs tilaukseen ja lukulistalle. Nyt alkaa olla loppuyhteenvedon aika.
Kirsch aloittaa kirjan kertomalla, kuinka hän alunperin lähti tutkimaan plasebo-vaikutusta. Ajatuksena oli tehdä metatutkimus, jossa plaseboa verrataan hoitoa saamattomiin masennuspotilaisiin. Tutkimus tuli tehtyä, mutta samalla huomio kiinnittyi masennuslääkkeiden lääkevaikutukseen: masennuslääketutkimuksissa plasebon ja lääkkeen välinen ero paljastui olemattomaksi. Vielä hätkähdyttävämpää oli se, että annetulla lääkkeellä ei ollut merkitystä. Nykyaikaiset masennuslääkkeet olivat teholtaan identtisiä paitsi 1960-luvun masennuslääkkeiden, myös esimerkiksi rauhoittavien lääkkeiden ja synteettisen kilpirauhashormonin kanssa.
Kirschin johtopäätös useista tutkimuksista on, että masennuslääkkeet ovat itse asiassa aktiivisia plaseboja: pieni ero sokeripillereihin johtuu siitä, että lääkkeiden sivuvaikutukset vahvistavat plaseboefektiä. Tämän tueksi Kirsch kertoo muun muassa havainnoista, joiden mukaan potilas tunsi olonsa sitä paremmaksi, mitä pahemmat sivuvaikutukset lääkkeestä aiheutui.
Jatkoa seuraa. Kirja kertoo, kuinka ajatus masennuksesta aivojen kemiallisena epätasapainona sai alkunsa, ja käy sitten läpi julkaisuja, jotka ovat ristiriidassa tämän näkemyksen kanssa – mukaan lukien toinen niistä julkaisuista, joihin teoria alunperin perustui. Kirsch käy myös läpi saamaansa kritiikkiä ja esittää vakuuttavan joukon tutkimuksia, joilla kritiikki ammutaan alas.
Voi tietysti sanoa, että psykologina Kirschillä on oma lehmä ojassa, ja hänen mukaansa tehokkain apu masennukseen onkin terapia. Ongelma kuitenkin on, että terapia on kallista ja vaikeammin toteutettavissa, kuten psykiatrian professori Erkki Isometsäkin Imagen jutussa toteaa:
Missä reaalitilanteessa Suomessa ollaan, meillä ei ole sellaista psykoterapian saatavuutta, missä se olisi laajalti masennuksen hoidolle vaihtoehto. Vaikka lääkkeiden vaikutus on vähäinen, se on parempi kuin ei mitään.
Itse asiassa jo kirjan alkumetreillä todetaankin, että mikä tahansa hoito on parempaa kuin toimettomuus. Kun terapiatilanne on mikä on, Kirsch esittää lääkkeille myös muita vaihtoehtoja, kuten luontaislääkitystä, liikuntaa ja itsehoito-oppaita. Myös näille suosituksille on tarjolla lähdeviitteitä.
Kirsch kiistämättä ajaa omaa näkemystään, mutta hän on kasannut mielipiteilleen sangen tukevan pohjan. Mielenkiintoisimpia osuuksia kirjassa on, kun Kirsch kertoo viranomaisten ja lääketutkijoiden reaktioista tuloksiin: ne ovat sangen laimeita, sillä masennuslääkkeiden heikko teho on ilmeisen tunnettu tosiasia.
Ongelmana on, että yksittäisen lääkärin ja potilaan kannalta lääkkeet tavallaan toimivat. Jos potilas tuntee olonsa paremmaksi, tavoite on saavutettu, vaikka syynä olisikin plasebovaikutus. Kirjan perusteella tämän voi kuitenkin rinnastaa homeopatiaan. Erona on vain, että pillereitä tehtailevat lääkeyhtiöt ja sivuvaikutukset ovat hyvinkin todellisia.
Kansakunta voi siis yhä huonommin, ja lääkkeeksi siihen tarjotaan... niin, lääkkeitä. Yleisesti hyväksytyt vaihtoehdot ovat vähissä, käytettävissä olevat resurssit samoin. Vaan niin mukavaa kuin tablettien napsiminen onkin, ehkä olisi aika keksiä jotain muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti