Yleisradion rahoituksen tulevaisuudesta päästiin viimein jonkinlaiseen yksimielisyyteen. Kuten arvata saattaa, poru on noussut niin tv-katsojien kuin mediankin joukoissa.
Aamulehti onnittelee tehdystä päätöksestä, mutta vertaa Yleisradion rahoitusta dopingiin – valtion varoilla pyöritetään merkittävää mediatoimijaa, jonka ei tarvitse juuri huolehtia tuotannon kannattavuudesta. Helsingin Sanomien Mikael Pentikäinen jatkaa samalla valittelulinjalla pohtiessaan, mikä Ylen roolin pitäisi olla. Paikoitellen kritiikki on osuvaa, mutta osittain sillä tunnutaan peittelevän myös omia epäonnistumisia.
Esimerkiksi Aamulehti harmittelee, kuinka Yleisradio päästi kansallisesti merkittäviä urheilutapahtumia lipsumaan maksukanavien puolelle. Hetkinen, eikö palvelua pitänytkään siirtää kaupallisille toimijoille? Ei pitäisi tulla yllätyksenä, että tulosvastuulliset yhtiöt tarttuvat mieluiten selkeisiin vetonauloihin ja pyrkivät sen jälkeen saamaan palvelusta maksun. Se kai on koko harjoituksen idea.
Pentikäinen puolestaan mallailee Yleä katsellessaan, mitä ohjelmia voisi tuottaa myös yksityinen yritys. Itse kehottaisin Pentikäisen saman tien katsomaan vaikkapa Sanoma-konsernin lähettämiä 4D- ja Jim D -dokumentteja ja miettimään, kuinka moni niistä voisi tulla Yleisradion kanavilta. Laadukkaita ohjelmia voisi esittää jo nyt.
Myös Ylen internet-palvelut saavat sapiskaa: nettitarjonta on liian laajaa, kun samaan aikaan perinteiset mediatalot yrittävät keksiä keinoja saada verkosta edes jotain tuloja. Dilemma on toki valitettava, mutta eikö Ylen kaltaisen yleishyödyllisen palvelun pidäkin julkaista tuotantonsa mahdollisimman monen saataville?
Ajatusleikkinä sopii muuten pohtia, millainen olisi kaupallisten radioiden Areena. Musiikkiahan netissä ei soiteta, ja juonnettua tai toimitettua ohjelmaa kaupallisilla aalloilla ei juuri kuulu, radioteatterista puhumattakaan.
Mediayhtiöt toivovat Ylen pysyvän poissa jaloista ja näyttävän sen, mikä muilta yli jää – ja muina aikoina virityskuvaa. Viime kädessä Yleisradion mahdollisuus toimia ilman välittömiä tulostavoitteita on kuitenkin etu paitsi Ylelle itselleen, myös koko kansalliselle kulttuurille. Kuinka monella kaupallisella toimijalla olisi todellisuudessa halua palvella pienen maan ja kielen pienimpiä kohderyhmiä? Mainoskanavien nykytarjonta vetoaa paljolti pienimpään yhteiseen nimittäjään, jolloin ohjelmistoon päätyvät vain varmat nakit ja niiden seuralaisina pakkomyydyt B-luokan tuotokset. Oma tuotanto keskittyy kansainvälisiin kilpailuformaatteihin. Miksi Ylen alasajo muuttaisi tilannetta?
Ylen rahoitusmalli korvamerkittyine veroineen on vähintäänkin eriskummallinen, ja veropäätökseen kirjattu nostoautomaatti herättää aivan aiheellisesti närää. Toiminnan laajuuttakin voisi huoletta pohtia uudestaan. Ylen karsiminen siinä luulossa, että kaupalliset yhtiöt tarjoaisivat vastaavaa palvelua edes maksusta, on kuitenkin utopiaa.
HS:n Pentikäinen päättää kirjoituksensa herättelemällä epäilyksiä Ylen puolueettomuudesta ja rummuttaa moniarvoisen median puolesta. Huoli on toki aiheellinen, mutta on hyvä muistaa, että sen esittää Suomen suurimman sanomalehden päätoimittaja, jonka työnantaja julkaisee joitakin kymmeniä lehtiä, kahdeksaa tv-kanavaa ja useampaa radiokanavaa. Yhden kilpailijan, vaikka sitten eduskunnasta riippuvaisen, torsoksi karsiminen ei moniarvoisuutta ainakaan lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti