Jussi Halla-aho tuomittiin viime perjantaina korkeimmassa oikeudessa sakkoihin uskonrauhan rikkomisesta ja kansanryhmää vastaan kiihottamisesta. Jo aikaisemmin runsain mitoin julkisuutta saanut ja närää herättänyt oikeusprosessi on nostatellut laineita satunnaisissa blogeissa, epäilemättä hyvästä syystä. Kirjoituksia ja kommentteja lukiessa on kuitenkin käynyt kiusallisen selväksi, että harva on vaivautunut lukemaan Korkeimman oikeuden päätöstä.
Oma näkemykseni on, että varsinkin tuo tuomio uskonrauhan rikkomisesta on sinällään hyvin perusteltu. Halla-aho ohjasi kritiikkinsä toisaalta islamia ja toisaalta oikeuslaitosta kohtaan, ja tavallaan osui molempiin. Se, että oikeuslaitos on kritiikin kohteena, ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tuomio olisi lainmukainen. Paljon on kohkattu Halla-ahon loogisesta päättelyketjusta mutta jätetty huomiotta, että uskonrauhan rikkominen ei edellytä valehtelua tai edes olkiukkoilua: riittää, että tekijä loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee (RL17 10 §) pyhiä asioita. Se taas taisi olla koko Halla-ahon alkuperäisen kirjoituksen ajatus, eivätkä tietoisen roisit sanavalinnat ainakaan helpottaneet tilannetta.
Kansanryhmää vastaan kiihottaminen on syytteenä ehkä hiukan heikompi; siitä kielii jo se, että sekä käräjäoikeus että hovioikeus hylkäsivät syytteen. Molemmat oikeusasteet tunnistivat kirjoituksen kritiikiksi – kyseessähän oli yhdenlainen faktoilla höystetty pastissi Kalevan pääkirjoituksesta. Käräjäoikeuden ajatus, että somalit päätyivät Halla-ahon kirjoitukseen sattumaan verrattavista syistä on kuitenkin lähinnä huonoa huumoria. Korkein oikeus päätyikin toiseen tulkintaan: vaikka teksti oli tarkoitettu kritiikiksi, tuo kritiikki samalla leimaa yhtä kansanryhmää ja on siten katsottava kiihotukseksi.
Korkeimman oikeuden teksti sinällään on suhteellisen selvää. Perustelut ovat olemassa, ja pykäliä lukemalla tulos ei varsinaisesti ollut yllätys. Kokonaan toinen asia sitten on, miten pykäliä päädyttiin ylipäätään soveltamaan, ja pitäisikö niitä olla laissa lainkaan.
Kaikenlaisessa loukkaamisessa päädytään herkästi subjektiivisiin määritelmiin, ja uskonrauhan rikkomisessa rajankäynti on monia muita pykäliä hankalampaa. Kunnianloukkauksen, siis henkilöön kohdistuvan rikoksen, tapauksessa pyritään määrittelemään jonkinlainen objektiivinen loukkaavuus, jonka mukaan tekoa arvioidaan. Yleensä ongelma ei ole tolkuttoman iso, sillä useimmilla ihmisillä on kuitenkin osapuilleen yhtäläinen käsitys sosiaalisista normeista ja sopivuuden rajoista.
Vaan miten määritellään Jumalan pilkka ja pyhien arvojen loukkaaminen? Riittääkö uskonrauhan rikkomiseen uskonnon kriittinen tarkastelu, jos kritiikki määritellään pyhien arvojen loukkaamiseksi? Kuinka laajasti pyhät arvot ylipäätäään käsitetään, ja kenen määritelmää noudatetaan? Jos henkilö on uskossaan vahva, pitäisikö hänen ylipäätään korvaansa lotkauttaa mahdollisille loukkauksille? Kirkossa mesoaminen on asia erikseen, mutta pykälän ensimmäinen momentti johtaa helposti teologiseen ajatusketjuun, joka jo sinällään asettaa eri uskontokunnat eriarvoiseen asemaan.
Vielä kummallisemmaksi Halla-ahon tapauksessa tilanteen tekee se, että kissaa ei suinkaan nostanut pöydälle kukaan islaminuskoinen, vaan valtionsyyttäjä Mika Illman. Pertti Jarla nostaa blogissaan esiin viestin, jonka syytteestä voi helposti tulkita: valtiovallan mielestä muslimit ovat sen verran räjähdysherkkiä, että loukkauksiin pitää suhtautua muita uskontokuntia herkemmin.
Ei asia tietenkään ole aivan näin suoraviivainen, mutta tällä hetkellä toiminta on kieltämättä melko linjatonta. Helena Eronen rinnastaa Halla-ahon kirjoitukset lestadiolaisiin; en tosin ole nähnyt kenenkään poliitikon kirjoittavan pedofiliasta lestadiolaisuuden uskonkappaleena. On osittain ymmärrettävää, että tuoreemmat tulokkaat ovat tavallaan erityissuojeluksen alla, sillä heihin myös helpoimmin kohdistuu syrjintää. Nyt vaan ei ollut kyse syrjinnästä vaan uskonnosta.
Mitä tulee kansanryhmän kiihottamiseen, Halla-ahon kirjoituksessa on osuva kärki. Harmi vain, että loppujen lopuksi kärki osoittaa aina samaan suuntaan: vaikka miestä on kehuttu analyyttisyydestä ja faktoissa pysyttelemisestä, hän käsittelee noita faktoja aika tarkkaan yhdestä, kapeasta näkökulmasta. Tosiasia on myös, että kansankiihottamispykälä on tarkoitettu suojaamaan vähemmistöjä; valtaapitävä kansanryhmä (kuten alkuperäisessä Kalevan kirjoituksessa) ei nauti aivan samaa suojaa.
Ja kyllä, myös sillä on merkitystä, kuka puhuu. Jos kukaan ei kiihotu, ei kansanryhmäkään tule vastustetuksi. Halla-aho poliitikkona, ja sitä ennen jonkun sortin nettikuuluisuutena, on himpun verran eri asemassa kuin satunnainen blogisti. Minä saan luultavasti syytää melkoista myrkkyä kaikille 14 keskimääräiselle lukijalleni, ennen kuin kukaan lähtee sorvaamaan syytettä.
Entä jatko? Toiveikkaat puhuvat Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta, mutta korkein oikeus perusti tuomionsa osittain EIT:n päätöksiin. Halla-aho ei aio erota hallintovaliokunnan puheenjohtajuudesta. Ei toki tarvitsekaan. Timo Soinista puolestaan ei ole suuremman kiven heittäjäksi. Tämä on poliittisesti sangen ymmärrettävää. Sen sijaan se, että molemmat puskevat päätöstä muun eduskunnan niskoille, on puhdasta mediapeliä. Valiokunnan puheenjohtajan valitsee paikan saanut puolue sisäisesti, mutta siirtämällä asia laajempaan käsittelyyn päästään näppärästi leikkimään marttyyria.
Riippumatta siitä, mitä mieltä tuomiosta itsestään on, sellainen kuitenkin napsahti. Sopii miettiä, kuinka hyvin uskonrauhan rikkomisesta ja kansanryhmää vastaan kiihottamisesta tuomittu henkilö sopii johtamaan valiokuntaa, jonka vastuulla ovat kirkollis- ja maahanmuuttoasiat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti