Kuvitelkaapa mielessänne tilanne. Kaksi eurooppalaista valtiota, naapurukset, ovat menneinä vuosina olleet yhtä valtiota. Maailmanpolitiikan melskeet ovat ajaneet kansat erilleen, mutta kaukana etelässä on vielä maatilkku, johon kummallakin maalla on kiinnostusta.
Vaikka maa-alueen omistuksesta ei kansainvälisen lain näkökulmasta ole epäselvyyttä, tilanne ei ole aivan suoraviivainen. Nykyisen emämaan historiallinen yhteys alueeseen on tulkinnanvarainen, naapurin puolestaan selkeä. Suurin osa alueen asukkaista puhuu äidinkielenään naapurivaltion kieltä, tunteepa osa jopa selvää yhteenkuuluvuutta tuon valtion kanssa.
Sattuu sitten niin, että emämaassa päätetään panna valta vaihtoon ja aletaan kärhämöidä. Huomaavainen naapuri kuulee rajan yli siviilien avunhuudot ja lähettää oitis joukkoja tuolle ystävällismieliselle erillisalueelle. Loppujen lopuksi kovin suurta hätää ei ole, mutta naapuri katsoo kuitenkin parhaaksi jättää joukkonsa valvomaan tilannetta – rauhanturvaajiksi.
Emämaa ei tietenkään ole asiasta hyvillään ja vaatii kovin sanoin naapuria poistumaan alueeltaan. Sapeleita ei aivan kalistella, mutta Euroopan päättäjiin luodaan merkitseviä katseita ja ihmetellään, eikö apua tunkeutujan häätämiseen irtoa. Naapuri ei tilanteesta häkelly; alueella on selvää kiinnostusta irtautua emomaasta ja lyödä hynttyyt yhteen naapurin kanssa. Demokratian mallimaa alkaa siis vaatia järjestettäväksi kansanäänestystä siitä, mihin valtioon alueen asukkaat itse asiassa haluaisivat kuulua.
Kuulostaako tutulta? Niin pitäisikin, puhun nimittäin Ahvenanmaan tapahtumista vajaa sata vuotta sitten.
Hivenen historiaa
Ahvenanmaa oli kuulunut Ruotsiin aina vuoteen 1809 asti, ja siitä ensimmäisen maailmansodan loppumetreille asti se oli osa Venäjää. Vuonna 1917 saarelaiset olivat täysin ruotsinkielisiä, ja leijonanosa asukkaista tunsi itsensä ennemmin ruotsalaisiksi kuin suomalaisiksi tai – Herra paratkoon – venäläisiksi. Kun Suomi julistautui itsenäiseksi joulukuussa 1917, Ahvenanmaalla valmisteltiin kiivaasti liittymistä Ruotsiin.
Tammikuussa 1918 ahvenanmaalainen valtuuskunta saapui Ruotsiin ja pyysi virallisesti saarten liittämistä takaisin osaksi vanhaa emämaata. Suomi ei tietenkään ajatuksesta pitänyt, mutta uunituoreella valtiolla oli muitakin ongelmia: maassa oli juuri käynnistynyt sisällissota.
Helmikuuussa 1918 Ruotsista lähetettiin kaksi laivaa Ahvenanmaalle evakuoimaan siviilejä Ruotsiin, ja näiden vanavedessä satamaan lipui ruotsalaisia merivoimia valvomaan saariston rauhaa. Suomessa valkoiset puhisivat kiukusta; Ruotsi ei ollut suostunut avustamaan punaisten kukistamisessa, ja nyt mokomat miehittivät jo Ahvenanmaata. Hätäpäissään Suomi pyysi virka-apua Saksalta, ja germaanisin voimin ruotsalaiset ajettiinkin pian takaisin lahden toiselle puolen.
Ruotsissa oltiin kuitenkin lämmetty ajatukselle Ahvenanmaan haltuunotosta, ja niinpä Ruotsin hallitus ehdotti joulukuussa 1918, että asiasta järjestettäisiin kansanäänesyts. Suomen mielestä ehdotus oli kertakaikkisen surkea, sillä tulos olisi ollut selvä: maakunnan asukkaat olivat jo aiemmin olleet Ruotsin kannalla. Ehdotus siis tyrmättiin.
Seuraavan vuoden ajan ahvenanmaalainen delegaatio kierteli ympäri Eurooppaa ja supatteli erinäisiin korviin näkemyksiä Ruotsin ja Ahvenanmaan kohtalonyhteydestä. Ruotsissa puolestaan piirrettiin karttoja uudestaan – hukattiin osa Turun saaristosta, siirrettiin Ahvenanmaan pääsaaria hiukan Ruotsin suuntaan, mitä nyt tällaisissa tilanteissa on tapana tehdä.
Suomi kuitenkin piti maakunnasta kynsin ja hampain kiinni ja merkiksi siitä antoi sille entistä enemmän löysää. Vuonna 1920 säädettiin laki, jolla Ahvenanmaalle taattiin itsehallinto.
Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa voittajavaltiot olivat perustaneet maailmaa parantamaan Kansainliiton. Kun Ahvenanmaan kysymystä ei muuten saatu ratkottua, se päätyi tuoreen maailmanjärjestön pöydälle. Vaikka liitto myöhemmin paljastui sangen hampaattomaksi, kahden pohjoisen pikkuvaltion kiistan se onnistui sovittelemaan.
Kansainliiton arvovaltaiset herrat kävivät niin Tukholmasa, Helsingissä kuin Ahvenanmaallakin. Suomessa ulkomaalaisille vieraile väännettiin rautalangasta kuinka Ahvenanmaa yhdistyy Suomen mantereeseen yhtenäisen Turun saariston kautta. Kieli ja kulttuuri, kuka niistä välittää!
Kesäkuussa 1921 Kansainliitto julisti, että Ahvenanmaa jäisi Suomelle. Jo 1856 sovittu demilitarisointi vahvistettiin uudestaan: ei linnoituksia, ei laivastotukikohtia, ei sotilasilmailua, ei minkäänmoista aseistusta edes läpikulkumatkalla. Ruotsinkielisen väestön kielen ja kulttuurin asema tuli taata ja itsehallintoa edelleen laajentaa. Ruotsi vastusti Kansainliiton päätöstä mutta ei onneksi ollut halukas sotaan. Suhteet pysyivät kuitenkin sangen kireinä aina 1930-luvulle asti.
Alun kuvauksessa lienevät faktat kohdallaan, vaikka niiden esilletuonti onkin ehkä aavistuksen tarkoitushakuinen. Olisipa mielenkiintoista lukea vuosien 1917–1922 lehtikirjoituksia aiheesta, niin meiltä kuin muualtakin. Jos nimittäin alun kuvaus synnytti mielikuvia Krimiltä, myös aiheen käsittelyssä eri osapuolten mediassa saattaisi olla mielenkiintoisia yhtymäkohtia nykypäivään.
P.S. Ruotsi oli ehkä hakemassa Ahvenanmaata itselleen, mutta ei Suomessa oltu pekkaa pahempia. Vuonna 1919 perustetun Länsipohjan toimikunnan tarkoituksena oli nostattaa suomenmielisyyttä Ruotsiin kuuluvalla Länsipohjan alueella ja mahdollisesti jopa liittää se Suomeen. Sotaisampi valtio voisi pitää moista toimintaa provokaationa. Tästäkin voi muuten halutessaan löytää yhtäläisyyksiä nykypäivään.
P.P.S. Lähteenä on käytetty yllä linkitettyjen Kansainliiton päätöksen ja sopimuksen lisäksi Wikipediaa ja ulkoministeriön artikkelia. On muuten perin surkeaa, että sekä ruotsalainen että englanninkielinen Wikipedia-artikkeli kertovat Ahvenanmaan kiistasta huomattavasti enemmän kuin suomenkielinen versio.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti