Tänään sekä Savon että Helsingin Sanomissa käsitellään äitiyttä, isyyttä, vanhemmuutta. Aivan ensimmäiseksi suosittelenkin lukemaan Eeva Lankolaisen kolumnin Sata prosenttia kaaosta ja Katja Lahden Äitimyytti kannattaa haastaa lapsen edun takia. Molemmat ovat rautaisia kirjoituksia tärkeästä asiasta. Aihe koskettaa melko läheltä omaa elämää, sillä oma poika on nyt reilun vuoden ikäinen. Nyt viimeistään on aika miettiä kotihoitoa, päivähoitoa, työrytmiä ja lapsen kanssa olemista.
Kirjoitin reilu vuosi sitten siitä, kuinka Kela, työpaikat ja muu yhteiskunta ovat teorian tasolla kovasti huolissaan vanhemmuuden epätasa-arvoisuudesta, mutta käytännössä vanhempia pukataan monilla tahoilla hienovaraisesti perinteisiin rooleihin.
Niin Lahti kuin Lankolainenkin puhuvat siitä tekosyystä, että miesten työelämä ei jousta. Totta kai se joustaa, eihän sillä ole edes vaihtoehtoa: perhevapaiden pitäminen on oikeus, johon työnantajalla ei ole juurikaan vastaansanomista.
Jollakulla ilmeisesti kuitenkin on, sillä vuonna 2013 äidit käyttivät vanhempainrahapäivistä 91 prosenttia (Lähde: Kelan lapsiperhe-etuustilasto). Vaikka äitiysrahaa maksetaankin isäkautta pidempään, on suhdeluku aika synkeä. Vielä piirun synkeämmäksi se muuttuu, kun tarkastellaan kotihoidon tukea – Helsingin Sanomien selvityksen mukaan kotihoidon tuen saajista 94,2 prosenttia on naisia.
Mutta moderni mieshän on kuitenkin kotia hoitava pehmo, eikö vain? No ei aivan niinkään. Tilastokeskuksen Naiset ja miehet Suomessa 2014 -raportin mukaan 1980-lukuun verrattuna kotitöitä tehdään hiukan tasaisemmin, mutta vetovastuu on edelleen selvästi naisilla. Erityisen naispainotteisia ovat perinteiset naisten työt: ruuanlaitto, siivous, ja – niin – lastenhoito.
Kotitöiden jakautuminen naisten ja miesten välillä. Todella tasaiselta näyttää.
Saman tutkimuksen mukaan muuten miesten kiireisintä aikaa on eläkeikä: eniten aikaa kotitöihin käyttävät 65 vuotta täyttäneet. Naisten korkein piikki osuu 25–34-vuotiaisiin, josta lähtien sitten tehdään jatkuvasti kotitöitä enemmän kuin miehet kiireisimmilläänkään. Mahtaakohan kukaan keksiä syytä?
On mieheydessäkin on toki omat haasteensa. Kuten Antti Leikas hiljan kirjoitti, miehen pitää osata kokata ja huoltaa öljypoltin
. Vaikka tunnistan ilmiön, käytännössä dilemma esiintyy kuitenkin pitkälti mielikuvatasolla. Miehen malli on ehkä muuttumassa ja elokuvien uroot asettavat uudenlaisia ulkonäköpaineita, mutta yhteiskunnallista painostusta ei todellisuudessa juuri näy. Siinä, missä äideiltä kysellään imetyksestä, päivähoidosta, töihin palaamisesta ja urasuunnitelmista, kukaan ei ole kuluneen vuoden aikana sanallakaan ihmetellyt, miksi minä en ole kotona hoitamassa lasta. Auto- tai keittiöremontin voin nekin huoletta teettää ulkopuolisilla ilman, että kukaan suuremmin kyseenalaistaa miehuuttani. Itseruoskintaa saatan kyllä hetkittäin harrastaa.
Taloudelliset seikat toki saattavat vaikuttaa perheen päätökseen vanhempainvapaiden pitämisestä, mutta kuinka todellinen syy se on? Ihmiset sopeutuvat työttömyyteen, pätkätöihin, pääkaupunkiseudun poskettomiin asuinkustannuksiin, opiskeluun, yksinhuoltajuuteen... On se peijooni, jos parempipalkkaisen vanhemman jääminen lasta hoitamaan on juuri se korsi, joka suomalaisessa perheessä katkaisee kamelin selän.
Ei tilanne oikeasti tietenkään ole lainkaan huono. Sekä isät että äidit viettävät lasten kanssa aikaa, ehkä enemmän kuin koskaan. Lapset ymmärretään kehittyviksi ihmistaimiksi, joiden kehitykselle vanhempien läheisyys ja pysyvyys on ensiarvoisen tärkeää. Nämä ovat juttuja, joita ei vanhoina hyvinä aikoina juuri mietitty. Samaan aikaan paljon on kuitenkin parannettavaa.
Suomi on perhearvojen suhteen hyvin konservatiivinen maa, jossa äitimyytti voi hyvin. Isän osallistuminen perheprojektiin on edelleen vapaaehtoista.
Vuoden vanhemmuuden jälkeen en voi kuin yhtyä Katja Lahden sanoihin. En puhu yhteiskunnasta, vaan itsestäni. Niin edistyksellinen kuin sitä ajatteleekin olevansa, vaivihkaa meidänkin perheessämme on ajauduttu muottiin, jossa äiti hoitaa lasta kotona, kun isä tuo leivän pöytään. Työelämän sijaan oma pää ei jousta; kukaan ei ole estänyt pitämästä lomia.
Ei kyse tietenkään ole siitä, että olisin yksiselitteisesti kieltäytynyt isyyslomasta tai kotiin jäämisestä. Ei myöskään siitä, että vaimo olisi vaatinut jäädä kotiin lasta hoitamaan. Päinvastoin, kaikki on sujunut sulassa sovussa, keskustellen, lähes automaattisesti. Sehän tästä pelottavaa tekeekin.
P.S. Yhdenlaisia kuvauksia työn ja perheen yhdistämisestä voi lukea vaikkapa Yleisradion sivuilta. Kolumni löytyy sekä nais- että miesnäkökulmasta. Molempien vahva marttyyrivivahde lienee sattumaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti