Viime aikoina on puhuttu paljon koodaamisesta. Softanikkarit pelastavat maailman, tai vähintäänkin Suomen, ja niinpä siihen kelkkaan on parempi nousta ennemmin kuin myöhemmin. Helsingin Sanomissa aiheesta on kolumnoitu ja pääkirjoiteltu ahkerasti. Lokakuun alussa työikäisten piti tarttua näppäimistöön, tämän viikon torstaina puhuttiin varovasti pelien puolesta ja muistutettiin koodaamisen naisikoneista.
Eikä siinä mitään, aihetta on hyvä pitää pinnalla. Jyrki Kasvi on puhunut aiheesta paljon; viimeisimmässä Tiedosta-lehden kolumnissaan (PDF) hän listaa tylyjä faktoja siitä, miten Suomen tietoyhteiskuntakehitys on pysähtynyt.
Samaan aikaan, aiheen pulputessa joka tuutista, tulee mieleen Arthur C. Clarken kolmas laki:
Mikä tahansa tarpeeksi edistynyt teknologia näyttää taikuudelta.
Kukaan tuskin pitää koodausta
tarpeeksi edistyneenä, mutta jonkinlaista yhteiskunnallis-taloudellista magiaa siinä oletetaan olevan. Kun edellisestä Nokiasta selvittiin, alettiin etsiä uutta Nokiaa, ja nyt kun siitä ei oikein kehtaa enää puhua, pyritään löytämään uusi Supercell tai Rovio. Yritetään koodata taikatemppu, jolla Suomi lähtee nousuun.
Voin kuitenkin kertoa salaisuuden: Supercelliä ei synny pelaamalla eikä Roviota koulun ATK-tunneilla. Ne vaativat rautaista osaamista, peijoonisti työtä, rutkasti tuuria – ja siitä huolimatta ne tuovat lähinnä lottovoiton muutamille ja hetkellisen työpaikan vähän laajemmalle porukalle. Se, että nämä muutamat antavat hyvän kiertää, maksavat veroja ja auttavat vuorostaan muita yrittäjiä, on kerrassaan hieno asia, mutta sillä ei ihan vielä nosteta koko kansakuntaa.
Pieniä puroja pitää löytää paljon, ja niitä pitää löytää muualtakin kuin mobiilipeleistä. Aloittaa voi vaikka Hesarin kolumnin esimerkistä: jos sisustusliikkeen verkkokauppasovellus vaatii ohjelmointiosaamista, oikea ratkaisu ei ole opettaa koko kansa koodaamaan. Sen sijaan pitäisi tehdä parempi verkkokauppasovellus.
Tämä ei tarkoita, etteikö opetusta voisi ja pitäisi uudistaa, ja etteikö sinne pitäisi saada myös koodausta. Olennaista ei kuitenkaan ole, osaako lapsi – tai aikuinen – koodata, vaan onko hän edes tietoinen tarjolla olevista mahdollisuuksista. Koodausta ei tarvita erikseen opetettavana aineena, vaan se pitää tuoda kouluun työkaluna. Sillä siitä on kyse: tietokone, ohjelmat, ohjelmointi ovat työkaluja, joilla päästään haluttuun päämäärään. Opettajan ja aikuisen tehtävä on vihjailla noista työkaluista, herättää kiinnostusta, olla tukena ja pukata vauhtia, jos kiinnostus kasvaa... ja olla tarkka siitä, ettei lannista intoa omalla asenteella.
Omalla vaatimattomalla urallani yksi asia on ollut suhteellisen selvää alusta asti: ohjelmointiosaamisella itsessään ei tee yhtään mitään. Jotta missään projektissa pääsee edes alkuun, tarvitaan ainakin auttava määrä toimialaosaamista. Sitä taas on helpompi hankkia, jos ajukopassa velloo edes jonkinasteinen yleissivistys ja halu selvittää itselleen asioita sekä kyky omaksua uutta nopeasti. Pitäisi siis opettaa perusasioita, tarjota työkaluja ja kylvää oppilaisiin uteliasta asennetta. Näistä on hyötyä huomattavasti laajemminkin kuin vain koodaamisen apuna.
Mitä se koodaaminen muuten edes on? Ohjelmointikielet tulevat ja menevät, tietokoneiden arkkitehtuurit vaihtuvat ja softa-alalla trendit seuraavat toistaan. Muistelkaapa siis, miten HS:n kolumnissa mainittu maailman ensimmäinen ohjelmoija, Ada Lovelace, vihkiytyi alalle.
Hän opiskeli matematiikkaa.
P.S. Vantaa päätti hankkia koululaisilleen tabletit. Uuden teknologian tuominen opetukseen on sinällään positiivista, mutta samalla on myös syytä huomata, että tabletit ovat edelleen ennen kaikkea sisällön kuluttamisen välineitä. Jos diginatiivin kansalaistaidoiksi katsotaan jotain syvällisempää kuin nettisivujen selaaminen, painopisteen toivoisi ehkä olevan sisällöntuotannon puolella.
P.P.S. Pari viikkoa sitten julkaistun tutkimuksen mukaan ainakin Yhdysvalloissa opettajat ovat tietotekniikassa huomattavasti oppilaitaan osaavampia. Osaaminen ei uutu pelkästään valmiita palveluita käyttämällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti