Ateismi, feminismi ja julkisuuden kirot

Helsingin Sanomat julkaisi sunnuntainumerossaan artikkelin kansanedustajien elämänkatsomuksista. Ei kovin yllättäin suurin osa kuuluu kirkkoon, herätysliikkeisiin kuuluvia on muutamia eri puolueissa.

Omassa pienessä some-kuplassani näin useita kommentteja, joissa nostettiin esiin sekä ateistien vähäinen määrä (kokonaiset kolme kappaletta) että Juhana Vartiaisen (kok) luonnehdinta omasta katsomuksestaan:

Olen epäuskonnollinen, moderni ihminen, jolla varmaankin taide on tullut pyhän paikalle. En usko jumalaan, mutta en tietenkään kutsuisi itseäni ateistiksi (ateismi on aktiivista epäuskoa kristinuskon suhteen ja kyseenalainen "oppi"). Ehkä tavanomaisilla luokitteluilla minua voisi kutsua välinpitämättömäksi agnostikoksi, kirjoittaa kokoomuksen Juhana Vartiainen.

Vartiaisen määritelmä ateismista särähti monen korvaan. Vartiainen ei kuitenkaan ole ainut näin ajatteleva: sama määritelmä tuli esiin myös vaikkapa Skepsis Ry:n Facebook-ryhmän keskustelussa (johon toki osallistui muitakin kuin skepsisläisiä), ja Kielitoimiston sanakirjan mukaan ateismi on Jumalan t. jumalien olemassaolon kieltävä käsitys, jumalankieltäminen. Suomessa tuo kiellettävä Jumala on perinteisesti tupannut olemaan kristillinen.

Ainakin kohtalainen osa ateisteista pitää vaikkapa Wikipedian huomattavasti laimeampaa määritelmää paremmin nykyateismiin sopivana. Julkisuuskuva ei kuitenkaan muodostu maan hiljaisista vaan esimerkiksi Richard Dawkinsin kaltaisten, hiukan räyhäkkäämpien hahmojen kautta.

Ja kyllä sitä samaa räyhäkkyyttä näkyy Suomessakin. Kun määritelmä jumalankieltäjästä torjutaan sillä perusteella, että olematonta ei voi kieltää, jää huomaamatta, että jumalan väittäminen olemattomaksi on juuri sitä kieltämistä. Se, että jumalien olemassaololle ei ole tieteellisiä todisteita, on merkityksetöntä, sillä kyse ei ole tieteestä. Tämän sivuuttaminen osoittaa juuri sitä ylimielisyyttä, mistä esim. Dawkinsia usein syytetään – aiheesta kirjoitettiin juuri muun muassa Salonissa.

Omaa kieltään tästä ateismin julkisuusongelmasta kertoo Helsingin Sanomien juttukin. Artikkeli mitä ilmeisimmin tukeutuu kansanedustajien omiin luonnehdintoihin, ja näiden perusteella kolmen ateistin lisäksi [u]skonnottomia löytyy enemmän, sillä moni vierastaa ateisti-sanaa. Tämä siitä huolimatta, että uskonnottomuus sopii vallan mainiosti Wikipedian laveaan ateismin määritelmään.

Feminismi ja tasa-arvo

Viime perjantaina puolestaan Juhani Mykkänen kirjoitti Nyt.fi:ssä kolumnin, jossa hän kaipaa sokeaa tasa-arvoliikettä. Mykkänen kuvaa, kuinka feministit ovat pitkälti tasa-arvon puolella, mutta hän kaipaa sanaa, joka ei ole niin latautunut.

Artikkelin kommenttiraidalla kerrotaan monella suulla Mykkäsen olevan väärässä: ei hän mitään uutta liikettä kaipaa vaan juuri sitä feminismiä, joka ihan oikeasti haluaa kaikkien tasa-arvoa.

Keskustelua tasa-arvosta ja feminismistä on käyty viime aikoina paljon, ja ihan aiheesta. Lotta Aarikan kirjoitus Otaniemen herrakerhoista (jota itsekin kommentoin), Laura Kulmalan ja monien muiden kokemukset työelämästä, Koff-jupakka... Tasa-arvon eteen pitää tehdä edelleen töitä ja naisasia kaipaa edistäjiä.

Omissa korvissani feminismin uudelleenmäärittely yleiseksi tasa-arvoliikkeeksi – tai tarkemmin, feministien nimeäminen yleisen tasa-arvon edistäjiksi – haiskahtaa kuitenkin vahvasti no true Scotsman -tyyppiseltä argumentilta. Tosiasia on, että feminismin juuret ovat nimenomaan naisasiassa.

Eikä vain juuret. Tässä kohtaa Kielitoimisto ja Wikipedia ovat yhtä mieltä: sanakirjan mukaan feminismi on naisen yhteiskunnallisen aseman parantamiseen ja sukupuoliroolien muuttamiseen tähtäävä radikaalinen liike, nais(asia)liike, Wikipedian mukaan se pyrkii parantamaan naisten yhteiskunnallista asemaa. Vaikka unohdettaisiin sanakirjat, Naisasialiitto Unioni kertoo olevansa feministinen järjestö – joka ei hyväksy miehiä jäseniksi. Vasemmistonaiset taas mainostivat itseään vaalien alla äärimmäisen sukupuolineutraalilla vaalilauseella Äänestä feministiä – älä munaa!

Tarkoitukseni ei ole tällä millään tavoin väheksyä feminismin tasa-arvoaspektia ja useimpien feministien pyrkimystä kaikenlaiseen tasa-arvoon. Olen myös sitä mieltä, että feminismille on runsain mitoin tarvetta myös nimenomaan siinä naisiin keskittyvässä merkityksessä.

Vaan kuten ateismilla, myös feminismillä on julkisuuskuvaongelma. Vaikka se olisi jossain määrin vanhakantaisten mielikuvien ja vääristelevän miesasialiikkeen aikaansaama, ei mielikuva naisten etuja ajavasta liikkeestä katoa pelkästään tasa-arvoa toistamalla. Mielikuvan muuttamista hankaloittaa myös itse sanan sisältämä viittaus naissukupuoleen.

Kannatan lämpimästi sekä ateismin neutraalia lähestymiskulmaa että feminismin kaikille tavoiteltavaa tasa-arvoa. Sanojen merkitys ei kuitenkaan muutu pelkästään liikkeen sisäisellä päätöksellä. Sen paremmin ateismi kuin feminismikään ei ole yhtenäinen monoliitti; mitä enemmän modernit virtaukset näkyvät julkisuudessa, sitä vähemmän historian painolastikin julkisuuskuvaa häiritsee.

P.S. Ateisteille ja feministeille on jossain määrin yhteistä myös se, että molemmat pyrkivät muuttamaan isojen kuvioiden ohella myös arkipäivän kohtaamisia. Naisasiarintamalla hyväksi esimerkiksi käy koffgate, uskonnottomien kohdalla näin toukokuussa on epäilemättä jälleen odotettavissa yksi kierros olkiukkoilua Suvivirren ympärillä. Yhteistä näille on myös se, että nämä arkipäivän ongelmat pyritään monin tavoin trivialisoimaan.

P.P.S. Pitkälti samanlaisen kirjoituksen voisi muuten kirjoittaa vaikkapa puolueiden oma- ja julkisuuskuvien välisistä eroista. Tommi Uschanov itse asiassa kirjoittikin pari viikkoa sitten vasemmistopuolueiden imago-ongelmasta.

Puolimatkassa jonnekin

Facebookissa tuli vastaan Tapio Puolimatkan kirjoitus tasa-arvoisen avioliittolain turmiollisista vaikutuksista. Kyseessä on jo kuukauden vanha kirjoitus, ja ensin ajattelinkin ohjata ihmiset vain lukemaan Paholaisen Asianajajan kirjoituksen aiheesta. Vaan ehkä sittenkin sanon jotain. Lainaukset suoraan Puolimatkalta.

Avioliittolaki määrittelee normin, jota yhteiskunnassa tavoitellaan.

Määritteleekö? Tavoitellaanko? Avioliittojen määrä on laskenut 1970-luvun alusta asti lähes jatkuvasti, yhä useampi heteroparinkin lapsi syntyy avoliitossa. Avioliitto ei selvästikään ole enää mikään väistämätön etappi elämässä sen paremmin parien kuin lastenkaan kannalta. Entä miten tähän normiin vaikuttaa laki rekisteröidystä parisuhteesta, joka on jo voimassa? Normi ei muutu, jos liittoa kutsutaan eri nimellä?

Lähde: Tilastokeskus

Vuonna 2013 40 % lapsiperheistä oli jotain muuta kuin avioliittoon tukeutuvia ydinperheitä. Puolimatkan kauhuksi lienee todennäköistä, että osassa avioliittoperheistäkään molemmat vanhemmat eivät ole lasten biologisia vanhempia.

Kun avioliitto määritellään sukupuolineutraalisti homo- ja heteroseksuaalisen parisuhteen yhteisten nimittäjien pohjalta, avioliittolaista poistuu viesti, että seksuaalisuhde merkitsee sitoutumista suhteesta syntyvien lasten hoitamiseen.

Ei siinä ole sellaista viestiä ollut tähänkään mennessä – tai ainakaan sitä ei ole noudatettu. Samalla, kun solmittujen avioliittojen määrä on laskenut, avioerojen määrä on kasvanut sieltä samaiselta 1970-luvulta. Miten tähän vaikuttaisi se, että avioliiton voisi solmia myös samaa sukupuolta olevat?

Lähde: Tilastokeskus

Tässä yhteydessä haluaisin muistuttaa, että alkuvuodesta nähtiin TV:ssä ohjelma Ensitreffit alttarilla. Voiko signaali sitoutumisesta enää paljon kevyemmäksi mennä, jos avioliiton solmiminen tuntemattoman kanssa sopii tositv-sarjan konseptiksi?

Samaa sukupuolta olevien parien ei voida ajatella liittoa solmiessaan sitoutuvan hoitamaan perheeseen syntyviä lapsia, koska lapsia voi syntyä vain kolmannen osapuolen avulla. Tämä periaate siirtyy myös heteroseksuaalisiin liittoihin, koska ei voida ajatella yhden ja saman avioliiton sitovan pareja eri tavalla.

Tässä ei yksinkertaisesti ole päätä eikä häntää. Miksei voi ajatella? Se, että Tapio Puolimatka on ilmeisen kykenemätön ymmärtämään, että homoseksuaali kykenisi muodostamaan pysyviä pari- ja kiintymyssuhteita, ei tarkoita, etteikö se olisi mahdollista.

Avioliittolaki sitoo tai on sitomatta kaikkia avioliiton solmivia täsmälleen samalla tavalla, siihen ei Puolimatkan mielikuvat oikeasta avioliitosta vaikuta. Entäpä lapsettomat heteroseksuaaliset liitot? Mitä Puolimatka ajattelee heteroparien adoptiosta? Vai ajatteleeko ylipäätään?

Vuonna 2013 muuten 4,4 prosenttia kaikista lapsista syntyi hedelmöityshoitojen tuloksena. Nämä 2 473 lasta ovat siis eläviä esimerkkejä niistä lapsista, jotka syntyivät vain kolmannen osapuolen avulla. Tilastotietoa en löytänyt, mutta näppituntumalla väittäisin, että suurin osa noista lapsista syntyi heterovanhemmille.

Koska samaa sukupuolta olevien parien perheissä kasvavat lapset on aina erotettu joko biologisesta isästään tai äidistään, sukupuolineutraali avioliittolaki määrittelee isättömyyden tai äidittömyyden lapsen normaalitilaksi. [...]

Avioliittolaki ei itse asiassa juurikaan määrittele: adoptio ei edellytä avioliittoa eikä avioliittolaki määrää adoptiosta. Tässä on kuitenkin yksi mutta: adoptiolain mukaan yhteisadoptio on mahdollinen ainoastaan aviopuolisoille.

Toisin sanoen: tällä hetkellä vain heteroavioliitossa elävät voivat yhdessä adoptoida lapsen. Sen sijaan yksittäinen ihminen voi kyllä hakea adoptiota, ja tämä ihminen saa kaikin mokomin elää rekisteröidyssä parisuhteessa.

Niinpä Puolimatkan ja kumppaneiden halu estää tasa-arvoinen avioliittolaki tarkoittaa vain, että homoperheeseen adoptoitu lapsi ei saa lain edessä kahta vanhempaa, vaikka hänellä niitä käytännössä kaksi onkin. Niinpä mahdollisessa erotilanteessa, nykylain voimassa ollessa, homoperheen lapsen laillinen asema on heikompi kuin heteroperheen lapsen. Tasa-arvoinen avioliittolaki muuttaisi siis tilanteen myös lasten kannalta tasa-arvoisemmaksi.

Ylipäätään Puolimatka on tässä(kin) kahvilla. Lainataanpa tähän väliin adoptiolakia:

Adoption tarkoitus

Adoption tarkoituksena on edistää lapsen parasta vahvistamalla lapsen ja vanhemman suhde adoptoitavan ja adoptionhakijan välille.

Adoptiolaki 1 luku 1 §

Ei adoptioita Suomessa tehdä siksi, että joku haluaa lapsen, vaan siksi, että joku lapsi tarvitsee vanhempaa. Prosessi on pitkä ja rankka, ja adoptiovanhemmaksi soveltuvuutta arvioidaan monin tavoin. Julkkisesimerkkinä Antti Kaikkosen ja Satu Taiveahon adoptioprosessi peruuntui Kaikkosen parin vuoden takaisen syytteen takia.

Biologisin keinoin lapsia hankittaessa vastaavaa soveltuvuusarviointia ei käsittääkseni ole.

Lisäksi Puolimatkan ajatus on jo lähtökohtaisesti kestämätön, sillä se käytännössä vetää yhtäläisyysmerkit vanhemmuuden ja biologisen isyyden tai äitiyden välille. Entäpä juridinen ja ennen kaikkea sosiaalinen ja emotionaalinen vanhemmuus? Uusperheen isä ei ole isä tai äiti äiti, vain veriside ratkaisee?

Miten tähän ajatukseen sopivat heteroperheiden adoptiot tai vieraita sukusoluja käyttävät hedelmöityshoidot? Pitäisikö nekin kieltää?

Kasvatuksellinen näkökulma

Koska avioliittolaki määrittelee avioliittokäsityksen, uuden lain myötä koulujen seksuaaliopetus muuttuu niin, että se on sopusoinnussa uuden avioliittolain kanssa. Tästä seuraa, että päiväkodeissa ja kouluissa ei enää opeteta miehen ja naisen välistä avioliittokäsitystä, vaan samanarvoisena vaihtoehtona esitellään myös avioliitto samaa sukupuolta olevan kumppanin kanssa. Tämä voi hämmentää kehitysiässä olevaa nuorta ja johtaa hänet seksuaalisiin kokeiluihin, jotka ovat hänen seksuaalisen identiteettinsä kannalta hajottavia.

Toivon sydämestäni, että missään koulussa ei opeteta ainoastaan miehen ja naisen välistä avioliittokäsitystä enää Herran vuonna 2015. Sillä oikeastihan Puolimatka ei puhu avioliitosta vaan seksistä. Kouluissa pitäisi antaa faktapohjaista tietoa, ja sen pitäisi tälläkin alalla olla todellisuutta, ei puritaanisia moraalikoodeja noudatteelevaa.

Tiedon antaminen erilaisista seksuaalisista mieltymyksistä tuskin rikkoo ketään. Hyvässä yhteisymmärryksessä tehdyt seksuaaliset kokeilut ovat pelkästään positiivinen asia.

Tiedättekö, mikä sen sijaan hajottaa seksuaalisen identiteetin? Niiden valtavirrasta poikkeavien mieltymyksien tukahduttaminen, heteromuottiin ahtautuminen ja auktoriteetin suunnalta tuleva pakottaminen ja syrjintä. Muun muassa itsemurhat ovat seksuaalivähemmistöissä muuta väestöä yleisempiä, ja yhtenä syynä pidetään nimenomaan valtaväestön homofobiaa ja syrjintää.

Psykologiliiton tieteellisen neuvottelukunnan puheenjohtaja, professori Jarl Wahlströmin asiantuntijalausunnossa (PDF) muuten todetaan, että tutkimusten perusteella homo- ja heteroseksuaalisten parisuhteiden välillä ei juuri ole eroja. Eroa ei ole myöskään vanhemmuustaidoissa, ja ainakin naispareista tehtyjen tutkimusten pohjalta Wahlström rohkenee lausua, että eroja heteroparien kasvattamiin lapsiin ei näytä olevan. Hyvä parisuhde on hyvä, huono huono, ja molemmat vaikuttavat lasten kasvatukseen ihan riippumatta siitä, minkä merkkiset pelivehkeet vanhemmilla on housuissa.

Kaiken kaikkiaan Puolimatkan ajatukset ovat jostain menneiltä ajoilta, jolloin kaikki ihmiset olivat heteroita, seksi tapahtui avioliitossa, ja sen ainoa tarkoitus oli lisääntyminen. Nykytiedon valossa mikään näistä ei pidä paikkaansa. Suomi ei yksinkertaisesti ole Puolimatkan ajatusmaailman mukainen avioliittoa ihannoiva heteroseksuaalinen monokulttuuri, ei se ole ollut sitä koskaan.

P.S. Puolimatkan kirjoituksesta löytyy myös seuraava argumentti: Siksi jotkut ranskalaiset homoseksuaalitkin vastustavat sukupuolineutraalia avioliittolakia. No ohhoh ja yhden kerran, tämä löi nyt kerta kaikkiaan luun kurkkuun kaikille tasa-arvoisen avioliittolain kannattajille. Mikään ei ole parempi argumentti kuin vetoaminen tuntemattomien ryhmään kuuluvien yksityisajattelijoiden mielipiteisiin.

P.P.S. Tasa-arvoista avioliittolakia muuten kannattivat muun muassa Mannerheimin Lastensuojeluliitto, Lapsiasiavaltuutettu ja Pelastakaa Lapset ry (PDF).

Lapsi ei kasva väkivallalla

Iltalehti uutisoi kuluneella viikolla, kuinka vitsalla lastaan lyönyt äiti sai tuomion pahoinpitelystä ja 620 euroa sakkoa. Samassa yhteydessä Iltalehti julkaisi myös kyselyn, jossa kysytään, saako lapselle antaa vitsaa.

Lähdetäänpä heti kärkeen siitä, että koko kysely on vastenmielinen. Ei kyse ole mielipideasiasta: lapseen kohdistuva väkivalta on yksiselitteisesti lailla kielletty, ja sen pitäisi olla sitä myös moraalisesti. Iltalehden kysely synnyttää mielikuvan, niin kuin asiasta olisi jotain keskusteltavaa.

Iltalehti tuntuu pitävän aihetta tärkeänä – juttua etsiessäni löysin Iltalehden keskustelufoorumilta lehden avaamia keskusteluita muun muassa otsikoilla:

• Hyväksytkö lasten fyysisen kurittamisen? (7.4.2012)
• Sallitko luunapin käytön lapsen kasvattamisessa? (13.11.2012)
• Hyväksytkö lapsen ruumiillisen kurituksen? (3.2.2013)
• Missä menee lapsen kurituksen raja? (29.4.2015)

Omaa kieltään tästä suoraan sanoen vastenmielisestä uutisoinnista kertoo, että Iltalehti puhuu edelleen kurittamisesta, vaikka muun muassa Lastensuojelun keskusliitto, Poliisiammattikorkeakoulu ja Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos suosittelevat termiä kuritusväkivalta korostaakseen sitä, että kyse on ihan oikeasti väkivallasta.

Tämä ei tietenkään estä Iltalehteä poimimasta rusinoita pullasta myös toisella suunnalla. Lehti uutisoi myös, kuinka ruumiillinen kuritus lisää lapsen aggressiivisuutta (lähde), lapsena lyödyillä on suurempi todennäköisyys mielisairauteen (lähde), lyöminen laskee lapsen älykkyyttä (lähde) ja kuinka vanhemman hellyys ei poista fyysisen kurituksen tuhoja (lähde). Kyse on haaskalehdestä, jota kenenkään ei pitäisi lukea.

84 % kyselyyn vastanneista kannattaa lapsen pahoinpitelyä. Vaikka vastaajajoukko olisi vinoutunut kuinka luiskaotsaiseksi ja rystysiltään rupiseksi, tulos vetää hiljaiseksi. Se sai muun muassa Arman Alizadin hämmästelemään; tweetin ja Facebook-kuvan kommentit paljastavat, että ihmiset kehtaavat olla tätä mieltä myös omalla nimellään. Vitsalla läimimistä kannatti muun muassa Jounin kauppa, terkkuja vaan sinne pohjoiseen ja 1950-luvulle.

Aika monessa kommentissa tulee esiin henkilökohtainen kokemus: vanhemmat antoivat tarpeen vaatiessa luunappia, tukistivat ja välillä vilauttivat vähän remmiä pakaroille, ja Ihan Hyvä tuli. Varmaan monesta tuli, mutta kyse on enemmän jostain Tukholman syndrooman sukuisesta kognitiivisesta dissonanssista kuin mistään muusta: kun omat, rakastavat vanhemmat ovat väkivaltaa tehneet, syyn täytyy olla lapsessa itsessään ja vaikutusten positiivisia – eiväthän he sitä muuten tekisi.

Vaan kun ei. Aiheesta tehdyt tutkimukset – ja niitä riittää – ovat käytännössä yhtä mieltä siitä, että fyysisestä kurittamisesta ei seuraa mitään hyvää. Kuritusväkivallan uhri käyttää muita todennäköisemmin väkivaltaa myös lapsiinsa, ja kuritusväkivallan käyttäjällä on 11-kertainen todennäköisyys käyttää lapsiinsa myös vakavampaa väkivaltaa (lähde). Vitsan, luunappien, tukistamisen jne. kuvaileminen ojentamiseksi tai kurittamiseksi lienee vain pyrkimys yhtenäistää omaa maailmankuvaa – harvan nykyihmisen ajatusmaailmaan kun sopii suoranainen lapseen kohdistuva väkivalta.

Ei tässä ole mitään kiisteltävää, ei tarvetta nettikyselyihin. Fyysisen väkivallan – tai jos niin halutaan, kuritusväkivallan – puolustajat ovat yksiselitteisesti väärässä.

Kuka lasta lyö?

Samalla, kun osa suomalaisista puolustaa verissä päin oikeutta lyödä lastaan, toisaalla mietitään, kuka lasta lyö. Muun muassa Hupparihörhö kirjoitti pysyvänsä mielellään siinä kuplassa, jossa lapsia ei lyödä. Hienoa.

Omaan silmääni osui eräässä keskusteluketjussa seuraavanlainen kommentti:

Mikä ajaa aikuisen siihen tilanteeseen, että lasta pitää lyödä/tukistaa/luunapittaa? Mielestäni silloin mennään sieltä missä aitaa ei ole, kasvatuksellisessa mielessä. Jos ei riitä kärsivällisyyttä hoitaa asiaa lapsen kanssa keskustellen ja tilanteen selvittämiseen ilman väkivaltaa, ei kannata lisääntyä ollenkaan.

Ilmeisesti kirjoittajalla on huono mielikuvitus, ei kokemusta lapsista, tai sitten hän vain on paljon minua parempi ihminen – ja koska kyseessä on perheellinen mies, kyse lienee joko ensimmäisestä tai viimeisestä.

Yhtäkkiä ajatellen väkivaltaan saattaa ajaa vaikkapa jatkuva väsymys, stressi, masennus, yksinäisyys, turhautuminen, kyvyttömyys kommunikointiin, yleinen äkkipikaisuus, lapsen ylivilkkaus... Kun negatiivisia ärsykkeitä tulee riittävästi, lopulta kuppi voi läikähtää nurin maltillisimmaltakin vanhemmalta. (Tietoisesti jätän huomiotta ne – juuri oppimaani kaunista lainasanaa käyttäen – ihmisperseet, jotka pitävät lyömistä oivana kasvatusmetodina).

Ei tietenkään pitäisi. Kyse on primitiivireaktiosta, jolla ei ole mitään kasvatuksellista funktiota. Vaan edelleen, jos jollakulla vanhemmalla ei ole tullut koskaan vastaan tilannetta, jossa väkivalta on läikähtänyt mielessä, kehotan ottamaan yhteyttä Vatikaaniin, jotta tietävät varata sädekehän.

Blogini lukijat saattavat tietää, että olen alle kaksivuotiaan pojan ylpeä isä. Poika on loistava paketti, kiistatta parasta elämässäni. Hän on vauhdikas, puhelias, lähes poikkeuksetta iloinen. Viihtyy minun seurassani, ja minä hänen, ja sama koskee epäilemättä vaimoani.

Toisaalta en ennen pojan syntymää voinut kuvitella, että lapsen iloisuus voi saada raivon partaalle. Vaan kun se iloinen puheliaisuus ja vilkkaus ajoittuu aamuneljään parin samanlaisen yön ja muutenkin huonosti nukutun viikon jälkeen, on vaikea suhtautua asiaan positiivisesti ja rakentavasti. Itkevää, väsynyttä ja kärttyisää lasta voi yrittää lohduttaa, iloista ja virkeää pitää vain sietää.

En ole koskaan lyönyt tai tukistanut poikaani, ja toivon, etten koskaan sellaista teekään. Ääntä olen korottanut, liikaa, ja sitäkin kadun, mutta fyysisen väkivallan kohdalla tuntisin epäonnistuneeni pahemman kerran ja pettäneeni niin omat arvoni kuin ennen kaikkea poikani. Ansaitsisin sakon ja enemmänkin.

En ole koskaan lyönyt tai tukistanut poikaani, olen kenties siis hyvien puolella, mutta voin kyllä kuvitella tilanteen, jossa se olisi mahdollista. Siksi en ole ihan niin innokas poistamaan ihmisiltä lisääntymislupia.

P.S. Ei Iltalehti tietenkään julkaissut linkkejä tai edes kovin tarkkoja vihjeitä siitä, mihin tutkimuksiin heidän uutisissaan viitattiin. Kaivoin lähdelinkit aiheen ja päivämäärän perusteella.

P.P.S. Väestöliitto on julkaissut kirjat Äidin kielletyt tunteet ja Isyyden kielletyt tunteet, joissa käsitellään muiden muassa myös aggressiota ja sitä herättäviä tunteita.