Ateismi, feminismi ja julkisuuden kirot

Helsingin Sanomat julkaisi sunnuntainumerossaan artikkelin kansanedustajien elämänkatsomuksista. Ei kovin yllättäin suurin osa kuuluu kirkkoon, herätysliikkeisiin kuuluvia on muutamia eri puolueissa.

Omassa pienessä some-kuplassani näin useita kommentteja, joissa nostettiin esiin sekä ateistien vähäinen määrä (kokonaiset kolme kappaletta) että Juhana Vartiaisen (kok) luonnehdinta omasta katsomuksestaan:

Olen epäuskonnollinen, moderni ihminen, jolla varmaankin taide on tullut pyhän paikalle. En usko jumalaan, mutta en tietenkään kutsuisi itseäni ateistiksi (ateismi on aktiivista epäuskoa kristinuskon suhteen ja kyseenalainen "oppi"). Ehkä tavanomaisilla luokitteluilla minua voisi kutsua välinpitämättömäksi agnostikoksi, kirjoittaa kokoomuksen Juhana Vartiainen.

Vartiaisen määritelmä ateismista särähti monen korvaan. Vartiainen ei kuitenkaan ole ainut näin ajatteleva: sama määritelmä tuli esiin myös vaikkapa Skepsis Ry:n Facebook-ryhmän keskustelussa (johon toki osallistui muitakin kuin skepsisläisiä), ja Kielitoimiston sanakirjan mukaan ateismi on Jumalan t. jumalien olemassaolon kieltävä käsitys, jumalankieltäminen. Suomessa tuo kiellettävä Jumala on perinteisesti tupannut olemaan kristillinen.

Ainakin kohtalainen osa ateisteista pitää vaikkapa Wikipedian huomattavasti laimeampaa määritelmää paremmin nykyateismiin sopivana. Julkisuuskuva ei kuitenkaan muodostu maan hiljaisista vaan esimerkiksi Richard Dawkinsin kaltaisten, hiukan räyhäkkäämpien hahmojen kautta.

Ja kyllä sitä samaa räyhäkkyyttä näkyy Suomessakin. Kun määritelmä jumalankieltäjästä torjutaan sillä perusteella, että olematonta ei voi kieltää, jää huomaamatta, että jumalan väittäminen olemattomaksi on juuri sitä kieltämistä. Se, että jumalien olemassaololle ei ole tieteellisiä todisteita, on merkityksetöntä, sillä kyse ei ole tieteestä. Tämän sivuuttaminen osoittaa juuri sitä ylimielisyyttä, mistä esim. Dawkinsia usein syytetään – aiheesta kirjoitettiin juuri muun muassa Salonissa.

Omaa kieltään tästä ateismin julkisuusongelmasta kertoo Helsingin Sanomien juttukin. Artikkeli mitä ilmeisimmin tukeutuu kansanedustajien omiin luonnehdintoihin, ja näiden perusteella kolmen ateistin lisäksi [u]skonnottomia löytyy enemmän, sillä moni vierastaa ateisti-sanaa. Tämä siitä huolimatta, että uskonnottomuus sopii vallan mainiosti Wikipedian laveaan ateismin määritelmään.

Feminismi ja tasa-arvo

Viime perjantaina puolestaan Juhani Mykkänen kirjoitti Nyt.fi:ssä kolumnin, jossa hän kaipaa sokeaa tasa-arvoliikettä. Mykkänen kuvaa, kuinka feministit ovat pitkälti tasa-arvon puolella, mutta hän kaipaa sanaa, joka ei ole niin latautunut.

Artikkelin kommenttiraidalla kerrotaan monella suulla Mykkäsen olevan väärässä: ei hän mitään uutta liikettä kaipaa vaan juuri sitä feminismiä, joka ihan oikeasti haluaa kaikkien tasa-arvoa.

Keskustelua tasa-arvosta ja feminismistä on käyty viime aikoina paljon, ja ihan aiheesta. Lotta Aarikan kirjoitus Otaniemen herrakerhoista (jota itsekin kommentoin), Laura Kulmalan ja monien muiden kokemukset työelämästä, Koff-jupakka... Tasa-arvon eteen pitää tehdä edelleen töitä ja naisasia kaipaa edistäjiä.

Omissa korvissani feminismin uudelleenmäärittely yleiseksi tasa-arvoliikkeeksi – tai tarkemmin, feministien nimeäminen yleisen tasa-arvon edistäjiksi – haiskahtaa kuitenkin vahvasti no true Scotsman -tyyppiseltä argumentilta. Tosiasia on, että feminismin juuret ovat nimenomaan naisasiassa.

Eikä vain juuret. Tässä kohtaa Kielitoimisto ja Wikipedia ovat yhtä mieltä: sanakirjan mukaan feminismi on naisen yhteiskunnallisen aseman parantamiseen ja sukupuoliroolien muuttamiseen tähtäävä radikaalinen liike, nais(asia)liike, Wikipedian mukaan se pyrkii parantamaan naisten yhteiskunnallista asemaa. Vaikka unohdettaisiin sanakirjat, Naisasialiitto Unioni kertoo olevansa feministinen järjestö – joka ei hyväksy miehiä jäseniksi. Vasemmistonaiset taas mainostivat itseään vaalien alla äärimmäisen sukupuolineutraalilla vaalilauseella Äänestä feministiä – älä munaa!

Tarkoitukseni ei ole tällä millään tavoin väheksyä feminismin tasa-arvoaspektia ja useimpien feministien pyrkimystä kaikenlaiseen tasa-arvoon. Olen myös sitä mieltä, että feminismille on runsain mitoin tarvetta myös nimenomaan siinä naisiin keskittyvässä merkityksessä.

Vaan kuten ateismilla, myös feminismillä on julkisuuskuvaongelma. Vaikka se olisi jossain määrin vanhakantaisten mielikuvien ja vääristelevän miesasialiikkeen aikaansaama, ei mielikuva naisten etuja ajavasta liikkeestä katoa pelkästään tasa-arvoa toistamalla. Mielikuvan muuttamista hankaloittaa myös itse sanan sisältämä viittaus naissukupuoleen.

Kannatan lämpimästi sekä ateismin neutraalia lähestymiskulmaa että feminismin kaikille tavoiteltavaa tasa-arvoa. Sanojen merkitys ei kuitenkaan muutu pelkästään liikkeen sisäisellä päätöksellä. Sen paremmin ateismi kuin feminismikään ei ole yhtenäinen monoliitti; mitä enemmän modernit virtaukset näkyvät julkisuudessa, sitä vähemmän historian painolastikin julkisuuskuvaa häiritsee.

P.S. Ateisteille ja feministeille on jossain määrin yhteistä myös se, että molemmat pyrkivät muuttamaan isojen kuvioiden ohella myös arkipäivän kohtaamisia. Naisasiarintamalla hyväksi esimerkiksi käy koffgate, uskonnottomien kohdalla näin toukokuussa on epäilemättä jälleen odotettavissa yksi kierros olkiukkoilua Suvivirren ympärillä. Yhteistä näille on myös se, että nämä arkipäivän ongelmat pyritään monin tavoin trivialisoimaan.

P.P.S. Pitkälti samanlaisen kirjoituksen voisi muuten kirjoittaa vaikkapa puolueiden oma- ja julkisuuskuvien välisistä eroista. Tommi Uschanov itse asiassa kirjoittikin pari viikkoa sitten vasemmistopuolueiden imago-ongelmasta.