Uskonnonvapautta kouluopetukseen

Parin viime kuukauden aikana olen parikin kertaa keskustellut kouluista ja uskonnonvapaudesta. Kun eilen sattui käynnistymään kansalaisaloite kaikille yhteisestä katsomusaineesta, ajattelin kirjoittaa aiheesta pari sanaa.

Perusopetuksen uusi opetussuunnitelma (PDF) tulee voimaan vuonna 2016. Suomen Kuvalehden kolumnissaan evankelisluterilaisen kirkon kansliapäällikkö Jukka Keskitalo kuvaa sitä askeleeksi kohti tasa-arvoista katsomusopetusta:

Perusopetukseen on juuri hyväksytty uudet uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetussuunnitelmat, jotka tulevat voimaan syksyllä 2016. Katsomusopetuksen uudistaminen vastaamaan monikulttuurisen toimintaympäristön vaatimuksia on siis täysin mahdollista ilman uuden oppiaineen muodostamista.

Viimeisellä lauseella viitataan ehkä Turun tuomiokirkkoseurakunnan kappalaisen Pete Hokkasen viimesyksyiseen väitöskirjaan. Hokkasen mielipide kun on, että uskonnon harjoittaminen tulisi jättää koulusta pois, ja uskonnon opettamisessa pitäisi siirtyä tiedolliseen, yleissivistävään oppiaineeseen, jossa eri katsomuksia tarkastellaan puolueettomasti.

Virran mukaan

Opetussuunnitelmasta riippumatta koko järjestelmä on kuitenkin vinoutunut tukemaan enemmistöuskonnon asemaa. Perusopetuslain neljännen luvun 13. pykälä määrittelee, miten uskonnon opetus järjestetään. Prosessi kulkee osapuilleen näin:

1. Perusopetuksen järjestäjän (kunnan) tulee järjestää oppilaiden enemmistön uskonnon mukaista (ts. evankelisluterilaista) opetusta.
2. Jos evl- tai ortodoksiseen kirkkoon kuuluvia, jotka eivät halua osallistua enemmistöuskonnon opetukseen, on vähintään kolme, heille järjestetään oman uskonnon opetusta.
3. Jos johonkin muuhun kuin evl- tai ortodoksiseen uskontokuntaan kuuluvia oppilaita, jotka eivät halua osallistua enemmistöuskonnon opetukseen, ja joiden vanhemmat sitä pyytävät, on vähintään kolme, heille järjestetään oman uskonnon opetusta.
4. Jos kunnassa on vähintään kolme oppilasta, jotka eivät kuulu mihinkään uskontokuntaan, heillä on oikeus elämänkatsomustietoon. Vaihtoehtoisesti voi myös osallistua enemmistöuskonnon opetukseen.
5. Jos oppilaalle ei järjestetä oman uskonnon opetusta, hän voi osallistua myös elämänkatsomustiedon opetukseen, mikäli sitä järjestetään.
6. Jos oppilas ei kuulu uskonnolliseen yhdyskuntaan, hän voi huoltajan pyynnöstä osallistua myös jonkun muun kuin enemmistöuskonnon tunneille, jos se paremmin sopii hänen taustaansa.

Uskonto tarkoittaa rekisteröityä uskonnollista yhdyskuntaa; jos oma uskonto ei kuulu tähän armoitettuun joukkoon, aina voi mennä vaikkapa enemmistöuskonnon tunnille.

Sinällään hauskaa on, että laissa oletus on, että enemmistöllä ylipäätään on jokin uskonto. Tämä ei ole mitenkään itsestäänselvää: kun vuonna 1990 Helsingin väestöstä oli uskonnottomia 20 prosenttia, vuonna 2013 heitä oli 37,5 prosenttia. Lähes kaikki loput (58,5 %) kuuluvat evankelisluterilaiseen kirkkoon, mutta muutos on siis ollut nopeaa.

Olennaisempaa on kuitenkin korostamani lause: riippumatta siitä, mihin uskontokuntaan oppilas kuuluu – vai kuuluuko mihinkään – vaihtoehtona on aina osallistua enemmistöuskonnon opetukseen. Tämä luo kunnille vähintäänkin houkutuksen tökkiä vanhempia vienosti lauman suuntaan: laki mahdollistaa kaikkien pukkaamisen yhden uskonnon tunneille, mikäli vain vanhemmat siihen taipuvat.

Ja kyllähän vanhemmat taipuvat. Uskonnonvapaus.fi tietää kertoa, että vuoden 2012 lopussa Suomen 320 kunnasta 309:ssä oli vähintään kolme uskonnotonta oppilasta. Silti vain nelisen prosenttia oppilaista osallistuu elämänkatsomustiedon opetukseen, vaikka uskontokuntaan kuulumattomien osuus suomalaisista on jo yli viidennes.

Kun tunnit järjestettäisiin eri koulussa, eri aikaan, eri opettajan ja eri luokkakavereiden kanssa, saattaa moni vanhempi kokea, että on lapselle helpompaa mennä virran mukana. On totta puhuen melko törkeää kouluilta, kunnilta ja valtiolta, että vanhemmat pannaan valinnan eteen ihan vain siksi, että koulussa päästäisiin harrastamaan etnistä erottelua.

Tasa-arvoista opetusta

Juuri käynnistyneeseen kansalaisaloitteeseen liittyen pääkaupunkiseudun seurakuntien Valomerkki julkaisi oivan artikkelin, jossa asiaa katsotaan paristakin vinkkelistä.

En lähde argumentteja sen isommin puimaan, mutta tartun kuitenkin yhteen lausahdukseen:

Nykymuotoinen opetus mahdollistaa maailman uskontoihin ja katsomuksiin tutustumisen ohella syvällisemmän perehtymisen omaan kulttuuritaustaan, turvaa vähemmistöjen oikeudet ja takaa osaltaan suomalaisen kulttuuriperinnön moninaisuuden säilymisen.

Suomen uskonnonopettajien liiton puheenjohtaja Anna Saurama

Ei kulttuuritaustan opettaminen edellytä erillisiä uskonnon tunteja. Kulttuuriin kuuluu paljon muutakin kuin uskonto, ja väittäisin, että kulttuuritaustaa olisi hedelmällisempää puida muista taustoista tulevien kanssa yhdessä.

Vähemmistöjen oikeuksien turvaaminenkin jää lähinnä löysäksi lausahdukseksi: vaikka nykyisessä järjestelmässä asetetaan kunnalle velvollisuuksia myös vähemmistöuskontojen osalta, niiden käytännön toteutuminen riippuu täysin vanhempien aktiivisuudesta ja kunnan järjestelyhalukkuudesta. Evankelisluterilaisen ja ortodoksisen uskonnon aineopettajilta vaaditaan korkeakouluopintoja, muiden uskontojen opettajilta riittäväksi katsottua puuhastelua.

Koska opettajan ei tarvitse kuulua opettamaansa uskontokuntaan, esimerkiksi Helsingin Muslimit suosittelee vapautuksen hakemista ja osallistumista uskonnon opetukseen moskeijassa. Suomeen rekisteröimättömiä uskontoja ei perusopetuslaissa oteta huomioon millään tavalla.

Etumerkkinen uskonnonvapaus

Katsomusopetus tuo esiin puheet uskonnonvapaudesta. Vapaa-ajattelijoiden kerrotaan ajavan negatiivista uskonnonvapautta: oikeutta olla uskomatta, vapautta olla osallistumatta uskonnon harjoittamiseen riippumatta omasta vakaumuksesta. Kirkon miehet taas puhuvat mielellään positiivisesta uskonnonvapaudesta: oikeudesta harjoittaa uskoa.

Esimerkiksi viime vuonna, kun mediassa jälleen kerran kohkattiin Suvivirrestä, yllämainittu Keskitalo haikaili kolumnissaan säädöksille positiivista uskonnonvapaustulkintaa. Siis, että uskontoa saa ja mahdollisesti jopa pitää olla osana koulun arkea ja juhlaa.

Tässä vain pääsee jälleen kerran unohtumaan, että se positiivinenkin uskonnonvapaus koskee omaa uskontoa ja sen harjoittamista. Kun oppivelvollinen pakotetaan kuuntelemaan julistusta päivänavauksessa, osallistumaan ruokarukoukseen tai suutelemaan ikonia, ei kyse ole vapaudesta vaan pakosta. Kenenkään uskonnonvapaus ei anna oikeutta julistaa omaa uskoaan henkilöille, jotka eivät sitä halua kuunnella.

Oma uskonto?

Positiivisen uskonnonvapauden korostaminen esimerkiksi uuden kansalaisaloitteen yhteydessä ohittaa myös sen, että uskonnon opetusta ei tulkita uskonnon harjoittamiseksi. Tulkinta saattaa olla paikoitellen aika mekaanista:

Hallinto-oikeus ei ole kuitenkaan toimivaltainen arvioimaan ja valvomaan opetuksen tosiasiallista sisältöä. Koska uskonnonopetuksessa ei ole lainsäädännöllinen järjestelmä huomioiden kyse uskonnon harjoittamisesta ja uskonnon opetuksen tulee olla uskonnon harjoittamisesta irrallista, velvollisuus osallistua oman uskonnon opetukseen ei hallinto-oikeuden näkemyksen mukaan rajaa oikeutta uskonnonvapauteen.

Itä-Suomen HAO 29.04.2015 15/0141/4

Karkeasti ottaen hallinto-oikeuden näkökulmasta siis uskonnonopetus ei ole uskonnon harjoittamista, on sen sisältö mitä tahansa, koska näin nyt vaan on päätetty.

Koulun uskonnon opetuksen yhteydessä puhutaan nykyään oman uskonnon opettamisesta. Aiemmin puhuttiin tunnustuksellisesta opetuksesta, mutta vuoden 2003 uskonnonvapauslain yhteydessä siitä luovuttiin, ja tätä on paikoitellen tulkittu siten, että nyt uskonnon tunnit sopivat myös tapakristityille ja jopa uskonnottomille. Käytännössä tunnustuksellisuudesta luopuminen näkyi siinä, että mitään ei tarvinnut muuttaa.

Mitä tuo tunnustuksellisuudesta luopuminen sitten tarkoittaa? En tiedä. En todellakaan tiedä. Nykyisen, vielä voimassa olevan opintosuunnitelman osalta se tarkoittaa sitä, että alakouluikäisen oppilaan opintoihin kuuluu esimerkiksi:

• Jumala Isänä ja Luojana, Herran siunaus sekä Jeesuksen opetukset Jumalan huolenpidosta. (evl)
• ihmisen arvo erityisesti luomisen näkökulmasta (evl)
• ihminen Jumalan kuvana ja kaltaisena (ortodoksit)
• "Elän Jumalan kanssa": Jumala ja minä (adventistit)
• olemassaolon tarkoitus: Jumalan tunteminen ja ihmiskunnan palveleminen (bahá'í)
• Jumala kasvattajana, jumalalliset Opettajat tämän kasvatuksen toteuttajina ja ihmiskunnan sivistysprosessin eteenpäin viejinä (bahá'í)
• Jumalan viisaus ja rakkaus kaiken olemassaolon perustana (Kristiyhteisö)
• oppii ymmärtämään Jeesuksen Kristuksen evankeliumin merkitystä perheessään ja omassa jokapäiväisessä elämässään (mormonit)
• Pyhän Hengen kumppanuuden merkitys jokapäiväisessä elämässä (mormonit)

Useiden uskontojen opetussuunnitelmaan kuuluu myös oppilaan uskonnollisen identiteetin vahvistaminen. En aivan ymmärrä, miten se tai ylläolevat tavoitteet täytetään tunnustuksettomasti. En myöskään ole aivan varma etiikan ja moraalin opettamisesta esimerkiksi Raamattua tai Koraania linssinä käyttäen.

Kun puhutaan peruskoulusta, oman uskonnon käsite on kaiken lisäksi sangen hämärä. Oppilaat ovat alaikäisiä, joten käytännössä vanhemmat määräävät heidän uskontonsa. Jos jollakulla sattuu olemaan ikäisekseen hyvin muotoutunut maailmankuva, joka ei sovi yksiin väestörekisteriin merkityn uskontokunnan kanssa, se on harmin paikka: opetus määräytyy rekisterimerkinnän, ei vakaumuksen mukaan. Siinäpä sitä positiivista uskonnonvapautta.

En halua uskontoa pois julkisesta tilasta, en halua poistaa uskontojen opetusta kouluista. Minun on kuitenkin vaikea ymmärtää, kenen oppilaan etua ajaa se, että luokka jaetaan eri opetusryhmiin uskontokunnan mukaan, osa tunneista pidetäänkin naapurikoululla, osalle oppilaista ei järjestetä opetusta lainkaan. Uuden opetussuunnitelman on ehkä tarkoitus lisätä tasa-arvoa ja yhteisiä elementtejä, mutta mihin niitä erottavia elementtejä tarkkaan ottaen tarvitaan?

P.S. Kuriositeettina: elämänkatsomustietoa tosiaankin järjestetään ainoastaan, jos uskonnottomia elämänkatsomustietoon hakeutuvia on vaaditut kolme kappaletta. Vaikka niillä oppilailla, joiden uskonnolle ei opetusta järjestetä, on oikeus osallistua elämänkatsomustiedon tunnille, heitä ei lasketa mukaan (PDF), kun oppiaineen järjestämisestä päätetään.