Lapset liikkeelle

Heinäkuussa ullanlinnalainen äiti valitteli Helsingin Sanomissa, kuinka hänen lapsilleen ei löytynyt päiväkotipaikkaa. Paikkoja tosin oli tarjolla kolmessakin eri päiväkodissa, mutta ne eivät olleet realistisia. Päiväkodin olisi pitänyt olla kävelymatkan päässä, tarjolla olleisiin vaihtoehtoihin oli matkaa yli kaksi kilometriä.

Vantaalla puolestaan kahta koulua uhkaa sulkeminen, ja se on saanut ihmiset mietteliäksi. Eräskin perhe pohdiskelee, onko nykyinen asuinalue enää sopiva heille: lähikoulun sulkeutuessa perheen lasten koulumatka kasvaisi puolesta kilometristä jopa 2,4 kilometriin.

Itse elin lapsuuteni maaseudulla. Muutaman ensimmäisen vuoden ajan koulumatkaa oli 800 metriä, eikä sen tarpominen ollut herkkua. Ala-asteen viidenneltä luokalta eteenpäin matka kasvoi noin viiteen kilometriin, eikä sekään ollut ollenkaan kivaa. Jälkikäteen ajatellen se kuitenkin loi ainakin jonkinlaisen peruskunnon, jolta on ollut hyvä ponnistaa.

Kaupunkialueella on toki vaarana liikenne, maaseudulla puolestaan ilveksiä kuhisevat metsät. Ylenpalttisella suojelulla pedataan kuitenkin ongelmia – heikko kunto ja ylipaino ovat hyviä itämisalustoja myöhemmille sairauksille.

Ruotsista, koulusta ja pakosta

Helsingin Sanomat julkaisi sunnuntaiosiossaan kaksi mielipidettä pakkoruotsista. Verkkoversiossa kysellään mielipidettä ennen ja jälkeen; ajatuksena lienee mitata, vaikuttavatko argumentit lukijoiden kantaan. Voin vain toivoa, että ei.

Raija Orasen ydinargumentti on, että englanti on paljon tärkeämpi ja sitä pitäisi opiskella. Ilmeisesti Oraselta on päässyt unohtumaan, että englantia opiskellaan nyt jo, pääosin ensimmäisenä vieraana kielenä. Ruotsin statuksella ei liene käytännössä minkäänlaista vaikutusta sen oppimiseen.

Juha Itkonen puolestaan puolustaa pakkoruotsia sillä, että ei se oikeastaan ole kovin vaikeaa eikä kuulostakaan pahalta. Vaan entäpä, jos se on vaikeaa? Ja mikä vielä tärkeämpää: mitä, jos olisi akuutti tarve opetella jotakin muuta?

Molemmat kirjoittajat keskittyvät lähinnä fiilistelemään omia kokemuksiaan sen sijaan että esittäisivät mitään edes likimain objektiivista. Terkkuina Raijalle: itse olen pärjännyt eteläsuomalaisella kouluruotsilla vallan mainiosti pohjoismaisten kollegojen kanssa. Ja Juhalle: ruotsin opettaminen ilmeisestikään ei ole itsestäänselvä vahvuus, jos lähes kaksi kolmasosaa suomalaisista haluaa siitä vapaaehtoista. En kuitenkaan pidä sen paremmin omaa kielitaitoani kuin Ylen kyselyäkään kelvollisena perusteena ruotsin opiskelusta päätettäessä.

Lapin Kansa kirjoitti pääkirjoituksessaan ruotsin olevan Pohjois-Suomessa silta rajan yli länteen ja pohjoiseen. Vallan peijoonin hyvä argumentti ruotsin opiskelulle, mutta huono sen pakottamiselle kaikkiin kouluihin. Itärajalla olisi akuuttia tarvetta venäjälle, mutta syystä tai toisesta venäjää ei silti opeteta pakollisena.

Twitterissä väki on ymmärrettävästi vauhkona, sillä määritelmän mukaisesti Twitterissä pitää aina olla ainakin vähän vauhkona.

@moiotto @winninghelix Höpö höpö! Kouluruotsi avaa oven mm. saksan oppimiseen helpommin. Kouluruotsilla voi lukea tanskalaisia uutisia.

— Lauri Törhönen (@torhonen) August 25, 2013

Otto Moilasen argumentti on melko kehno siinä mielessä, että kaikki mittarit eivät ole kovinkaan objektiivisia. Ruotsi on ihan oikeasti tärkeä kieli ja sille suo kyllä merkittävän aseman suomalaisessa koululaitoksessa. Vaan tiedättekö, mikä avaa oven saksan oppimiseen vielä hivenen ruotsia paremmin? Saksan opiskelu.

Kouluruotsilla voi lukea Södergranin, Runebergin ja Ågrenin runoja alkukielellä. Elämän onnenhippusia. @torhonen @moiotto

— Cristina Andersson (@winninghelix) August 25, 2013

Toisaalta, kouluvenäjällä voisi lukea Tšehovia, koulusaksalla Goethea ja Wittgensteinia, ja koulukiinalla voisi tarttua Kungfutseen. En näkisi näitäkään vaihtoehtoja huonoina.

@JaanaMikkonen25 @MarcusPetaja Matematiikkaa tarvitaan kaikkialla maailmassa, ruotsia ei.

— pakkoruotsi (@pakkoruotsi) July 18, 2013

Saattaa olla, mutta sillä ei tietenkään ole mitään tekemistä sen kanssa, tarvitaanko ruotsia Suomessa. Täällä tarvitaan myös suomea, vaikka maailmanlaajuisesti sitä puhuvat hukkuvat pyöristysvirheisiin.

Mainittakoon; Ruotsinsuomalaisia on noin 470 000, siis paljon enemmän kuin suomenruotsalaisia. @ottosimola @soalmila @psykeiju @ptrepo

— Heikki Ojala (@HeikkiOjala) August 25, 2013

Tämä tweetti olkoon jonkinlainen esimerkki vertailusta Ruotsiin, mitä aina välillä näkee – räikeämpiä esimerkkejäkin löytyy. Suomen kielen asemalla Ruotsissa ei kuitenkaan ole vaikutusta meikäläiseen koulutuspolitiikkaan. Ei ainakaan pitäisi olla.

@winninghelix @torhonen @KajKunnas Yksikään Kiihtelysvaaran yläasteen luokkatovereistani ei osaa ruotsia. Ei koe upeaa kirjaa tai leffaa.

— Mikko Silvennoinen (@Mikkosi) August 25, 2013

@KarhunenRiikka Ottamatta tässä kantaa kielikiistaan niin motivaatio unohtui. Se on A ja O. Jos se on kova, oppii mitä vain! Ja päinvastoin.

— Ulla Appelsin (@AppelsinUlla) August 25, 2013

Nämä tweetit kuulunevat olennaisesti yhteen. Kaikilla korkeakoulutetuilla – joita Suomessa on yhä enemmän – on virkamiesruotsi suoritettuna, mutta siitä huolimatta ruotsin kielen taito on kehno. Syy löytynee Ulla Appelsinin mainitsemasta motivaatiosta ja toisaalta käytön puutteesta. Jos tarvetta on, motivaatiokin löytyy. En kiistä, etteikö jo vuosia kestäneellä pakkoruotsikeskustelulla olisi vaikutusta myös tuohon opiskelumotivaatioon.

Miksi pakkoruotsikeskustelu on vain joo/ei? Järkevintä olisi pitää pakko, vähentää tunteja ja siirtää fokusta kulttuurin tuntemiseen.

— Jussi Pullinen (@JussiPullinen) August 25, 2013

Toinen vaihtoehto olisi poistaa pakkoruotsi mutta säilyttää pakkokieli. Jos esimerkiksi alueellisesti on tunnistettavissa muita tärkeitä kieliä, miksi niitä ei voisi opettaa? Mitäpä, jos valkattaisiin kielipaletti, josta olisi pakko valita kaksi vierasta kieltä opiskeltavaksi koko peruskoulun ajaksi? Otetaan mukaan lähinaapurien kielet ja merkittävimmät maailmankielet. Jos siltä tuntuu ja pienten ihmisten päät kestävät, opetetaan vaikka kahden kuukauden "Hyvää päivää, kirvesvartta" -tyyppiset alkeet jokaisesta ja valitaan sitten ne, mihin lähdetään syventymään.

Itse asiassa Alexander Stubbin (kok) ajatukset Helsingin Sanomien artikkelissa täsmäävät omiini melko hyvin. Keskustelu on tarpeettoman polarisoitunutta. Stubbin ehdotukset kieltenopetuksen aikaistamisesta ja alueellisesta vaihtelusta ovat kaiken kaikkiaan mainioita.

Vaikka kirjoitukseni voi ehkä lukea pakkoruotsivastaisena, itselläni ei ole oikeastaan asiaan vahvaa mielipidettä; keskustelussa häiritsee argumentoinnin säädyttömän heikko taso. Minulla ei ole myöskään ole harhakuvia ruotsin asemasta, jos pakko-opetus poistetaan: ilman muuta sen opiskelu kouluissa vähenisi. Ongelmaa voisi korjata tarjoamalla ennemmin porkkanaa kuin keppiä. Ei ruotsinkaan markkinoinnin aivan mahdotonta luulisi olevan.

Jos ruotsi muutettaisiin valinnaiseksi, olennainen kysymys olisi, mitä tulee tilalle. Carl Haglund (r) kommentoi asiaa MTV3:lle ja osui ehkä osittain tahtomattaan olennaiseen. Peruskoulu ei tosiaan perustu vapaaehtoisuuteen, enkä ole ollenkaan varma siitä, onko suunta laajempaan valinnaisuuteen edes toivottava. Mitä enemmän valinnaisuutta tarjotaan, sitä rikkonaisemmaksi koulu muodostuu. Peruskoulun tarkoituksena on tarjota jokseenkin yhtäläiset eväät kokonaiselle ikäluokalle, ja sellaisena soisin sen myös säilyvän: yleissivistävänä ja vahvan pohjan tarjoavana.

Pelkään, että valinnaisuuden myötä tulee entistä helpommaksi valita se polku, jonka päästä ei löydy oikein minkään valtakunnan osaamista. Se ei ainakaan edistä Suomen kilpailukykyä, ei nosta Pisa-tuloksia, eikä vähennä syrjäytymistä.

Kansa kyykkyyn, talous nousuun

Helsingin Sanomat kertoi torstaina, että valtion lainanottotarve kasvaa, ja vieläpä nopeasti. Yleisradio jatkoi samaa rataa julistamalla, kuinka lamavuosien luvut menevät rikki.

Uutisointi sai meikäläisenkin Twitterissä aikaan jonkinlaisia kauhistuksen elkeitä. Pääasiallisesti luvut koettiin kuitenkin lähinnä vahvistuksena vanhalle: valtio kuluttaa liikaa ja tuottaa liian vähän. Koko rakenne pitäisi purkaa ja valtion toimintaa keventää.

Ensikuulemalla ajatus kuulostaa penteleen hienolta. Jokainen meistä on joskus törmännyt byrokratiaan, lehdistä voi lukea oheistoimintojen syövän tehokasta työaikaa niin lääkäreiltä kuin yliopiston professoreiltakin, ja kaikkihan ovat kuulleet vitsejä kunnan miehistä. Pienellä höyläämisellä maastamme epäilemättä tulisi tehokkaampi ja kilpailukykyisempi.

Pannaan siis viisaat miehet töihin, tehostetaan toimintoja ja vähennetään julkishallinnon työvoiman tarvetta vaikka 20 prosentilla. Kova pudotus, mutta ei aivan ennenkuulumatonta – Nokia ilmoitti vuosi sitten kolmanneksen vähennyksestä suomalaisessa työvoimassa, Metson 750 työpaikkaa puolestaan on vajaa kymmenen prosenttia yhtiön Suomen toiminnoista. Liikuttaisiin siis kuitenkin keskikastissa.

Vaan nyt tarkkana, hyvät ihmiset: julkisella sektorilla on 678 000 työntekijää. 20 prosenttia tarkoittaisi 135 000 lisätyötöntä. Jos tehostaessa hankkiuduttaisiin eroon vaivaisesta kymmenyksestä, se kasvattaisi silti työttömien määrää 20 prosentilla nykyisestä – Tilastokeskuksen mukaan työttömiä oli Suomessa heinäkuussa 183 000, työ- ja elinkeinoministeriön mukaan lähes 320 000.

Voidaan toki sanoa, että ihmisiä ei kannata pitää tekemässä tuottamatonta työtä. Voidaan väittää, että yksityinen sektori tekee tuottavan työn ja julkinen pyörii siinä siivellä. Lopputulos kuitenkin olisi, että maassa olisi rutosti lisää työttömiä, ja ainakin palvelualoilla julkisen sektorin keski-ikä on suurempi kuin yksityisellä puolella. Jos 50-vuotiaat eivät saa työtä edes nyt, mitä tehdään sitten, kun heitä tulee 50 000 lisää? Mitä tekee paikallinen palvelusektori, kun satatuhatta asiakasta tipahtaa kortistoon ja alkaa venyttää penniä?

Samalla voidaan toki pudottaa ALV:tä, laskea yhteisöveroa, laskea työllistämisen sivukustannuksia ja tehdä kaikki muu, mitä työnantajajärjestöt vaativat, jotta saataisiin Suomi nousuun. Haluaisin kuitenkin nähdä sen yrittäjän ja yrityksen, joka keksisi puolelle miljoonalle työnhakijalle jotain järkevää tekemistä edes keskipitkällä aikavälillä. Mistä löydetään tuotteet, joille olisi niin paljon kysyntää?

Vastikkeellista turvaa

Toinen kutkuttava ehdotus tuli alkukuusta sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikolta (kok.), joka ehdotti, että sosiaaliturvasta tehtäisiin vastikkeellista. Jälleen ensisilmäyksellä ihan kelvohko ajatus – jos rahaa saa vastikkeetta, miksi tehdä töitä sen eteen? Toki koko ajatus on hiukan kummallinen jo siksi, että sosiaaliturva on paljon muutakin kuin työttömyysturva ja toimeentulotuki, joihin Risikko ilmeisesti viittasi. Ministeri ei kaiketi aivan tiedä, mitä omalla tontilla tapahtuu.

Perusongelma työttömienkin kohdalla on, että tuet ovat jo vastikkeellisia: vähintäänkin pitää täyttää hakemuksia ja olla syynättävänä, useimmiten myös kaivataan jonkinlaista aktiivisuutta. Tarjolla on kursseja, työllistämisjaksoja, harjoittelua jne. Ei se vastike aina kovin hyödyllistä ole, mutta se on sitten toinen asia; työnhakijan päätehtävä pitäisi kuitenkin olla palkkatyön löytäminen. Jos päivät pitää viettää risusavotassa, ei se ainakaan työllistymistä paranna.

Jari Sarasvuo ehdotti viimeisessä Yle-monologissaan vastikkeellista kansalaispalkkaa ja väläytteli muun muassa hoivatyöläisille olevan tarvetta. On on, kyllä, mutta kysymys kuuluu: jos kansalaispalkkaan kuuluisi velvoite tehdä töitä vaikkapa vanhainkodeissa, kuinka moni lähi- ja sairaanhoitaja löytäisi sen jälkeen itsensä kansalaispalkkaa nauttimasta? Miksi maksaa kenellekään täyttä palkkaa, jos valtiolta saa työvoiman kansalaispalkkaa vastaan?

Voi toki hurskastella väittämällä, että näin ei tapahtuisi – niinhän Risikkokin ehdotustaan myöhemmin täsmensi. Tosiasia kuitenkin on, että niin tapahtuu jo nyt. Media-ala ei suinkaan ole ainut, kulttuuripuolella käytäntö on myös yleinen. Itse asiassa Pohjalainen väittää lyhen pätkän perusteella maksullisessa artikkelissaan, että kymmenesosa työvoimasta tekee töitä ilmaiseksi.

Ja nyt, koska kansa vaatii verta, ministeritasolla ehdotetaan suoraan sanoen orjatyötä. Pienen pohdinnan jälkeen puolue tukee asiaa täysin rinnoin:

Kokoomusryhmän kesäkokouksesta vahva tuki Risikon sos turvan vastikkeelisuusaloitteelle Nyt työllisyysastetta nostamaan #kokkesäkokous

— Kimmo Sasi (@KimmoSasi) August 22, 2013

Suomessa on liikaa byrokratiaa, joillakin sektoreilla on varmasti ylenmäärin suojatyöpaikkoja, ja suomalainen julkinen sektori on ylipäätään iso – niin kuin muissakin Pohjoismaissa. Muutoksia tarvitaan. On kuitenkin turha teeskennellä, että julkinen sektori pantaisiin yritysmaailman tapaan kerralla kuntoon leikkaamalla ja uudelleenorganisoimalla. Siihen tuskin löytyy poliittista tahtoa, mutta ei sitä oikeasti haluaisi kukaan muukaan.

Aivan yhtä turhaa on puhe vastikkeellisesta sosiaaliturvasta. Turva on turvaa siksi, että siihen tarttuvat ihmiset, jotka eivät selviä muuten. Parhaimmillaan vastikkeellisuus aiheuttaisi näille ihmisille lisäkiusaa, pahimmillaan synnyttäisi toiset työmarkkinat, joilla työtä teetettäisiin nälkäpalkalla. Ei silläkään maailmasta ainakaan parempaa tehdä.

P.S. Vaikka tässä kritisoin Sarasvuota, kehotan kuuntelemaan vaikka koko sarjan. Jo tuon viimeisen jakson alussa on tärkeä oivallus: Yhteiskunta on varsin hyvä tekele. [...] Suomi näyttäytyy maana, joka kelpaa muille paremmin kuin suomalaisille itselleen. Yhdyn mielipiteeseen. Jos jostakusta tuntuu siltä, että täällä on kaikki huonosti, niin jospa ruikuttamisen sijaan avaisi silmät ja pitäisi huolta, että suunta on parempaan. Jos maa kuitenkin ahdistaa, niin turha jättää toimia internet-uhoon; Helsinki-Vantaalla on reittilentoja moneen suuntaan.

P.P.S. Osmo Soininvaara (vihr.) kirjoittelee useasti kaikenlaista fiksua, hän on pohdiskellut myös sosiaaliturvan vastikkeellisuutta. Olli Kärkkäinen kirjoitteli juuri kannustinloukkujen purkamisesta, ja Tuomas Saloniemi tarjoilee hiukan mittakaavaa puidessaan Yleisradion kyselyjournalismia. Noin yleisesti olen sitä mieltä, että jos ihmisiä halutaan aktivoida, on parempi tökkiä kuin pakottaa.

RSS-syötteitä propellihatuille

Viime maaliskuussa maailma lähes romahti: Google ilmoitti sulkevansa Reader-palvelun. RSS-syötteiden lukemiseen tarkoitettu palvelu oli karu mutta toimiva, ja sen ympärille oli muodostunut laaja ekosysteemi erilaisia lukuohjelmia, jotka käyttivät Readeria synkronoidakseen syötteiden tilan keskenään

Välittömän älämölön lisäksi ilmoitus sai joukon kilpailijoita liikekannalle. Feedly lisäsi välittömästi kapasiteettia, toivotti Reader-pakolaiset tervetulleiksi ja ilmoitti kehittävänsä oman, avoimen synkronointirajapinnan kolmannen osapuolen ohjelmille. NewsBlur sai osakseen huomiota, The Old Reader jäi uusien käyttäjien jalkoihin niin, että se lähes päätyi lyömään lapun luukulle.

Itse seurasin tilannetta hiukan etäämpää. Feedly oli tuttu jo ennestään, mutta lähinnä Google Readerin kauniina kuorena; selainkäyttöliittymä oli nätti, mobiilisovelluksen koin kelvottomaksi. NewsBluria olin kokeillut, mutta ilmaisversion rankat rajoitukset eivät houkutelleet siirtymään sen pariin edes sen vertaa, että olisin päässyt selville sen kyvyistä.

Kun nyt kuitenkin nurkissa on tyhjän panttina käyviä tietokoneita, päätin lopulta ottaa lusikan kauniiseen käteen ja asentaa käyttööni Tiny Tiny RSS:n. Kyseessä on avoin ja kevyt syötelukija, joka tallentaa sisällön omaan kantaan, mahdollistaa uusien syötteiden muodostamisen, arkistoinnin, suosikkien merkitsemisen ja sisältää ylipäätään olennaiset ja monia vähemmänkin olennaisia Google Readerin ominaisuuksia.

TT-RSS:ään päädyin alunperin siksi, että sille näytti näppituntumalla olevan tarjolla parikin Android-lukijaa. Melko pian kävi kuitenkin ilmi, että totuus oli hiukan karumpi. TT-RSS:n kehittäjän virallinen softa näyttää ankealta ja on maksullinen, ilmainen TTRSS-Reader puolestaan on kohtalaisen monipuolinen mutta säädyttömän hidas tilasynkronoinneissaan.

Kaikki ei kuitenkaan ole menetetty. GReaderin kehittäjä on kaikessa hiljaisuudessa potkaissut pystyyn sivuprojektin, joka kulkee nimellä News+. Sovellus on kaunis, se toimii nopeasti, ja kun TT-RSS:ään asentaa News+-laajennuksen, artikkelit ja niiden tila synkronoituvat nopsaan puhelimen ja palvelimen välillä.

Itselleni TT-RSS:n ykköstoiminto ovat suodattimet. Syötettä voi suodattaa säännöllisillä lausekkeilla siten, että lausekkeeseen tärppäävät artikkelit voi merkata luetuiksi, pisteyttää, liittää niihin tageja tai poistaa kokonaan pilaamasta ilmaa. Moni lukemani syöte sisältää vakioartikkeleita, joista en ole pätkääkään kiinnostunut, mutta TT-RSS on ensimmäinen palvelu, jossa ne voi piilottaa automaattisesti.

TT-RSS:ää voi myös laajentaa. Tiettyjä syötteitä siistivien täsmätyökalujen lisäksi paletista löytyy muun muassa FeedMod. FeedModin avulla artikkelin voi hakea linkistä, jolloin pelkästään otsikoita tai lyhyitä koosteita tarjoavat syötteetkin voi täydentää kokonaisilla artikkeleilla.

Tärkeintä TT-RSS:ssä on kuitenkin sen riippumattomuus. Kukaan ei tule vetämään mattoa jalkojen alta, ei ilmoittamaan palvelun sulkemisesta tai huoltokatkoista. Sivuilla ei vilku mainoksia, kassavirta- ja kapasiteettiongelmat ovat korkeimman omakätisesti ratkaistavissa. TT-RSS ei ehkä sovi kaikille, mutta sen ominaisuuksien luulisi houkuttelevan monia.

Vanhemmaksi

Joitakin viikkoja sitten vaimoni ja minä päädyimme TAYS:n synnytysosastolle, ja perin toivottujen yhteensattumien summana tälläkin hetkellä sohvalla pötköttää terhakka nuorukaisenalku.

Heti kärkeen on sanottava, että suomalainen järjestelmä on piirua vaille loistava. Vanhempia kuunneltiin, huolet otettiin tosissaan ja selvitettiin. Vaipanvaihto käytiin läpi kädestä pitäen, ja napakin tuli puhdistettua muutama tunti syntymän jälkeen kätilön valvovan silmän alla. Luonto epäilemättä ajaa tikanpojan puuhun, mutta ei siitä ainakaan haittaa ole, että vieressä on hiukan kokeneempi tikka valvomassa, että sinne noustaan oikea pää edellä.

Edelleen ei voi kuin kehua meikäläistä neuvolajärjestelmää. Raskauden seuranta onnistuu luontevasti ja itsestäänselvästi, lempeitä ohjeita annettiin niin odotusajalle kuin sen jälkeenkin. Mielipiteitä kyseltiin ja niihin suhtauduttiin asian vaatimalla vakavuudella. Nuorimies on jo ehtinyt käydä pariin kertaan näyttäytymässä ammattilaisille; on tullut varmistettua, että kasvu lähtee hyvin käyntiin ja että vihreä kakka ei ole lainkaan harvinaista tai vaarallista.

Äitiyspakkaus on suuri suomalainen keksintö, jota kelpaa ihmetellä kuninkaallisissakin perheissä. On lohduttavaa, että valtio on kerännyt ensikertalaisellekin sopivan paketin tarvikkeita niin, että niitä ei tarvitse suuremmin pohtia muun stressin lomassa. Perustarpeet on täytetty, ja on aikaa miettiä ja katsoa, mitä oikeasti tarvitaan.

Ja tukijärjestelmä, voi pojat. Viime aikoina on kovasti puhuttu Ruotsin mallista, mutta mihin sitä tarvitaan, kun äiti voi huoletta olla yhdeksän kuukautta lapsen kanssa kotona äitiys- ja vanhempainrahaa nostaen.

... Jaa että mitä? Suomessa vanhempien ensimetrien tuki sujuu siis osapuilleen tähän malliin:

Äitiysraha

Äidille tarkoitettu 105 päivän tuki, joka yleensä alkaa noin kuukautta ennen laskettua aikaa ja jatkuu, kunnes lapsi täyttää kolme kuukautta.

Vanhempainraha

Vanhempainrahaa voi nostaa äitiysrahakauden jälkeen 158 arkipäivän ajan, siis noin lapsen yhdeksän kuukauden ikään asti. Vanhempainrahaa voi nostaa sekä isä että äiti, päivät voi jakaa haluamallaan tavalla.

Isyysraha

Isälle tarkoitettu 54 arkipäivän tuki, jota voi pitää lapsen syntymästä aina siihen asti, kunnes lapsi täyttää kaksi vuotta. Enintään 18 arkipäivää voi käyttää siten, että äiti on yhtä aikaa kotona äitiysrahan tai vanhempainrahan turvin.

Kaiken kaikkiaan siis ollaan varsin hyvällä mallilla. Äidille korvamerkittyä aikaa on noin tuplasti isälle tarjottuun, mutta ensikuukausina se on vallan luonnollista. Halutessaan perhe voi tasata tilannetta päästämällä isän kotiin vanhempainrahan turvin. Käytännössä näin ei kuitenkaan juuri tapahdu, sillä alle kymmenen prosenttia vanhempainvapaista on isien pitämää.

Jotta isätkin saataisiin tehokkaammin mukaan, Suomessa on jo jonkin aikaa ajettu niin sanottua 6+6+6-mallia (PDF). Siinä vanhempainvapaa laajennettaisiin kaikkiaan 18 kuukauden mittaiseksi ja jaettaisiin kolmeen osaan: kuusi kuukautta käyttää äiti, kuusi kuukautta isä, ja kuusi kuukautta olisi vanhempien jaettavissa.

Itselleni ei ollut aivan auennut, miksi uutta mallia kehitetään näin jäykäksi. Kaikki perheet eivät ole samanlaisia, eivät myöskään perheenjäsenet. Tuntuu erikoiselta, että kummankin vanhemman olisi pakko olla vähintään kuusi kuukautta kotona.

Leo Stranius hämmästeli helmikuussa, miksi niin harva isä käyttää vanhempainvapaata. Nyt jo vankalla yhden lapsen kokemuksella, minäpä kerron: koska se on oletus, kaikkialla.

Kun vaimoni alkoi selvittää työpaikallaan oikeaa menettelytapaa äitiysloman pitämiseen, avulias palkanlaskija antoi tarkat neuvot ja päivämäärät. Noiden päivämäärien perusteella vaimo viettää lapsen kanssa yhdeksän kuukautta äitiys- ja vanhempainvapaata, ja sen päälle vielä jonkin verran vuosilomaa. Isä pääsi tästä yhtälöstä unohtumaan.

Vaan sattuuhan sitä, ja asian ehtii korjata myöhemminkin. Siirryimme byrokratian seuraavaan vaiheeseen eli huolehtimaan varsinaisesta rahavirrasta. Äitiys- ja vanhempainrahahakemukset voi näppärästi täyttää Kelan verkkopalvelussa. Koska suunnitelmat eivät vielä ole piiruntarkat, päätimme hakea vain äitiysrahaa ja hakea vanhempainrahan myöhemmin.

Tarkkaan ottaen tuo "myöhemmin" oli sitten seuraavana päivänä, kun Kelan käsittelijä soitti vaimolleni ihmetellen, miksi vanhempainraha oli jätetty hakematta. Tilanne selvisi, mutta hakemus pantiin kuitenkin varmuuden vuoksi vetämään – kokonaisuudessaan vaimon nimissä.

Asianosaiset olivat äärimmäisen avuliaita ja tahtoivat epäilemättä vain hyvää niin lapselle kuin muullekin perheelle. Samalla tilanne nostaa esiin kiusallisen ilmiön suomalaisessa yhteiskunnassa. Kyse ei ole pelkästään siitä, että miehet eivät haluaisi viettää aikaa lasten kanssa. Ei edes siitä, että taloudelliset seikat pakottaisivat naiset kotiin ja miehet töihin. Kauniista tasa-arvopuheista huolimatta ympäristö tyrkkii perhettä perinteisiin rooleihin.

Pidän edelleen 6+6+6-mallia turhan jäykkänä, mutta nyt ymmärrän sen perusteet. Sillä ei pakoteta vain isiä eikä vanhempia. Se on tarkoitettu muuttaman koko yhteiskuntaa.

P.S. Mitä veikkaisitte, kuinka kauan kestää parhaassa iässä olevalta mieheltä mennä sekaisin lapsen ja sanotaan nyt vaikka perheen koiran nimissä? Kysymys on kompa, sillä lapsella ei ole vielä nimeä. Koiralla on.

GM-sikaa? No kyllä kiitos!

Antti Heikkilä on intoutunut ottamaan kantaa geenimanipulointiin. Muistattehan: mies, jonka mukaan mikroaaltouuni tekee vedestä tappavaa.

Nyt vuodatuksen aiheena on siis geenimanipulaatio, joka Heikkilän mukaan on suorastaan eläinrääkkäystä. Kirjoitus maalailee sen sortin salaliittoteorioita, että valitettavasti silmäni lasittuivat pahemman kerran juttua lukiessa. Heräsin kuitenkin loppua kohti, ja niinpä kaivoin esille pari Heikkilän mainitsemaa tutkimusta.

Ensimmäinen tutkimus on Irina Ermakovan rottakoe muutaman vuoden takaa. Tutkimuksessa todettiin, että GM-vehnää syöneillä oli tavallista suurempi kuolleisuus ja pienempi syntymäpaino. Mainitsematta jäi, että myös verrokkiryhmän kuolleisuus oli selvästi odotettua suurempi, ja nekin olivat selvästi alipainoisia. Epäselväksi on myös jäänyt, olivatko rottien dieetit ylipäätään vertailukelpoisia. Näyttää kuitenkin siltä, että kuolleisuus johtui ennemminkin huonosta hoidosta kuin geenimanipulaatiosta.

Jälkimmäinen tutkimus (A long-term toxicology study on pigs fed a combined genetically modified (GM) soy and GM maize diet (PDF), Carman et al.) on tuoreempi ja mielenkiintoisempi, sillä siinä koe-eläimet ovat sikoja, ja niitä on kasvatettu teurastusikään asti. Ollaan siis fysiologisesti lähempänä ihmistä, ja eläimiä on syötetty GM-soijalla ja maissilla sekä verrokkituotteilla liki 23 viikkoa. Tämän jälkeen siat pantiin lihoiksi, ja katsottiin, mitä sisältä löytyi.

Heikkilän mukaan löytyi vaikka mitä:

Tulos oli tyrmäävä. Eläimet sairastuivat. Teurastuksen jälkeen sijoilla todettiin syöpää, kohdun liikakasvua ja tulehdusta, endometrioosia, kohdun polyyppeja ja lihaskasvaimia, yleistä tulehdusta, vatsalaukun ja suoliston tulehdusta, mahahaavaa, suoliston seinämän ohentumaa ja vuotavaa paksunsuolen tulehdusta jopa niin, että eläimiä kuoli suolistoverenvuotoon.

Järisyttävää, ja pelottavaa. Sen sijaan itse tutkimus – siis se, mihin Heikkilä viittaa – tietää kertoa näin:

There were no differences between pigs fed the GM and non-GM diets for feed intake, weight gain, mortality, and routine blood biochemistry measurements.

[...]

There were no statistically significant differences in food intake, feed conversion ratios, number or nature of illnesses, number or nature of veterinary interventions, veterinary costs or mortality between the non-GM-fed and GM-fed groups of pigs. Mortalities were 13% and 14% for the non-GM-fed and GM-fed groups respectively, which are within expected rates for US commercial piggeries.

Tarkemmin sanoen siis GM-siat eivät olleet sen sairaampia, niitä ei lääkitty tavallista enempää, eivätkä ne mokomat edes kuolleet yhtään tavallista useammin.

Tarkkaan ottaen sikatutkimus nostaa esiin kaksi tilastollisesti merkittävää tulosta: GM-sioilla oli verokkiryhmää suuremmat kohdut, ja niiden vatsalaukussa oli tavallista enemmän vakavaa tulehdusta.

Valitettavasti en ole sen paremmin sika- kuin kohtuasiantuntijakaan, joten jätän muiden arvioitavaksi, mikä merkitys on kohdun koolla. Näin tekevät myös artikkelin kirjoittajat: kohdun paino nostetaan tulokseksi ja esitetään sille mahdollisia syitä. Ilmeisesti näitä syitä ei kuitenkaan selvitetty – kun muista elimistä etsittiin epänormaaliuksia, kohtu pääsi syystä tai toisesta unohtumaan. Niinpä paperi maalailee uhkia mutta jättää selvittämättä, onko kohdun painolla todellisuudessa mitään vaikutusta sen paremmin sian kuin sen syöjänkään elämään.

Vatsalaukun tulehdus puolestaan kuulostaa pahalta, mutta katsotaanpa lukemia tarkemmin. Lainataan siis jälleen tutkimusta:

Stomach inflammation (%)	Non-GM fed	GM fed
Nil inflammation	5.4	11.1
Mild inflammation	42.5	31.9
Moderate inflammation	39.7	25.0
Severe inflammation	12.3	31.9

Tutkimuksessa päädyttiin GM-ruualle epäsuotuisaan tulokseen, sillä niin kuin lukemista näkyy, vakavaa tulehdusta esiintyy GM-sioilla selvästi enemmän. Aivan niin vakavaa tämä tulehdus ei kuitenkaan ole, että se olisi vaatinut esimerkiksi verrokkiryhmää enemmän lääkitystä...

Jos dataa katsoo, ei analyysi ehkä ole aivan rehellinen. Tulehdus on jaettu kolmeen vakavuustasoon, mutta tulos on napattu katsomalla niistä vain yhtä; seuraavassa pykälässä verrokkiryhmällä onkin jo selkeästi suurempi edustus. En ole myöskään tilastotieteilijä, mutta onneksi muilla on siitäkin kokemusta. Kun nämä eri tasoiset tulehdukset yhdistetään Mann-Whitney-testillä, päästäänkin yllättäin erilaiseen lopputulokseen: vatsalaukun tulehduksissa ei ole tilastollisesti merkittävää eroa. Toki dataa voi tulkita (väärin) myös tutkimuksessa käytetyllä menetelmällä mutta GM-sikojen eduksi: jos unohdetaan tulehduksen vakavuus, GM-sioilla oli vähemmän tulehduksia ylipäätään.

Kaiken kaikkiaan sioissa ei siis ole ulkoisesti eroa. Sioista otettiin myös verenkuva ja todettiin, että siinä ei ole eroa. Erikseen tutkittiin kahdeksan eri elintä, ja sielläkin ainoaksi tilastollisesti merkittäväksi eroksi nousi kohdun tavallista suurempi paino.

Mistä Heikkilän maalailemat kauhukuvat GM-ruuan vaarallisuudesta sitten tulivat? Tutkimuksen tekijä Judy Carman julkaisi itse paperin lisäksi myös yhden liuskan selväkieliversion tavallisten ihmisten luettavaksi. Ilmeisesti varsinaisesta tutkimuksesta ei pienellä vääristelylläkään saanut riittävän kohahduttavaa, joten tulosten lisäksi hän listaa, mitä on kuullut GM-ruokaa syöneistä sioista aiemmin löytyneen. Näillä löydöksillä ei ole siis mitään tekemistä kyseisen tutkimuksen kanssa, niistä ei ole mitään todisteita, eikä niiden vaatimia tutkimuksia edes tehty kyseisen artikkelin sioille. Heikkilä ei ilmeisesti ole vaivautunut lukemaan itse tutkimuspaperia, eikä onnistunut ymmärtämään oikein edes sen selväkielistä lyhennelmää. Mutta saatiinhan sentään lietsottua vähän hysteriaa.

P.S. Antti Heikkilä esittelee kotisivuillaan itsensä Suomen johtavaksi ravintoasioihin perehtyneeksi lääkäriksi, sillä kukapa kissan hännän nostaisi, ellei kissa itse. Koulutukseltaan hän on ortopedi ja traumatologi.

Aloitteellisia kansalaisia

Viime viikon lopulla kävi ilmi, että kansalaisaloite ruotsin kielen muuttamisesta valinnaiseksi on kerännyt 50 000 kannattajaa ja etenee siis eduskuntaan. Näin se tekee seuraa turkistarhausaloitteelle, tasa-arvoiselle sukupuolilaille sekä tekijänoikeuslain muutosaloitteelle.

Täysin asiaan liittymättä – sillä eihän aloitetta jutussa edes mainita – Stefan Wallin kirjoitti Turun Sanomiin kolumnin kansalaisaloitteista. Kolumnissaan Wallin pitää aloitetta tarpeellisena mutta pelkää, että niistä tulee pelleilyn väline.

Sunnuntain Helsingin Sanomissa uskallettiin aloite jo mainita ääneen, kun oikeusministeri Anna-Maja Henriksson oli huolissaan vapaaehtoisen ruotsin kielen vaikutuksesta Suomen kilpailukykyyn. Hiukan epäselväksi jää, kuinka merkittävä tekijä juuri ruotsi on Suomen kilpailukyvylle, ja mihin Henrikssonin arvio perustuu. Epäilemättä kyse on kuitenkin merkittävästä asiasta, kun sitä ministerisvoimin kommentoidaan.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa sanaisen arkkunsa avaa puolustusministeri Carl Haglund. Haglund viittaa aloitteen taustavoimiin, piruihin ja pikkusormiin ja pyytää lyömään kortit avoimesti pöytään. Vapaaehtoisuus on vain alkusoittoa, ja hyväksyminen johtaisi ruotsin kielen julmaan kurmottamiseen.

Niinpä niin. Tasa-arvoinen avioliittolakihan on vain välietappi, joka vie heterofobiseen yhteiskuntaan. Epäilemättä jossain vaiheessa päädytään vielä naimisiin koiran kanssa. Tekijänoikeusaloitteen todellisista tavoitteista on ilmeisesti päässyt kärryille vain Jarkko Tontti, joka vihjailee aloitteen takaa löytyvän tekijänoikeusvastaisia nettiyhtiöitä.

Jutussa mainitut poliitikot sattuvat olemaan Ruotsalaisen kansanpuolueen jäseniä, mutta puoluekannalla ei oikeastaan ole kovin paljon merkitystä. Kommenteista käy hyvin selvästi ilmi, että kansalaisaloite on peijoonin hieno asia ja demokratiaa edistävä juttu, kunhan vain aloitteiden kannattajat ovat samaa mieltä puhujan kanssa. Jotenkin edustajilta on jäänyt huomaamatta, että kansalaisaloitteiden luontevin käyttökohde ovat juuri ristiriitaiset aiheet – ne, joissa kansan ja sen edustajien oikeustaju ei kohtaa.

Haglund uskoo aloitteen kaatuvan eduskunnan käsittelyssä ja on sitä mieltä, että tämän tyyppisiin asioihin ei kannata hukata aikaa, kun maan kilpailukyky on murtumassa. Wallin puolestaan päättää kirjoituksensa pohtimalla, että mikäli aloitteet jatkuvasti kaatuvat, järjestelmä saattaa paljastua sudeksi, joka vain johtaa pettymyksiin.

Olen ilman muuta samaa mieltä sekä Haglundin että Wallinin kanssa. Uskon, että (pakko-)ruotsia opiskellaan myös tulevaisuudessa, ja pelkään, että kansalaisaloiteaktiiveille on luvassa pääosin pettymyksiä jatkossakin. On kuitenkin epärehellistä Wallinilta povata aloitteiden kaatuvan omaan mahdottomuuteensa. Kyllä kyse on puhtaasti poliittisen tahdon puutteesta.