Voimasanoja

Kemppinen kirjoitti viime viikolla länsimaisesta sivistyksestä. Itse olen hiljalleen oppinut poistamaan varmistimen siinä vaiheessa, kun tietyt sanaparit soljuvat keskusteluun.

Länsimainen oikeusvaltio iskee silmille siinä vaiheessa, kun joku kokee tulleensa väärin kohdelluksi. Länsimaisessa oikeusvaltiossa ollaan syyttömiä kunnes toisin todistetaan, jaetaan oikeudenmukaisia rangaistuksia ja syylliset tuomitaan. Siinä kaikista läntisimmässähän jaetaan huoletta kuolemantuomioita lapsenmielisille. Epäilemättä se on malli, johon kannattaa pyrkiä täälläkin.

Eurooppalainen liikennekulttuuri tulee vastaan silloin, kun tie on taas ollut täynnä törttöjä. Euroopassa, johon me emme kuulu, ihmiset ovat joustavia, antavat toisilleen tilaa kuin itsestään. Turhanpäiväisiä sääntöjä ei tarvita, koska kaikki sujuu kuin tanssi vaan. Toinen näkökulma on sitten se, että risteyksiin tullaan töötti pohjassa, koska eniten meteliä pitävä reikäpää saa ajovuoron. Nykyautot ovat kananmunan muotoisia lähinnä siksi, että niissä olisi vähemmän kulmia kolhittavaksi keski- ja eteläeurooppalaisessa kaupunkiajossa.

Perisuomalainen kateus on vakiomotiivi likimain kaikelle. Muitahan saa arvostella, ja selän takana itse asiassa pitääkin, mutta auta armias, jos kohde on edes jollain mittarilla korkeammassa asemassa. Kateus siinä vaan jyllää, ei se naapurin kauppakassiksi hankkima Hummer oikeasti ole mikään peeniksenjatke.

Eurooppalainen juomakulttuuri nousee puheenaiheeksi yleensä juhannuksena, kun suomalaiset ryömivät turuilla ja toreilla räkä poskella. Eihän se kaunista ole, mutta onko tuo mannereurooppalainen mallikaan niin kaunista? Tissutusta pitkin päivää niin, että loppuillasta alkaa itse asiassa olla jo aika hyvässä soosissa. Vuosien mittaan toleranssi kasvaa ja touhu vaikuttaa itse asiassa ihan sivistyneeltä. Jos tykkää alkoholismista.

Valtakunnalliset maksukanavat

Menin tässä taannoin maksamaan tv-maksun. Ajattelin sen pienen miehen protestiksi yleistä typerehtimistä vastaan: siinä, missä satunnaiset sohvaperunat luopuivat helmikuun lopussa televisiosta, nyt minä vasta aloitankin.

Näppituntumalla arvioisin, että noin 96 prosenttia tv-maksunsa peruvista joko ei luovu tv:stä alkuunkaan tai palaavat telkun pariin sillä hetkellä, kun suosikkisarja uhkaa jäädä väliin. Tv-maksun maksamatta jättäminen on helppo tapa säästää parisataa euroa vuodessa ja muka-kapinoida järjestelmää vastaan.

Tällä hetkellä tuntuu, että Yle voi tehdä vain väärin. Kansan mielipiteen mukaan digitaalisuuteen mentiin liian nopeasti, ja HD-kuvaan taas mennään liian hitaasti. Vanhoista laitteista tulee romua ja uudet ovat sitä jo valmiiksi. Ja kansahan tietää.

Jos nyt muistellaan vähän menneitä, niin päätös digitalisoinnista tehtiin vuonna 1996. Suurin osa Suomea on päässyt katselemaan digiä halutessaan vuodesta 2001. Vaikka pakko on kamalaa ja valtion asettama pakko vielä kamalampaa, digitaalisuuteen siirtyminen oli tiedossa hyvinkin yhden televisiosukupolven ajan. Jos viime kesänä teki sulovilenit ja hankki halvalla puhtaasti analogisen television, siitä loistopäätöksestä saa kiittää ainoastaan itseään.

En pidä TV-maksua kovinkaan järkevänä rahoitustapana. Suhtautuminen esimerkiksi opiskelijoiden alennuksiin on idioottimaista, ja koko tarkastusruljanssin ylläpito turhaa varoja kuluttavaa pelleilyä. Luontevinta olisi kustantaa Ylen toiminta verovaroista; Ylen johtoporras on täynnä poliitikkoja ja maksun suuruudenkin määrittelee valtioneuvosto, joten puheet poliittisesta riippumattomuudesta voi unohtaa.

Tosiasia kuitenkin on, että Yleltä tulee laatuohjelmaa. Sille ei ehkä tarvitsisi viittä kanavaa — eikä ainakaan kahta samaa lähetystä lähettävää — mutta ohjelmistossa on kuitenkin asiallisia keskusteluohjelmia, vaihtelevia sarjoja ja elokuvia sekä laadukkaita dokumentteja. Jotain ihan muuta kuin 4D.

Luonnonvalittuja pupusia

Helsingin citykanipopulaatio on saanut vankan puolestapuhujan. Riesaksi asti kasvanutta jyrsijäkantaa on karsittu muun muassa ampumalla ja kaasuttamalla verkkopyydettyjä jänösiä. Helsingin eläinsuojeluyhdistys kuitenkin vaatii pehmeämpiä otteita. HESY ehdottaa, että metsästyksen sijaan vähennetään eläinten kärsimystä tuomalla kaupunkiin kanien luomalla kaupunkiin paremmat olosuhteen kanien luonnollisille vihollisille, kuten ketuille, huuhkajille ja kärpille.

Kannanotto tuntuu aavistuksen verran elämästä erkaantuneelta. Vadin kokoisia silmiään räpyttävä pupuliini epäilemättä särkee jokaisen hesyläisen sydämen. Veikkaisin silti, että nappi otsassa on jänöselle kivuttomampi vaihtoehto kuin ketun tai huuhkajan retuuttamaksi tuleminen.

Luonnossahan toki vallitsee vahvimman laki ja ravintoketjussa riittää lenkkejä. Voi kuitenkin miettiä, mihin asti ketjua halutaan jatkaa. Jos pupuset vielä mahtuvatkin metsiköihin, kettuja voi huoletta odotella myös roskisten liepeille, ja sitä myöten myös auton alle. Jos repolaisilla on hyvät oltavat, ne myös lisääntyvät kuin kanit. Millä niitä on tarkoitus harventaa? Vesikauhulla? Susilla?

Vaihtoehtoja todellisuudelle

Taannoin lueskelin muutamia suosituksia Suomen historiaa käsittelevistä opuksista. Keskustelu lipesi jotenkin vaihtoehtoisiin historioihin — ehkä osittain siksi, että suomalaisessa historiankirjoituksessa on hetkittäin vedetty kotiinpäin ehkä hiukan enemmän kuin olisi totuuden nimissä aiheellista.

Vaihtoehtoinen historiankirjoitus on mielenkiintoista, sillä fiktionakin se tarjoaa lukijalle kiinnekohtia todellisuuteen. Se puolestaan antaa lukijalle mahdollisuuden arvioida todennäköisyyksiä ja kehitellä asiaa edelleen.

Toinen maailmansota, varmaankin suhteellisen läheisyytensä ja mittakaavansa takia, on aiheena siitä suosituimmasta päästä. Philip K. Dick kuvaili maailmaa Saksan voiton jälkeen Oraakkelin kirjassa, Ilkka Remeksen Pääkallokehrääjä taas sijoittuu Neuvosto-Suomeen.

Tänään sitten kävin kirjastossa kääntymässä, ja kätöseen osui Tim Newarkin 50 taistelua jotka muuttivat maailmaa. Heti pisti silmään, että kovin kauas ei mennä: ensimmäinen kirjaan kelpuutettu taistelu on Valmyn taistelu vuodelta 1792.

Herkesin siinä sitten miettimään, mitkä tapahtumat olisivat voineet vääntää nykypallomme aivan toisennäköiseksi. Mitä, jos esimerkiksi...

• Kalifiksi kalifin paikalle haluavista ei olisi tullut kiistaa, eikä muslimit olisi jakautuneet sunneihin ja shiioihin 600-luvun puolivälin jälkeen?
• Kaarle Martel olisi juopotellut Tanskassa vuonna 732 sen sijaan, että pysäytti maurit Toursin taistelussa?
• Wienin porteilla muutamaankin kertaan kolkutelleet ottomaanit olisi kutsuttu sisään ja ohjattu aina Pariisiin asti?
• Kiinan viimeinen keisari ei olisikaan jäänyt viimeiseksi?
• Pohjois-Amerikan intiaanit olisivat työntäneet eurooppalaiset valloittajat takaisin Atlanttiin?
• Napoleonilla olisi ollut piirun verran vähemmän kunnianhimoa ja Venäjän valloituksen sijaan olisi tyytynyt hallitsemaan läntistä Eurooppaa?

Yllättäin en ole aivan ainut, joka näitä asioita on miettinyt. Uchronia on listannut reilut 2800 kirjoitusta vaihtoehtoisesta historiasta, ja muutama noista viskaamistani aiheista löytyy jo vuonna 1931 julkaistusta kokoelmasta If It Happened Otherwise. Uchronian lista n kuitenkin sen verran pitkä ja polveileva, että jos vihjeitä löytyy, niitä saa kaikin mokomin antaa.

Kohti virallista totuutta

Viime vuoden alusta voimaan tulleen lain mukaan KRP ylläpitää suodatuslistaa, jota internet-palveluntarjoajat voivat käyttää lapsipornon suodattamiseen. Tällä viikolla lista on saanut yllättävää julkisuutta, kun Matti Nikin suodatusta kritisoiva sivusto joutui myös sensuroiduksi.

Suodatukselle on käymässä juuri niin kuin uhkakuvissa peloteltiin: kukaan ei tarkkaan tiedä, mitä listoilla on, perusteita sivustojen listalle joutumiseen ei anneta, eikä sivujen ylläpitäjään tietenkään oteta yhteyttä.

Tammikuussa suodatuslistoja ehdotettiin jo käytettäväksi ulkomaisten uhkapelisivustojen suodattamiseen (pdf), ÄKT puolestaan toivoo saavansa ISP:t suodattamaan muun muassa Pirate Bay -palvelun.

Lapsiporno on poliittisena lyömäaseena niin vahva, että harva on valmis vastustamaan sen suodattamista. Ei, vaikka suodattimen voi kiertää muutamalla napin painalluksella. Ei, vaikka suodatuksen teho ylipäätään on kyseenalainen. Ei, vaikka suodatuslistoilla on selkeästi lapsipornoa sisältämättömiä sivuja.

Yhdellä voimasanalla on luotu järjestelmä, jota on pelottavan helppo laajentaa. Uhkapelejä koskevassa ehdotuksessa todetaan suoraan lapsipornosuodattimen toimivan mallina myös uhkapelisuodatukseen. Nikin sivusto puolestaan on oiva esimerkki suodatuksen hiljaisesta laajenemisesta: suodattimista annettu laki ei varsinaisesti anna lupaa kyseisten sivujen suodattamiseen, mutta KRP on päättänyt tulkita valtaansa laajemman mukaan.

Lapsiporno on vakava asia, mutta sananvapautta ei silti pidä uhrata lastensuojelun alttarille. Hyväksikäyttö ei vähene salatuilla mustilla listoilla, eikä se katoa keskustelua vaientamalla.

Sähköistä politiikkaa

Eduskuntavaalit lähestyvät hiljalleen, ja ainakin Aamulehti povaa sähköisten medioiden näyttelevän tulevassa taistossa entistä suurempaa osaa. Valtaosa äänestäjistä aikoo ilmeisesti arpoa tuntojensa tulkin vaalikoneiden avulla, ja jokainen kynnelle kykenevä kansanedustajaehdokas on jo järjestänyt itselleen aimo annoksen webbipresenssiä.

Kokoomuksen presidentinvaalikampanjan innoittamana Keskusta suunnittelee kuulemma jonkinlaista sähköpostikampanjaa, ja samantyylistä touhua on odoteltavissa muiltakin puolueilta. Kokoomuksen mielestä kyseessä on jo vanha temppu, ja uusia on takataskussa vähintäänkin pussillinen.

Saa nähdä, miten tuo sähköinen kampanjointi käytännössä näkyy eduskuntavaalien lähestyessä. Suomessa roskapostitus on laitonta, mutta pienenä kupruna tuo koskee ainoastaan kaupallista viestintää — ilmeisesti poliitikoille ei ole tullut mieleen, että poliittinen tai vaikkapa uskonnollinen postitulvakin voi olla ei-toivottu. Toisaalta spammia ei muutenkaan tunnuta pitävän kovin merkittävänä ongelmana, sillä ensimmäistäkään suomalaista spammaajaa ei ole taidettu saada oikeuteen asti.

Sen verran voin kuitenkin sanoa, että jokainen meikäläisen postilaatikkoon tiensä löytävä ehdokas voi unohtaa ainakin minun ääneni.

Happamia hedelmiä

Eduskunta hyväksyi reilu viikko sitten uuden hedelmöityslain lähes tulkoon veretseisauttavalla äänestystuloksella 105-83. Parikymmentä vuotta pyöritelty uudistus vahvisti käsitystä siitä, miten asiat toimivat: riittävästi toistamalla ehdotuksen kuin ehdotuksen saa läpi.

Ehkä näkyvin uudistus, ja suurin kiistan aihe, uudessa laissa on, että se sallii hedelmöityshoidot myös yksinäisille naisille ja naispareille. Lain kannattajien mukaan kyseessä on lähinnä olemassa olevan tilanteen vahvistaminen: lailla luotiin sääntökehys toiminnalle, jota ei ole aiemmin säädelty.

Samalla eduskunta lainsäätäjänä tekee myös moraalisen linjauksen ja tietyllä tavalla liputtaa yksinhuoltajuuden ja lesboparien puolesta.

En ota kantaa yksittäisten ihmisten kykyihin vanhempina. En epäile hedelmöityshoidon mainostettua valintaseulaa. Tiedän, että yksinhuoltajia on Suomen niemi täynnä, monet varmasti erinomaisia vanhempia. Siitä huolimatta ihmettelen, kuinka moni kansanedustajakin voi vakavalla naamalla sanoa ajattelevansa lapsen parasta. Onko lapsen etu tosiaankin elää kokonaan ilman toista vanhempaa? Kahden äidin kanssa ilman isähahmoa?

Jep, edelleen on noin ziljoona juoppoa, väkivaltaista ja muuten vain laiminlyövää isää, jotka voi vetää keskusteluun olkiukoksi, mutta niillä ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Nuo ovat menetettyjä mahdollisuuksia, epäonnistuneita kokeiluja. Tämän lain jälkeen noille tuleville lapsille ei edes anneta mahdollisuutta isään.

Itseltäni jäi huomaamatta se vaihe, kun lisääntyminen määrättiin perusoikeudeksi. Ilmeisesti näin on kuitenkin käynyt, siinä määrin vahvasti sitä naisille ajetaan. Lapsen etu tuntuu jäävän taustalle — ja ei, olemattomalla lapsella ei ole oikeutta elämään. Potentiaalilla ei ole ihmisoikeuksia.

Samainen laki poistaa anonyymit luovuttajat: jatkossa hedelmöityshoidon tuloksena syntyneellä lapsella on oikeus saada luovuttajan nimi 18 vuotta täytettyään. Voin kuvitella ne riemun kiljahdukset, kun parinkymmenen vuoden päästä munasoluja tai siittiöitä aikanaan luovuttaneen henkilön ovikelloa rimpautetaan...

Eduskunnassa, samoin kuin valiokunnissa, äänestystulokset muuten noudattivat pitkälti sukupuolirajoja: naiset kannattivat, miehet vastustivat. Jostain syystä vähemmistöistä pääsi unohtumaan yksinäiset miehet ja miesparit. Olisi mielenkiintoista tietää, mikä olisi ollut äänestystulos, jos lakiesityksessä olisivat olleet mukana myös homoparit.

Antiantiterrorismia

Menneellä viikolla on päästy nauttimaan jälleen uusista lentokenttärituaaleista. Terrorismista villiintynyt turvakaarti julisti nestemäiset tuliaiset pannaan; käsimatkatavaroissa saa kuljettaa vain äidinmaitoa, sitäkin mielelläään alkuperäispakkauksessa ja todistamalla, ettei nisistä heru mitään räjähdysherkkää. Tuloksia saatiin toki heti — MI5 ilmoitti saaneensa kiinni kaikki parikymmentä epäiltyä.

Terrorismista on tullut keppihevonen, jonka estämiseksi mikä tahansa on sallittua ja jopa suositeltavaa. Afganistan pommitettiin päreiksi syyskuun yhdennentoista jälkimainingeissa, ja Guantanamossa taitaa edelleenkin istuskella ihmisiä tietämättä sen paremmin kotiinpaluusta kuin oikeudenkäynnistäkään. Koto-Suomessakin poliisi on vaatinut, ja osittain myös saanut, lisäoikeuksia muun muassa terrorismiin vedoten. Eurooppalaiset lentoyhtiöt luovuttavat matkustajien henkilötietoja surutta Yhdysvaltain viranomaisille, siitä huolimatta, että EU kielsi lentotietojen luovutuksen.

Lentoturvallisuus ei tokikaan ole naurun asia. Itselläni alkaa kuitenkin olla luottamus koetuksella; Irakiin mentiin pommit ojossa massatuhoaseiden ja Al'Qaidan perässä kumpaakaan löytämättä. Edelleen on suhteellisen tuoreessa muistissa brasilialaismies, joka kohtasi loppunsa Lontoon metrossa pidettyään päällä turhan paksua takkia. Aiemmin mainitussa Afganistanissa Taliban toimii edelleen vahvana, länsimainen demokratia ei näytäkään aivan niin vetävältä vientituotteelta kuin on mainostettu.

Vaikka Taliban ja vaikkapa Iranin uhittelu ovat järjellä ajateltuna pitkälti fundamentalististen ainesten tekosia, ne muodostavat mielikuvaa koko muslimimaailmasta. Vastakkainasettelu länsimaiden ja islamin välillä kiristyy jatkuvasti. Huolestuttavaa on, että sanomalehtien sivuilla alkaa jo näkyä muslimivastaisuuteen viittaavaa tekstiä toimittajien kynästä.

Terrorismin päätavoitteena on nimensä mukaisesti pelon herättäminen ja sen kautta vaikuttaminen. Länsimaissa islam on astumassa kommunismin saappaisiin peikkona, jota vastaan on itseisarvoisesti taisteltava. Ihmisoikeudet ja yksilönsuoja ovat paperia siinä vaiheessa, kun toiseen vaakakuppiin asetetaan terrorismin vastainen sota. Kummat olivatkaan terroristeja ja kummat niiden vastustajia?

Kasvot peittoon

Viime aikoina on lehdistössä ollut kovasti puhetta oikeussalikäyttäytymisestä. Aamulehti marssitti otsikoihin teettämänsä tutkimuksen, jonka mukaan kansa vaatii törkeistä rikoksista syytettyjä paljastamaan kasvonsa (Al 9.7.).

Uutisen mukaan tuomarilla ei ole oikeutta kieltää huppuun verhoutumista, sillä pukeutumiseen voidaan puuttua vain, jos se häiritsee oikeudenkäyntiä — julkisessa alussa asiaa ei vielä käsitellä.

Aihetta puitiin lisää Pekka Kymäläisen kolumnissa 12.7., jossa Kymäläinen vaatii kasvoja näkyviin.

Jos on kerran kanttia parittaa kehitysvammaista ja kohdella naisia kuin orjia, niin pitäisi olla kanttia esiintyä oikeudessa omalla naamallaan. Ei niitä rötöksiä mikään Lordi tai muuten vaan naamioituva joulupukki tee.

Kymäläiseltä on kolumnia naputtaessa ilmeisesti päässyt unohtumaan, että oikeudenkäynnin alussa on kyse tosiaankin syytetystä, ei tuomitusta. Kansan syviltä riveiltä syytetyn leimaaminen rikolliseksi onnistuu käden käänteessä, kokeneen toimittajan luulisi tietävän paremmin.

Aamulehden jutussa Lapin yliopiston professori Terttu Utriainen toteaa, että huppu halventaa enemmän mediaa kuin oikeutta. Hän taitaa osua naulan kantaan: huppuun verhoutunut syytetty on huomattavasti paljaspäistä laimeampi uutinen.

Ruisrock

Viikonloppu vilahti Ruisrockissa, musiikkia kuunnellen ja auringosta nauttien. Bändilistalle ehti ainakin CMX, YUP, Suburban Tribe, Viikate, Ismo Alanko, Egotrippi, Mew, ja koko nippu muita. Festarit olivat molempina päivinä loppuunmyyty, mutta väenpaljoudesta huolimatta häiriköitä ei juuri näkynyt — ilmeisesti kuumuus pehmensi päät niin, ettei räyhäviinakaan toiminut.

Jos jotain negatiivista hakee, niin järjestäjiltä oli ilmeisesti päässyt unohtumaan, että 25 000 ihmistä tuottaa järjettömän määrän roskaa. Roskiksia oli harvassa, ja ne täyttyivät nopeasti. Kun muun muassa rannekkeen puutetta ja tuoppipanttia perusteltiin ympäristösyillä, tuntuu kummalta, että järjestäjät suorastaan yllyttivät yleisöä viskomaan roskansa ympäristöön.

Kokonaisuutena viikonloppu oli kuitenkin onnistunut — hyvää musiikkia, hyvää seuraa ja hyvät ilmat. Mitäpä sitä muuta kaipaisi.

Taiteen määritelmä

Toimin iltapuhteina taideyhteisö Aukea.netin valokuvapuolen yhtenä ylläpitäjänä. Viime aikoina keskusteluissa on jälleen pyöritty määritelmien ympärillä. Erään kuvan julkaisu osion etusivulla kirvoitti keskustelua muun muassa moraalin, oikean ja väärän määritelmästä.

Sivuston kestosuosikki on kuitenkin taiteen määritelmä. Sen kimppuun on käyty päätä pahkaa lukuisien viestiketjujen voimin. Niiden ohella aihe pomppaa esiin silloin tällöin eri keskustelujen ja kommenttien sivulauseissa.

Yhteisenä tekijänä monille esitetyille taiteen määritelmille tuntuu olevan, että se on jollain lailla ylevää. Taidetta taiteen takia, utopistisen luomisen pakon ilmentymä. Hyvänä esimerkkinä on vaikkapa keskustelu mainoksista ja taiteesta, jossa taidetta verrataan sakramenttin. Aivan toisenlaisessa mainoskeskustelussa puolestaan nimimerkki M asettaa taiteen ehdoksi vapauden ja pitää propagandaa taiteen turmana. Taiteen määritelmää on haettu myös tekijän motiivien mukaan.

Itse olen vahvasti sitä mieltä, että taiteen määrittelee puhtaasti konteksti: teos on taidetta, jos riittävä auktoriteetti sen sellaisena esittää. Auktoriteetiksi riittää tyypillisesti vaikkapa taidegalleria, ja varmaa taidetta tulee siinä vaiheessa, kun tekijänä on aiemmin kannuksensa ansainnut taiteilija.

Esimerkkejä? John Cagen kuuluisin sävellys on 4′33″. Neljä ja puoli minuuttia hiljaisuutta, hyvät ihmiset. Niin viiltävän postmodernia, uutta ja ennen kaikkea taiteellista ajatusta ei epäilemättä kukaan muu olisi keksinyt esittää. Hiljentyisin hämmästelemään, mutta näin julkisesti tehtynä saattaisin rikkoa kyseisen mestariteoksen tekijänoikeutta. Rafael Wardi maalasi tasavallan presidentin muotokuvan; naivistin teokset kiertävät näyttelyissä ympäri maailmaa. Jostain syystä pikkulasten naivistisia tuherruksia pidetään... tuherruksina.

Nykytaiteen pitäisi myös olla vapaata — taiteilijan pitäisi antaa sisäisen luomisvoimansa pulputa jonkinlaisessa tyhjiössä. Taiteentuntijat löytävät kyllä teoksista piilomerkityksiä ja vaikutteita, mutta teos ei saa välittää ideologiaa, tai auta armias, kaupallista viestiä. Minunkin soittolistoiltani löytyvä CMX myi sielunsa jossain neljännen albumin tienoilla, kun yhtye sai ensimmäisen radiohitin. Eläinten vallankumous lakkasi olemasta taidetta, kun sitä käytettiin propagandistisiin tarkoituksiin, ja sosialistinen realismi on monellakin tapaa oksymoroni.

Taide kaiken sallivana käsitteenä johtaa loppujen lopuksi eroosioon. Jos mikä tahansa voi olla taidetta, mikään ei ole taidetta: on vain mielivaltainen leimasin, jota käyttävät ne, joilla on eniten ääntä. En tarkoita, että taiteella pitäisi olla yksiselitteinen määritelmä, sellaista ei tokikaan löydy. Sen sijaan esimerkiksi Aukeaa jossain määrin vaivaavasta linjattomuudesta pitäisi päästä eroon.

Kirjoituksen alussa mainittu M totesi osapuilleen, että Aukean julkaisupolitiikan määrittelevät ylläpitäjät ja heihin vaikuttava yleisö. Kaikille avoimen, kaiken kelpuuttavan julkaisupaikan nimi ei ole Aukea.net, vaan Internet. Olisiko Aukean aika ottaa itselleen taiteen määrittävän auktoriteetin asema?