Paxtonin fasismi

Puuhastelin tuossa omiani, kun vastaan käveli maininta Robert Paxtonista. Paxton on yhdysvaltalainen politiikan tutkija ja historioitsija, joka on erikoistunut Vichyn Ranskaan ja fasismiin. Omaa kieltään sivistymättömyydestäni tällä saralla kertoo, että en ole aiemmin kuullut miehestä.

Ensikosketus oli Paxtonin määritelmä fasismille:

Poliittisen toiminnan muoto, jota leimaa pakonomainen huoli yhteisön rappeutumisesta, nöyryyttämisestä sekä uhriksi joutumisesta, sekä tasapainottavat yhdenmukaisuuden, energian ja puhtauden kultit. Fasismissa laajan kansanosan kannattama kansallismielisten militanttien puolue toimii epävakaassa mutta tehokkaassa yhteistyössä perinteisen eliitin kanssa, hylkää demokraattisen yhteiskunnan vapaudet ja tavoittelee pelastavan väkivallan avulla, ilman eettisiä tai laillisia pidäkkeitä, sisäistä puhtautta ja ulkoista laajenemista.

Robert O. Paxton, The Anatomy of Fascism (2004)

Kun lähdin metsästämään tietoa, mikä Paxton on miehiään, päädyin Wikipedia-sivulle, jossa esitellään lyhyessä muodossa Paxtonin esittämät fasismin viisi vaihetta:

1. Älyllinen tutkiskelu, jossa pettymys yleiseen demokratiaan ilmenee keskusteluna menetetystä kansallisesta elinvoimasta.
2. Juurtuminen, jossa fasistinen liikehdintä saa poliittisen umpikujan ja vastakkainasettelun siivittämänä kansallista näkyvyyttä.
3. Valtaannousu, jossa konservatiivit pyrkivät hillitsemään vasemmisto-opposition nousua jakamalla vallan fasistisen liikkeen kanssa.
4. Vallan käyttö, jossa liike ja sen karismaattinen johtaja hallitsevat valtiota yhdessä valtiokoneiston, kuten poliisin, sekä perinteisen eliitin kuten papiston ja talouselämän merkkihenkilöiden kanssa.
5. Radikalisoituminen tai hajaannus, jossa valtio radikalisoituu Natsi-Saksan tapaan tai lipuu perinteiseen autoritaarisuuteen fasistisen Italian tavoin.

Robert O. Paxton, The Five Stages of Fascism (PDF) (The Journal of Modern History 70, 1998)

Paxtonin paperi fasismin viidestä portaasta on mielenkiintoista luettavaa, hänen kirjansa epäilemättä vähintään yhtä mielenkiintoinen. Moderni länsieurooppalainen fasistinen liike olisi Paxtonin mukaan todennäköisesti sekulaari ja antisemitistinen, tai nykyään todennäköisemmin anti-islamistinen, itäeurooppalainen puolestaan uskonnollinen, antisemitistinen ja slavofiili.

Fasismin vaiheita lukiessa tekee kovasti mieli mallata niitä suomalaiseen yhteiskuntaan. Kannattaa kuitenkin olla tarkkana ja lukea määritelmä vielä kerran. Samalla on syytä muistaa Paxtonin huomio osasyystä, miksi fasismia on niin vaikea määritellä: sanaa viljellään aivan liikaa. Jokainen on jollekulle fasisti.

Hugo 2015: Oheiskirjallisuus ja loppusanat

Kirjoittelin tuossa alkukesästä Hugo-palkinnoista ja pennuista. Muutaman oman näkemyksensä mukaan kaltoin kohdellun kirjailijan masinoima joukko äänestäjiä onnistui täyttämään Hugo-ehdokaslistat mielensä mukaisilla kirjoilla ja novelleilla.

Käsittelin romaanit ja novellit jo aiemmin tällä viikolla. Nyt on vuorossa SF-aiheeseen liittyvät teokset sekä loppusanat.

Paras aiheeseen liittyvä teos

Ken Burnside: The Hot Equations: Thermodynamics and Military SF

Burnsiden essee käsittelee scifin perustavaa laatua olevia ajatuksia, kuten tähtienvälistä matkustusta, avaruustaisteluita jne. termodynamiikan näkökulmasta. Lopputulos on, että nykytietämyksen perusteella ajatukset kiihkeätempoisista taisteluista suurilla nopeuksilla ja äkkiväärillä kurssinvaihdoksilla ovat täyttä utopiaa.

Kirjoitus vaikuttaa sinällään suhteellisen pätevältä lukuunottamatta yhtä järkyttävän isoa aukkoa: scifissä on kyse fiktiosta. Useimmissa kirjoissa tähtienvälinen matkustaminen hoituu niin sanotusti taiteellisella vapaudella: fysiikkaa ei juuri selitellä vaan se piilotetaan ennemmin hyperavaruuden kaltaisen kolean nimityksen taakse.

Olennaista on, että tämä riittää. Fiktiossa voi hyvin esitellä nykytiedon valossa mahdottomiakin asioita, ja useimmat lukijat ovat tyytyväisiä niin kauan, kun teoksen sisäinen maailma on edes jotakuinkin eheä.

Tedd Roberts: Why Science Is Never Settled

Lyhyehkö kirjoitus siitä, miten tiede toimii. Perusasiaa tieteen filosofiasta, jossa kirjoittaja hakee esimerkeiksi tieteen virheistä mm. maakeskeisen maailmankuvan ja humoraaliopin. Sopii ehkä kysyä, kuinka relevantteja kyseiset esimerkit ovat nykymerkityksisen tieteen kannalta – ja kun molemmat on kumottu, jää vähän epäselväksi, mikä se tieteen virhe oli.

Mukaan mahtuu myös muun muassa ilmastonmuutosdenialismia ja hiukan hämäriä ajatuksia siitä, mikä on ollut milloinkin tieteellinen konsensus. Kaiken kaikkiaan esseen lähtökohta on hyvä, mutta toteutus jää puolivillaiseksi ja pointti epäselväksi. Lisäksi tällä ei itse asiassa ole mitään tekemistä sen paremmin scifin kuin fantasiankaan kanssa.

Lou Antonelli: Letters from Gardner

Antonellin kirja kertoo Antonellin kirjailijan urasta ja hänen suhteestaan kustannustoimittaja Gadrner Dozoisiin. Omaelämäkerralliseen tarinan sekaan mahtuu myös joukko novelleja.

Harmi kyllä sen paremmin omaelämäkerralliset osat kuin novellitkaan eivät ole kovin kiinnostavia. Antonelli ei ole kovin tunnettu kirjailija eikä hänen elämässään tunnu tapahtuneen mitään, mikä vaatisi tarttumaan miehen elämäkertaan. Ilmeisesti Antonelli haluaa kuvata kehittymistään kirjailijana, joten novellien kyljessä on myös kustannustoimittajien kommentteja. Tämä tarkoittaa osaltaan myös, että osa kirjan novelleista ei onnistunut ylittämään SF-lehtien julkaisukynnystä. Oma harrastuneisuuteni ei riitä lukemaan tällaista materiaalia edes J. R. R. Tolkienin jäämistöstä. Miksi ihmeessä jaksaisin lukea sitä Antonellilta?

John C. Wright: Transhuman and Subhuman: Essays on Science Fiction and Awful Truth

Wrightin esseekokoelma on muutamaa muuta ehdokasta parempi siinä mielessä, että siinä ainakin on scifi-lähtöinen punainen lanka. Tämä lanka on kuitenkin lähinnä tekosyy päästä julistamaan ainoaa oikeaa totuutta. Wright on ilmeisen harras katolilainen, jonka uskon tulkinta on äärimmäisen konservatiivinen ja maailmankuva paikoitellen rasistinen ja misogynistinen.

Wrightin maailma jakautuu objektiiviseen hyvään ja pahaan, naisen ei pidä sotkeutua miehisiin juttuihin vaan pysytellä jalustalla, ja ihmisten pääasiallinen tavoite on päästä tästä murheen laaksosta taivaaseen. Tätä näkymää sotkevat vasemmistolaiset, kulttuurimarxilaiset, feministit ja muu roskajoukko. Moni essee kääntyy käsittelemään ihmiskunnan korruptoitumista neliportaisen mallin (Worldliness => Ideology => Spiritualism => Nihilism) mukaan.

Kirja on ilmeisesti koottu blogipostauksista. Jos kustannustoimittaja olisi ollut kartalla, samansisältöisiä esseitä olisi yhdistelty ja muusta sisällöstä täysin poikkeava (mutta aivan yhtä kehno) Hobbit-elokuva-arvio olisi heitetty pois kokonaan. Kirjasta tuskin olisi tullut yhtään miellyttävämpi, mutta ainakin se olisi lyhyempi.

Michael Z. Williamson: Wisdom from My Internet

Kirja tuli osana Hugo-äänestyspakettia, ja alkuun Williamson on lisännyt esipuheen, jossa kommentoidaan mm. Hugo-ehdokkuuden tuomia reaktioita. Kirjailija valittelee, kuinka ihmiset eivät ymmärrä hänen satiiriaan. Tämä lupaa hyvää itse sisällöstä.

Kyseessä kokoelma Williamsonin kommentteja, tweettejä ja muita onelinereita. Ne kuvaavat ehkä Williamsonia ihmisenä, mutta minkäänlaista koherenssia kirjassa ei ole. Mukaan mahtuu aivan liikaa jenkkien puoluepolitiikkaa, mukahassua kommentointia ja kierrätettyjä vitsejä, mutta scifistä ja fantasiasta tässä ollaan kaukana.

Niin kuin epäilemättä voi arvata, yksikään ehdolla olleista teoksista ei minun mittarillani ole edes lähellä Hugo-palkintoon vaadittavaa tasoa.

Toteutuuko pentujen tavoite?

Puppy-kirjailijat perustivat liikkeensä vastustaakseen Hugo-palkintojen nykyistä trendiä. Agitaattoreiden mukaan palkinnot jaetaan ulkokirjallisten ansioiden perusteella: kirjoissa keskitytään vasemmistolaiseen ja liberaaliin sanomaan juonen sijaan, ja niin kirjailijat kuin heidän kirjojensa hahmotkin edustavat erilaisia marginaaleja: naisia, etnisiä vähemmistöjä, sukupuolivähemmistöjä jne.

Aiheesta on kirjoitettu lukemattomia blogipostauksia, ja argumentit eivät varsinaisesti pidä vettä (spoiler: naiset ovat edelleen selvä vähemmistö Hugo-voittajissa). Vaan sellaistahan se on, kun tunteet menevät ohi analyyttisen ajattelun.

Perusvirhe koko ajattelussa on olettaa, että Hugo-ehdokkaat ja -voittajat päätetään esimerkiksi kustantajien sanelemana. Puppy-projektin olemassaolo osoittaa ajatuksen virheellisyyden: pennut pääsivät vaikuttamaan ehdokkaisiin, koska Hugo-palkintojen ehdokasasettelu ja voittajaäänestys ovat avoimia kaikille Worldconin jäsenille, ja jäseneksi pääsee kohtuullisella jäsenmaksulla. Pentujen kannalta valitettava tosiasia on, että viime vuosien Hugo-voittajat ovat ihan oikeasti pidettyjä kirjoja ja novelleja.

Masinointia ei voi hyväksyä, mutta sen olisi kenties voinut sietää, jos pennut olisivat pitäneet kiinni tavoitteistaan ja rummuttaneet omien ihanteidensa mukaisia teoksia: rehellistä miekkaa ja magiaa ja avaruustaistelua, jossa hyvin kirjoitettu suoraviivainen toiminta kaappaa mukaansa eikä syvällisempää sanomaa jää edes kaipaamaan. Vaan kun ei. Tarjolla on keskinkertaisia ja keskeneräisiä kertomuksia novelleina, uskonnollista paatosta, ylipitkää avaruusoopperaa.

Viimeistään yllä esiteltyyn oheiskategoriaan tultaessa on selvää, että sen paremmin Puppy-äänestäjät kuin ehdokaslistan kokoajakaan (terkkuja vaan Brad R. Torgersenille) ei ole ehdokkaita lukenut. Mitenkään muuten ei voi selittää Wisdom from My Internetin kaltaisen ripulin päätymistä scifimaailman arvostetuimman palkinnon ehdokaslistoille. Vaikka pentujen valituksissa olisi jotain perää, tällä ehdokaskattauksella tuli lähinnä pissittyä omiin muroihin.

Hugo-palkintojen uskottavuuden kannalta paljon riippuu siitä, onnistuiko masinointi myös varsinaisessa palkintoäänestyksessä, ketkä päätyvät voittajiksi lauantaina, ja jatkuvatko Puppies-kampanjat tulevina vuosina. Ehdokasasettelun ääntenlaskentaan on joka tapauksessa luvassa konkreettisia muutoksia: tämän vuoden Worldconissa, Sasquanissa, käsitellään E Pluribus, Hugo -ehdotusta, jolla pyritään vähentämään tulevina vuosina masinoinnin mahdollisuuksia.

Hugo 2015: Novellit

Kirjoittelin alkukesästä Hugo-palkinnoista ja pennuista. Muutaman oman näkemyksensä mukaan kaltoin kohdellun kirjailijan masinoima joukko äänestäjiä onnistui täyttämään Hugo-ehdokaslistat mielensä mukaisilla kirjoilla ja novelleilla.

Vaikka eilen käsittelemäni parhaan romaanin kategoria on kirkkaasti Hugojen tunnetuin palkinto, myös lyhyempimuotoista kirjallisuutta palkitaan. Hugo-palkintoja jaetaan romaanin lisäksi novellihkoille teoksille kolmessa eri sarjassa: pienoisromaaneissa, pitkissä novelleissa ja novelleissa. Tilan säästämiseksi käyn noiden sarjojen ehdokkaat läpi tässä postauksessa.

Paras pienoisromaani

Tom Kratman: Big Boys Don't Cry

Kratman kirjoittaa tiukkaa sota-scifiä. Tällä kertaa pääosassa on tekoälykäs tankki, Magnolia, joka erotetaan ensin miehistöstään ja työnnetään sitten jatkuvasti epämääräisempiin tehtäviin edistämään ihmiskunnan ahneuden asiaa.

Kirjan näkökulma on hyvin mustavalkoinen: päähenkilö Maggie on tankkinakin ainut inhimilliseltä vaikuttava henkilö, kun taas ihmiset ovat poikkeuksetta ahneita, korruptoituneita sadisteja. Taistelut seuraavat toistaan, ja jokainen piirtää uuden viivan karikatyyriin, josta ei koskaan muodostu mitään mielenkiintoista.

John C. Wright: The Plural of Helen of Troy

Wrightin tarina sijoittuu aikamatkailijoiden kaupunkiin: eri kaupunginosissa on ihmisiä eri kulttuureista ja eri aikakausilta. Tyylilaji on synkkä dekkaritarina: päähenkilö on yksityisetsivä, joka saa tehtäväkseen estää kaupungissa elävän Troijan Helenan murhan. Tarina vilisee tunnettuja henkilöitä.

Aikamatkustus tuppaa tekemään tarinan kuljetuksesta kiharaista, mutta tämä ei Wrightille riitä: hän pistää lukijan pollan lopullisesti sekaisin kirjoittamalla kirjan käänteisessä järjestyksessä. Harmi vain, että myöskään kirjailija itse ei pysy kärryillä. Välillä tarina muistuttaa käänteistä päiväkirjaa, välillä päähenkilö tuntuu tietävän, mitä tulevaisuudessa – siis kirjan aiemmilla sivuilla – tapahtuu.

Tarinassa on melkein toimiva juoni, joka valitettavasti jää epäonnistuneen kikkailun alle.

Arlan Anderson: Flow

Flow kertoo uteliaasta nuorukaisesta, joka haluaa nähdä maailmaa. Ristin perhe myy jäätä elääkseen, ja niinpä hän lähtee jäävuorikuljetuksen mukana jäätikköalueilta etelään. Ristin matkassa olisi puitteet olosuhteista johtuvien kulttuurierojen käsittelyyn, mutta käytännössä kirja käy nopeasti puuduttavan tylsäksi matkakertomukseksi, jossa Rist toistelee mielessään samoja huomioita kerran toisensa jälkeen ja heittää välillä sekaan sopivaksi katsotun määrän modernia seksismiä.

Keskellä kirjaa päähenkilö yllättäin päättää ryhtyä varkaaksi ja joutuu pakenemaan lain pitkää kouraa. Hän lähtee väärään suuntaan... ja siihen tarina sitten päättyykin. Flow on selvä jatkokertomus (sen henkilöt esiintyvät yhdessä Andersonin aiemmassa novellissa), jota ei ole edes yritetty paketoida yksinään luettavaksi kokonaisuudeksi.

John C. Wright: One Bright Star to Guide Them

Wrightin toinen ehdokas pienoisromaanien sarjassa on Narnia-pastissi. Neljä lasta löysi tien lumottuun valtakuntaan, mutta nyt heistä on tullut aikuisia, ja yksi on jo ehtinyt kuolla. Valtakunta on unohtunut, kunnes yksi entisistä lapsista näkee laskuhumalassa puhuvan kissan.

Kirjassa ei varsinaisesti tapahdu juuri mitään; sen sijaan henkilöt käyvät kankeita vuoropuheluja, joissa he kertovat, mitä kulisseissa on tapahtunut. Tämä olisi jotenkuten ymmärrettävää menneisyyteen hyppelehtivissä osissa, mutta samaa kerrontatyyliä käytetään myös nykyhetken tapahtumille. Mukaan mahtuu myös koko nippu uskonnollisuutta, aborttikritiikkiä, luomiskertomusta ja lopulta myös Messias.

John C. Wright: Pale Realms of Shade

Wrightin kolmannessa ehdokkassa päähenkilö on haamuetsivä. Hän on tätä kahdessakin mielessä: työnkuvaan kuului erilaisten henki- ja taruolentojen jahtaaminen Baba Yagasta alkaen, ja heti kirjan alussa selviää, että päähenkilö on murhattu.

Kirjan juonta on vaikea kuvailla, sillä sitä ei oikeastaan ole. Sen sijaan Wright vyöryttää sivuille sekavan liudan tarinanpalasia, jotka liittyvät päähenkilön, hänen vaimonsa ja yksityisetsiväpartnerin elämään ja henkilösuhteisiin. Lopulta kuitenkin totuus paljastuu: päähenkilökin on syntinen, jota Saatana viekoittelee, ja ainut tapa pelastua on rukoilla, tunnustaa syntinsä ja saada armo.

Paras pitkä novelli

Gray Rinehart: Ashes to Ashes, Dust to Dust, Earth to Alluvium

Rinehartin novelli seuraa Alluviumissa sijaitsevaa siirtokuntaa, jossa ihmiset ovat päässeet ensikosketukseen liskomaisen muukalaislajin kanssa. Harmi kyllä muukalaiset ovat ihmisiä edistyneempiä ja pakottavat siirtokunnan pian ikeensä alle.

Tarina keskittyy kuolevan miehen kapinaan sortajia vastaan. Novellissa on orastava idea ja kelvollista kerrontaa, mutta tarina jää pahemman kerran kesken. Piikkipaikalle sen nostaa yksinkertaisesti se, että muut ehdokkaat sarjassa ovat poskettoman huonoja.

Rajnar Vara: The Triple Sun: A Golden Age Tale

Triple Sun kertoo kolmesta vastavalmistuneesta avaruustutkijasta, jotka hölmöilynsä takia joutuvat vieraalle planeetalle purkamaan tutkimusretkikuntaa. Pienellä lisähölmöilyllä saadaan aikaan jännitettä: mikäli kolmikko ei saa retkikunnalle jatkoaikaa, heidän uransa päättyy ennen kuin se on alkanutkaan.

Planeetalla on omalaatuisia elämänmuotoja, ja erinäisten vihjeiden perusteella retkikunta on päätellyt, että ainakin yksi elämänmuodoista on älykäs. Kontaktia ei kuitenkaan ole saatu.

Melko perinteisen scifiseikkailun henkilöt ovat epäuskottavia, muukalaiset naurettavia ja vuosikausia vierasta planeettaa tutkineen retkikunnan jäsenet ilmeisesti tyhmiä kuin saappaat.

Thomas Olde Heuvelt: The Day the World Turned Upside Down

Mitä tapahtuu, kun painovoima kumoutuu? Heuveltin novellin päähenkilö tulee tyttöystävänsä jättämäksi, ja kuin sattuman oikusta käy niin, että maailma kääntyy kirjaimellisesti ylösalaisin. Päähenkilö päättää lähteä nurinkurisessa maailmassa exänsä luo palauttamaan hänelle jäänyttä kultakalaa.

Valitettavasti päähenkilö on vastenmielinen nilkki eikä Heuvelt saa novellin perusajatustakaan toimimaan. Kirjailija yrittää kääntää vertauskuvan kirjaimelliseksi mutta ei tee sitä johdonmukaisesti: tässä maailmassa juoni määrää, mitä esineitä painovoima koskee. Ihmiset ja kylpyammeet lentävät avaruuteen, mutta maapallo pysyy kasassa, ilmakehä säilyy edelleen sen ympärillä, joet jatkavat juoksuaan. Miksi?

Edward M. Lerner: Championship B'tok

Ihmiskunta on levittäytynyt koko aurinkokuntaan, mutta sillä on seuraa: Barnardin tähden aurinkokunnasta on saapunut yksittäinen k'vithien klaani, joka on ennen novellin tapahtumia käynyt ihmisten kanssa sotaa. K'vithit hävisivät ja ovat nyt puolittaisessa vankeudessa Uranuksen kuussa Arielissa. Osittaisesta autonomiasta huolimatta k'vithit eivät ole kovin tyytyväisiä.

Lernerin tarinankerronta on suhteellisen sujuvaa, kuvattu maailmakin uskottava. Ongelma on, että tarinaa kehitellään usealla rintamalla, joista osa hylätään välittömästi. Vielä isompi ongelma on, että mitään ei saateta loppuun: Championship B'tok ei ole novelli vaan tarinanpalanen, jossa ei ole selvää jatkumoa. Se voisi yhtä hyvin loppua kesken lauseen.

Michael F. Flynn: The Journeyman: In the Stone House

Kuvittelen Flynnin tarinan sijoittuvan jonnekin Pohjois-Amerikan preerioille: päähenkilössä on alkuperäiskansan vivahdetta ja teknologia on menneiltä vuosituhansilta, vaikka paikoitellen viitataankin johonkin kehittyneempään.

Tämä on ainut novelli, jonka lukeminen jäi kesken. Ilmeisesti Flynn on kirjoittanut Journeyman-tarinoita enemmänkin, ja niinpä novelli hyppää keskellä tarinaa – ja lopulta myös hyppää siitä pois. Eri heimoista kotoisin olevien henkilöiden taustaa korostetaan käytetyillä murteilla. Kieli ei kuitenkaan sovi puhujiensa suuhun ja sen lukeminen käy tarpeettoman rasittavaksi.

Paras novelli

Kary English: Totaled

Päähenkilö on aivotutkija, joka kuolee onnettomuudessa – ja herää sitten omassa labrassaan koekappaleena. Ajatus aivoista purkissa ei ole aivan uusi, ja väistämätön rappio on kuvattu mielestäni paremmin vaikkapa Daniel Keyesin klassikossa Kukkia Algernonille. Novelli on kuitenkin vähintäänkin mukiinmenevä.

Steve Rzasa: Turncoat

Jälleen yksi tarina, jossa kehittynyt tekoäly, tällä kertaa tehokas taistelulaiva, kehittää itselleen omantunnon, tunnistaa sisimmässään tekemänsä virheet ja pienen peilailun jälkeen hyppää vastustajan leiriin.

Steven Diamond: A Single Samurai

A Single Samurai on japanilaista mörköoopperaa: jättihirviö herää yllättäin, ja jää yksittäisen miekkasankarin tehtäväksi pysäyttää kaupunkeja tuhoava kauhistus. Tarina tuo mieleen tietyt Marvelin Wolverine-sarjakuvat, joissa Logan tekee sitä mitä parhaiten osaa pohtien samalla syvällisiä. Diamondin tarinasta kuitenkin puuttuu toiminta, syvällinen pohdinta ja kauniit kuvat.

Lou Antonelli: On a Spiritual Plain

Antonellin novelli kertoo planeetasta, jossa kuolleet elävät. Paikallisten muukalaisasukkaiden kulttuuri ja jopa fysiologia on mukautunut ilmiöön, mutta ihmisillä ymmärrettävästi on asiassa pureskeltavaa. Ajatus erikoisen magneettikentän vangitsemista sieluista on mielenkiintoinen, mutta Antonelli ei oikein onnistu hyödyntämään ideaansa. Jokseenkin jännittävää on myös, että keskushenkilönä on pappi, jolle kuolleen toverin haamun kohtaaminen ei tuota minkäänlaisia uskonkriisiä tai oikeastaan edes ajatuksia uskosta.

John C. Wright: The Parliament of Beasts and Birds

Vahvan kristillisessä novellissa ihminen on kadonnut maailmasta, ja eläimet kokoontuvat pohtimaan, miten valta jaetaan. Vaikka eläinten välillä on pientä kiistaa, kaikki ovat liikuttavan yksimielisiä siitä, että luomiskertomus on totta, ja kaiken pahan alku ja juuri on nainen.

Yksi puppy-klikin valituksen aiheista on ollut ns. message fiction: Hugo-mittelöissä ovat pärjänneet kirjat, joissa halutaan ajaa agendaa hyvän tarinan sijaan. Erityisesti Wrightin paikoitellen propagandaksi yltyvällä uskonnollisuudella kyllästetyt novellit antavat kuitenkin ymmärtää, että itse asiassa agenda on ihan ok, kunhan se on riittävän konservatiivinen.

Ehdokkaista turhan moni on vain pala isompaa teosta eikä edes yritä muodostaa itsenäistä kokonaisuutta. Äänestin novellit kaikissa kategorioissa kirjaamaani järjestykseen, mutta ykkössijalle pääsi poikkeuksetta No Award. Jos maailmassa on oikeutta, ainut etäisesti palkinnon kulmaan ylettyvä lienee Kary Englishin Totaled.

P.S. Big Boys Don't Cry ja Turncoat käsittelevät molemmat tekoälyn inhimillisyyttä, oikean ja väärän tunnistamista ja lopulta tuon koneessa kukkaan puhjenneen moraalin toteuttamista. Parempia esityksiä suurin piirtein samasta aiheesta lienee pilvin pimein. Pitkän kaavan mukaan aihetta lähestyy vaikkapa Ann Leckien Ancillary Justice, lyhyemmässä muodossa parempaa työtä tekee vaikkapa David D. Levine novellissaan Damage.

Hugo 2015: Paras romaani

Kirjoittelin tuossa alkukesästä Hugo-palkinnoista ja pennuista. Muutaman oman näkemyksensä mukaan kaltoin kohdellun kirjailijan masinoima joukko äänestäjiä onnistui täyttämään Hugo-ehdokaslistat mielensä mukaisilla kirjoilla ja novelleilla.

Päätin tuolloin lukea mahdollisimman monta ehdokasta, jotta kehtaan hyvällä omallatunnolla osallistua varsinaiseen palkintoäänestykseen ja omalta osaltani vaikuttaa siihen, kenelle palkintoja jaetaan. Onnistuinkin kohtalaisen hyvin: varsinaisista kirjallisuuspalkinnoista lukematta jäivät ainoastaan John W. Campbell -palkintoehdokkat. JWC-palkinto ei ole varsinainen Hugo-palkinto, mutta se jaetaan Hugojen yhteydessä parhaalle uudelle kirjailijalle.

Kun Hugot tulevana viikonloppuna jaetaan, ajattelin kirjoittaa lyhyesti omat mielipiteeni kirjoista ja novelleista. Pyrin kirjoittamaan epämääräisesti mutta jos spoilereilta haluaa välttyä, kannattaa tämä kirjoitus ehkä jättää lukematta.

Paras romaani

Ann Leckie: Ancillary Sword

Ancillary Sword kertoo miehistönkuljetusaluksesta, joka muuttui ihmiseksi. Kyseessä on sarjan toinen osa; ensimmäinen, Ancillary Justice, voitti Hugo- ja Nebula-palkinnot viime vuonna, ja trilogian päättävä Ancillary Mercy julkaistaan loppuvuodesta.

Ancillary Sword on kirjana huomattavasti edeltäjäänsä suoraviivaisempi. Se pysyy tiukasti kiinni (romaanin) nykyhetkessä ja seuraa johdonmukaisesti päähenkilö Breqia. Kirjan alussa kerrataan ehkä turhankin paljon ensimmäisen osan tapahtumia. Tämä tekee kirjasta itsenäisemmän, mutta koska itse olin vasta lukenut Ancillary Justicen, toisto oli hiukan häiritsevää. Kirja myös vaihtaa jonkin verran suuntaa: siinä, missä Justicesta oli luettavissa tekoälyn inhimillistyminen, Swordissa korostuvat Breqin yli-inhimilliset ominaisuudet, jotka edelleen erottavat hänet ihmisistä.

Tästä huolimatta kirja on erinomaista scifiä. Se ei ole yhtä uutta ja yllättävää kuin Ancillary Justice, mutta se on vetävästi kirjoitettu, uskottava jatko yhdelle viime vuosien parhaista scifi-romaaneista.

Katherine Addison: The Goblin Emperor

The Goblin Emperor kertoo haltiakeisarin syrjään sysätystä pojasta, joka sattuman takia nousee valtaistuimelle. Kaiken muun hyvän lisäksi pojan äiti oli menninkäinen, joihin suhtaudutaan keisarikunnassa vähintäänkin karsaasti.

Kirja etenee jouhevasti vaikkakin hitaasti. Toimintaa ja väkivaltaa on vähän, enemmän keskitytään hovipolitiikkaan. Päähenkilö Maia on itsestään epävarma, korostetun empaattinen, kuunteleva ja kaikin tavoin hyvään pyrkivä hallitsija. Tämä tekee kirjasta positiivisella tavalla epätyypillisen, mutta toisaalta se jättää myös päähenkilöstä hiukan särmättömän vaikutelman.

Kirjan maailma on jonkinlainen steampunkahtava fantasiamaailma, jossa esiintyy haltioita, menninkäisiä, uskonnollisuutta ja lentäviä laitteita. Maailma on hyvin rakennettu mutta vajavainen: haltioiden ja menninkäisten välinen skisma olisi kaivannut tarkempaa kuvailua. Ainakaan tämän hetken tietojen perusteella jatkoa ei ole luvassa, joten yhteen kirjaan on tyytyminen.

Kevin J. Anderson: The Dark Between the Stars

The Dark Between the Stars on ison mittakaavan avaruusoopperaa: se aloittaa trilogian, joka on jatkoa Andersonin aiemmalle seitsemän kirjan The Saga of Seven Suns -sarjalle. Lähes 700-sivuinen ensimmäinen osa lähtee hitaasti liikkeelle mutta parantaa kuitenkin vauhtia lopun lähestyessä.

Ensimmäisen saagan lukeminen luultavasti helpottaa kirjaan orientoitumista, mutta en kokenut sitä välttämättömäksi – itselleni The Dark Between the Stars on ensimmäinen kosketus Andersoniin. Sen sijaan itse kirjan rakenne on sirpaleinen. Kirja on jaettu lyhyisiin lukuihin, jotka kertovat tapahtumista aina yhden henkilön näkökulmasta. Koska henkilögalleria on laaja, juoni etenee yhtä aikaa monella eri rintamalla, eikä henkilöihin juuri pääse syntymään minkäänlaista suhdetta.

Myönnettäköön, The Dark Between the Stars olisi luultavasti parempi kirja, jos se olisi 250 sivua lyhyempi. Nykyiselläänkin se on kuitenkin vähintäänkin mukiinmenevää perusscifiä.

Jim Butcher: Skin Game

Skin Game on kirjoista ainut, jota en lukenut kokonaan; sen sijaan luin Hugo-äänestyspaketissa tulleen satakuntasivuisen viipaleen kirjan alusta, minkä kustantaja oli katsonut riittäväksi otokseksi edustamaan kirjaa tässä kisassa.

Ja riittäähän se. Butcher kirjoittaa menevää toimintafantasiaa, joka imaisee mukaansa ja saa herkästi ahmimaan. Kirja osoittaa oivasti, että Puppy-ehdokkuus ei missään nimessä tarkoita kirjoitustaidottomuutta.

Samaan aikaan on kuitenkin todettava, että kyseessä on Dresden Files -sarjan 15. osa. Sarjassa on ehtinyt sattua ja tapahtua, ja kirja jatkuu ilmeisesti suurin piirtein suoraan edellisen kirjan lopusta. Tarina itsessään on ehkä itsenäinen, mutta iso nippu henkilöitä on jo sarjan aiemmissa osissa esiteltyjä.

Cixin Liu: The Three-Body Problem

The Three-Body Problem on itse asiassa julkaistu vuonna 2008; tämän vuoden Hugo-arvontoihin se päätyi, sillä se julkaistiin ensimmäistä kertaa englanniksi viime vuonna. Kyseessä on Kiinassa ilmeisen suositun scifi-trilogian ensimmäinen osa.

The Three-Body Problem alkaa kulttuurivallankumouksesta, mutta sangen pian siirrytään nykyhetkeen, jossa tiedeyhteisöä kuohuttaa useiden tunnettujen tieteilijöiden kuolemat ja itsemurhat. Tapahtumien keskelle puolivahingossa joutuva nanofyysikko Wang Miao päätyy avustamaan poliisia ja armeijaa kuolemien selvittämisessä. Paljastuu, että taustalla on maailman valloitusta suunnittelevat muukalaiset.

Kirjan alkuosa on ennemmin murhamysteeri kuin scifiä. Kulttuurivallankumoukseen sijoittuvat kohtaukset ovat pysäyttäviä ja osa käsitteistä ennestään tuntemattomia, mutta kääntäjä Ken Liu onnistuu avaamaan kulttuuria vähintäänkin tyydyttävästi. Itse teksti sen sijaan on kankeaa ja töksähtelevää – en tiedä, onko vika käännöksessä vai alkuperäismateriaalissa. Siihen kuitenkin tottuu hiljalleen.

Kun muukalaiset astuvat areenalle, kirja hajoaakin sitten totaalisesti. Sivut täyttyvät dialogista, jossa kaksi muukalaista keskustelee itselleen itsestäänselvyyksistä, jotta kirjailija pääsee selittämään muukalaismaailmaa ja -teknologiaa lukijalle. On vaikea keksiä mitään järkevää syytä tälle rakenteelle.

Vielä isompi ongelma on, että hard scifiksi kuvaillun kirjan tiede on naurettavaa. Tietokoneita rakennetaan lippuja nostelevista sotilaista. Protonista pyöräytetään kaksiulotteinen, planeetan peittävä taso, jolle etsataan virtapiirejä avaruusaluksilla. Tässä pyöräytyksessä tehdään pari virhettä, ja niinpä ensimmäisestä protonista syntyy yksiulotteista lankaa, toisesta kolmiulotteisia kappaleita... Kirjassa käytetään kyllä tieteellistä jargonia, mutta ei se uskottavaa ole.

Yllä esitetty järjestys oli myös se, jonka rustasin omaan äänestyslappuuni; kaksi viimeistä kirjaa sijoitin No Award -vaihtoehdon alapuolelle. Oletan kuitenkin olevani vähemmistössä. The Three Body Problem tuntuu olevan siinä määrin sekä puppy- että yleisäänestäjien suosiossa, että se saattaa hyvinkin pokata parhaan scifi-romaanin palkinnon.

P.S. Ancillary Justicen Hugo-voitto on yksi konservatiivisen puppy-klikin todisteista sille, miten palkinto on ylisuvaitsevaisten liberaalien mädättämä; kirjan päähenkilö kun ei ymmärrä tai tunnista sukupuolten välisiä eroja, ja Leckie kuvastaa tätä käyttämällä henkilöistä yleispronominia "she". Kyse on sinällään sivujuonteesta, mutta sanavalinta herätti huomaamaan, miten kirjaa lukiessakin tulee tehtyä perusteettomia oletuksia. Näkisin mielelläni Leckien kirjat suomennettuina, ja olisin kiinnostunut näkemään, miten tämä aspekti kääntyy. Vaikka suomessa ei ole sukupuolipronomineja, sukupuoleen liittyviä asenteita riittää.

P.P.S. Monessa verkossa näkemässäni arvostelussa The Dark Between the Starsia haukutaan pitkäpiimäiseksi ja henkilömäärää kohtuuttomaksi. Menneistä Hugo-ehdokkaista kuitenkin löytyy muun muassa niin kaukaa kuin viime vuodelta Robert Jordanin Wheel of Time -sarja (14 osaa, 12 000 sivua) ja George R. R. Martinin mannerlaattamaisesti etenevät A Dance With Dragons (2012) ja A Feast for Crows (2006). Vaikka Anderson-kritiikillä onkin pohjaa, saattaa olla, että arvioihin on päässyt vaikuttamaan myös se, että TDBtS pääsi kisaan puppy-listausten ansiosta.

Lainsuojaton kansan siunauksella

Viime viikolla sattui ikävä liikennetapaus, jossa pyöräilijä menetti henkensä. Silminnäkijöiden mukaan autoilija ohitti pyöräilijän, kiilasi pyörän kumoon ja päälle päätteeksi pakeni paikalta. Teko vaikutti tahalliselta.

En aio linkittää uutisiin; aiheesta on kirjoitettu jokaisessa kynnelle kykenevässä mediassa. Sen sijaan ajattelin nostaa esiin muutamia kommentteja, joita tuli vastaan Helsingin Sanomien uutisointia lukiessani.

Mitä on nyt tän kesän mittaan seurannu niin kyllä noilla sukkahousutrikoohemmoilla olis parantamisen varaa ja PALJON!! [...]

---

[...] Tietämättä enempää tästä kyseisestä tapauksesta, haluan kuitenkin peräänkuuluttaa pyöräilijöiltä liikennesääntöjen noudattamista ja kohteliasta liikennekulttuuria. [...]

---

Luin tämän tarinan. Lopputulos hyvin surullinen. Niin myös se osuus josta kaikki alkoi. "Pyöräilijä ohitti autoilijan". [...]

---

Pyöräilyyn ajokortti niin alkaa sujumaan. [...]

---

Jospa ne pyöräilijät nyt rupeis pikkasen ajattelee että se auto voittaa aina , eiköhän siel pitäisi kaikkien kunnioittaa toisiaan, mutta kyl täytyy sanoa et pyöräilijät ei kunnioita kun itseään .

FB-kommentit HS-artikkeliin Autoilija pakeni kuolonkolarista – pyöräilijät muistivat surmansa saanutta Helsingissä, 13.8.

[...] Ja paljonko vauhtia riittää aiheuttamaan vakavia vammoja kaatuessa? Jos pyöräilijä olisi ajanut vain 10-15 km/h olisivatko vammat jääneet vähäisemmiksi? [...]

---

Pyöräilijät ovat paljon pahempia häriköitä liikenteessä kuin autoilijat . Itse pyöräilen päivittäin ja törmään jatkuvasti näihin "kilpapyöräilijöihin" joiden ajokäytös on erittäin agressiivinen !

---

Minä taas puolestani näen joka päivä Silyasaarenkadulla,Ympyrätalon ja Pitkänsillan välillä mistään piittaamattomia pyöräilijöitä,joille muut jalkakäytävän kulkijat ovat pelkkä optinen harha ja vaiva, joita pitää väistellä. [...]

Pyöräilijä kuoli auton alle Helsingissä – risteyksen vaarallisuus tiedettiin ja parannus on valmisteilla, 14.8. kommentit HS.fi-sivustolla.

Pyöräilijänkin ois hyvä tietää liikennesäännöt kun kerran joutuvat ajamaan siellä missä autotkin. Moottoripyörän ja auton on väistettävä esim. bussia, mutta ei taida moni ajokortiton pyöräilijä sitäkään tietää.

FB-kommentit Nyt.fi-artikkeliin Pyöräilijän kuolema auton murjomana Töölössä: tämä kaikki on tapahtunut 17.8.

Ajoikohan menehtynyt pyöräilijä kilpaa auton kanssa. Tuota nimittäin tapahtuu usein.

---

On se kumma että sinne autojen sekaan on pakko tunkea polkupyörällä. Pyöräilijöiden suhteellisuudentaju on kadonnut täysin kun ollaan niin "trendikkäitä".

Saman artikkelin kommentit Nyt.fi-sivustolla.

Pyöräilijät järjestivät sunnuntaina muistokulkueen kuolleelle pyöräilijälle... Ja niinhän siinä kävi, että pyöräletkan sekaan ja osittain päälle ajoi kiireinen bussikuski.

Bussikuskin kommentti tapahtuneeseen: Jos olisin tiennyt, en olisi sinne ajanut. Uutista kommentoitiin Facebookissa ja Helsingin Sanomissa muun muassa näin:

Ottamatta kantaa kumpaankaan onnettomuuteen, niin kyllä pyöräilijät stadissa ovat aika usein röyhkeitä, eivätkä tiedä tai halua toimia liikennesääntöjen mukaan. Monesti ajetaan ajotiellä, vaikka pyörätiekin olisi käytössä.

---

Ajan itse taksia Helsingissä ja työssäni näen joka päivä autoihin verrattuna huomattavasti enemmän pyöräilijöitä, jotka eivät noudata liikennesääntöjä. [...]

---

Minua pyöräilijät oikeasti pelottavat liikenteessä. Käyttäytyvät usein täysin arvaamattomasti. [...]

---

99,9% varmuudella pyöräilijä on ollut "kuolleessa kulmassa", josta linja-auton kuljettajan on ollut mahdoton häntä edes havaita.. [...]

FB-kommentit HS-artikkeliin Bussi törmäsi pyöräilijöiden mielenosoituskulkueeseen Mannerheimintiellä 16.8.

Auton ja polkupyörän omistavana koiran ulkoiluttajana toivoisin, että myös pyöräilijät noudattaisivat sääntöjä. Kävely-pyörätiellä takaa hurjaa vauhtia tuleva raivopäinen pyöräilijä on aina yhtä ikävä yllätys etenkin kun äänimerkin käyttö tuntuu olevan ylivoimaisen vaikeaa.

---

Liikennesääntöjä pitää kaikkien noudattaa, mutta monet pyöräilijät eivät niitä tunne tai niistä välitä. [...]

---

Nämä osallistujat eivät taida välittää kuolleesta pyöräilijästä vaan omasta egostaan ja uhostaan. Kyllä se uutinen pyöräilijän surmasta pysäytti jokaisen suomalaisen ilman tällaista puppua.

Tämä mielenilmaus on taas tätä vihervasurien spontaania narsismia, "meillä on unelma, katsokaa kuinka hyviä me olemme".

Saman artikkelin kommentit HS.fi-sivustolla.

Hävetkää nyt edes vähän

Kerrataan: kyseessä on siis tapaus, jossa autoilija ja pyöräilijä – ilmeisesti jo aiemman läheltä piti -tilanteen ja sitä seuranneen sanaharkan jälkeen – lähtivät liikennevaloista. Pyöräilijä ehti edelle, autoilija ohitti, kiilasi ja törmäsi pyöräilijään niin, että tämä kaatui. Autoilija pakeni paikalta, pyöräilijä kuoli vammoihinsa sairaalassa. Nyt autoilija on vangittu surmasta epäiltynä.

Helsingin Sanomien uutisissa ja otsikoissa puhutaan pyöräilijän kuolemasta ja kuolonkolarista. Tästä huolimatta kommenttiraita täyttyy ihmisistä, joilla on pakottava tarve haukkua onnettomuudessa kuolleen henkilön viiteryhmää.

Eikö ihmisillä ole minkäänlaista tilannetajua? Ei mitään käsitystä tahdikkuudesta tai sopivuudesta? Ei minkäänlaista kunnioitusta?

Listaa täydentää bussikuski, joka harmittelee, että ei tiennyt kulkueesta – ikään kuin kaistalla polkevien pyöräilijöiden päälle puskeminen normaalitilanteessa olisi ok.

Nämä kommentit kertovat karua kieltä synkkääkin synkemmästä asennevammasta. Uhrista pitää saada ainakin osasyyllinen, vaikka väkisin. Käskisin katsomaan peiliin, mutta se taitaa olla ajanhukkaa; nämä jampat ja jampattaret kehtaavat laukoa kuonaansa omalla nimellään ja naamallaan Facebookissa, joten tuskin mieli siitä mihinkään muuttuu.

P.S. Muutama neropatti kommentoi, kuinka autoilijaa ei ole vielä tuomittu ja medialla on liipaisin liian herkässä. Tässä yhteydessä sillä ei ole mitään väliä: toinen osapuoli kuoli. Juuri nyt ei tarvitse aukoa päätä.

P.S.S. Joku voi sanoa, että kyse on vain äänekkäästä vähemmistöstä. Vaan sama asenne näkyy myös oikeuslaitoksessa: keväällä Porin käräjäoikeus päätti, että keltainen viiva on arvokkaampi kuin pyöräilijä.

Uskonnonvapautta kouluopetukseen

Parin viime kuukauden aikana olen parikin kertaa keskustellut kouluista ja uskonnonvapaudesta. Kun eilen sattui käynnistymään kansalaisaloite kaikille yhteisestä katsomusaineesta, ajattelin kirjoittaa aiheesta pari sanaa.

Perusopetuksen uusi opetussuunnitelma (PDF) tulee voimaan vuonna 2016. Suomen Kuvalehden kolumnissaan evankelisluterilaisen kirkon kansliapäällikkö Jukka Keskitalo kuvaa sitä askeleeksi kohti tasa-arvoista katsomusopetusta:

Perusopetukseen on juuri hyväksytty uudet uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetussuunnitelmat, jotka tulevat voimaan syksyllä 2016. Katsomusopetuksen uudistaminen vastaamaan monikulttuurisen toimintaympäristön vaatimuksia on siis täysin mahdollista ilman uuden oppiaineen muodostamista.

Viimeisellä lauseella viitataan ehkä Turun tuomiokirkkoseurakunnan kappalaisen Pete Hokkasen viimesyksyiseen väitöskirjaan. Hokkasen mielipide kun on, että uskonnon harjoittaminen tulisi jättää koulusta pois, ja uskonnon opettamisessa pitäisi siirtyä tiedolliseen, yleissivistävään oppiaineeseen, jossa eri katsomuksia tarkastellaan puolueettomasti.

Virran mukaan

Opetussuunnitelmasta riippumatta koko järjestelmä on kuitenkin vinoutunut tukemaan enemmistöuskonnon asemaa. Perusopetuslain neljännen luvun 13. pykälä määrittelee, miten uskonnon opetus järjestetään. Prosessi kulkee osapuilleen näin:

1. Perusopetuksen järjestäjän (kunnan) tulee järjestää oppilaiden enemmistön uskonnon mukaista (ts. evankelisluterilaista) opetusta.
2. Jos evl- tai ortodoksiseen kirkkoon kuuluvia, jotka eivät halua osallistua enemmistöuskonnon opetukseen, on vähintään kolme, heille järjestetään oman uskonnon opetusta.
3. Jos johonkin muuhun kuin evl- tai ortodoksiseen uskontokuntaan kuuluvia oppilaita, jotka eivät halua osallistua enemmistöuskonnon opetukseen, ja joiden vanhemmat sitä pyytävät, on vähintään kolme, heille järjestetään oman uskonnon opetusta.
4. Jos kunnassa on vähintään kolme oppilasta, jotka eivät kuulu mihinkään uskontokuntaan, heillä on oikeus elämänkatsomustietoon. Vaihtoehtoisesti voi myös osallistua enemmistöuskonnon opetukseen.
5. Jos oppilaalle ei järjestetä oman uskonnon opetusta, hän voi osallistua myös elämänkatsomustiedon opetukseen, mikäli sitä järjestetään.
6. Jos oppilas ei kuulu uskonnolliseen yhdyskuntaan, hän voi huoltajan pyynnöstä osallistua myös jonkun muun kuin enemmistöuskonnon tunneille, jos se paremmin sopii hänen taustaansa.

Uskonto tarkoittaa rekisteröityä uskonnollista yhdyskuntaa; jos oma uskonto ei kuulu tähän armoitettuun joukkoon, aina voi mennä vaikkapa enemmistöuskonnon tunnille.

Sinällään hauskaa on, että laissa oletus on, että enemmistöllä ylipäätään on jokin uskonto. Tämä ei ole mitenkään itsestäänselvää: kun vuonna 1990 Helsingin väestöstä oli uskonnottomia 20 prosenttia, vuonna 2013 heitä oli 37,5 prosenttia. Lähes kaikki loput (58,5 %) kuuluvat evankelisluterilaiseen kirkkoon, mutta muutos on siis ollut nopeaa.

Olennaisempaa on kuitenkin korostamani lause: riippumatta siitä, mihin uskontokuntaan oppilas kuuluu – vai kuuluuko mihinkään – vaihtoehtona on aina osallistua enemmistöuskonnon opetukseen. Tämä luo kunnille vähintäänkin houkutuksen tökkiä vanhempia vienosti lauman suuntaan: laki mahdollistaa kaikkien pukkaamisen yhden uskonnon tunneille, mikäli vain vanhemmat siihen taipuvat.

Ja kyllähän vanhemmat taipuvat. Uskonnonvapaus.fi tietää kertoa, että vuoden 2012 lopussa Suomen 320 kunnasta 309:ssä oli vähintään kolme uskonnotonta oppilasta. Silti vain nelisen prosenttia oppilaista osallistuu elämänkatsomustiedon opetukseen, vaikka uskontokuntaan kuulumattomien osuus suomalaisista on jo yli viidennes.

Kun tunnit järjestettäisiin eri koulussa, eri aikaan, eri opettajan ja eri luokkakavereiden kanssa, saattaa moni vanhempi kokea, että on lapselle helpompaa mennä virran mukana. On totta puhuen melko törkeää kouluilta, kunnilta ja valtiolta, että vanhemmat pannaan valinnan eteen ihan vain siksi, että koulussa päästäisiin harrastamaan etnistä erottelua.

Tasa-arvoista opetusta

Juuri käynnistyneeseen kansalaisaloitteeseen liittyen pääkaupunkiseudun seurakuntien Valomerkki julkaisi oivan artikkelin, jossa asiaa katsotaan paristakin vinkkelistä.

En lähde argumentteja sen isommin puimaan, mutta tartun kuitenkin yhteen lausahdukseen:

Nykymuotoinen opetus mahdollistaa maailman uskontoihin ja katsomuksiin tutustumisen ohella syvällisemmän perehtymisen omaan kulttuuritaustaan, turvaa vähemmistöjen oikeudet ja takaa osaltaan suomalaisen kulttuuriperinnön moninaisuuden säilymisen.

Suomen uskonnonopettajien liiton puheenjohtaja Anna Saurama

Ei kulttuuritaustan opettaminen edellytä erillisiä uskonnon tunteja. Kulttuuriin kuuluu paljon muutakin kuin uskonto, ja väittäisin, että kulttuuritaustaa olisi hedelmällisempää puida muista taustoista tulevien kanssa yhdessä.

Vähemmistöjen oikeuksien turvaaminenkin jää lähinnä löysäksi lausahdukseksi: vaikka nykyisessä järjestelmässä asetetaan kunnalle velvollisuuksia myös vähemmistöuskontojen osalta, niiden käytännön toteutuminen riippuu täysin vanhempien aktiivisuudesta ja kunnan järjestelyhalukkuudesta. Evankelisluterilaisen ja ortodoksisen uskonnon aineopettajilta vaaditaan korkeakouluopintoja, muiden uskontojen opettajilta riittäväksi katsottua puuhastelua.

Koska opettajan ei tarvitse kuulua opettamaansa uskontokuntaan, esimerkiksi Helsingin Muslimit suosittelee vapautuksen hakemista ja osallistumista uskonnon opetukseen moskeijassa. Suomeen rekisteröimättömiä uskontoja ei perusopetuslaissa oteta huomioon millään tavalla.

Etumerkkinen uskonnonvapaus

Katsomusopetus tuo esiin puheet uskonnonvapaudesta. Vapaa-ajattelijoiden kerrotaan ajavan negatiivista uskonnonvapautta: oikeutta olla uskomatta, vapautta olla osallistumatta uskonnon harjoittamiseen riippumatta omasta vakaumuksesta. Kirkon miehet taas puhuvat mielellään positiivisesta uskonnonvapaudesta: oikeudesta harjoittaa uskoa.

Esimerkiksi viime vuonna, kun mediassa jälleen kerran kohkattiin Suvivirrestä, yllämainittu Keskitalo haikaili kolumnissaan säädöksille positiivista uskonnonvapaustulkintaa. Siis, että uskontoa saa ja mahdollisesti jopa pitää olla osana koulun arkea ja juhlaa.

Tässä vain pääsee jälleen kerran unohtumaan, että se positiivinenkin uskonnonvapaus koskee omaa uskontoa ja sen harjoittamista. Kun oppivelvollinen pakotetaan kuuntelemaan julistusta päivänavauksessa, osallistumaan ruokarukoukseen tai suutelemaan ikonia, ei kyse ole vapaudesta vaan pakosta. Kenenkään uskonnonvapaus ei anna oikeutta julistaa omaa uskoaan henkilöille, jotka eivät sitä halua kuunnella.

Oma uskonto?

Positiivisen uskonnonvapauden korostaminen esimerkiksi uuden kansalaisaloitteen yhteydessä ohittaa myös sen, että uskonnon opetusta ei tulkita uskonnon harjoittamiseksi. Tulkinta saattaa olla paikoitellen aika mekaanista:

Hallinto-oikeus ei ole kuitenkaan toimivaltainen arvioimaan ja valvomaan opetuksen tosiasiallista sisältöä. Koska uskonnonopetuksessa ei ole lainsäädännöllinen järjestelmä huomioiden kyse uskonnon harjoittamisesta ja uskonnon opetuksen tulee olla uskonnon harjoittamisesta irrallista, velvollisuus osallistua oman uskonnon opetukseen ei hallinto-oikeuden näkemyksen mukaan rajaa oikeutta uskonnonvapauteen.

Itä-Suomen HAO 29.04.2015 15/0141/4

Karkeasti ottaen hallinto-oikeuden näkökulmasta siis uskonnonopetus ei ole uskonnon harjoittamista, on sen sisältö mitä tahansa, koska näin nyt vaan on päätetty.

Koulun uskonnon opetuksen yhteydessä puhutaan nykyään oman uskonnon opettamisesta. Aiemmin puhuttiin tunnustuksellisesta opetuksesta, mutta vuoden 2003 uskonnonvapauslain yhteydessä siitä luovuttiin, ja tätä on paikoitellen tulkittu siten, että nyt uskonnon tunnit sopivat myös tapakristityille ja jopa uskonnottomille. Käytännössä tunnustuksellisuudesta luopuminen näkyi siinä, että mitään ei tarvinnut muuttaa.

Mitä tuo tunnustuksellisuudesta luopuminen sitten tarkoittaa? En tiedä. En todellakaan tiedä. Nykyisen, vielä voimassa olevan opintosuunnitelman osalta se tarkoittaa sitä, että alakouluikäisen oppilaan opintoihin kuuluu esimerkiksi:

• Jumala Isänä ja Luojana, Herran siunaus sekä Jeesuksen opetukset Jumalan huolenpidosta. (evl)
• ihmisen arvo erityisesti luomisen näkökulmasta (evl)
• ihminen Jumalan kuvana ja kaltaisena (ortodoksit)
• "Elän Jumalan kanssa": Jumala ja minä (adventistit)
• olemassaolon tarkoitus: Jumalan tunteminen ja ihmiskunnan palveleminen (bahá'í)
• Jumala kasvattajana, jumalalliset Opettajat tämän kasvatuksen toteuttajina ja ihmiskunnan sivistysprosessin eteenpäin viejinä (bahá'í)
• Jumalan viisaus ja rakkaus kaiken olemassaolon perustana (Kristiyhteisö)
• oppii ymmärtämään Jeesuksen Kristuksen evankeliumin merkitystä perheessään ja omassa jokapäiväisessä elämässään (mormonit)
• Pyhän Hengen kumppanuuden merkitys jokapäiväisessä elämässä (mormonit)

Useiden uskontojen opetussuunnitelmaan kuuluu myös oppilaan uskonnollisen identiteetin vahvistaminen. En aivan ymmärrä, miten se tai ylläolevat tavoitteet täytetään tunnustuksettomasti. En myöskään ole aivan varma etiikan ja moraalin opettamisesta esimerkiksi Raamattua tai Koraania linssinä käyttäen.

Kun puhutaan peruskoulusta, oman uskonnon käsite on kaiken lisäksi sangen hämärä. Oppilaat ovat alaikäisiä, joten käytännössä vanhemmat määräävät heidän uskontonsa. Jos jollakulla sattuu olemaan ikäisekseen hyvin muotoutunut maailmankuva, joka ei sovi yksiin väestörekisteriin merkityn uskontokunnan kanssa, se on harmin paikka: opetus määräytyy rekisterimerkinnän, ei vakaumuksen mukaan. Siinäpä sitä positiivista uskonnonvapautta.

En halua uskontoa pois julkisesta tilasta, en halua poistaa uskontojen opetusta kouluista. Minun on kuitenkin vaikea ymmärtää, kenen oppilaan etua ajaa se, että luokka jaetaan eri opetusryhmiin uskontokunnan mukaan, osa tunneista pidetäänkin naapurikoululla, osalle oppilaista ei järjestetä opetusta lainkaan. Uuden opetussuunnitelman on ehkä tarkoitus lisätä tasa-arvoa ja yhteisiä elementtejä, mutta mihin niitä erottavia elementtejä tarkkaan ottaen tarvitaan?

P.S. Kuriositeettina: elämänkatsomustietoa tosiaankin järjestetään ainoastaan, jos uskonnottomia elämänkatsomustietoon hakeutuvia on vaaditut kolme kappaletta. Vaikka niillä oppilailla, joiden uskonnolle ei opetusta järjestetä, on oikeus osallistua elämänkatsomustiedon tunnille, heitä ei lasketa mukaan (PDF), kun oppiaineen järjestämisestä päätetään.