Uskonnonvapautta kouluopetukseen

Parin viime kuukauden aikana olen parikin kertaa keskustellut kouluista ja uskonnonvapaudesta. Kun eilen sattui käynnistymään kansalaisaloite kaikille yhteisestä katsomusaineesta, ajattelin kirjoittaa aiheesta pari sanaa.

Perusopetuksen uusi opetussuunnitelma (PDF) tulee voimaan vuonna 2016. Suomen Kuvalehden kolumnissaan evankelisluterilaisen kirkon kansliapäällikkö Jukka Keskitalo kuvaa sitä askeleeksi kohti tasa-arvoista katsomusopetusta:

Perusopetukseen on juuri hyväksytty uudet uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetussuunnitelmat, jotka tulevat voimaan syksyllä 2016. Katsomusopetuksen uudistaminen vastaamaan monikulttuurisen toimintaympäristön vaatimuksia on siis täysin mahdollista ilman uuden oppiaineen muodostamista.

Viimeisellä lauseella viitataan ehkä Turun tuomiokirkkoseurakunnan kappalaisen Pete Hokkasen viimesyksyiseen väitöskirjaan. Hokkasen mielipide kun on, että uskonnon harjoittaminen tulisi jättää koulusta pois, ja uskonnon opettamisessa pitäisi siirtyä tiedolliseen, yleissivistävään oppiaineeseen, jossa eri katsomuksia tarkastellaan puolueettomasti.

Virran mukaan

Opetussuunnitelmasta riippumatta koko järjestelmä on kuitenkin vinoutunut tukemaan enemmistöuskonnon asemaa. Perusopetuslain neljännen luvun 13. pykälä määrittelee, miten uskonnon opetus järjestetään. Prosessi kulkee osapuilleen näin:

1. Perusopetuksen järjestäjän (kunnan) tulee järjestää oppilaiden enemmistön uskonnon mukaista (ts. evankelisluterilaista) opetusta.
2. Jos evl- tai ortodoksiseen kirkkoon kuuluvia, jotka eivät halua osallistua enemmistöuskonnon opetukseen, on vähintään kolme, heille järjestetään oman uskonnon opetusta.
3. Jos johonkin muuhun kuin evl- tai ortodoksiseen uskontokuntaan kuuluvia oppilaita, jotka eivät halua osallistua enemmistöuskonnon opetukseen, ja joiden vanhemmat sitä pyytävät, on vähintään kolme, heille järjestetään oman uskonnon opetusta.
4. Jos kunnassa on vähintään kolme oppilasta, jotka eivät kuulu mihinkään uskontokuntaan, heillä on oikeus elämänkatsomustietoon. Vaihtoehtoisesti voi myös osallistua enemmistöuskonnon opetukseen.
5. Jos oppilaalle ei järjestetä oman uskonnon opetusta, hän voi osallistua myös elämänkatsomustiedon opetukseen, mikäli sitä järjestetään.
6. Jos oppilas ei kuulu uskonnolliseen yhdyskuntaan, hän voi huoltajan pyynnöstä osallistua myös jonkun muun kuin enemmistöuskonnon tunneille, jos se paremmin sopii hänen taustaansa.

Uskonto tarkoittaa rekisteröityä uskonnollista yhdyskuntaa; jos oma uskonto ei kuulu tähän armoitettuun joukkoon, aina voi mennä vaikkapa enemmistöuskonnon tunnille.

Sinällään hauskaa on, että laissa oletus on, että enemmistöllä ylipäätään on jokin uskonto. Tämä ei ole mitenkään itsestäänselvää: kun vuonna 1990 Helsingin väestöstä oli uskonnottomia 20 prosenttia, vuonna 2013 heitä oli 37,5 prosenttia. Lähes kaikki loput (58,5 %) kuuluvat evankelisluterilaiseen kirkkoon, mutta muutos on siis ollut nopeaa.

Olennaisempaa on kuitenkin korostamani lause: riippumatta siitä, mihin uskontokuntaan oppilas kuuluu – vai kuuluuko mihinkään – vaihtoehtona on aina osallistua enemmistöuskonnon opetukseen. Tämä luo kunnille vähintäänkin houkutuksen tökkiä vanhempia vienosti lauman suuntaan: laki mahdollistaa kaikkien pukkaamisen yhden uskonnon tunneille, mikäli vain vanhemmat siihen taipuvat.

Ja kyllähän vanhemmat taipuvat. Uskonnonvapaus.fi tietää kertoa, että vuoden 2012 lopussa Suomen 320 kunnasta 309:ssä oli vähintään kolme uskonnotonta oppilasta. Silti vain nelisen prosenttia oppilaista osallistuu elämänkatsomustiedon opetukseen, vaikka uskontokuntaan kuulumattomien osuus suomalaisista on jo yli viidennes.

Kun tunnit järjestettäisiin eri koulussa, eri aikaan, eri opettajan ja eri luokkakavereiden kanssa, saattaa moni vanhempi kokea, että on lapselle helpompaa mennä virran mukana. On totta puhuen melko törkeää kouluilta, kunnilta ja valtiolta, että vanhemmat pannaan valinnan eteen ihan vain siksi, että koulussa päästäisiin harrastamaan etnistä erottelua.

Tasa-arvoista opetusta

Juuri käynnistyneeseen kansalaisaloitteeseen liittyen pääkaupunkiseudun seurakuntien Valomerkki julkaisi oivan artikkelin, jossa asiaa katsotaan paristakin vinkkelistä.

En lähde argumentteja sen isommin puimaan, mutta tartun kuitenkin yhteen lausahdukseen:

Nykymuotoinen opetus mahdollistaa maailman uskontoihin ja katsomuksiin tutustumisen ohella syvällisemmän perehtymisen omaan kulttuuritaustaan, turvaa vähemmistöjen oikeudet ja takaa osaltaan suomalaisen kulttuuriperinnön moninaisuuden säilymisen.

Suomen uskonnonopettajien liiton puheenjohtaja Anna Saurama

Ei kulttuuritaustan opettaminen edellytä erillisiä uskonnon tunteja. Kulttuuriin kuuluu paljon muutakin kuin uskonto, ja väittäisin, että kulttuuritaustaa olisi hedelmällisempää puida muista taustoista tulevien kanssa yhdessä.

Vähemmistöjen oikeuksien turvaaminenkin jää lähinnä löysäksi lausahdukseksi: vaikka nykyisessä järjestelmässä asetetaan kunnalle velvollisuuksia myös vähemmistöuskontojen osalta, niiden käytännön toteutuminen riippuu täysin vanhempien aktiivisuudesta ja kunnan järjestelyhalukkuudesta. Evankelisluterilaisen ja ortodoksisen uskonnon aineopettajilta vaaditaan korkeakouluopintoja, muiden uskontojen opettajilta riittäväksi katsottua puuhastelua.

Koska opettajan ei tarvitse kuulua opettamaansa uskontokuntaan, esimerkiksi Helsingin Muslimit suosittelee vapautuksen hakemista ja osallistumista uskonnon opetukseen moskeijassa. Suomeen rekisteröimättömiä uskontoja ei perusopetuslaissa oteta huomioon millään tavalla.

Etumerkkinen uskonnonvapaus

Katsomusopetus tuo esiin puheet uskonnonvapaudesta. Vapaa-ajattelijoiden kerrotaan ajavan negatiivista uskonnonvapautta: oikeutta olla uskomatta, vapautta olla osallistumatta uskonnon harjoittamiseen riippumatta omasta vakaumuksesta. Kirkon miehet taas puhuvat mielellään positiivisesta uskonnonvapaudesta: oikeudesta harjoittaa uskoa.

Esimerkiksi viime vuonna, kun mediassa jälleen kerran kohkattiin Suvivirrestä, yllämainittu Keskitalo haikaili kolumnissaan säädöksille positiivista uskonnonvapaustulkintaa. Siis, että uskontoa saa ja mahdollisesti jopa pitää olla osana koulun arkea ja juhlaa.

Tässä vain pääsee jälleen kerran unohtumaan, että se positiivinenkin uskonnonvapaus koskee omaa uskontoa ja sen harjoittamista. Kun oppivelvollinen pakotetaan kuuntelemaan julistusta päivänavauksessa, osallistumaan ruokarukoukseen tai suutelemaan ikonia, ei kyse ole vapaudesta vaan pakosta. Kenenkään uskonnonvapaus ei anna oikeutta julistaa omaa uskoaan henkilöille, jotka eivät sitä halua kuunnella.

Oma uskonto?

Positiivisen uskonnonvapauden korostaminen esimerkiksi uuden kansalaisaloitteen yhteydessä ohittaa myös sen, että uskonnon opetusta ei tulkita uskonnon harjoittamiseksi. Tulkinta saattaa olla paikoitellen aika mekaanista:

Hallinto-oikeus ei ole kuitenkaan toimivaltainen arvioimaan ja valvomaan opetuksen tosiasiallista sisältöä. Koska uskonnonopetuksessa ei ole lainsäädännöllinen järjestelmä huomioiden kyse uskonnon harjoittamisesta ja uskonnon opetuksen tulee olla uskonnon harjoittamisesta irrallista, velvollisuus osallistua oman uskonnon opetukseen ei hallinto-oikeuden näkemyksen mukaan rajaa oikeutta uskonnonvapauteen.

Itä-Suomen HAO 29.04.2015 15/0141/4

Karkeasti ottaen hallinto-oikeuden näkökulmasta siis uskonnonopetus ei ole uskonnon harjoittamista, on sen sisältö mitä tahansa, koska näin nyt vaan on päätetty.

Koulun uskonnon opetuksen yhteydessä puhutaan nykyään oman uskonnon opettamisesta. Aiemmin puhuttiin tunnustuksellisesta opetuksesta, mutta vuoden 2003 uskonnonvapauslain yhteydessä siitä luovuttiin, ja tätä on paikoitellen tulkittu siten, että nyt uskonnon tunnit sopivat myös tapakristityille ja jopa uskonnottomille. Käytännössä tunnustuksellisuudesta luopuminen näkyi siinä, että mitään ei tarvinnut muuttaa.

Mitä tuo tunnustuksellisuudesta luopuminen sitten tarkoittaa? En tiedä. En todellakaan tiedä. Nykyisen, vielä voimassa olevan opintosuunnitelman osalta se tarkoittaa sitä, että alakouluikäisen oppilaan opintoihin kuuluu esimerkiksi:

• Jumala Isänä ja Luojana, Herran siunaus sekä Jeesuksen opetukset Jumalan huolenpidosta. (evl)
• ihmisen arvo erityisesti luomisen näkökulmasta (evl)
• ihminen Jumalan kuvana ja kaltaisena (ortodoksit)
• "Elän Jumalan kanssa": Jumala ja minä (adventistit)
• olemassaolon tarkoitus: Jumalan tunteminen ja ihmiskunnan palveleminen (bahá'í)
• Jumala kasvattajana, jumalalliset Opettajat tämän kasvatuksen toteuttajina ja ihmiskunnan sivistysprosessin eteenpäin viejinä (bahá'í)
• Jumalan viisaus ja rakkaus kaiken olemassaolon perustana (Kristiyhteisö)
• oppii ymmärtämään Jeesuksen Kristuksen evankeliumin merkitystä perheessään ja omassa jokapäiväisessä elämässään (mormonit)
• Pyhän Hengen kumppanuuden merkitys jokapäiväisessä elämässä (mormonit)

Useiden uskontojen opetussuunnitelmaan kuuluu myös oppilaan uskonnollisen identiteetin vahvistaminen. En aivan ymmärrä, miten se tai ylläolevat tavoitteet täytetään tunnustuksettomasti. En myöskään ole aivan varma etiikan ja moraalin opettamisesta esimerkiksi Raamattua tai Koraania linssinä käyttäen.

Kun puhutaan peruskoulusta, oman uskonnon käsite on kaiken lisäksi sangen hämärä. Oppilaat ovat alaikäisiä, joten käytännössä vanhemmat määräävät heidän uskontonsa. Jos jollakulla sattuu olemaan ikäisekseen hyvin muotoutunut maailmankuva, joka ei sovi yksiin väestörekisteriin merkityn uskontokunnan kanssa, se on harmin paikka: opetus määräytyy rekisterimerkinnän, ei vakaumuksen mukaan. Siinäpä sitä positiivista uskonnonvapautta.

En halua uskontoa pois julkisesta tilasta, en halua poistaa uskontojen opetusta kouluista. Minun on kuitenkin vaikea ymmärtää, kenen oppilaan etua ajaa se, että luokka jaetaan eri opetusryhmiin uskontokunnan mukaan, osa tunneista pidetäänkin naapurikoululla, osalle oppilaista ei järjestetä opetusta lainkaan. Uuden opetussuunnitelman on ehkä tarkoitus lisätä tasa-arvoa ja yhteisiä elementtejä, mutta mihin niitä erottavia elementtejä tarkkaan ottaen tarvitaan?

P.S. Kuriositeettina: elämänkatsomustietoa tosiaankin järjestetään ainoastaan, jos uskonnottomia elämänkatsomustietoon hakeutuvia on vaaditut kolme kappaletta. Vaikka niillä oppilailla, joiden uskonnolle ei opetusta järjestetä, on oikeus osallistua elämänkatsomustiedon tunnille, heitä ei lasketa mukaan (PDF), kun oppiaineen järjestämisestä päätetään.

Koodi on uusi vasara

Viime aikoina on puhuttu paljon koodaamisesta. Softanikkarit pelastavat maailman, tai vähintäänkin Suomen, ja niinpä siihen kelkkaan on parempi nousta ennemmin kuin myöhemmin. Helsingin Sanomissa aiheesta on kolumnoitu ja pääkirjoiteltu ahkerasti. Lokakuun alussa työikäisten piti tarttua näppäimistöön, tämän viikon torstaina puhuttiin varovasti pelien puolesta ja muistutettiin koodaamisen naisikoneista.

Eikä siinä mitään, aihetta on hyvä pitää pinnalla. Jyrki Kasvi on puhunut aiheesta paljon; viimeisimmässä Tiedosta-lehden kolumnissaan (PDF) hän listaa tylyjä faktoja siitä, miten Suomen tietoyhteiskuntakehitys on pysähtynyt.

Samaan aikaan, aiheen pulputessa joka tuutista, tulee mieleen Arthur C. Clarken kolmas laki:

Mikä tahansa tarpeeksi edistynyt teknologia näyttää taikuudelta.

Kukaan tuskin pitää koodausta tarpeeksi edistyneenä, mutta jonkinlaista yhteiskunnallis-taloudellista magiaa siinä oletetaan olevan. Kun edellisestä Nokiasta selvittiin, alettiin etsiä uutta Nokiaa, ja nyt kun siitä ei oikein kehtaa enää puhua, pyritään löytämään uusi Supercell tai Rovio. Yritetään koodata taikatemppu, jolla Suomi lähtee nousuun.

Voin kuitenkin kertoa salaisuuden: Supercelliä ei synny pelaamalla eikä Roviota koulun ATK-tunneilla. Ne vaativat rautaista osaamista, peijoonisti työtä, rutkasti tuuria – ja siitä huolimatta ne tuovat lähinnä lottovoiton muutamille ja hetkellisen työpaikan vähän laajemmalle porukalle. Se, että nämä muutamat antavat hyvän kiertää, maksavat veroja ja auttavat vuorostaan muita yrittäjiä, on kerrassaan hieno asia, mutta sillä ei ihan vielä nosteta koko kansakuntaa.

Pieniä puroja pitää löytää paljon, ja niitä pitää löytää muualtakin kuin mobiilipeleistä. Aloittaa voi vaikka Hesarin kolumnin esimerkistä: jos sisustusliikkeen verkkokauppasovellus vaatii ohjelmointiosaamista, oikea ratkaisu ei ole opettaa koko kansa koodaamaan. Sen sijaan pitäisi tehdä parempi verkkokauppasovellus.

Tämä ei tarkoita, etteikö opetusta voisi ja pitäisi uudistaa, ja etteikö sinne pitäisi saada myös koodausta. Olennaista ei kuitenkaan ole, osaako lapsi – tai aikuinen – koodata, vaan onko hän edes tietoinen tarjolla olevista mahdollisuuksista. Koodausta ei tarvita erikseen opetettavana aineena, vaan se pitää tuoda kouluun työkaluna. Sillä siitä on kyse: tietokone, ohjelmat, ohjelmointi ovat työkaluja, joilla päästään haluttuun päämäärään. Opettajan ja aikuisen tehtävä on vihjailla noista työkaluista, herättää kiinnostusta, olla tukena ja pukata vauhtia, jos kiinnostus kasvaa... ja olla tarkka siitä, ettei lannista intoa omalla asenteella.

Omalla vaatimattomalla urallani yksi asia on ollut suhteellisen selvää alusta asti: ohjelmointiosaamisella itsessään ei tee yhtään mitään. Jotta missään projektissa pääsee edes alkuun, tarvitaan ainakin auttava määrä toimialaosaamista. Sitä taas on helpompi hankkia, jos ajukopassa velloo edes jonkinasteinen yleissivistys ja halu selvittää itselleen asioita sekä kyky omaksua uutta nopeasti. Pitäisi siis opettaa perusasioita, tarjota työkaluja ja kylvää oppilaisiin uteliasta asennetta. Näistä on hyötyä huomattavasti laajemminkin kuin vain koodaamisen apuna.

Mitä se koodaaminen muuten edes on? Ohjelmointikielet tulevat ja menevät, tietokoneiden arkkitehtuurit vaihtuvat ja softa-alalla trendit seuraavat toistaan. Muistelkaapa siis, miten HS:n kolumnissa mainittu maailman ensimmäinen ohjelmoija, Ada Lovelace, vihkiytyi alalle.

Hän opiskeli matematiikkaa.

P.S. Vantaa päätti hankkia koululaisilleen tabletit. Uuden teknologian tuominen opetukseen on sinällään positiivista, mutta samalla on myös syytä huomata, että tabletit ovat edelleen ennen kaikkea sisällön kuluttamisen välineitä. Jos diginatiivin kansalaistaidoiksi katsotaan jotain syvällisempää kuin nettisivujen selaaminen, painopisteen toivoisi ehkä olevan sisällöntuotannon puolella.

P.P.S. Pari viikkoa sitten julkaistun tutkimuksen mukaan ainakin Yhdysvalloissa opettajat ovat tietotekniikassa huomattavasti oppilaitaan osaavampia. Osaaminen ei uutu pelkästään valmiita palveluita käyttämällä.

Unohdetaan Suvivirsi

Oikeuskanslerin virasto julkaisi eilen ratkaisunsa uskonnon harjoittamisesta kouluissa. Syystä tai toisesta keskustelu on taas kääntynyt Suvivirren kieltämiseen, vaikka päätös ei varsinaisesti käsittele yhtä laulua, eikä se kirjaimellisesti ottaen kiellä mitään.

Populistikkojen megafoni Ilta-Sanomat päästi ääneen muun muassa Timo Soinin (ps), joka päätyi henkilökohtaiseen mielenosoitukseen:

Kuinka se nyt yhtäkkiä on muodostunut ongelmaksi, varsinkin kun kohta itsenäinen Suomi täyttää 100 vuotta.

Puumalaisen linjaukset saivat Soinin sen verran tolaltaan, että hän päätti järjestää tänään eduskunnassa oman pikku protestin.

Lauloin Suvivirttä eduskunnassa niin, että työhuoneen ovi oli auki.
Ilta-Sanomat: Soini lauloi suvivirttä protestiksi eduskunnassa

No ohhoh ja yhden kerran, ihanko työhuoneen ovi auki – tällaisesta kansalaistottelemattomuudesta sopii kaiken maailman kiakkovieraiden ottaa oppia. Mukaan saatiin myös sopivasti kansallistuntoa, kun kerran itsenäisyyden satavuotisjuhlakin on tulossa. Näiden perusteiden rinnalla apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalaisen mainitsemat lasten perusoikeudet ovat kieltämättä paperia.

Uskonnonvapaus on perustuslain mukainen perusoikeus. Siihen kuuluu oikeus tunnustaa tai olla tunnustamatta uskontoa sekä oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Uskonnonvapauslain mukaan valtion tehtävänä on turvata uskonnonvapaus ja luoda edellytykset sen toteutumiselle. Tietyn toiminnan järjestäjä on päävastuussa uskonnonvapauden toteutumisesta.

[...]

Perusoikeusuudistusta koskevan hallituksen esityksen mukaan 6 §:stä seuraa julkisen vallan käyttöön kohdistuva velvoite kohdella tasapuolisesti kaikkia uskonnollisia yhdyskuntia tai maailmankatsomuksellisia suuntauksia (HE 309/1993 vp, s. 55). Perustuslain 6 §:n 2 momentin mukaan lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä. Säännös yhdessä saman pykälän yhdenvertaisuussäännöksen kanssa korostaa aikuisten vastuuta lasten yhdenvertaisen kohtelun turvaamisessa. Lasten oikeuksia koskevan yleissopimuksen (16.8.1991/1130, SopS 60) 14 artiklan mukaan lapsen oikeutta ajatuksen-, omantunnon- ja uskonnonvapauteen on kunnioitettava.

Apulaisoikeuskansleri viittaa myös pariinkin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen uskonnonvapautta koskevaan päätökseen.

Mutta kun perustuslakivaliokunta...

Toisin kuin luultavasti useimmat Suvivirren puolesta mölisijät, oikeuskanslerin virasto on tutkinut asiaa muutenkin kuin iltapäivälehtien otsikoista. Viraston ratkaisu tunnustaa kyllä perustuslakivaliokunnan vuoden 2002 mietinnön ja jopa käsittelee sen sisältöä. Sitä ei kuitenkaan hyväksytä absoluuttisena ja muuttumattomana totuutena.

Puumalaisen päätös sijoittaa valiokunnan maininnan yksittäisten virsien vaikutuksesta kontekstiinsa – uskonnonvapauslain säätämiseen – ja toteaa, että vaikka yksittäinen virsi ei määritä koko tilaisuutta, voi virsi olla kuitenkin uskonnonvapauden kannalta olennainen. Ratkaisussa myös kyseenalaistaan kulttuurin ikiaikainen pysyvyys:

[Valiokunnan lausuma] tarjoaa kuitenkin rajallisia mahdollisuuksia oikeudellisena perusteena arvioida suomalaisen kulttuurin, juhlaperinteen ja perusoikeuksien välistä suhdetta. Tämä on ehkä ymmärrettävää, koska suomalainen kulttuuri taikka juhlaperinne eivät ole oikeudellisia, objektiivisia eivätkä varsinkaan pysyviä ja staattisia ilmiöitä. Ne muuttuvat vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kehityksen kanssa. Tämä voi ilmetä vaikeuksina, joihin Opetushallitus viittaa. Siinä voi kuitenkin olla vain kysymys siitä, että juhlatraditio ei ole enää pysynyt yhteiskunnan muutoksessa mukana. Valiokuntakaan ei – vaikka tahtoisikin – voi tätä kulttuurista muutosta estää.

Se, että Suvivirttä laulettiin aikanaan kiertokoulussa, ei yksinään riitä perusteeksi sille, että sitä pitäisi laulaa edelleen vuonna 2014. Perusteita saattaa toki löytyä, hyviäkin, mutta ne pitää sovittaa yhteen muiden arvojen kanssa eikä vain jyrätä vanhojen hyvien aikojen esimerkillä.

Unohdetaan Suvivirsi

Kaikkein ärsyttävintä tässäkin orastavassa äläkässä on, että oikeuskanslerinviraston ratkaisu mainitsee Suvivirren vain ohimennen eduskunnan oikeusasiamiehen taannoista ratkaisua (PDF) kuvaillessaan. Kyse on uskonnollisista elementeistä koulussa; uskokaa tai älkää, niitä on muitakin kuin Suvivirsi.

Vanhemmat saavat järjestää lapsilleen aamuhartauksia ja herätyskokouksia vaikka joka viikonpäivä. Timo Soini saa jollottaa negrospirituaaleja omassa rauhassaan tasan niin antaumuksellisesti kuin hyvältä tuntuu. Sitä sen sijaan olisi ehkä jo syytä miettiä, kuinka asiallinen nykyaikana on eduskunnan istuntokauden aloittava jumalanpalvelus.

Ratkaisun pihvi on tässä:

Julkisen vallan käyttäjä ei näin ollen saa profiloitua toiminnassaan niin, että neutraalisuus eri uskontoihin vaarantuisi. Näkemykseni mukaan negatiivisen uskonnonvapauden toteutumisen kannalta on merkityksellistä, miten yhdenvertaisuus ja tasapuolisuus siinä toteutuvat. Valtion neutraliteettia ja lähtökohtaista pidättyväisyyttä kaikissa suoria uskonnollisia ja vakaumuksellisia ulottuvuuksia omaavissa kysymyksissä on pidettävä uskonnollisen ja vakaumuksellisen yhdenvertaisuuden keskeisimmin turvaavana periaatteena.

Vaikka perinteiden noudattaminen sinänsä voi olla arvokasta, laillisuusvalvonnassa lähtökohdaksi on otettava se, mikä on perinteen sisältö muun muassa perusoikeuksien näkökulmasta.

[...]

Julkisen vallan tulee perustuslain 22 §:n mukaan turvata perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen joihin kuuluvat muun muassa yhdenvertaisuus ja uskonnnvapaus. Tämä julkiselle vallalle kuuluva turvaamisvelvoite menee perinnesyiden edelle.

Lopuksi Puumalainen ehdottaa, että Opetushallitus toisi vuonna 2006 laatimansa tiedotteen tälle vuosituhannelle ja ottaisi huomioon perus- ja ihmisoikeudet.

Niin kuin vaikkapa tuosta Opetushallituksen ohjeistuksesta voi lukea, kouluilla on kyllä velvoite järjestää uskonnolliseen tilaisuuteen osallistumattomille muuta puuhasteltavaa. Sitä voi sitten itse kukin miettiä, kuinka tasapuolista ja yhteisöllistävää tuo lasten jakaminen eri kasteihin on. Samoin voi varovaisesti pohdiskella, saattaisiko koululla paikoitellen olla lievä intressi ohjata kaikkia lapsia osallistumaan, vaikka pakkoa ei olisikaan.

Viime kädessä kyse on siitä, että valtion tulee olla neutraali. Kyse on julkisesta vallasta, auktoriteetista ja sen käytöstä. Josko keskityttäisiin itse asiaan ja unohdettaisiin viimein se Suvivirsi.

P.S. Apulaisoikeuskanslerin ehdotus saattaa kaikua kuuroille korville, sillä meillä on oikeus myös harjoittaa uskoa. Opetushallitus on itse asiassa tuomassa seurakuntavaaleja oppilaitoksiin. Mikään ei hohka neutraaliutta enemmän kuin yhteistyö seurakunnan kanssa, eikä mikään anna parempaa ensimmäistä vaalikokemuksta kuin uurnilta käännyttäminen kirkkoon kuulumattomuuden takia.

P.P.S. Kannattaa lukea myös Libero-lehden artikkeli Tervetuloa islamisaation Suomeen ja Kaarnatuuli-blogin Ihan tavallinen työpäivä? Pienestä karikatyyrinomaisuudesta huolimatta kirjoitukset ehkä avaavat ongelmaa. EDIT: Tai sitten voitte lukea Kaarnatuulen seuraavan kirjoituksen, jossa karikatyyri onkin totta.

P.P.P.S. Lisäilin ratkaisun lainauksiin linkkejä asiaankuuluviin asiakirjoihin. Linkkejä ei ollut alkuperäisessä PDF:ssä, mutta menköön nyt tällä kertaa. Korjasin minä sieltä typonkin.