Hajaantukaa, täällä ei ole mitään nähtävää

Heipä hei, hyvää iltaa!

Päätin viimein ottaa kohtaloni omiin käsiini ja siirtyä Bloggerin suojista arvaamattomaan internetiin. Niinpä tämä blogi kerännee jatkossa sedimenttiä. Vaan eipä hätää! Kirjoittamista en aio kokonaan lopettaa.

Jatkossa osoite on sundell.me.

Siirtelen sinne hiljalleen myös vanhempaa materiaalia, mutta pahimpia vieroitusoireita voi häivyttää lukemalla vaikkapa uunituoreen kirjoituksen Ylen toimeentulotukiuutisoinnista tai vain hiukan vanhemman – ja englanninkielisen – suosion ja palkintomenestyksen suhteesta scifissä.

Tervetuloa!

Me ei olla enää me

Juha Sipilän (kesk) hallitus julkaisi eilen uudet suunnitelmat Suomen pystyyn nostamiseksi. Takerruin Helsingin Sanomien artikkelissa yhteen Sipilän lauseeseen:

Tämä on se osuus, joka meidän työssäkäyvien pitää näissä talkoissa kantaa.

Juha Sipilä, 8.9.2015

Mietitäänpä hetki.

Lomien leikkaaminen

Hallitus esittää vuosilomien leikkaamista 38 päivästä 30 päivään. Tämä koskee lähinnä pitkään julkishallinnon palveluksessa olleita.

Eduskunnan 30.6. alkanut istuntokausi muuten päättyi juuri 8.9. Viime vuonna joulutauko alkoi 19.12. ja työn pariin palattiin 13.1 – näistä kertyy päiviä hiukan yli 30. Toki kansanedustaja todennäköisesti tekee töitä muulloinkin kuin istuntokaudella, mutta niin tekee moni palkansaajakin.

Sairauslomat

Hallitus ehdottaa karenssia: sairausloman ensimmäinen päivä on palkaton, päivät 2–9 maksetaan 80 % palkasta. Tämän jälkeen nykyjärjestelmässäkin siirrytään Kelan päivärahalle.

Samaan aikaan toisaalla kansanedustaja ei saa palkkaa vaan palkkiota, joka rullaa sairauksista riippumatta täysimääräisenä koko kansanedustusajan.

Ylityökorvaukset

Ylityökorvauksien prosentit puolitetaan ja sunnuntaikorvaukset pienennetään 100 prosentista 75 prosenttiin.

Tässä tavallisilla kansalaisilla on selkeä etu, sillä kansanedustajien palkkioissa ei ylityökorvauksia tunneta. Toisaalta kansanedustaja saa kyllä esimerkiksi kulukorvauksia (986,81–1809,15 euroa/kk).

Muutosturva

Vastaantulona työntekijöille hallitus ehdottaa irtisanomisen yhteydessä oikeutta työllistämistä edistävään valmennukseen, joka Sipilän mukaan vastaa vähintään yrityksen keskimääräisen kuukausipalkan hintaa.

Ennen 1.3.2011 aloittaneille kansanedustajille voidaan maksaa edustajantoimen päättymisen jälkeen sopeutumiseläkettä. Tämän päivämäärän jälkeen aloittaneille maksetaan sopeutumisrahaa enintään kolmen vuoden ajan. Sopeutumiseläkkeen ja -rahan myöntävän Kevan mukaan summien suuruus ei ole julkinen tieto, Ilta-Sanomien mukaan summat vaihtelevat 1 750 eurosta yli 6 000 euroon kuukaudessa.

Ei aivan samasta puusta

Jos leikittäisiin, että muutokset ulotettaisiin koskemaan myös eduskuntaa, vaikutus olisi silti aika erilainen kansanedustajalle ja rivikansalaiselle.

Tällä hetkellä kansanedustajan peruspalkkio on 6 380 euroa kuukaudessa, johon tosin päälle lisätään aina vähintään tuo vajaan tuhannen euron veroton kulukorvaus. Pitkäaikaiset edustajat saavat 6 858 €/kk, puhemies 11 742 €/kk. Valiokuntien pomoille rapsuu lisäsatasia, samoin eduskuntaryhmien puheenjohtajille. Ville Blåfieldin ja Reetta Rädyn keväällä julkaistussa kirjassa Kuka hullu haluaa poliitikoksi kansanedustajan keskipalkkioksi arvioitiin 8 000 €/kk.

Kokoaikaisten palkansaajien mediaanikokonaisansio vuonna 2013 puolestaan oli 3 284 €/kk. Kymmenesosa näistä palkansaajista tienasi alle 2 086 euroa kuukaudessa. Valtiolla tulot olivat hiukan tätä suuremmat, kuntapuolella taas pienemmät. Osa-aikaiset työntekijät luonnollisesti tienaavat keskimäärin vähemmän. (Lähde: Tilastokeskus)

Keskipalkkaiselle muutokset tulevat kustantamaan luultavasti muutamia satasia vuodessa. Jos työrutiiniin kuuluu tasaisesti sunnuntaipäivät, lisien putoaminen saattaa vaikuttaa paljonkin. Keskituloisille leikkaukset eivät ole kivoja, mutta jos talous on osapuilleen kunnossa, tuskin maailma niihin kaatuu.

Ongelma tulee pienituloisista. Vaikka kuluilla on paha tapa kasvaa tulojen mukana, jos kansanedustajan 8 000 eurosta rutistetaan päivän tai parin palkkio pois, kansanedustaja joutuu ehkä jättämään väliin oopperaillallisen. Kun se päivä tai pari nypätään pois alimmasta tulodesiilistä, saattaa ruoka jäädä väliin pariksi päivää. Ääritapauksessa pääministeri ehkä realisoisi toisen asunnoistaan, pienipalkkainen pistää sormet ristiin ja soittaa seuraavaan kulutusluottofirmaan.

Kirjoitukseni saattaa kuulostaa populistiselta, ja sitähän se onkin. Kansanedustajien palkkio ei ole kohtuuton, jos sitä verrataan yritysmaailman – tai virkamiehistön – eliittiin. Moni edustaja tekee varmasti töitä kaksin käsin ja pyrkii aidosti ajamaan äänestäjiensä, tai ainakin eturyhmänsä, parasta. Sipilä on epäilemättä työllään omaisuutensa ansainnut.

Vaan vähintään yhtä suurta populismia on Juha Sipilän puhua meistä työssäkäyvistä. Pääministeri, miljonääriyrittäjä on peijoonin kaukana pienituloisen arkielämästä, ja puheiden perusteella näyttää siltä, että Sipilän samaistumisen kyky on vähän heikoissa kantimissa. En minäkään väitä olevani pienituloinen – ylle kirjoittamani maalailut on heitetty aivan fiilispohjalta. Vaan minun käsien heilutteluni eivät vaikutakaan koko kansakunnan toimeentuloon.

P.S. Voisin kitistä lisää Sipilän tavasta käyttää sanaa talkoot esitellessään lakimuutoksia, joilla työntekijöiden lomat lyhenevät ja tulot alenevat. Kehottaisin Juhaa tarttumaan sanakirjaan ja tarkistamaan käsitteen merkityksen.

P.P.S. Ylen jutun mukaan eniten kärsivät matalapalkkaiset naiset, vaikka MTV:n Salla Vuorikosken mukaan Sipilä kertoi hallityksen erityisesti ohjanneen vaikutuksia muualle. Sehän meni kivasti.

P.P.P.S. Ensimmäisenä ulos ehti marssimaan Raahen terästehdas, lakosta vihjailevat myös poliisit ja aliupseerit. Eivät varsinaisesti naisvaltaisia aloja, mutta kertovat ehkä omaa kieltään hallituksen ehdotusten vastaanotosta.

Kansanvaellus pysähtyy alkumetreille

Pauli Vahtera (ps) kirjoitti eilen Iltalehdessä, kuinka Kansainvaellukset tuhoavat tuntemamme Euroopan. Olen huomannut kirjoitusta jaetun useampaan kertaan erinomaisena esimerkkinä siitä, mikä maahanmuutossa on vikana, joten ajattelin hiukan kommentoida.

Tammi-heinäkuussa Suomeen on tullut 4121 turvapaikan hakijaa. Kaikki hokevat Syyrian vaikeasta tilanteesta, vaikka syyrialaisia tuli vain 119. Neljä kertaa enemmän tänne tuli turvapaikkahakulomalle albanialaisia, 422. Kuitenkin lisämäärärahat ja toimenpiteet perustellaan syyrialaisten tulolla.

Turvapaikan hakijoista yli 85 % on maista, joissa muslimit taistelevat keskenään tai muitten uskontojen kanssa. Loput ovat erilaisia onnenonkijoita ja veijareita sadasta maasta mm. Saksasta, Virosta, jopa USA:sta. [...]

Vahtera puhuu Maahanmuuttoviraston tilastosta (PDF), jossa listataan tammi-heinäkuussa Suomeen tulleet turvapaikanhakijat kansalaisuuden mukaan.

Hiukan ristiriitaisesti Vahtera vähättelee saapuneiden syyrialaisten määrää ja nostaa sen jälkeen esiin Virosta, Saksasta ja USA:sta saapuneet turvapaikanhakijat – ne kaikki viisi (5) kappaletta.

Kolumnisti toki jättää huomiotta myös sen, että ei niitä vastaanottokeskuksia ja hätämajoituksia pystytetä alkuvuodesta tulleille vaan juuri nyt ja loppuvuonna maahan saapuville. Aivan kaikkia ei ole ehditty kirjata tilastoihin: viimeisimmän tiedotteen mukaan turvapaikanhakijoita on saapunut maahan yli 6 300 – heinäkuisen tilaston jälkeen uusia avun tarvitsijoita on siis tullut ainakin 2 000.

Vahteran 85 prosentin lukemastakaan en ole aivan vakuuttunut. Anteliaalla tulkinnalla siihen ehkä päästään, mutta se edellyttää laskemaan mukaan esimerkiksi albanialaiset, jotka on hetkeä aiemmin leimattu loman viettäjiksi.

Jos maailman 60 miljoonaa pakolaista jaettaisiin tasan EU:n jäsenmaiden kesken asukasmäärän mukaan, tulisi Suomeen 650.000 pakolaista nykyisten lisäksi. Käytännössä Suomi ottaisi enemmän, koska monet EU-maat eivät ota kansanvaeltajia lainkaan. Esimerkiksi Viroon pakkosijoitetut tulisivat seuraavalla laivalla Suomeen EU:n vapaan liikkuvuuden nimissä. Näin, koska Virossa sosiaaliturvaedut maahanmuuttajille ovat olemattomat Suomeen verrattuna.

Pakolaisia EU-maiden kesken tasan jaettaessa Suomeen tulisi siis hirmuinen määrä ihmisiä, etenkin siinä tapauksessa, että pakolaisia ei kuitenkaan jaettaisi tasan. Kirjoittaja keksii ensin päättömän ajatusleikin ja sen jälkeen rikkoo itse sen sääntöjä.

Jossain lienee tietokatkos, sillä viimeisimmän statistiikan mukaan maailmassa on Euroopan lisäksi osapuilleen 180 muuta maata. Tässä meidän kansoittamassamme todellisuudessa suurin osa pakolaisista (38,2 miljoonaa) on valtioiden sisäisiä. Vahterakin tämän toki tietää, ei vain välitä.

Suurimmat pakolaisten vastaanottajamaat

1. Turkki (1 590 000)
2. Pakistan (1 510 000)
3. Libanon (1 150 000)
4. Iran (982 000)
5. Etiopia (659 500)
6. Jordania (654 100)

UNHCR Global Trends – Forced Displacement in 2014

Jos yllä olevaa listaa oikein tarkkaan katsoo, saattaa huomata, että suurimpien ulkoisten pakolaisten vastaanottajamaiden listassa ei ole ensimmäistäkään Euroopan maata. Viiltävästi voisi jopa analysoida, että leijonanosa kärkimaista on itse asiassa niitä kolumnistin kauhistelemia muslimimaita.

Kaikkein rankin mittakaavavirhe tulee siitä, ettei kukaan mieti väestöräjähdyksen vaikutusta kansainvaelluksiin. Afrikan väkiluku nelinkertaistuu 4,2 miljardiin vuoteen 2100 mennessä. Sen vuoden tulevat monet nyt elävät suomalaiset näkemään. Kun afrikkalaiset vyöryvät jo nyt Eurooppaan, tulevat nämä vaellukset vuosi vuodelta suuremmiksi. Kun kaikkiin Afrikan maihin tulee valtavat toimettomien nuorten miesten joukot, tulevat sodat vain lisääntymään. Tämä johtaa nyt tunnettavan Euroopan tuhoutumiseen.

Tässä on vaihteeksi jotakin, josta olen ainakin osittain samaa mieltä. Jos mikään ei muutu ja Afrikan väkiluku nelinkertaistuu, se todellakin tulee muuttamaan niin Eurooppaa kuin muutakin maailmaa.

Väestönkasvuongelma ei kuitenkaan ratkea asentamalla niittokoneet rajoille. Jos se jollakin ratkeaa niin koulutuksella, kehityksellä, yhteistyöllä. Siis sillä työllä, jota tehdään aivan liian vähän ja johon Suomi aikoo osallistua yhä vähemmän. Sivumennen sanoen muuten esimerkiksi Suomen somaleilla syntyvyys on laskenut selvästi vuosien saatossa.

Sotaa käyvät maat

Vahtera tehostaa kolumniaan raflaavalla kuvituksella. Mukana on muun muassa Yleltä poimittu kartta muslimienemmistöisistä valtioista kuvatekstinään Jos merkitsee maailmassa käytävät sodat karttaan, aika lailla samat maat tulevat merkityksi.

Tässäpä kaksi karttaa. Ensimmäisessä on maailman muslimienemmistöiset valtiot, jälkimmäisessä vakavimmat, yli tuhat kuolemaa vuoden aikana aiheuttaneet konfliktit.

Muokattu Wikimedian kartasta (CC BY-SA 3.0 M Tracy Hunter)

Muokattu Wikimedian kartasta (CC BY-SA 3.0 Futuretrillionaire et al)

Näyttävätkö ne tosiaan samalta? Oikeasti?

Wikipediasta voi käydä tiiraamassa karttaa täydennettynä kevyemmillä kahakoilla, ei se tilannetta miksikään muuta. Siinä karttaa tuijottaessa on muuten hyvä miettiä, miten väritys muuttuisi, jos esiin nostettaisiin kaikki osalliset konfliktin sijainnin sijaan.

Oikeita turvapaikanhakijoita

Ministeri Orpo oli tutustumassa Lammin VOKkiin. Siellä joku armenialainen kertoi odottaneensa turvapaikkapäätöstä neljä vuotta. Siis 4, neljä, NELJÄ VUOTTA. Armenialainen, maasta, josta ei edes ole mitään syytä tulla turvapaikkaa hakemaan.

Muistutuksena: turvapaikkaa ei haeta ainoastaan sodan takia, vaan syynä voi olla myös esimerkiksi henkilöä uhkaavat vakavat ihmisoikeusloukkaukset. Jotakuinkin tällaisella perusteella suojaa haki taannoin esimerkiksi Edward Snowden. Ihmisoikeuksien perusteella turvapaikkaa haetaan ihan lähinaapuristakin.

Human Rights Watchin mukaan Armeniassa saattaa joutua esimerkiksi kidutetuksi. Journalistit kokevat väkivaltaa, armeijassa on väärinkäytöksiä, psykiatrisia potilaita suljetaan pakkohoitoon, seksuaalivähemmistöjä syrjitään ja pahoinpidellään. Tietämättä mitään Orpon kohtaamasta henkilöstä sanoisin, että tuosta listasta löytyy useampikin hyvä syy turvapaikan hakemiseen.

Esimerkiksi somaleista vain alle 100 on saanut turvapaikan Suomesta. Tänne tulleille muille 17.000 somalille ei olisi tarvinnut antaa oleskelulupaa, koska heitä ei kukaan Somaliassa vainoa. Tein kesällä asiasta oikeuskanslerille kantelun.

Kyse on siis siitä, että Vahtera laskee ainoastaan turvapaikan saaneita, ja tarkkaan ottaen turvapaikka myönnetään ainoastaan vainon kohteille:

Sinulle annetaan turvapaikka, jos sinulla on perusteltu aihe pelätä kotimaassasi vainoa ja vainon syynä on alkuperä, uskonto, kansallisuus, tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään kuuluminen tai poliittinen mielipide. Jos saat turvapaikan, sinulla on pakolaisasema Suomessa.

Jos et saa turvapaikkaa, saat oleskeluluvan toissijaisen suojelun perusteella, jos

• sinua uhkaa kotimaassasi kuolemanrangaistus tai teloitus,
• sinua uhkaa kidutus tai muu epäinhimillinen tai ihmisarvoa loukkaava kohtelu tai rangaistus,
• et voi palata turvallisesti asuinmaahasi aseellisen selkkauksen vuoksi.

Sinulla on tällöin toissijainen suojeluasema Suomessa.

Jos et saa turvapaikkaa tai oleskelulupaa toissijaisen suojelun perusteella, sinulle voidaan kuitenkin myöntää oleskelulupa humanitaarisen suojelun perusteella. Voit saada luvan, jos et voi palata asuinmaahasi ympäristökatastrofin tai huonon turvallisuustilanteen vuoksi, joka voi johtua aseellisesta selkkauksesta tai vaikeasta ihmisoikeustilanteesta.

Tietoa turvapaikanhakijalle (PDF) (Maahanmuuttovirasto)

Vaikka unohdetaan se, että sotatila ja henkilökohtainen kuoleman uhka eivät ole Vahteralle riittäviä syitä turvapaikkaan, Vahteran lukemat eivät pidä paikkaansa. Maahanmuuttoviraston tilastojen mukaan 2000-luvulla turvapaikkoja on myönnetty parisataa, ja tässä jätetään kokonaan huomiotta 1990-luku, jolloin ensimmäiset somalit Suomeen saapuivat.

Eikä myönteisen turvapaikkahakemuksen toissijaisia syitä ole oikeasti mitään syytä unohtaa. Se, että Vahtera pelkää ISIStä ja kauhistelee islamia ei ole peruste lyödä rajoja lukkoon. Se on vain yksi selitys epätäydellisen ihmisen mesoavalle käytökselle.

Vahtera toistaa myös puoluetovereidensa (jännä muuten, että Iltalehden sivuilla ei mainita Vahteran olevan perussuomalaisten kaupunginvaltuutettu) legendaa Iphone-miehistä. Saku Timonen käsittelikin jo aihetta.

Kirjoituksessa viitataan myös Optulan taannoiseen rikoskatsaukseen (PDF), josta vedetään johtopäätös, että tietyissä ulkomaalaisryhmissä on runsaasti enemmän raiskaajia kuin suomalaisissa. Jori Eskolin on kirjoittanut aiheesta useamman erinomaisen kirjoituksen, kannattaa käydä lukemassa.

Onko meillä varaa?

Suomalaiset hokevat: olemme vauras maa, kyllä meidän täytyy auttaa. Vauras, luulevatko että vauraus on velan synonyymi. Velkainen maa, jossa on puoli miljoonaa työtöntä. Maa, joka on elänyt viimeiset 25 vuotta yli varojensa. Maa, joka on lahjoittanut edellisten sukupolvien säästämän varallisuuden pelureille.

Kyllä, olemme vauras maa. Jos vaurautta mitataan bruttokansantuotteella nuppia kohti, olemme osapuilleen sijalla 25. Dollareina se on yli tuplasti sen mitä Turkilla, ja noin yhdeksän kertaa sen mitä Pakistanilla. Tiedättehän: niillä mailla, joissa on eniten pakolaisia.

Velkaa Suomella toki on, mutta niin on useimmilla muillakin valtioilla. Parin vuoden takaisen listan mukaan velan määrällä mitattuna kärkijengiin kuuluu muun muassa osapuilleen koko läntinen ja eteläinen Eurooppa – mukaan lukien talouden mallimaa Saksa. Paljon pienemmällä velalla päästään muuten muun muassa useissa muslimienemmistöisissä valtioissa.

Suomessa 1950-luvulla elettiin nykydollarilla päivässä, eikä kukaan itkenyt sosiaaliturvaa, saatikka matkustanut maailman ääriin elämään toisen maan sosiaaliturvan varassa. Ihmisillä ei yksinkertaisesti ollut varaa matkustaa edes lähikaupunkiin bussilla. Silti ihmisten elämä oli henkisesti parempaa ja turvallisempaa kuin tämän päivän hyvinvointivaltioiden ihmisten elämä. Nyt kerjäläisetkin tulevat autoilla tuhansien kilometrien päähän kodistaan.

En ihan ymmärrä juuri pula-ajasta pullahtaneen maatalous-Suomen ihannointia. Se, että 1950-luvulla pärjättiin vähällä rahalla johtui osaltaan siitä, että ei ollut vaihtoehtoja: ei rahaa eikä monia sellaisia asioita, joihin sitä nykyään voi laittaa. Ei köyhyydessä kituuttaminen ole mikään tavoitetila, vaikka 1950-luvulla lapsuuttaan elänyt voi sitä kaihoistasti muistellakin.

Mutta hei! Jos 1950-luvulla pärjättiin dollarilla päivässä ja kaikki oli paremmin, sehän tarkoittaa, että nyky-Suomella on yllin kyllin varaa auttaa apua tarvitsevia. Siinä sivussa olisi tarjolla myös henkistä hyvinvointia ja turvallisuutta.

1950-luvulta nykyaikaan tultaessa ollaan kuitenkin siirrytty yhä avoimempaan talousjärjestelmään, kasvatettu suuret ja pienet ikäluokat, rakennettu hyvinvointiyhteiskunta. Siinä sivussa elinajanodotekin on kasvanut osapuilleen 15 vuodella. Liikenneonnettomuuksissa kuollaan nykyään selvästi harvemmin kuin ennen, vaikka sekä ihmisiä että liikennettä on reilusti enemmän. Henkirikoksia 1950-luvulla tehtiin toki selvästi vähemmän kuin edellisellä vuosikymmenellä – lähes yhtä vähän kuin nykyaikana. Nykyihmiset saattavat tuntea olonsa turvattomammaksi kuin ennen, mutta se johtuu ennemmin pelkoa lietsovista iltapäivälehdistä kuin todellisista uhista.

Ratkaisuja, ratkaisuja

Vahteran kirjoituksessa esitetään ratkaisuja, joita en sen kummemmin lähde puimaan. Ehdotukset paperittoman turvapaikan hakijan rankaisemisesta, perheen yhdistämisen lopettamisesta ja valitusoikeuden poistamisesta ovat lähinnä surkuhupaisia, etenkin kun niitä vitsikkäästi yritetään pukea tasavertaisuuden kaapuun.

Yhtenä ehdotuksena on maahanmuuton pysäyttäminen ja sen sijaan pakolaisleirien pystyttäminen lähelle konfliktialueita. Jälleen unohtuu yksi asia: suurin osa pakolaisista on konfliktialueilla tai naapurimaissa jo nyt. Tänne tulee pakolaismäärästä murusia.

Pienenä huumorpalana Vahtera ehdottaa, että YK:n pitäisi rakentaa ja ylläpitää Afrikkaan pakolaisleirejä. Raha tähän tulee ilmeisesti urbaaniin tapaan seinästä, sillä kuten Jussi Nummelin Facebookissa toteaa, ainakaan länsimaat tai alueen öljyvaltiot eivät ole sellaiseen varoja antaneet.

Tässä yhteydessä viitataan mielellään myös Helsingin Sanomissa ilmestyneeseen Paul Collierin haastatteluun. Collier on epäilemättä fiksu mies, mutta miehen vuodatuksen jakeleminen todisteena siitä, että turvapaikkajärjestelmä pitäisi lopettaa, on aika lailla turhaa.

Keskustelu ihmisarvoisesta elämästä leirillä on vähän hassua, kun Collier samalla yhdistää siihen ajatuksen pakolaisleirien kylkeen rakennetuista länsimaisten yritysten teollisuuslaitoksista, josta voitaisiin laivata hyödykkeitä Eurooppaan tullivapaasti. Olenko oikeasti ainoa, joka näkee tässä aika raskaan hyväksikäytön riskin?

Väittäisin, että kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että pakolaisten auttaminen on tehokkainta, jos se tehdään lähialueilla. Kaikki ovat luultavasti yhtä mieltä siitä, että hyvin järjestetyt pakolaisleirit auttaisivat tilannetta. Ja ennen kaikkea: kaikki keskustelijat olisivat todennäköisesti äärettömän tyytyväisiä, jos pakolaisia ei lainkaan olisi eikä leirejä tarvittaisi. Me vain emme elä siinä maailmassa.

Dublinin sopimus

Lukuisien muiden tavoin Vahtera, samoin kuin Timo Soini (ps) ovat pitäneet kovasti ääntä Dublinin sopimuksesta. Kyseisen sopimuksen mukaan pääsääntöinen turvapaikkahakemuksen käsittelypaikka on se EU-maa, johon hakija ensimmäisenä saapuu.

Huomaamatta jää, että Dublinin sopimus ei ole mikään automaatti: se listaa useita periaatteita, joiden perusteella turvapaikan käsittelymaa valitaan. Niiden lisäksi se määrittelee, että valtio voi halutessaan viis veisata periaatteista ja käsitellä hakemuksen itse.

Paasikiven sanoin maantieteelle emme voi mitään, joten perussuomalaisille käy epäilemättä paremmin kuin hyvin, että konfliktialueita lähimpänä olevat maat kantavat raskaimman taakan. Samaan aikaan, kun ruikutetaan Kreikan huonosta taloudenpidosta ollaan siis halukkaita sysäämään sille kaikki kustannukset maan kautta saapuvista turvapaikanhakijoista – tai vaihtoehtoisesti tietenkin upottamaan veneet jo lähtörannassa.

Tosiasia on, että Suomi muiden mukana hyötyy globalisoitumisesta. Suurehko osa kaikesta kuluttamastamme, on kyse sitten hyödykkeistä tai ravinnosta, tulee ulkomailta. Ainakin toiveena on, että Suomi pystyy jatkossakin myös tarjoamaan jotain rahan arvoista rajojemme ulkopuolelle.

Turvapaikanhakua torppaavat innokkaat haluavat poimia rusinat pullasta. Ajella Lähi-idästä pumpatulla öljyllä. Ostaa kiinalaista elektroniikkaa, jonka raaka-aineet kaivetaan Afrikasta. Lähettää romut kehittyviin maihin lapsityövoiman purettavaksi ja kierrätettäväksi. Ja sulkea silmänsä kaikilta näiltä päätöksiltä sekä niiden seurauksilta.

P.S. Washington Post antaa muuten kirjoituksessaan tämänhetkisille puheille historiallista perspektiiviä.

P.P.S. Vahteran kirjoituksen loppuosassakin riittäisi puitavaa. Siinä lasketaan kustannuksia keksityillä luvuilla, arvioidaan ihmisten ikää valokuvista, kerrotaan huhupuheita totena ja muutenkin lupsakoita anekdootteja, puhutaan ristiin ja maalaillaan kauhukuvia – lietsotaan siis kevyin perustein juuri sitä turvattomuutta, josta Vahtera nykyaikaa moittii. Kannattaisikohan katsoa peiliin?

Paxtonin fasismi

Puuhastelin tuossa omiani, kun vastaan käveli maininta Robert Paxtonista. Paxton on yhdysvaltalainen politiikan tutkija ja historioitsija, joka on erikoistunut Vichyn Ranskaan ja fasismiin. Omaa kieltään sivistymättömyydestäni tällä saralla kertoo, että en ole aiemmin kuullut miehestä.

Ensikosketus oli Paxtonin määritelmä fasismille:

Poliittisen toiminnan muoto, jota leimaa pakonomainen huoli yhteisön rappeutumisesta, nöyryyttämisestä sekä uhriksi joutumisesta, sekä tasapainottavat yhdenmukaisuuden, energian ja puhtauden kultit. Fasismissa laajan kansanosan kannattama kansallismielisten militanttien puolue toimii epävakaassa mutta tehokkaassa yhteistyössä perinteisen eliitin kanssa, hylkää demokraattisen yhteiskunnan vapaudet ja tavoittelee pelastavan väkivallan avulla, ilman eettisiä tai laillisia pidäkkeitä, sisäistä puhtautta ja ulkoista laajenemista.

Robert O. Paxton, The Anatomy of Fascism (2004)

Kun lähdin metsästämään tietoa, mikä Paxton on miehiään, päädyin Wikipedia-sivulle, jossa esitellään lyhyessä muodossa Paxtonin esittämät fasismin viisi vaihetta:

1. Älyllinen tutkiskelu, jossa pettymys yleiseen demokratiaan ilmenee keskusteluna menetetystä kansallisesta elinvoimasta.
2. Juurtuminen, jossa fasistinen liikehdintä saa poliittisen umpikujan ja vastakkainasettelun siivittämänä kansallista näkyvyyttä.
3. Valtaannousu, jossa konservatiivit pyrkivät hillitsemään vasemmisto-opposition nousua jakamalla vallan fasistisen liikkeen kanssa.
4. Vallan käyttö, jossa liike ja sen karismaattinen johtaja hallitsevat valtiota yhdessä valtiokoneiston, kuten poliisin, sekä perinteisen eliitin kuten papiston ja talouselämän merkkihenkilöiden kanssa.
5. Radikalisoituminen tai hajaannus, jossa valtio radikalisoituu Natsi-Saksan tapaan tai lipuu perinteiseen autoritaarisuuteen fasistisen Italian tavoin.

Robert O. Paxton, The Five Stages of Fascism (PDF) (The Journal of Modern History 70, 1998)

Paxtonin paperi fasismin viidestä portaasta on mielenkiintoista luettavaa, hänen kirjansa epäilemättä vähintään yhtä mielenkiintoinen. Moderni länsieurooppalainen fasistinen liike olisi Paxtonin mukaan todennäköisesti sekulaari ja antisemitistinen, tai nykyään todennäköisemmin anti-islamistinen, itäeurooppalainen puolestaan uskonnollinen, antisemitistinen ja slavofiili.

Fasismin vaiheita lukiessa tekee kovasti mieli mallata niitä suomalaiseen yhteiskuntaan. Kannattaa kuitenkin olla tarkkana ja lukea määritelmä vielä kerran. Samalla on syytä muistaa Paxtonin huomio osasyystä, miksi fasismia on niin vaikea määritellä: sanaa viljellään aivan liikaa. Jokainen on jollekulle fasisti.

Hugo 2015: Oheiskirjallisuus ja loppusanat

Kirjoittelin tuossa alkukesästä Hugo-palkinnoista ja pennuista. Muutaman oman näkemyksensä mukaan kaltoin kohdellun kirjailijan masinoima joukko äänestäjiä onnistui täyttämään Hugo-ehdokaslistat mielensä mukaisilla kirjoilla ja novelleilla.

Käsittelin romaanit ja novellit jo aiemmin tällä viikolla. Nyt on vuorossa SF-aiheeseen liittyvät teokset sekä loppusanat.

Paras aiheeseen liittyvä teos

Ken Burnside: The Hot Equations: Thermodynamics and Military SF

Burnsiden essee käsittelee scifin perustavaa laatua olevia ajatuksia, kuten tähtienvälistä matkustusta, avaruustaisteluita jne. termodynamiikan näkökulmasta. Lopputulos on, että nykytietämyksen perusteella ajatukset kiihkeätempoisista taisteluista suurilla nopeuksilla ja äkkiväärillä kurssinvaihdoksilla ovat täyttä utopiaa.

Kirjoitus vaikuttaa sinällään suhteellisen pätevältä lukuunottamatta yhtä järkyttävän isoa aukkoa: scifissä on kyse fiktiosta. Useimmissa kirjoissa tähtienvälinen matkustaminen hoituu niin sanotusti taiteellisella vapaudella: fysiikkaa ei juuri selitellä vaan se piilotetaan ennemmin hyperavaruuden kaltaisen kolean nimityksen taakse.

Olennaista on, että tämä riittää. Fiktiossa voi hyvin esitellä nykytiedon valossa mahdottomiakin asioita, ja useimmat lukijat ovat tyytyväisiä niin kauan, kun teoksen sisäinen maailma on edes jotakuinkin eheä.

Tedd Roberts: Why Science Is Never Settled

Lyhyehkö kirjoitus siitä, miten tiede toimii. Perusasiaa tieteen filosofiasta, jossa kirjoittaja hakee esimerkeiksi tieteen virheistä mm. maakeskeisen maailmankuvan ja humoraaliopin. Sopii ehkä kysyä, kuinka relevantteja kyseiset esimerkit ovat nykymerkityksisen tieteen kannalta – ja kun molemmat on kumottu, jää vähän epäselväksi, mikä se tieteen virhe oli.

Mukaan mahtuu myös muun muassa ilmastonmuutosdenialismia ja hiukan hämäriä ajatuksia siitä, mikä on ollut milloinkin tieteellinen konsensus. Kaiken kaikkiaan esseen lähtökohta on hyvä, mutta toteutus jää puolivillaiseksi ja pointti epäselväksi. Lisäksi tällä ei itse asiassa ole mitään tekemistä sen paremmin scifin kuin fantasiankaan kanssa.

Lou Antonelli: Letters from Gardner

Antonellin kirja kertoo Antonellin kirjailijan urasta ja hänen suhteestaan kustannustoimittaja Gadrner Dozoisiin. Omaelämäkerralliseen tarinan sekaan mahtuu myös joukko novelleja.

Harmi kyllä sen paremmin omaelämäkerralliset osat kuin novellitkaan eivät ole kovin kiinnostavia. Antonelli ei ole kovin tunnettu kirjailija eikä hänen elämässään tunnu tapahtuneen mitään, mikä vaatisi tarttumaan miehen elämäkertaan. Ilmeisesti Antonelli haluaa kuvata kehittymistään kirjailijana, joten novellien kyljessä on myös kustannustoimittajien kommentteja. Tämä tarkoittaa osaltaan myös, että osa kirjan novelleista ei onnistunut ylittämään SF-lehtien julkaisukynnystä. Oma harrastuneisuuteni ei riitä lukemaan tällaista materiaalia edes J. R. R. Tolkienin jäämistöstä. Miksi ihmeessä jaksaisin lukea sitä Antonellilta?

John C. Wright: Transhuman and Subhuman: Essays on Science Fiction and Awful Truth

Wrightin esseekokoelma on muutamaa muuta ehdokasta parempi siinä mielessä, että siinä ainakin on scifi-lähtöinen punainen lanka. Tämä lanka on kuitenkin lähinnä tekosyy päästä julistamaan ainoaa oikeaa totuutta. Wright on ilmeisen harras katolilainen, jonka uskon tulkinta on äärimmäisen konservatiivinen ja maailmankuva paikoitellen rasistinen ja misogynistinen.

Wrightin maailma jakautuu objektiiviseen hyvään ja pahaan, naisen ei pidä sotkeutua miehisiin juttuihin vaan pysytellä jalustalla, ja ihmisten pääasiallinen tavoite on päästä tästä murheen laaksosta taivaaseen. Tätä näkymää sotkevat vasemmistolaiset, kulttuurimarxilaiset, feministit ja muu roskajoukko. Moni essee kääntyy käsittelemään ihmiskunnan korruptoitumista neliportaisen mallin (Worldliness => Ideology => Spiritualism => Nihilism) mukaan.

Kirja on ilmeisesti koottu blogipostauksista. Jos kustannustoimittaja olisi ollut kartalla, samansisältöisiä esseitä olisi yhdistelty ja muusta sisällöstä täysin poikkeava (mutta aivan yhtä kehno) Hobbit-elokuva-arvio olisi heitetty pois kokonaan. Kirjasta tuskin olisi tullut yhtään miellyttävämpi, mutta ainakin se olisi lyhyempi.

Michael Z. Williamson: Wisdom from My Internet

Kirja tuli osana Hugo-äänestyspakettia, ja alkuun Williamson on lisännyt esipuheen, jossa kommentoidaan mm. Hugo-ehdokkuuden tuomia reaktioita. Kirjailija valittelee, kuinka ihmiset eivät ymmärrä hänen satiiriaan. Tämä lupaa hyvää itse sisällöstä.

Kyseessä kokoelma Williamsonin kommentteja, tweettejä ja muita onelinereita. Ne kuvaavat ehkä Williamsonia ihmisenä, mutta minkäänlaista koherenssia kirjassa ei ole. Mukaan mahtuu aivan liikaa jenkkien puoluepolitiikkaa, mukahassua kommentointia ja kierrätettyjä vitsejä, mutta scifistä ja fantasiasta tässä ollaan kaukana.

Niin kuin epäilemättä voi arvata, yksikään ehdolla olleista teoksista ei minun mittarillani ole edes lähellä Hugo-palkintoon vaadittavaa tasoa.

Toteutuuko pentujen tavoite?

Puppy-kirjailijat perustivat liikkeensä vastustaakseen Hugo-palkintojen nykyistä trendiä. Agitaattoreiden mukaan palkinnot jaetaan ulkokirjallisten ansioiden perusteella: kirjoissa keskitytään vasemmistolaiseen ja liberaaliin sanomaan juonen sijaan, ja niin kirjailijat kuin heidän kirjojensa hahmotkin edustavat erilaisia marginaaleja: naisia, etnisiä vähemmistöjä, sukupuolivähemmistöjä jne.

Aiheesta on kirjoitettu lukemattomia blogipostauksia, ja argumentit eivät varsinaisesti pidä vettä (spoiler: naiset ovat edelleen selvä vähemmistö Hugo-voittajissa). Vaan sellaistahan se on, kun tunteet menevät ohi analyyttisen ajattelun.

Perusvirhe koko ajattelussa on olettaa, että Hugo-ehdokkaat ja -voittajat päätetään esimerkiksi kustantajien sanelemana. Puppy-projektin olemassaolo osoittaa ajatuksen virheellisyyden: pennut pääsivät vaikuttamaan ehdokkaisiin, koska Hugo-palkintojen ehdokasasettelu ja voittajaäänestys ovat avoimia kaikille Worldconin jäsenille, ja jäseneksi pääsee kohtuullisella jäsenmaksulla. Pentujen kannalta valitettava tosiasia on, että viime vuosien Hugo-voittajat ovat ihan oikeasti pidettyjä kirjoja ja novelleja.

Masinointia ei voi hyväksyä, mutta sen olisi kenties voinut sietää, jos pennut olisivat pitäneet kiinni tavoitteistaan ja rummuttaneet omien ihanteidensa mukaisia teoksia: rehellistä miekkaa ja magiaa ja avaruustaistelua, jossa hyvin kirjoitettu suoraviivainen toiminta kaappaa mukaansa eikä syvällisempää sanomaa jää edes kaipaamaan. Vaan kun ei. Tarjolla on keskinkertaisia ja keskeneräisiä kertomuksia novelleina, uskonnollista paatosta, ylipitkää avaruusoopperaa.

Viimeistään yllä esiteltyyn oheiskategoriaan tultaessa on selvää, että sen paremmin Puppy-äänestäjät kuin ehdokaslistan kokoajakaan (terkkuja vaan Brad R. Torgersenille) ei ole ehdokkaita lukenut. Mitenkään muuten ei voi selittää Wisdom from My Internetin kaltaisen ripulin päätymistä scifimaailman arvostetuimman palkinnon ehdokaslistoille. Vaikka pentujen valituksissa olisi jotain perää, tällä ehdokaskattauksella tuli lähinnä pissittyä omiin muroihin.

Hugo-palkintojen uskottavuuden kannalta paljon riippuu siitä, onnistuiko masinointi myös varsinaisessa palkintoäänestyksessä, ketkä päätyvät voittajiksi lauantaina, ja jatkuvatko Puppies-kampanjat tulevina vuosina. Ehdokasasettelun ääntenlaskentaan on joka tapauksessa luvassa konkreettisia muutoksia: tämän vuoden Worldconissa, Sasquanissa, käsitellään E Pluribus, Hugo -ehdotusta, jolla pyritään vähentämään tulevina vuosina masinoinnin mahdollisuuksia.

Hugo 2015: Novellit

Kirjoittelin alkukesästä Hugo-palkinnoista ja pennuista. Muutaman oman näkemyksensä mukaan kaltoin kohdellun kirjailijan masinoima joukko äänestäjiä onnistui täyttämään Hugo-ehdokaslistat mielensä mukaisilla kirjoilla ja novelleilla.

Vaikka eilen käsittelemäni parhaan romaanin kategoria on kirkkaasti Hugojen tunnetuin palkinto, myös lyhyempimuotoista kirjallisuutta palkitaan. Hugo-palkintoja jaetaan romaanin lisäksi novellihkoille teoksille kolmessa eri sarjassa: pienoisromaaneissa, pitkissä novelleissa ja novelleissa. Tilan säästämiseksi käyn noiden sarjojen ehdokkaat läpi tässä postauksessa.

Paras pienoisromaani

Tom Kratman: Big Boys Don't Cry

Kratman kirjoittaa tiukkaa sota-scifiä. Tällä kertaa pääosassa on tekoälykäs tankki, Magnolia, joka erotetaan ensin miehistöstään ja työnnetään sitten jatkuvasti epämääräisempiin tehtäviin edistämään ihmiskunnan ahneuden asiaa.

Kirjan näkökulma on hyvin mustavalkoinen: päähenkilö Maggie on tankkinakin ainut inhimilliseltä vaikuttava henkilö, kun taas ihmiset ovat poikkeuksetta ahneita, korruptoituneita sadisteja. Taistelut seuraavat toistaan, ja jokainen piirtää uuden viivan karikatyyriin, josta ei koskaan muodostu mitään mielenkiintoista.

John C. Wright: The Plural of Helen of Troy

Wrightin tarina sijoittuu aikamatkailijoiden kaupunkiin: eri kaupunginosissa on ihmisiä eri kulttuureista ja eri aikakausilta. Tyylilaji on synkkä dekkaritarina: päähenkilö on yksityisetsivä, joka saa tehtäväkseen estää kaupungissa elävän Troijan Helenan murhan. Tarina vilisee tunnettuja henkilöitä.

Aikamatkustus tuppaa tekemään tarinan kuljetuksesta kiharaista, mutta tämä ei Wrightille riitä: hän pistää lukijan pollan lopullisesti sekaisin kirjoittamalla kirjan käänteisessä järjestyksessä. Harmi vain, että myöskään kirjailija itse ei pysy kärryillä. Välillä tarina muistuttaa käänteistä päiväkirjaa, välillä päähenkilö tuntuu tietävän, mitä tulevaisuudessa – siis kirjan aiemmilla sivuilla – tapahtuu.

Tarinassa on melkein toimiva juoni, joka valitettavasti jää epäonnistuneen kikkailun alle.

Arlan Anderson: Flow

Flow kertoo uteliaasta nuorukaisesta, joka haluaa nähdä maailmaa. Ristin perhe myy jäätä elääkseen, ja niinpä hän lähtee jäävuorikuljetuksen mukana jäätikköalueilta etelään. Ristin matkassa olisi puitteet olosuhteista johtuvien kulttuurierojen käsittelyyn, mutta käytännössä kirja käy nopeasti puuduttavan tylsäksi matkakertomukseksi, jossa Rist toistelee mielessään samoja huomioita kerran toisensa jälkeen ja heittää välillä sekaan sopivaksi katsotun määrän modernia seksismiä.

Keskellä kirjaa päähenkilö yllättäin päättää ryhtyä varkaaksi ja joutuu pakenemaan lain pitkää kouraa. Hän lähtee väärään suuntaan... ja siihen tarina sitten päättyykin. Flow on selvä jatkokertomus (sen henkilöt esiintyvät yhdessä Andersonin aiemmassa novellissa), jota ei ole edes yritetty paketoida yksinään luettavaksi kokonaisuudeksi.

John C. Wright: One Bright Star to Guide Them

Wrightin toinen ehdokas pienoisromaanien sarjassa on Narnia-pastissi. Neljä lasta löysi tien lumottuun valtakuntaan, mutta nyt heistä on tullut aikuisia, ja yksi on jo ehtinyt kuolla. Valtakunta on unohtunut, kunnes yksi entisistä lapsista näkee laskuhumalassa puhuvan kissan.

Kirjassa ei varsinaisesti tapahdu juuri mitään; sen sijaan henkilöt käyvät kankeita vuoropuheluja, joissa he kertovat, mitä kulisseissa on tapahtunut. Tämä olisi jotenkuten ymmärrettävää menneisyyteen hyppelehtivissä osissa, mutta samaa kerrontatyyliä käytetään myös nykyhetken tapahtumille. Mukaan mahtuu myös koko nippu uskonnollisuutta, aborttikritiikkiä, luomiskertomusta ja lopulta myös Messias.

John C. Wright: Pale Realms of Shade

Wrightin kolmannessa ehdokkassa päähenkilö on haamuetsivä. Hän on tätä kahdessakin mielessä: työnkuvaan kuului erilaisten henki- ja taruolentojen jahtaaminen Baba Yagasta alkaen, ja heti kirjan alussa selviää, että päähenkilö on murhattu.

Kirjan juonta on vaikea kuvailla, sillä sitä ei oikeastaan ole. Sen sijaan Wright vyöryttää sivuille sekavan liudan tarinanpalasia, jotka liittyvät päähenkilön, hänen vaimonsa ja yksityisetsiväpartnerin elämään ja henkilösuhteisiin. Lopulta kuitenkin totuus paljastuu: päähenkilökin on syntinen, jota Saatana viekoittelee, ja ainut tapa pelastua on rukoilla, tunnustaa syntinsä ja saada armo.

Paras pitkä novelli

Gray Rinehart: Ashes to Ashes, Dust to Dust, Earth to Alluvium

Rinehartin novelli seuraa Alluviumissa sijaitsevaa siirtokuntaa, jossa ihmiset ovat päässeet ensikosketukseen liskomaisen muukalaislajin kanssa. Harmi kyllä muukalaiset ovat ihmisiä edistyneempiä ja pakottavat siirtokunnan pian ikeensä alle.

Tarina keskittyy kuolevan miehen kapinaan sortajia vastaan. Novellissa on orastava idea ja kelvollista kerrontaa, mutta tarina jää pahemman kerran kesken. Piikkipaikalle sen nostaa yksinkertaisesti se, että muut ehdokkaat sarjassa ovat poskettoman huonoja.

Rajnar Vara: The Triple Sun: A Golden Age Tale

Triple Sun kertoo kolmesta vastavalmistuneesta avaruustutkijasta, jotka hölmöilynsä takia joutuvat vieraalle planeetalle purkamaan tutkimusretkikuntaa. Pienellä lisähölmöilyllä saadaan aikaan jännitettä: mikäli kolmikko ei saa retkikunnalle jatkoaikaa, heidän uransa päättyy ennen kuin se on alkanutkaan.

Planeetalla on omalaatuisia elämänmuotoja, ja erinäisten vihjeiden perusteella retkikunta on päätellyt, että ainakin yksi elämänmuodoista on älykäs. Kontaktia ei kuitenkaan ole saatu.

Melko perinteisen scifiseikkailun henkilöt ovat epäuskottavia, muukalaiset naurettavia ja vuosikausia vierasta planeettaa tutkineen retkikunnan jäsenet ilmeisesti tyhmiä kuin saappaat.

Thomas Olde Heuvelt: The Day the World Turned Upside Down

Mitä tapahtuu, kun painovoima kumoutuu? Heuveltin novellin päähenkilö tulee tyttöystävänsä jättämäksi, ja kuin sattuman oikusta käy niin, että maailma kääntyy kirjaimellisesti ylösalaisin. Päähenkilö päättää lähteä nurinkurisessa maailmassa exänsä luo palauttamaan hänelle jäänyttä kultakalaa.

Valitettavasti päähenkilö on vastenmielinen nilkki eikä Heuvelt saa novellin perusajatustakaan toimimaan. Kirjailija yrittää kääntää vertauskuvan kirjaimelliseksi mutta ei tee sitä johdonmukaisesti: tässä maailmassa juoni määrää, mitä esineitä painovoima koskee. Ihmiset ja kylpyammeet lentävät avaruuteen, mutta maapallo pysyy kasassa, ilmakehä säilyy edelleen sen ympärillä, joet jatkavat juoksuaan. Miksi?

Edward M. Lerner: Championship B'tok

Ihmiskunta on levittäytynyt koko aurinkokuntaan, mutta sillä on seuraa: Barnardin tähden aurinkokunnasta on saapunut yksittäinen k'vithien klaani, joka on ennen novellin tapahtumia käynyt ihmisten kanssa sotaa. K'vithit hävisivät ja ovat nyt puolittaisessa vankeudessa Uranuksen kuussa Arielissa. Osittaisesta autonomiasta huolimatta k'vithit eivät ole kovin tyytyväisiä.

Lernerin tarinankerronta on suhteellisen sujuvaa, kuvattu maailmakin uskottava. Ongelma on, että tarinaa kehitellään usealla rintamalla, joista osa hylätään välittömästi. Vielä isompi ongelma on, että mitään ei saateta loppuun: Championship B'tok ei ole novelli vaan tarinanpalanen, jossa ei ole selvää jatkumoa. Se voisi yhtä hyvin loppua kesken lauseen.

Michael F. Flynn: The Journeyman: In the Stone House

Kuvittelen Flynnin tarinan sijoittuvan jonnekin Pohjois-Amerikan preerioille: päähenkilössä on alkuperäiskansan vivahdetta ja teknologia on menneiltä vuosituhansilta, vaikka paikoitellen viitataankin johonkin kehittyneempään.

Tämä on ainut novelli, jonka lukeminen jäi kesken. Ilmeisesti Flynn on kirjoittanut Journeyman-tarinoita enemmänkin, ja niinpä novelli hyppää keskellä tarinaa – ja lopulta myös hyppää siitä pois. Eri heimoista kotoisin olevien henkilöiden taustaa korostetaan käytetyillä murteilla. Kieli ei kuitenkaan sovi puhujiensa suuhun ja sen lukeminen käy tarpeettoman rasittavaksi.

Paras novelli

Kary English: Totaled

Päähenkilö on aivotutkija, joka kuolee onnettomuudessa – ja herää sitten omassa labrassaan koekappaleena. Ajatus aivoista purkissa ei ole aivan uusi, ja väistämätön rappio on kuvattu mielestäni paremmin vaikkapa Daniel Keyesin klassikossa Kukkia Algernonille. Novelli on kuitenkin vähintäänkin mukiinmenevä.

Steve Rzasa: Turncoat

Jälleen yksi tarina, jossa kehittynyt tekoäly, tällä kertaa tehokas taistelulaiva, kehittää itselleen omantunnon, tunnistaa sisimmässään tekemänsä virheet ja pienen peilailun jälkeen hyppää vastustajan leiriin.

Steven Diamond: A Single Samurai

A Single Samurai on japanilaista mörköoopperaa: jättihirviö herää yllättäin, ja jää yksittäisen miekkasankarin tehtäväksi pysäyttää kaupunkeja tuhoava kauhistus. Tarina tuo mieleen tietyt Marvelin Wolverine-sarjakuvat, joissa Logan tekee sitä mitä parhaiten osaa pohtien samalla syvällisiä. Diamondin tarinasta kuitenkin puuttuu toiminta, syvällinen pohdinta ja kauniit kuvat.

Lou Antonelli: On a Spiritual Plain

Antonellin novelli kertoo planeetasta, jossa kuolleet elävät. Paikallisten muukalaisasukkaiden kulttuuri ja jopa fysiologia on mukautunut ilmiöön, mutta ihmisillä ymmärrettävästi on asiassa pureskeltavaa. Ajatus erikoisen magneettikentän vangitsemista sieluista on mielenkiintoinen, mutta Antonelli ei oikein onnistu hyödyntämään ideaansa. Jokseenkin jännittävää on myös, että keskushenkilönä on pappi, jolle kuolleen toverin haamun kohtaaminen ei tuota minkäänlaisia uskonkriisiä tai oikeastaan edes ajatuksia uskosta.

John C. Wright: The Parliament of Beasts and Birds

Vahvan kristillisessä novellissa ihminen on kadonnut maailmasta, ja eläimet kokoontuvat pohtimaan, miten valta jaetaan. Vaikka eläinten välillä on pientä kiistaa, kaikki ovat liikuttavan yksimielisiä siitä, että luomiskertomus on totta, ja kaiken pahan alku ja juuri on nainen.

Yksi puppy-klikin valituksen aiheista on ollut ns. message fiction: Hugo-mittelöissä ovat pärjänneet kirjat, joissa halutaan ajaa agendaa hyvän tarinan sijaan. Erityisesti Wrightin paikoitellen propagandaksi yltyvällä uskonnollisuudella kyllästetyt novellit antavat kuitenkin ymmärtää, että itse asiassa agenda on ihan ok, kunhan se on riittävän konservatiivinen.

Ehdokkaista turhan moni on vain pala isompaa teosta eikä edes yritä muodostaa itsenäistä kokonaisuutta. Äänestin novellit kaikissa kategorioissa kirjaamaani järjestykseen, mutta ykkössijalle pääsi poikkeuksetta No Award. Jos maailmassa on oikeutta, ainut etäisesti palkinnon kulmaan ylettyvä lienee Kary Englishin Totaled.

P.S. Big Boys Don't Cry ja Turncoat käsittelevät molemmat tekoälyn inhimillisyyttä, oikean ja väärän tunnistamista ja lopulta tuon koneessa kukkaan puhjenneen moraalin toteuttamista. Parempia esityksiä suurin piirtein samasta aiheesta lienee pilvin pimein. Pitkän kaavan mukaan aihetta lähestyy vaikkapa Ann Leckien Ancillary Justice, lyhyemmässä muodossa parempaa työtä tekee vaikkapa David D. Levine novellissaan Damage.

Hugo 2015: Paras romaani

Kirjoittelin tuossa alkukesästä Hugo-palkinnoista ja pennuista. Muutaman oman näkemyksensä mukaan kaltoin kohdellun kirjailijan masinoima joukko äänestäjiä onnistui täyttämään Hugo-ehdokaslistat mielensä mukaisilla kirjoilla ja novelleilla.

Päätin tuolloin lukea mahdollisimman monta ehdokasta, jotta kehtaan hyvällä omallatunnolla osallistua varsinaiseen palkintoäänestykseen ja omalta osaltani vaikuttaa siihen, kenelle palkintoja jaetaan. Onnistuinkin kohtalaisen hyvin: varsinaisista kirjallisuuspalkinnoista lukematta jäivät ainoastaan John W. Campbell -palkintoehdokkat. JWC-palkinto ei ole varsinainen Hugo-palkinto, mutta se jaetaan Hugojen yhteydessä parhaalle uudelle kirjailijalle.

Kun Hugot tulevana viikonloppuna jaetaan, ajattelin kirjoittaa lyhyesti omat mielipiteeni kirjoista ja novelleista. Pyrin kirjoittamaan epämääräisesti mutta jos spoilereilta haluaa välttyä, kannattaa tämä kirjoitus ehkä jättää lukematta.

Paras romaani

Ann Leckie: Ancillary Sword

Ancillary Sword kertoo miehistönkuljetusaluksesta, joka muuttui ihmiseksi. Kyseessä on sarjan toinen osa; ensimmäinen, Ancillary Justice, voitti Hugo- ja Nebula-palkinnot viime vuonna, ja trilogian päättävä Ancillary Mercy julkaistaan loppuvuodesta.

Ancillary Sword on kirjana huomattavasti edeltäjäänsä suoraviivaisempi. Se pysyy tiukasti kiinni (romaanin) nykyhetkessä ja seuraa johdonmukaisesti päähenkilö Breqia. Kirjan alussa kerrataan ehkä turhankin paljon ensimmäisen osan tapahtumia. Tämä tekee kirjasta itsenäisemmän, mutta koska itse olin vasta lukenut Ancillary Justicen, toisto oli hiukan häiritsevää. Kirja myös vaihtaa jonkin verran suuntaa: siinä, missä Justicesta oli luettavissa tekoälyn inhimillistyminen, Swordissa korostuvat Breqin yli-inhimilliset ominaisuudet, jotka edelleen erottavat hänet ihmisistä.

Tästä huolimatta kirja on erinomaista scifiä. Se ei ole yhtä uutta ja yllättävää kuin Ancillary Justice, mutta se on vetävästi kirjoitettu, uskottava jatko yhdelle viime vuosien parhaista scifi-romaaneista.

Katherine Addison: The Goblin Emperor

The Goblin Emperor kertoo haltiakeisarin syrjään sysätystä pojasta, joka sattuman takia nousee valtaistuimelle. Kaiken muun hyvän lisäksi pojan äiti oli menninkäinen, joihin suhtaudutaan keisarikunnassa vähintäänkin karsaasti.

Kirja etenee jouhevasti vaikkakin hitaasti. Toimintaa ja väkivaltaa on vähän, enemmän keskitytään hovipolitiikkaan. Päähenkilö Maia on itsestään epävarma, korostetun empaattinen, kuunteleva ja kaikin tavoin hyvään pyrkivä hallitsija. Tämä tekee kirjasta positiivisella tavalla epätyypillisen, mutta toisaalta se jättää myös päähenkilöstä hiukan särmättömän vaikutelman.

Kirjan maailma on jonkinlainen steampunkahtava fantasiamaailma, jossa esiintyy haltioita, menninkäisiä, uskonnollisuutta ja lentäviä laitteita. Maailma on hyvin rakennettu mutta vajavainen: haltioiden ja menninkäisten välinen skisma olisi kaivannut tarkempaa kuvailua. Ainakaan tämän hetken tietojen perusteella jatkoa ei ole luvassa, joten yhteen kirjaan on tyytyminen.

Kevin J. Anderson: The Dark Between the Stars

The Dark Between the Stars on ison mittakaavan avaruusoopperaa: se aloittaa trilogian, joka on jatkoa Andersonin aiemmalle seitsemän kirjan The Saga of Seven Suns -sarjalle. Lähes 700-sivuinen ensimmäinen osa lähtee hitaasti liikkeelle mutta parantaa kuitenkin vauhtia lopun lähestyessä.

Ensimmäisen saagan lukeminen luultavasti helpottaa kirjaan orientoitumista, mutta en kokenut sitä välttämättömäksi – itselleni The Dark Between the Stars on ensimmäinen kosketus Andersoniin. Sen sijaan itse kirjan rakenne on sirpaleinen. Kirja on jaettu lyhyisiin lukuihin, jotka kertovat tapahtumista aina yhden henkilön näkökulmasta. Koska henkilögalleria on laaja, juoni etenee yhtä aikaa monella eri rintamalla, eikä henkilöihin juuri pääse syntymään minkäänlaista suhdetta.

Myönnettäköön, The Dark Between the Stars olisi luultavasti parempi kirja, jos se olisi 250 sivua lyhyempi. Nykyiselläänkin se on kuitenkin vähintäänkin mukiinmenevää perusscifiä.

Jim Butcher: Skin Game

Skin Game on kirjoista ainut, jota en lukenut kokonaan; sen sijaan luin Hugo-äänestyspaketissa tulleen satakuntasivuisen viipaleen kirjan alusta, minkä kustantaja oli katsonut riittäväksi otokseksi edustamaan kirjaa tässä kisassa.

Ja riittäähän se. Butcher kirjoittaa menevää toimintafantasiaa, joka imaisee mukaansa ja saa herkästi ahmimaan. Kirja osoittaa oivasti, että Puppy-ehdokkuus ei missään nimessä tarkoita kirjoitustaidottomuutta.

Samaan aikaan on kuitenkin todettava, että kyseessä on Dresden Files -sarjan 15. osa. Sarjassa on ehtinyt sattua ja tapahtua, ja kirja jatkuu ilmeisesti suurin piirtein suoraan edellisen kirjan lopusta. Tarina itsessään on ehkä itsenäinen, mutta iso nippu henkilöitä on jo sarjan aiemmissa osissa esiteltyjä.

Cixin Liu: The Three-Body Problem

The Three-Body Problem on itse asiassa julkaistu vuonna 2008; tämän vuoden Hugo-arvontoihin se päätyi, sillä se julkaistiin ensimmäistä kertaa englanniksi viime vuonna. Kyseessä on Kiinassa ilmeisen suositun scifi-trilogian ensimmäinen osa.

The Three-Body Problem alkaa kulttuurivallankumouksesta, mutta sangen pian siirrytään nykyhetkeen, jossa tiedeyhteisöä kuohuttaa useiden tunnettujen tieteilijöiden kuolemat ja itsemurhat. Tapahtumien keskelle puolivahingossa joutuva nanofyysikko Wang Miao päätyy avustamaan poliisia ja armeijaa kuolemien selvittämisessä. Paljastuu, että taustalla on maailman valloitusta suunnittelevat muukalaiset.

Kirjan alkuosa on ennemmin murhamysteeri kuin scifiä. Kulttuurivallankumoukseen sijoittuvat kohtaukset ovat pysäyttäviä ja osa käsitteistä ennestään tuntemattomia, mutta kääntäjä Ken Liu onnistuu avaamaan kulttuuria vähintäänkin tyydyttävästi. Itse teksti sen sijaan on kankeaa ja töksähtelevää – en tiedä, onko vika käännöksessä vai alkuperäismateriaalissa. Siihen kuitenkin tottuu hiljalleen.

Kun muukalaiset astuvat areenalle, kirja hajoaakin sitten totaalisesti. Sivut täyttyvät dialogista, jossa kaksi muukalaista keskustelee itselleen itsestäänselvyyksistä, jotta kirjailija pääsee selittämään muukalaismaailmaa ja -teknologiaa lukijalle. On vaikea keksiä mitään järkevää syytä tälle rakenteelle.

Vielä isompi ongelma on, että hard scifiksi kuvaillun kirjan tiede on naurettavaa. Tietokoneita rakennetaan lippuja nostelevista sotilaista. Protonista pyöräytetään kaksiulotteinen, planeetan peittävä taso, jolle etsataan virtapiirejä avaruusaluksilla. Tässä pyöräytyksessä tehdään pari virhettä, ja niinpä ensimmäisestä protonista syntyy yksiulotteista lankaa, toisesta kolmiulotteisia kappaleita... Kirjassa käytetään kyllä tieteellistä jargonia, mutta ei se uskottavaa ole.

Yllä esitetty järjestys oli myös se, jonka rustasin omaan äänestyslappuuni; kaksi viimeistä kirjaa sijoitin No Award -vaihtoehdon alapuolelle. Oletan kuitenkin olevani vähemmistössä. The Three Body Problem tuntuu olevan siinä määrin sekä puppy- että yleisäänestäjien suosiossa, että se saattaa hyvinkin pokata parhaan scifi-romaanin palkinnon.

P.S. Ancillary Justicen Hugo-voitto on yksi konservatiivisen puppy-klikin todisteista sille, miten palkinto on ylisuvaitsevaisten liberaalien mädättämä; kirjan päähenkilö kun ei ymmärrä tai tunnista sukupuolten välisiä eroja, ja Leckie kuvastaa tätä käyttämällä henkilöistä yleispronominia "she". Kyse on sinällään sivujuonteesta, mutta sanavalinta herätti huomaamaan, miten kirjaa lukiessakin tulee tehtyä perusteettomia oletuksia. Näkisin mielelläni Leckien kirjat suomennettuina, ja olisin kiinnostunut näkemään, miten tämä aspekti kääntyy. Vaikka suomessa ei ole sukupuolipronomineja, sukupuoleen liittyviä asenteita riittää.

P.P.S. Monessa verkossa näkemässäni arvostelussa The Dark Between the Starsia haukutaan pitkäpiimäiseksi ja henkilömäärää kohtuuttomaksi. Menneistä Hugo-ehdokkaista kuitenkin löytyy muun muassa niin kaukaa kuin viime vuodelta Robert Jordanin Wheel of Time -sarja (14 osaa, 12 000 sivua) ja George R. R. Martinin mannerlaattamaisesti etenevät A Dance With Dragons (2012) ja A Feast for Crows (2006). Vaikka Anderson-kritiikillä onkin pohjaa, saattaa olla, että arvioihin on päässyt vaikuttamaan myös se, että TDBtS pääsi kisaan puppy-listausten ansiosta.