Me ei olla enää me

Juha Sipilän (kesk) hallitus julkaisi eilen uudet suunnitelmat Suomen pystyyn nostamiseksi. Takerruin Helsingin Sanomien artikkelissa yhteen Sipilän lauseeseen:

Tämä on se osuus, joka meidän työssäkäyvien pitää näissä talkoissa kantaa.

Juha Sipilä, 8.9.2015

Mietitäänpä hetki.

Lomien leikkaaminen

Hallitus esittää vuosilomien leikkaamista 38 päivästä 30 päivään. Tämä koskee lähinnä pitkään julkishallinnon palveluksessa olleita.

Eduskunnan 30.6. alkanut istuntokausi muuten päättyi juuri 8.9. Viime vuonna joulutauko alkoi 19.12. ja työn pariin palattiin 13.1 – näistä kertyy päiviä hiukan yli 30. Toki kansanedustaja todennäköisesti tekee töitä muulloinkin kuin istuntokaudella, mutta niin tekee moni palkansaajakin.

Sairauslomat

Hallitus ehdottaa karenssia: sairausloman ensimmäinen päivä on palkaton, päivät 2–9 maksetaan 80 % palkasta. Tämän jälkeen nykyjärjestelmässäkin siirrytään Kelan päivärahalle.

Samaan aikaan toisaalla kansanedustaja ei saa palkkaa vaan palkkiota, joka rullaa sairauksista riippumatta täysimääräisenä koko kansanedustusajan.

Ylityökorvaukset

Ylityökorvauksien prosentit puolitetaan ja sunnuntaikorvaukset pienennetään 100 prosentista 75 prosenttiin.

Tässä tavallisilla kansalaisilla on selkeä etu, sillä kansanedustajien palkkioissa ei ylityökorvauksia tunneta. Toisaalta kansanedustaja saa kyllä esimerkiksi kulukorvauksia (986,81–1809,15 euroa/kk).

Muutosturva

Vastaantulona työntekijöille hallitus ehdottaa irtisanomisen yhteydessä oikeutta työllistämistä edistävään valmennukseen, joka Sipilän mukaan vastaa vähintään yrityksen keskimääräisen kuukausipalkan hintaa.

Ennen 1.3.2011 aloittaneille kansanedustajille voidaan maksaa edustajantoimen päättymisen jälkeen sopeutumiseläkettä. Tämän päivämäärän jälkeen aloittaneille maksetaan sopeutumisrahaa enintään kolmen vuoden ajan. Sopeutumiseläkkeen ja -rahan myöntävän Kevan mukaan summien suuruus ei ole julkinen tieto, Ilta-Sanomien mukaan summat vaihtelevat 1 750 eurosta yli 6 000 euroon kuukaudessa.

Ei aivan samasta puusta

Jos leikittäisiin, että muutokset ulotettaisiin koskemaan myös eduskuntaa, vaikutus olisi silti aika erilainen kansanedustajalle ja rivikansalaiselle.

Tällä hetkellä kansanedustajan peruspalkkio on 6 380 euroa kuukaudessa, johon tosin päälle lisätään aina vähintään tuo vajaan tuhannen euron veroton kulukorvaus. Pitkäaikaiset edustajat saavat 6 858 €/kk, puhemies 11 742 €/kk. Valiokuntien pomoille rapsuu lisäsatasia, samoin eduskuntaryhmien puheenjohtajille. Ville Blåfieldin ja Reetta Rädyn keväällä julkaistussa kirjassa Kuka hullu haluaa poliitikoksi kansanedustajan keskipalkkioksi arvioitiin 8 000 €/kk.

Kokoaikaisten palkansaajien mediaanikokonaisansio vuonna 2013 puolestaan oli 3 284 €/kk. Kymmenesosa näistä palkansaajista tienasi alle 2 086 euroa kuukaudessa. Valtiolla tulot olivat hiukan tätä suuremmat, kuntapuolella taas pienemmät. Osa-aikaiset työntekijät luonnollisesti tienaavat keskimäärin vähemmän. (Lähde: Tilastokeskus)

Keskipalkkaiselle muutokset tulevat kustantamaan luultavasti muutamia satasia vuodessa. Jos työrutiiniin kuuluu tasaisesti sunnuntaipäivät, lisien putoaminen saattaa vaikuttaa paljonkin. Keskituloisille leikkaukset eivät ole kivoja, mutta jos talous on osapuilleen kunnossa, tuskin maailma niihin kaatuu.

Ongelma tulee pienituloisista. Vaikka kuluilla on paha tapa kasvaa tulojen mukana, jos kansanedustajan 8 000 eurosta rutistetaan päivän tai parin palkkio pois, kansanedustaja joutuu ehkä jättämään väliin oopperaillallisen. Kun se päivä tai pari nypätään pois alimmasta tulodesiilistä, saattaa ruoka jäädä väliin pariksi päivää. Ääritapauksessa pääministeri ehkä realisoisi toisen asunnoistaan, pienipalkkainen pistää sormet ristiin ja soittaa seuraavaan kulutusluottofirmaan.

Kirjoitukseni saattaa kuulostaa populistiselta, ja sitähän se onkin. Kansanedustajien palkkio ei ole kohtuuton, jos sitä verrataan yritysmaailman – tai virkamiehistön – eliittiin. Moni edustaja tekee varmasti töitä kaksin käsin ja pyrkii aidosti ajamaan äänestäjiensä, tai ainakin eturyhmänsä, parasta. Sipilä on epäilemättä työllään omaisuutensa ansainnut.

Vaan vähintään yhtä suurta populismia on Juha Sipilän puhua meistä työssäkäyvistä. Pääministeri, miljonääriyrittäjä on peijoonin kaukana pienituloisen arkielämästä, ja puheiden perusteella näyttää siltä, että Sipilän samaistumisen kyky on vähän heikoissa kantimissa. En minäkään väitä olevani pienituloinen – ylle kirjoittamani maalailut on heitetty aivan fiilispohjalta. Vaan minun käsien heilutteluni eivät vaikutakaan koko kansakunnan toimeentuloon.

P.S. Voisin kitistä lisää Sipilän tavasta käyttää sanaa talkoot esitellessään lakimuutoksia, joilla työntekijöiden lomat lyhenevät ja tulot alenevat. Kehottaisin Juhaa tarttumaan sanakirjaan ja tarkistamaan käsitteen merkityksen.

P.P.S. Ylen jutun mukaan eniten kärsivät matalapalkkaiset naiset, vaikka MTV:n Salla Vuorikosken mukaan Sipilä kertoi hallityksen erityisesti ohjanneen vaikutuksia muualle. Sehän meni kivasti.

P.P.P.S. Ensimmäisenä ulos ehti marssimaan Raahen terästehdas, lakosta vihjailevat myös poliisit ja aliupseerit. Eivät varsinaisesti naisvaltaisia aloja, mutta kertovat ehkä omaa kieltään hallituksen ehdotusten vastaanotosta.

Tervetuloa tasavero

RKP:n Carl Haglundin mukaan ensi keväänä on odotettavissa lisää miljardileikkauksia.

Koska julkisen puolen suurimmat menot ovat opetus- ja sote-sektorilla, pitää tukia, korvauksia ja muita etuuksia kiireen vilkkaa leikata. Haglund puhuu kauniisti hyvinvointiyhteiskunnan muokkaamisesta, mutta RKP:n kuurin jälkeen hyvinvointi on jotain ihan muuta kuin mihin on totuttu.

Vaikka Haglund puhuu mieluummin leikkauksista, verotuksessakin riittää rukattavaa:

Haglund puhuu paljon voimallisemmin leikkausten tarpeesta kuin verojen korottamisesta. Tulo- tai yhteisöverojen kiristäminen heittäisi hänestä hiekkaa talouden rattaisiin.

Alv:n nostoa en vastusta. Ruoan alv:n alentaminen esimerkiksi ei ollut järkevää. Siitä pitää keskustella.

Kerrataan: tulo- ja yhteisöveroja ei voi kiristää, sillä se heittää hiekkaa talouden rattaisiin. Arvonlisäveron – ja ilmeisesti erityisesti ruuan arvonlisäveron – rukkaaminen olisi Haglundin mielestä paikallaan.

Ministeriltä jäi ilmeisesti huomaamatta muun muassa valtionvarainministeriön tiedote, jonka mukaan nykyinen vähäinenkin kasvu on yksityisen kulutuksen varassa. Taannoin ALV:n korotusta pidettiin yhtenä syynä tuon kulutuksen hiipumiseen, mutta Haglundilla on epäilemättä salainen ässä hihassaan.

Jotain perin kummallista on myös siinä logiikassa, että tuloverojen sijaan nostettaisiin ALV:tä. Voidaan puhua työn sivukuluista ja verotuksen vaikutuksesta työllisyyteen, ja voidaan toki väittää, että ihminen voi itse säädellä kulutustaan. Nimikkeestä riippumatta veroeurot kuitenkin viime kädessä lähtevät samasta pussista. Ero tulee siinä, että ALV on kaikille sama: sen nostaminen kirpaisee pienituloista huomattavasti enemmän kuin keski- tai suurituloista. Kokoomusnuoret ehdottivat tasaveroa ja saivat aikaan vastalausemyrskyn; nyt sitä käytännössä ehdottaa hallituspuolueen puheenjohtaja, istuva puolustusministeri.

Pisteenä i:n päälle Haglund vielä pitää ruuan ALV-alea virheenä. Viis siitä, että suomalainen ruoka on jo nykyisellään Euroopan viidenneksi kalleinta, osaltaan verotuksen takia. Tai että pienituloisen tuloista neljännes saattaa mennä ruokaan. Ei muuta kuin pois vaan, sillä saadaan hyvinvointivaltio uuteen muotoon!

En ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että alennetut ALV-prosentit ovat oikea tapa tukea köyhää kansanosaa. Minulla on kuitenkin hyvin vähän uskoa siihen, että Haglund olisi oikeasti ensi keväänä rakentamassa suomalaista verotus- ja tukikäytäntöä kokonaan uusiksi. Näillä ulostuloilla vaikuttaa siltä, että niillä, joilla aikaisemmin meni huonosti, menee uudistusten jälkeen entistä huonommin.

Suomalaista järjestelmää on moitittu siitä, että se tarjoaa liikaa keppiä ja liian vähän porkkanaa. Haglundin tapauksessa tästä ei tarvitse huolehtia, sillä hän ei tarjoa kumpaakaan. Sekä kepin että porkkanan tarkoitus on ohjata ihmisiä haluttuun suuntaan; Haglundin työkalu on nuija, jolla polvillaan olevat murjotaan kunnolla maihin. Suunta tietysti sekin.

P.S. Helsingin Sanomat esittelee kuntien kulurakennetta. Yleisellä tasolla kuntasäästäjää voi harjoitella HS:n säästöpelissä.

P.P.S. Haglundin esille nostama aikuisten hammashoito tuli tosiaan nykyisessä laajuudessaan kuntien tehtäväksi 2000-luvun alussa, mutta kolmekymppiset pääsivät kunnalliseen hoitoon jo 1980-luvulla (PDF). Ehdotus sopii siis hyvin Yleisradion Aikamatkoja 70-luvulle -sarjaan.

P.P.P.S. Ruuan ALV:n korottamista muiden tasolle ehdotti myös valtiovarainministeriö (PDF) muutama kuukausi sitten. VM:n lapussa kerrotaan, että varakkaimmissa tuloryhmissä kulutukseen menee 60% tuloista, alimmissa yli 100%; toisin sanoen kansakunnan köyhimmät elävät jatkuvasti velaksi. Tämän jälkeen verrataan kulutetun rahan jakautumista ja todetaan, että köyhimmillä menee suurempi osuus kulutuksesta ruokaan; prosentuaalisesti ero ei kuitenkaan ole merkittävä, joten VM päätyy toteamaan, että tulonjaon kannalta alennettu prosentti ei ole merkittävä. Ok, mutta entäpä elämänlaadun? Missä todellisuudessa näitä esityksiä valmistellaan?