Luurivuotoa

Helsingin Sanomat kirjoittaa tänään (23.2.) Sunnuntai-osiossaan, kuinka Lumia-puhelimet vuotavat tietoja ulkomaille.

Tavallaan tämä ei ole edes uutinen: viimeistään viime kesän Snowden-paljastusten jälkeen ei pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä, että puhelimia seurataan. Eikä tähän oikeastaan Snowdenia edes tarvittu: kaikki nykyiset älypuhelimet tukeutuvat innokkaasti pilvipalveluihin, ja ne pilvet sijaitsevat tyypillisesti jossain ihan muualla kuin Suomessa. Snowden lisäsi juttuun mausteeksi NSA:n, mutta tiedon siirtyminen ulkomaille oli jo ennestään selviö.

Mielenkiintoiseksi Helsingin Sanomien jutun tekevät sen sivujuonteet. Lehden saamien tietojen mukaan nimittäin Nokia on jo vuosien ajan toiminut sujuvassa yhteistyössä poliisin kanssa ja toimittanut puhelinten seurantatietoja tarpeen mukaan, turhia oikeuden määräyksiä kyselemättä.

Tietojen pyytäminen ja antaminen muistuttaa ainakin päällepäin viime syksyistä Kiakkovieras-tapausta, jossa poliisi pyysi keskustelupalstan ylläpitäjältä verkkokirjoittajien henkilötietoja. Tuolloin eduskunnan oikeusasiamies päätti (PDF), että tietojen kysely oli poliisilain mukaista, vaikka sitä ei aivan pienimpiin tarpeisiin pitäisikään käyttää.

Kiakkovieras-kysely perustui poliisilain 36. pykälään, jonka mukaan tietoja on mahdollista pyytää ja saada, jos poliisille kuuluvan tehtävän suorittaminen sitä edellyttää. Ympäripyöreän pykälän tavoitteena on ilmeisesti ollut lähinnä mahdollistaa yhteydenotto silloinkin, kun henkilön yhteystiedot eivät ole julkisia. Siitä on kuitenkin tullut myös tutkinnan väline, jolla kierretään poliisilain ja pakkokeinolain 5a luvun vaatimusta oikeuden päätöksestä.

Jos HS:n tiedot pitävät paikkansa, ollaan kuitenkin epäselvillä vesillä. Pahaksi onneksi nimittäin tuo mainittu 36 § sisältää rajauksen:

Telekuuntelusta, televalvonnasta ja tietojen hankkimisesta matkaviestimien sijainnista on voimassa, mitä niistä erikseen säädetään.

Nyt on käynyt niin, että niistä erikseen säädetään, että lupa pitäisi olla. Tietosuojavaltuutettu Reijo Aarnio on syystäkin huolissaan.

Viestintävirasto vesittyy

Itseäni huolestuttaa ehkä vieläkin enemmän Viestintäviraston rooli. HS:n mukaan Viestintäviraston tehtävä on valvoa viestisalaisuutta ja valtionhallinnon käyttämien laitteiden turvallisuutta.

Virasto ryhtyikin tarmokkaasti toimeen ja lähetti Nokialle selvityspyynnön kesäkuussa 2013, ensimmäisten Snowden-paljastusten jälkimainingeissa. Tähän saakka kaikki vaikuttaa hyvältä: huolestuttavaa tietoa saatuaan virasto otti kopin ja lähti selvittämään asiaa. Jos asia olisi edennyt tällä ladulla, kaikki olisi hyvin. Vaan kun ei:

Nokia ei pystynyt antamaan Viestintäviraston toivomaa vakuutusta puhelimiensa yksityisyydensuojasta.

Heinäkuussa 2013 Viestintävirasto vesitti alkuperäisen pyyntönsä ja teki uuden, entistä suppeamman pyynnön Nokialle. Nokia ei pystynyt vieläkään vastaamaan.

[...]

Viestintäviraston kolmannessa pyynnössä vakuutus rajattiin koskemaan suomalaisille myytäviä laitteistoja ja ohjelmistoja. Pyynnön ulkopuolelle rajattiin alihankkijoiden ja yhteistyökumppaneiden toimenpiteet.

Virasto, jonka tehtävänä on huolehtia laitteiden turvallisuudesta, laimensi siis selvityspyyntöään aina vain ohuemmaksi, kunnes päästiin sellaiseen sanamuotoon, jolla Nokia pystyi sen allekirjoittamaan. Ja silloinkin vain vaivoin:

Nokian tiedossa ei ole, että sen Suomessa myytäviin tuotteisiin olisi tarkoituksellisesti asennettu valmistusvaiheessa sellaisia toiminnallisuuksia tai komponentteja, jotka mahdollistavat käyttäjän yksityisten tietojen paljastumisen ulkopuolisille käyttäjän tietämättä.

Kuten Helsingin Sanomien jutussakin todetaan, Nokia ei tietenkään ole tässä tilanteessa yksin. Jos käytössä on Android, luuri huutelee tietojaan Googlen pilveen, iPhone puolestaan soittelee innolla Applelle. Nokia ja Microsoft eivät tässä joukossa ole välttämättä sen parempi tai huonompi valinta.

Olisi myös suureellista kuvitella, että Viestintäviraston kaltainen pienen maan pieni elin pystyisi selvityspyynnöillään jotenkin muuttamaan tilannetta, jos tietovuotoa tapahtuisi. Vaan jos selvityspyyntö joudutaan laimentamaan niin suppeaksi, että se ei vastaa tarkoitusperiään, sitä oli turha lähettää alunperinkään.

Suomen virallinen käyttöjärjestelmä

Jos valtionhallinnon tietoturvasta ollaan aidosti huolissaan, on tietysti paikallaan kysyä, mitä tilanteelle voisi tehdä. Pitäisikö valtionhallinnon lyödä viisaat päänsä yhteen ja tilata Tiedolta, Accenturelta, CGI:ltä tai joltain muulta virallisen leiman saaneelta konsulttitalolta kotimainen kännykkäkäyttöjärjestelmä?

Idea ei ole aivan mahdoton. Vaikka Google on monien mielestä siirtynyt pahisten joukkoon, Android on edelleen vähintäänkin oiva pohja vaikkapa jollekin CyanogenModin kaltaiselle käyttöjärjestelmälle. Amazon on sekin osoittanut, että kun halua riittää, Androidista voi kehittää Googlesta riippumattoman version. Haluttaessa puhelimet voitaisiin noutaa edelleen suoraan kaupasta, ohjelmistoksi vain pultattaisiin tietoturvallinen Findroid.

Hiukan maanläheisempi vaihtoehto on siirtyä käyttämään puhelimia, jotka eivät vuoda tietoja. Viestintäviraston tänään julkaiseman tiedotteen mukaan tietoturvaa koskeva vakuutuspyyntö lähetettiin myös Jollalle. Jos kyseessä on pyyntö, joka Nokiallekin alunperin lähetettiin, ja jos Jolla kykenee vastaamaan siihen myöntävästi, luulisi valtionhallinnossa piakkoin koittavan luurinvaihtoviikot.

P.S. Koska viittasin viime vuotisiin tapahtumiin, linkittelin selvyyden vuoksi vanhoihin lakeihin. Vuoden alusta on nimittäin tullut voimaan uusi poliisilaki (siinä katso 5. luku, salaiset tiedonhankintakeinot) ja uusi pakkokeinolaki (10. luku, salaiset pakkokeinot). Lakeja on siinä määrin teknistetty, että nyt puhutaan muun muassa tukiasematiedoista. Itse kukin voi miettiä, onko soluverkkoteknologian termistön tuominen lakiin kestävää kehitystä.

Design-Kaikkonen

Marimekko-keskustelu on käynyt kuumana. On ollut mielenkiintoista seurata ihmisten tulkintoja siitä, mitä on tapahtunut, onko jotain tehty väärin, ja jos on, niin mitä.

Twitterissä maallikot ja asian harrastajat ihmettelevät valokuvan piiloteltua käyttöä. Luovilla aloilla ja erityisesti suunnittelualalla moni tuntuu kuitenkin pitävän käytäntöä itsestäänselvänä ja hyväksyttävänä.

@JussiPullinen …koska kuvista lainaus/läpipiirto on aikalailla business as usual. Alalle siinä ei ole mitään uutta tai merkittävää

— Sami Niemelä (@samin) September 28, 2013

Niin, Aalto-yliopiston dekaani, entinen Taideteollisen korkeakoulun rehtori Helena Hyvönen tosiaan oli sitä mieltä, että valokuvasta olisi pitänyt mainita. Tosin näkemys on kymmenen vuoden ja ison kohun siloittelema:

@JussiPullinen btw. työssä oli 10+ näkymää maailmalta (sis. hankalia perspektiivejä) pätevä jury tuskin luuli Louekarin käyneen itse niissä

— Erkka Peitso (@erkka) September 28, 2013

Mistä tässä sitten on kyse? Osittain kulttuurin murroksesta. Läpi piirtäminen on saattanut olla ok, ja voi olla, että se on sitä vieläkin, mutta selvästikään tilanne ei ole aivan niin selkeä ja yksinkertainen kuin keskustelussa halutaan antaa ymmärtää.

@JussiPullinen Toimittajat ilmeisesti eivät tahallaan ymmärrä luovaa alaa, jossa lainataan ja inspiroidaan, kun tehdään uutta. Naurettavaa.

— Kalle Kinnunen (@kallekinnunen) September 28, 2013

On tietenkin totta, että taiteessa vaikutteita imetään kaikkialta, eikä sitä tehdä pullossa. Esimerkiksi Anssi Kela on blogissaan avannut monien kappaleidensa syntyhistoriaa, myös vaikutteiden osalta. Toisaalta Bitter Sweet Symphony muuttui yhdessä yössä Verven kappaleesta Rolling Stonesiksi, kun lainaa oli hiukan liikaa.

Vaikutteilla ja vaikutteilla on eroa. On yksi asia piirtää huomaamattaan oman työnsä taustalle Simpsons-pilvet. Välillä alitajunta tekee tepposensa ja omaan teokseen putkahtaa turhan selkeä laina; silloin on syytä nostaa kädet pystyyn ja pyytää anteeksi.

Nyt ei kyse ole alitajunnan myyräntyöstä, vaan valokuvan tyylitellystä toisintamisesta. Teos voi olla uusi ja käytäntö alalla hyväksytty, mutta käsien levittely ja kohun ihmettely – tai sen sysääminen toimittajien harteille – ei avaa tilannetta. Kuten Jussi Pullinen asian ilmaisi:

@samin Vastaavissa kohuissa alan sisällä käytännöissä ei koskaan nähdä ihmeellistä. Ulkopuolisesta voi näyttää toiselta.

— Jussi Pullinen (@JussiPullinen) September 28, 2013

Tämä on jotain, joka Marimekolta ja joiltakin kommentoijilta on jäänyt täysin huomiotta. On aivan yhdentekevää, mikä on alan sisäinen käytäntö. Nyt ei viestitä alan henkilöille, nyt puhutaan yleisölle.

Olisiko valokuvasta siis pitänyt kertoa? No kyllä, viimeistään siinä vaiheessa, kun kuvion alkuperää epäiltiin. Itselläni ei ole pienintäkään epäilystä siitä, etteikö Marimekko olisi lehdistötiedotetta rustatessaan tiennyt alkuperäisen kuvan olemassaolosta. Valokuvaa ei mainita sanallakaan, mutta tiedotteessa ei myöskään valehdella; sanavalinnat on tehty siten, että yleisölle syntyy mielikuva Espan puistossa näkymiä tähyilleestä suunnittelijasta.

Tiedotteen peittelevyyttä korostaa se, että sitä varten käytiin erikseen valokuvaamassa näkymä Espalta. Jos jonkun muun ottaman valokuvan käyttäminen kuosin pohjana on kerran täysin hyväksyttävää, Marimekko olisi päässyt huomattavasti helpommalla antamalla tiedotteen kylkeen viitteeksi Lepon alkuperäisen valokuvan. Näin ei kuitenkaan tehty.

@JussiPullinen @samin @sami_sundell ei tässä ole tekijänoikeuskysymykset oleellisia: uusi teos selkeästi. mutta mitä väliä, kansa tietää.

— Mika Porspakka (@mikap) September 28, 2013

Tavallaan Mika Porspakka on oikeassa: tekijänoikeus ei välttämättä ole tässä kohtaa oleellista. Se ei muuta miksikään sitä, että aiheessa ja käytännöissä selkeästi riittää keskusteltavaa.

Vastaavaa esimerkkiä voi hakea vaikkapa valokuvauksen puolelta. Lain kannalta on täysin selvää, että julkisella paikalla saa kuvata lähes mitä tahansa. Laista riippumatta viime vuosina on kuitenkin käyty kovastikin keskustelua valokuvaamisen hyväksyttävyydestä. Selkeimmin tämä on tullut näkyviin lasten kohdalla: nykyään ei liene olemassa sellaista päiväkotia, josta ei kotiin kiikuteltaisi vanhemmilta kuvauslupaa anovia lappuja. Laki ei sellaista vaadi, mutta muuttunut yhteiskunta vaatii.

Täysin toisella elämänalalla mieleen tulee väistämättä Antti Kaikkonen (kesk). Mies tuomittiin taannoin käytännöstä, joka on ollut voimassa vuosikymmeniä. Laki ei ole muuttunut, mutta jossain vaiheessa yhteiskunta ja laintulkinta muuttui.

Saattaa olla, että jatkossa Marimekolla ollaan entistä tarkempia suunnittelijoiden käyttämän materiaalin suhteen, ja ainakin sopii toivoa, että myös viestintä otetaan jossain vaiheessa haltuun. Valitettavasti kohu kiteytyy yhteen yritykseen ja suunnittelijaan. Louekarista on tulossa design-maailman Kaikkonen.

P.S. Nokian entinen innovaatiojohtaja Juhani Risku suomii blogissaan Marimekon suunnittelukulttuuria. Polveilevan jorinan kritiikki olisi vaikuttanut huomattavasti teräväkatseisemmalta, jos viiltävä analyysi Hetkiä-kuosin automalleista olisi kirjoitettu edelliseen, kuosia puolustavaan päivitykseen.

P.P.S. Koko juttu lähti liikkeelle barcelonalaisesta kassista. Miten on, Yle, onko Hetkiä edelleen kassikopio, vai onko luvassa oikaisu? Anteeksi pitäisi pyydellä muuallakin kuin Marimekolla.

Epäonnistumisia: Marimekon viestintä, Ylen journalismi

Yleisradio julkaisi toissailtana uutisen, jossa Marimekkoa epäillään jälleen yhdestä plagiaatista.

Juttu oli lyhyt ja epämääräinen, samoin kuin Iltalehden vastaava: syytöksen perustana oli kuva nimettömän henkilön vuonna 2001 Barcelonasta ostetuksi väitetystä kassista. Marimekolta ei saatu kommenttia, ei myöskään suunnittelijalta, eikä ilmeisesti myöskään kassin valmistajalta. Tässä vaiheessa toimittajalla pitäisi hälytyskellojen soida.

Kun kohumylly lähti täysillä käyntiin, myös Ilta-Sanomat liittyi joukkoon, mutta hiukan erilaisella otteella:

Laukun omistaja tosin kertoi, että hän ei ole ihan varma siitä, oliko vuosi sittenkään 2001, kun hän osti laukun. Mahdollisesti näin oli, hän sanoi keskiviikkona IS:lle.

IS:n päätoimittaja Ulla Appelsin kertoi, että juttua oli tarjottu myös heille jo keskiviikkona.

@svuorikoski IS haastatteli ke,mutta koska Marimekon kommenttia ei saatu ja epävarmuustekijöitä oli, emme heti julkaisseet. Toisin kuin Yle.

— Ulla Appelsin (@AppelsinUlla) September 26, 2013

Iltapäivälehtiä tavataan paheksua lööppihakuisuudesta ja löysästä journalismista, mutta Appelsinin näpäytys Ylen suuntaan on varsin paikallaan. Pelkästään satunnaisen henkilön muistikuviin perustuva plagiointisyytös on peijoonin hataralla pohjalla.

Kaikki uutisia seuranneet tietävät, miten sitten kävi. Marimekko julkaisi tiedotteen, jossa kerrottiin Maija Louekarin voittamasta kilpailusta vuonna 2003 ja julkaistiin kuvia alkuperäisistä kilpailutöistä. Yle kuitenkin luotti edelleen lähteeseensä.

Kohu ei kuitenkaan laantunut, sillä seuraavaksi tutkivan yleisön silmiin sattui pari vuotta vanha blogaus, jossa Mika Savela vertaa Hetkiä vuodelta 1966 olevaan valokuvakirjaan.

Kun kuvia katselee, on aika selvää, että Louekarin työ on tehty kirjan kuvan pohjalta – saattaa olla vaikka suoraan Photoshopilla väännetty. Viimein myös Marimekko myönsi asian. Tässä välissä muun muassa toimitusjohtaja Mika Ihamuotila ehti uhkua pyhää vihaa perättömistä syytteistä.

Tässä kohtaa on syytä pysähtyä.

On nimittäin niin, että ainakin toistaiseksi näyttää vahvasti siltä, että Yleisradion ja Iltalehden esittämät epäilyt tosiaankin ovat perättömiä. Toimittajan työ on ollut suoraan sanoen kelvotonta, eikä lähdekritiikistä ole ollut häivääkään.

Yleisradio ei ole edelleenkään ilmaissut olleensa asiassa väärässä. Päinvastoin, se ehti julkaista toisenkin uutisen samasta aiheesta.

Voidaan toki leikitellä ajatuksella, että espanjalainen suunnittelija oli lomalla Suomessa, osti täältä valokuvakirjan ja päätti suunnitella sen perusteella kauppakassin. Pari vuotta myöhemmin nuori suomalainen opiskelija näki kassin, ihastui kuosiin ja julkaisi sen omanaan. Aika paljon todennäköisempää kuitenkin on, että kassin omistaja ei vain muista vuosilukuja oikein.

Juttu ei lopu aivan tähän, sillä Marimekon viimeisimmän tiedotteen jälkeen Yle uutisoi asiasta:

Marimekko vahvistaa, että suunnittelija Maija Louekarin Hetkiä/Moments -nimisen kuosin inspiraationa on toiminut Markus Lepon 60-luvulla ottama valokuva.

Yhtiön mukaan esikuvana olevasta valokuvasta välittyvät suunnittelijan toteamalla tavalla kaupunkinäkymät Helsingistä. Louekari itse kertoi aiemmin saaneensa inspiraation kuosiinsa tarkkaillessaan kaupunkinäkymiä Helsingin keskustassa.

No ei. Ihmisen mieli kyllä mielellään kuvittelee suunnittelijan istumaan Espan puistoon piirtämään, mutta ei sitä alkuperäisessä Hetkiä-lehdistötiedotteessa sanota:

Oman Hetkiä/Moments-kuosini inspiraationa olivat kaupunkinäkymät Helsingistä. Piirsin Helsingin keskustasta kaupunkinäkymää, jossa katse kohdistuu Esplanadin puiston suunnalta Fabianinkadun ja Pohjoisesplanadin risteymään.

Inspiraationa voi toimia myös valokuva, ja niin tässä tapauksessa pääsi käymään. Miten olisi, Yleisradio, jos vaikka ryhdistäytyisitte hiukan?

Marimekon viestintä

Koko vuoden jatkuneiden plagiointikohujen Marimekon asema design-talona on asetettu kyseenalaiseksi. Sen sijaan päivänselväksi on käynyt, että viestintää siellä ei ainakaan osata.

Kristiina Isola on toistaiseksi ainut suorasta kopioinnista kiinni jäänyt suunnittelija. Yritys ei voi yhtä aikaa harrastaa nollatoleranssia kopioinnin suhteen ja jatkaa yhteistyötä Isolan kanssa.

Eilinen lehdistötiedote Hetkiä-kuosin kilpailuvoitosta on tarkkaan mietitty. Sen sanamuodot on valittu siten, että se on täysin todenmukainen mutta jättää siitä huolimatta olennaisen asian mainitsematta. Kun on tiedossa, että pohjana on vanha valokuva, tuntuu lehdistötiedotteen kylkeen kuvattu Espan näkymä irvokkaalta. Ihamuotilan esiintyminen Huomenta Suomen haastattelussa alkaa sekin haiskahtaa tekopyhältä.

Ei näin, Marimekko. Tässä tapauksessa ei suoranaisesti ole edes tehty mitään väärää, mutta jatkuva kieltäminen saa kaiken kuulostamaan epäilyttävältä. Miksi alkuperäistä kuvaa ei suosiolla liitetty eiliseen lehdistötiedotteeseen? Ihamuotila oli oikeassa hyökätessään Yleisradion uutisointia vastaan, mutta katsojia kohtaan olisi pitänyt esiintyä lakki kourassa viimeistään siinä vaiheessa, kun esiin nostettiin alkuperäinen valokuva. Sillä ei tämä nyt aivan mennyt niin kuin elokuvissa.

Ei mitään väärää?

Niin, se kuosi. Tosiasia on, että se on hyvin erilainen kuin alkuperäinen valokuva. Joku voisi sanoa sitä vaikka uudeksi teokseksi – ja jos oikeuteen mentäisiin, niin sanottaisiinkin.

Suomessa nimittäin valokuvan suoja ei ole erityisen vahva. Valokuva sinällään on aina suojattu: tekijänoikeuslaki sisältää varsinaisen tekijänoikeuden lisäksi myös lähioikeuksia, joihin kuuluu myös valokuvaajan oikeus määrätä kuvastaan. Tämä oikeus on nykyään voimassa 50 vuotta kuvan ottamisesta.

Näin ei kuitenkaan ollut aina. Esimerkiksi Wikipedian tiedostojen käyttösäännöt valokuvan osalta tietävät kertoa, että vuonna 1966 elettiin aikaa, jolloin valokuvan suoja oli voimassa vain 25 vuotta. Mikäli siis kyse ei ollut teoksesta, kuvan suoja-aika on mennyt jo hyvän aikaa ennen kuin Louekari teki oman teoksensa.

Hyvin suurella todennäköisyydellä Markus Lepon katunäkymää ei pidettäisi teoksena. Se on miellyttävää ajankuvaa, mutta siinä ei ole mitään erityislaatuista, mikä nostaisi sen teokseksi. Oikeuskäytännössä puolestaan on päädytty siihen, että valokuva ja siitä maalattu muotokuva eivät olleet yhden teoksen ilmentymiä, vaan maalaus oli itsenäinen teos. Sama tuomio tullisi myös valokuvasta tehdylle abstraktille viivapiirrokselle. Ja kappas, kauppaoikeuden professori Rainer Oesch on samaa mieltä.

Koko hässäkän jälkeen käteen jää siis yksi suunnittelija, joka tuntuu voittaneen kilpailun jälkikäteen arvioiden kevyehköillä eväillä. Yksi vaatefirma, jolla on hyvin suuria ongelmia viestinnässään ja paljolti sen seurauksena yhä suurempia ongelmia yleisessä uskottavuudessan. Yksi kappale julkisia viestintäyhtiöitä, joka näyttää pudottaneen pallon totaalisesti mutta jatkaa sujuvasti valitsemallaan linjalla. Sekä ennen kaikkea yksi arkkitehti, joka jo pari vuotta sitten näki sen, minkä julki tulemiseen vaadittiin kokonainen nippu leväperäistä uutisointia ja pari vuorokautta päätöntä sosiaalismediaalista vouhotusta.

Tervetuloa tasavero

RKP:n Carl Haglundin mukaan ensi keväänä on odotettavissa lisää miljardileikkauksia.

Koska julkisen puolen suurimmat menot ovat opetus- ja sote-sektorilla, pitää tukia, korvauksia ja muita etuuksia kiireen vilkkaa leikata. Haglund puhuu kauniisti hyvinvointiyhteiskunnan muokkaamisesta, mutta RKP:n kuurin jälkeen hyvinvointi on jotain ihan muuta kuin mihin on totuttu.

Vaikka Haglund puhuu mieluummin leikkauksista, verotuksessakin riittää rukattavaa:

Haglund puhuu paljon voimallisemmin leikkausten tarpeesta kuin verojen korottamisesta. Tulo- tai yhteisöverojen kiristäminen heittäisi hänestä hiekkaa talouden rattaisiin.

Alv:n nostoa en vastusta. Ruoan alv:n alentaminen esimerkiksi ei ollut järkevää. Siitä pitää keskustella.

Kerrataan: tulo- ja yhteisöveroja ei voi kiristää, sillä se heittää hiekkaa talouden rattaisiin. Arvonlisäveron – ja ilmeisesti erityisesti ruuan arvonlisäveron – rukkaaminen olisi Haglundin mielestä paikallaan.

Ministeriltä jäi ilmeisesti huomaamatta muun muassa valtionvarainministeriön tiedote, jonka mukaan nykyinen vähäinenkin kasvu on yksityisen kulutuksen varassa. Taannoin ALV:n korotusta pidettiin yhtenä syynä tuon kulutuksen hiipumiseen, mutta Haglundilla on epäilemättä salainen ässä hihassaan.

Jotain perin kummallista on myös siinä logiikassa, että tuloverojen sijaan nostettaisiin ALV:tä. Voidaan puhua työn sivukuluista ja verotuksen vaikutuksesta työllisyyteen, ja voidaan toki väittää, että ihminen voi itse säädellä kulutustaan. Nimikkeestä riippumatta veroeurot kuitenkin viime kädessä lähtevät samasta pussista. Ero tulee siinä, että ALV on kaikille sama: sen nostaminen kirpaisee pienituloista huomattavasti enemmän kuin keski- tai suurituloista. Kokoomusnuoret ehdottivat tasaveroa ja saivat aikaan vastalausemyrskyn; nyt sitä käytännössä ehdottaa hallituspuolueen puheenjohtaja, istuva puolustusministeri.

Pisteenä i:n päälle Haglund vielä pitää ruuan ALV-alea virheenä. Viis siitä, että suomalainen ruoka on jo nykyisellään Euroopan viidenneksi kalleinta, osaltaan verotuksen takia. Tai että pienituloisen tuloista neljännes saattaa mennä ruokaan. Ei muuta kuin pois vaan, sillä saadaan hyvinvointivaltio uuteen muotoon!

En ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että alennetut ALV-prosentit ovat oikea tapa tukea köyhää kansanosaa. Minulla on kuitenkin hyvin vähän uskoa siihen, että Haglund olisi oikeasti ensi keväänä rakentamassa suomalaista verotus- ja tukikäytäntöä kokonaan uusiksi. Näillä ulostuloilla vaikuttaa siltä, että niillä, joilla aikaisemmin meni huonosti, menee uudistusten jälkeen entistä huonommin.

Suomalaista järjestelmää on moitittu siitä, että se tarjoaa liikaa keppiä ja liian vähän porkkanaa. Haglundin tapauksessa tästä ei tarvitse huolehtia, sillä hän ei tarjoa kumpaakaan. Sekä kepin että porkkanan tarkoitus on ohjata ihmisiä haluttuun suuntaan; Haglundin työkalu on nuija, jolla polvillaan olevat murjotaan kunnolla maihin. Suunta tietysti sekin.

P.S. Helsingin Sanomat esittelee kuntien kulurakennetta. Yleisellä tasolla kuntasäästäjää voi harjoitella HS:n säästöpelissä.

P.P.S. Haglundin esille nostama aikuisten hammashoito tuli tosiaan nykyisessä laajuudessaan kuntien tehtäväksi 2000-luvun alussa, mutta kolmekymppiset pääsivät kunnalliseen hoitoon jo 1980-luvulla (PDF). Ehdotus sopii siis hyvin Yleisradion Aikamatkoja 70-luvulle -sarjaan.

P.P.P.S. Ruuan ALV:n korottamista muiden tasolle ehdotti myös valtiovarainministeriö (PDF) muutama kuukausi sitten. VM:n lapussa kerrotaan, että varakkaimmissa tuloryhmissä kulutukseen menee 60% tuloista, alimmissa yli 100%; toisin sanoen kansakunnan köyhimmät elävät jatkuvasti velaksi. Tämän jälkeen verrataan kulutetun rahan jakautumista ja todetaan, että köyhimmillä menee suurempi osuus kulutuksesta ruokaan; prosentuaalisesti ero ei kuitenkaan ole merkittävä, joten VM päätyy toteamaan, että tulonjaon kannalta alennettu prosentti ei ole merkittävä. Ok, mutta entäpä elämänlaadun? Missä todellisuudessa näitä esityksiä valmistellaan?

Bisnesmiehiä eikä marjanpoimijoita

Pari viime viikkoa on kovasti puhuttu marjanpoimijoista. Viitisenkymmentä thaimaalaista marjanpoimijaa heitti Saarijärvellä hanskat tiskiin ja nosti yrittäjää vastaan syytteen ihmiskaupasta. Samainen yrittäjä puolestaan siirsi poimijoiden lennot omin käsin aikaisemmaksi, joten tällä haavaa poimijat ovat maassa ilman tietoa, miten ja koska pääsisivät kotiin.

Syyttäjä ehti jo lopettaa esitutkinnan (PDF), sillä saatujen tietojen perusteella näytti selvältä, että ihmiskaupan määritelmä ei täyty. Poimijoiden lakimies Ville Hoikkala ihmetteli päätöstä, sillä kaikkea näyttöä ei ole esitelty.

Helsingin Sanomissa kerrottiin tänään, että thaipoimijat keräävät nykyään 80–90% yritysten kautta myyntiin tulevista marjoista. Marjayrittäjien mukaan thaimaalaiset ovatkin liiketoiminnalle elinehto:

Ilman thaimaalaisia iso määrä marjojen jatkojalostuksen kehittämiseen käytettyä julkista rahaa menisi hukkaan. Lisäksi monien yritysten toiminta loppuisi, ja luonnonmarjoja jouduttaisiin tuomaan Suomeen, sanoo Arktiset aromit -yhdistyksen toiminnanjohtaja Simo Moisio.

Ilman thaimaalaisia voimme laittaa lapun luukulle, vahvistaa Marja Bothnian vientipäällikkö Ben Strömsten.

City-lehdessä Taneli Hämäläinen kirjoittaa myös poimijoista. Piirtyy osapuilleen seuraavanlainen kuva:

• Thaimaalaiset ovat yrittäjiä. Suomalainen marjayritys tosin kutsuu heidät Suomeen ja on viisumissa merkitty työnantajaksi, mutta työsopimusta ei kirjoiteta, luvataan vain ostaa kerätyt marjat.
• Yritykset pidättävät automaattisesti palkasta muun muassa majoituskuluja ja auton vuokraa. Tai ei tietenkän palkasta, sillä thaimaalaisethan ovat yrittäjiä.
• Esimerkiksi Suolahden tapauksessa thaimaalaisen poimijan ja meikäläisen marjayrittäjän välissä on 12 porrasta erilaisia alihankkijoita, jotka kukin nappaavat oman siivunsa tuloista.
• Marjasta saatavia tuloja ei makseta poimijalle vaan thaimaalaiselle välittäjälle, joka huolehtii siitä, että velat tulee kuitattua.

Helsingin Sanomien mukaan thaimaalaisten keskituntipalkka on 2,40 euroa. Kuulostaako pieneltä? No niin pitääkin. Se on peijoonin vähän, vaikka valtio ei marjanpoimintaa verotakaan.

Maailmahan on, kuten tunnettua, globaali, joten suomalaisten yrittäjien huoli ulkomailta tulevasta marjasta on aiheellinen. Kuinka siis muualla toimitaan?

Suomalaiset marjat kilpailevat muun muassa Kiinasta, Venäjältä ja Ruotsista tulevan halvemman marjan kanssa.

Ruotsiin thaimaalaiset poimijat tulevat työluvalla eivätkä Suomen tavoin turistiviisumilla ja omalla riskillä. Käytäntö takaa poimijalle noin 2 000 euron kuukausittaisen verotettavan minimiansion.

Suomalaisyrittäjät eivät lämpene käytännölle.

Suomessa on tällä hetkellä maailman paras systeemi ja win-win-tilanne. Poimija ei maksa veroja tuloistaan ja tuo varmasti marjansa metsästä meille joka päivä, toteaa Strömsten.

Suomalaiset marjayritykset eivät siis ole halukkaita ottamaan poimijoita työsuhteeseen tai nostamaan palkkioita, sillä pelkona on markkinat valtaava ruotsalainen halpamarja. Ruotsissa poimijoilla on kuitenkin onnistuttu määrittelemään minimiansio – tosin Ruotsissakin on eurooppalaisia omalla riskillä poimijoita.

Nyt olisi ehkä hyvä hetki pysähtyä miettimään, kuinka elinkelpoinen on toimiala, joka perustuu siihen, että maahan saapuu velkarahalla nimellisiä yrittäjiä, jotka kantavat riskin huonosta sadosta ja huijaavista välikäsistä. Suomalaisen yrittäjän suurin riski puolestaan tuntuu olevan siinä, että maahan ei saadakaan houkuteltua riittävästi kusetettavia. Strömstenin win-win ilmeisesti viittaa siihen, että voittoja kerätään kaksin käsin.

P.S. HS:n haastattelemat thaimaalaiset ovat tilanteeseen kohtalaisen tyytyväisiä – kotimaan 165 euron kuukausipalkkaan verrattuna marjanpoiminta voi hyvänä vuonna olla varsin kannattavaa. Se ei tee tilanteesta yhtään vähemmän hyväksikäyttöä.

Löyhää ohjelman lukua

Kokoomusnuoret sitten menivät ja julkaisivat tavoiteohjelman (PDF).

Yleisradio ehti uutisoimaan asiasta ensimmäisenä, ja sen jälkeen muut tiedotusvälineet ovatkin seuranneet perässä. Niinpä olemme saaneet kuulla, kuinka Kokoomusnuoret vaativat euromaiden tukemisen lopettamista, tasaveroa, vähemmistövaltuutetun viran lopettamista ja kansanryhmää vastaan kiihotuksen poistamista rikoslaista.

Ja siihen se sitten on pitkälti jäänytkin. Tavoiteohjelma on kokonaiset yhdeksän sivua löyhästi tai olemattomasti perusteltuja ranskalaisia viivoja, luulisi siitä löytyvän ammattitaitoiselle toimittajalle jutun juurta. Myyvimpien otsikoiden poimiminen päältä tietenkin antaa hetken aikaa miettiä, miten asiaan suhtautuisi.

Kansan kiihotusta

Kokoomuksen poliitikot ovat kilpaa irtisanoutuneet nuorisojärjestönsä mielipiteistä. Samaan aikaan myös päätön kauhistelu jatkuu. Ehkä pahimpana rimanalituksena Helsingin Sanomat lähti kahden toimittajan voimin pohdiskelemaan kiihotuspykälän kumoamisen vaikutuksia.

Yleisradion haastattelussa Kokoomusnuorten puheenjohtaja Susanna Koski perusteli kansanryhmäpykälän poistamista. Harmi kyllä selitys on sekava: halutaan, että ihmistä kohdellaan lainsäätäjän silmin myöskin yksilönä. Jaa mitä? Ei ketään tuomita ryhmänä, ja ryhmään kohdistuvia pykäliä on rikoslain 11. luvussa pari muutakin: joukkotuhonta ja rikos ihmisyyttä vastaan.

Oikeasti Kokoomusnuoret eivät tietenkään tarkoita tätä, ja kun haastattelun kuuntelee ajatuksella, ei sitä tarkoita Koskikaan. Tavoiteohjelmassa asia on onnistuttu avaamaan parilla lauseella ymmärrettävästi; ehkä puheenjohtajan olisi kannattanut lukea ohjelma läpi ennen haastattelun antamista.

Kiihotus kansanryhmää vastaan on oikeastikin jossain määrin pulmallinen pykälä, jonka ongelmia avaa muun muassa nettipoliisi Marko Forssille omassa kirjoituksessaan. Samasta kirjoituksesta käy ilmi, että ongelmat eivät ehkä käytännössä kuitenkaan ole aivan niin suuria kuin sananvapauden sinivalkoiset soturit antavat ymmärtää.

Yksilönä parempaan huomiseen

Parin päivän pohdinnan jälkeen viimein Helsingin Sanomat listasi muutamia kummallisuuksia, ja Aamulehdessä ehdittiin jopa osoittelemaan eri vaatimusten keskinäisiä ristiriitaisuuksia. Myös itsekin kokoomuslainen Ossi Mäntylahti kritisoi ohjelman sisältöä.

Loppujen lopuksi Kokoomusnuorten ideologiana tuntuu olevan äärimmäinen yksilönvapaus, eikä sivuille juuri tarvitse katsoa. Ilmeisesti myös kirjoittajien ikä näkyy: on kaiketi täysin loogista, että ansiosidonnaista työttömyyspäivärahaa lyhennetään ja subjektiivinen päivähoito-oikeus poistetaan, mutta samaan aikaan opintotuesta halutaan poistaa tulorajat.

Kokoomusnuoret haluavat tehdä leikkauksia ja leikkaavat kovalla kädellä myös valtion tuloja. Tasaveroilla taas kuritetaan köyhimpiä. Epäselväksi jää, miten käy ihmisille, jotka näiden leikkausten ja verotusmuutosten jälkeen putoavat kelkasta. Vaan näiden nuorten maailmassa ongelmaa ei ole, sillä jokainen on oman onnensa seppä.

Yksilönvapauden humoristisena toteemina toimii ohjelman lopusta löytyvä vaatimus talvirengaspakon poistamisesta. Maassa, jossa talvi yllättää autoilijat poikkeuksetta tasan joka vuosi, Kokoomusnuoret haluavat tuoda kesärenkaat myös sydäntalveen.

Mielenterveyttä etsimässä

Helsingin Sanomat julkaisi tänään artikkelin itsemurhan tehneestä Akista. Jutun kirjoittanut toimittaja höysti tarinaa verkossa kolumnilla, ja päälle päätteeksi saman lehden mielipidesivuilla penättiin vastuunkantajaa riippuvaiselle tyttärelle.

Espoon kaupunki vastasi kirjoituksiin HS:n kainalojutussa, mutta tarkempaa vastausta Akin surkeaan tapaukseen ei saada.

Ja hyvä niin. Ongelma Helsingin Sanomien jutussa, samoin kuin mielipidekirjoituksessa, on se, että ne ovat täysin omaisen näkökulmasta kirjoitettuja. Espoon kaupungin vastaus antaa osviittaa siitä, että kaikki ei ehkä kulje kuvatulla tavalla – palveluiden välillä on vaikea pompottaa, jos palvelut on yhdistetty.

Vaikka julkishallinto on näissä tarinoissa iso ja kasvoton, julkisuudessa se on aina altavastaaja; sosiaalitoimi tai lääkäri ei voi kommentoida yksittäisen asiakkaan asioita. Tämä ei muuten koske ainoastaan tiedotusvälineitä: jos potilas ei anna lupaa, ei sitä tietoa anneta edes omaisille.

Kuten Espoon Grigori Joffe toteaa, tahdonvastaisessa hoidossakaan ihmistä ei voi pitää, jos kriteerit ei täyty. Käytännössä viranomainen tietysti toimii aina väärin, sillä Suomessa itse asiassa käytetään pakkohoitoa enemmän kuin muissa Pohjoismaissa. Käytännöstä on tullut noottia EIT:ltä.

Julkaistussa mielipidekirjoituksessa on nippu kummallisia kohtia: bentsodiatsepiineja määrätään pikkulapselle, viimeisimmät reseptit ovat 2000 pillerille – ja tämä henkilölle, jolla on todettu päihdeongelma. Henkilölle on tehnyt diagnoosin yksityinen pätevä asiantuntija, mutta se jätetään mainitsematta, mikä tuo pätevyys tarkalleen ottaen on.

Edelleen kirjoituksessa kerrotaan, kuinka kuntoutuksen jälkeen tukea ei saa, sillä pitäisi tavata psykologi ja sosiaalihoitaja ennen kuin maksusitoumus jatkohoitoon myönnetään. Lienen jollain tapaa naiivi, kun ensimmäisenä mieleen nousee kysymys: miksei sitten tavata?

Kirjoituksessa kaivataan yhtä vastuuhenkilöä, jolle voi soittaa aivan milloin tahansa. Sellaisen henkilön nimi on äiti, ja siltä osin asia ilmeisesti on kunnossa. Hyvällä tuurilla apua voi löytyä vapaaehtoistoiminnasta, mutta varsinkaan julkisesta terveydenhoidosta tällaista ympärivuorokautista avustajaa tuskin löytyy. Tuskin sellaista on luvassakaan; terveydenhoitojärjestelmässä on aika paljon kipupisteitä ilman, että siihen vielä lisätään kallis ja työntekijöitä kuormittava tukihenkilötoiminta.

Toimittaja tuntuu olevan hyvin vaikuttunut, ja se epäilemättä kertoo hyvää hänen luonteestaan. Samalla kolumni kuitenkin kääntyy tunteisiin vetoavaksi itkuvirreksi, jossa keskiöön nousee yksi poika. Se voi olla jutun kannalta paikallaan, mutta sillä fokuksella ei järjestetä kansallista terveydenhoitoa. Kolumnin lopussa syyllistetään Espoon työntekijöitä kaksin käsin. Ilmeisesti toimittajalta on päässyt unohtumaan, että avuntarvitsijoita saattaa olla yksi tai kaksi muutakin.

Tarkoituksenani ei ole kritisoida potilaita tai omaisia. On selvää, että ongelmien kasautuessa niiden setvimisestä tulee entistä hankalampaa. Jos hoitoa pitää hakea useammalta luukulta, ristiriitoja tulee varmasti ja väliinputoamisiakin tapahtuu; tätähän Espoo on ainakin jutun perusteella yrittänyt korjata. Korjattavaa varmasti riittää.

Sen sijaan ihmettelen näin yksipuolista asian käsittelyä. Suomalaisessa mediassa ihmeteltiin viime syksynä ja talvena Johan Bäckmanin venäläiseen mediaan antamia lausuntoja venäläislasten huonoista oloista Suomessa. Viranomaisen ongelmat vastaamisen suhteen tunnustettiin ja Bäckmanin motiiveja ihmeteltiin. Ehkä samaa pohdintaa pitäisi harjoittaa kotimaassakin.

P.S. Korkeimman hallinto-oikeuden viestintäpäällikkö Teuvo Arolainen ehdotti viime syksynä, että julkisuuslakia pitäisi uudistaa ja salaamisen tarvetta uudelleen arvioida. Arolainen jatkoi keskustelua YLE:n Julkisessa sanassa ja ehdotti, että viranomaisella olisi oikeus vastata, jos asianosainen tuo muuten salassapidettävän asian julkisuuteen. Ei kuulosta aivan mahdottomalta.

Veroja metrimitalla

Suomalaista autoilijaa suunnitellaan jatkossa kuritettavan satelliittipaikannuksen avulla. Liikenne- ja viestintäministeriön julkaisemassa tilannekatsauksessa (PDF) kaavaillaan auto- ja ajoneuvoveron korvaamista kilometrimaksulla.

Suunnitelman lähtökohdat ovat selvät: liikennekäyttäytymistä halutaan ohjata ja veropohja taata. Monien ehdottama polttoaineveron korottaminen ei oikein käy, sillä kehitys tekee siitä pikku hiljaa mahdottoman. Autojen polttoainekulutuksen pieneneminen laskee verotuloja, joten veroprosenttia pitäisi jatkuvasti nostaa, ja samalla päälle pitäisi kasata himmeleitä, joilla ammattiautoilijoille annettaisiin edes jonkinlainen toimeentulon mahdollisuus.

Valitettavasti nyt esitetyssä ideassakin on nopeasti ajatellen aika monta ongelmaa.

Yksityisyys

Satelliittipaikannus joka autossa antaa mahdollisuuden kerätä kilometritietoa verotusta varten. Samalla se antaa mahdollisuuden esimerkiksi automaattiseen nopeudenvalvontaan. Tarpeen vaatiessa järjestelmällä voidaan kytätä vaikka yksittäistä ajoneuvoa.

Voi toki väittää, että niin ei tapahdu. Vaan biometristen passien mukanaan tuomaa sormenjälkirekisteriä on ehdotettu avattavaksi poliisin tarpeisiin. Lapsipornon suodatukseen tarkoitettuja estolistoja puolestaan suunniteltiin taannoin ulkomaisia pelisivustoja suodattamaan.

Tarkoitus voi olla ainakin jollain mittarilla hyvä ja ajatus taustalla pätevä. Tosiasia kuitenkin on, että poliisin valtuuksia laajennellaan jatkuvasti. Kun tällainen keino kerran tuodaan jossain tarkoituksessa saataville, voi olla varma, että sitä pyritään hyödyntämään muuallakin.

Tietoturva

Jos järjestelmä tallentaa jokaisen Suomessa liikkuvan henkilöauton liikkeet, kyseessä on melkoinen paketti dataa. Vaikka valtateillä ajelu ei välttämättä ole arkaluonteista, ei tuota dataa toivoisi näkevän vapaassa jakelussa.

Hinta

Mitä seuranta maksaa? Hyvä kysymys, johon ministeriön työryhmällä ei toistaiseksi ole vastausta. Älykkään liikenteen yhteistyöfoorumi ITS Finland arvioi hinnaksi 150–200 miljoonaa euroa.

Samaisen ITS Finlandin mukaan kymmenen prosenttia tuotoista menisi järjestelmän ylläpitoon. Kun veron tuotoksi vuonna 2025 on arvioitu noin 2,2 miljardia euroa, kyse ei siis ole aivan ilmaisesta järjestelmästä.

Vaihtoehdot

Ehdotuksen tarkoitus on ohjata liikennekäyttäytymistä. Tämä voi tarkoittaa monta asiaa, mutta oletus on, että viime kädessä ajatuksena on hillitä ajosuoritteiden määrää.

Vaan jos ihmiset halutaan pois henkilöautoista, pitää tarjolla olla vaihtoehtoja. Tällä hetkellä niitä ei suurimpia kaupunkeja lukuunottamatta ole – eikä kaupunkienkaan liikennettä yleensä voi kehua, jos reitti ei kulje keskustan kautta. Haja-asutusalueella joukkoliikennettä ei yksinkertaisesti ole. Bussit pitäisi saada liikkumaan nykyistä notkeammin ja kimppakyyteihin pitäisi löytää kannusteita.

Kädenojennuksena maalaisille työryhmä ehdottaa kahden vyöhykkeen järjestelmää, jossa kaupunkikilometrille tulisi hintaa 6,8 senttiä, maaseudulla puolet vähemmän. Maaseudun määritelmä on kuitenkin kovin tiukka: matalammalla hinnalla pääsisi kaasuttelemaan lähinnä pohjoisen korvissa. Etelä-Suomen maaseutukunnissa oma auto on käytännössä pakollinen, mutta verotus menisi kalliimman mukaan.

Läpinäkymättömyys

On helppo sanoa, että maa jaetaan kahteen vyöhykkeeseen ja kerätään rahaa sen mukaan; epäselvää on, mitä se käytännössä tarkoittaa. Veron kantamisesta ei tietenkään ole vielä puhuttu mitään, mutta jotenkin ne rahat pitää kansalaisilta kerätä.

Vaikka kilometrimäärä on periaatteessa yksinkertainen laskutusperuste, kilometrejä kertyy helposti paljon ja niiden seuraaminen on hankalaa. Jos tieto kerätään jonnekin Tiedon konesalien syövereihin, veron suuruudesta tulee varmasti sanomista. Verotusperusteiden tarkastaminen ei liene herkkua, enkä ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että tarkkoja tietoja haluttaisiin luovuttaa edes asianosaiselle.

Jos kaksi vyöhykettä tuntuu liian yksinkertaiselta, niin eipä hätää! Vihreät ehdottavat Oras Tynkkysen suulla useampia vyöhykkeitä ja aikaperusteista vaihtelua kilometrimaksuihin. Lopputuloksena olisi vero, jonka suuruutta olisi mahdoton ennakoida.

Yhtenä vaihtoehtona on tietysti liittää seurantajärjestelmän lisäksi kojelautaan reaaliaikainen näyttö, joka kertoo voimassa olevan tariffin ja kertyneen veron. Ei se verotusta juuri sen selkeämmäksi muuttaisi, mutta luotaisiin ehkä kansalaiselle illuusio kontrollista – ja järjestelmälle taas hiukan lisää hintaa.

Luotettavuus

Jokaisella navigaattoria tai puhelimen paikannusta käyttäneellä lienee käsitys siitä, miten satelliittipaikannus toimii: perusvaatimus on suhteellisen esteetön näkymä taivaalle. Tunnelissa yhteys katkeaa varmasti, korkeiden rakennusten katveessa sijainti hyppelehtii miten sattuu. Jos tietoja halutaan kerätä muuten kuin kerran vuodessa katsastuksen yhteydessä, satelliittiyhteyden lisäksi pitää olla myös jonkinlainen tietoliikenneyhteys.

Vaan jos katve syntyy luonnostaan, sen voi synnyttää keinotekoisesti. Veron kiertäminen on toki laitonta, mutta jos se on helppoa ja suhteellisen huomaamatonta, sitä tehdään varmasti joka tapauksessa.

GPS:ssä muuten on myös sellainen ominaisuus, että sen tarkkuus heikkenee pohjoiseen mentäessä. Vaikutus ei välttämättä ole merkittävä, ja taivaalla toki kieppuu pari muutakin paikannusjärjestelmää (venäläinen GLONASS ja Euroopan Galileo). Olisi kuitenkin mukavaa, jos verotusjärjestelmässä ei olisi tällaisia reunahuomautuksia.

Ohjaava vaikutus

Ehdotuksen mukaan siis auto- ja ajoneuvovero poistettaisiin ja sen sijaan maksettaisiin kilometreistä. Koskapa prosentit vaihtuvat sentteihin, kalliin auton ostamalla saa siis verotusmuutoksesta enemmän etua kuin edullisen auton ostaja. Yhtenäinen käyttövero on tietyllä tapaa reilu, mutta sen voi helposti nähdä myös kädenojennuksena varakkaalle kansanosalle.

Nykyverotus on päästöpohjainen, ja vastaavaa hiilidioksidiporrastusta on pohdittu myös kilometriverolle. Ehdotuksen mukaan mallintaminen on vaikeaa, mutta siitä ollaan kuitenkin varmoja, että autojen päästöt edelleen laskevat. Ihan yhtä varmoja voitaneen olla siitä, että porrastus korjaa kilometrilaskutusta ennemmin ylös- kuin alaspäin.

Työryhmän tarkoitus on etsiä liikenteeseen oikeudenmukaisia ja älykkäitä ratkaisuja. Toistaiseksi nähdyn perusteella ainakaan ensimmäiseen tavoitteeseen ei osuttu, eikä jälkimmäisen suhteenkaan vaikuta lupaavalta.

Lapset liikkeelle

Heinäkuussa ullanlinnalainen äiti valitteli Helsingin Sanomissa, kuinka hänen lapsilleen ei löytynyt päiväkotipaikkaa. Paikkoja tosin oli tarjolla kolmessakin eri päiväkodissa, mutta ne eivät olleet realistisia. Päiväkodin olisi pitänyt olla kävelymatkan päässä, tarjolla olleisiin vaihtoehtoihin oli matkaa yli kaksi kilometriä.

Vantaalla puolestaan kahta koulua uhkaa sulkeminen, ja se on saanut ihmiset mietteliäksi. Eräskin perhe pohdiskelee, onko nykyinen asuinalue enää sopiva heille: lähikoulun sulkeutuessa perheen lasten koulumatka kasvaisi puolesta kilometristä jopa 2,4 kilometriin.

Itse elin lapsuuteni maaseudulla. Muutaman ensimmäisen vuoden ajan koulumatkaa oli 800 metriä, eikä sen tarpominen ollut herkkua. Ala-asteen viidenneltä luokalta eteenpäin matka kasvoi noin viiteen kilometriin, eikä sekään ollut ollenkaan kivaa. Jälkikäteen ajatellen se kuitenkin loi ainakin jonkinlaisen peruskunnon, jolta on ollut hyvä ponnistaa.

Kaupunkialueella on toki vaarana liikenne, maaseudulla puolestaan ilveksiä kuhisevat metsät. Ylenpalttisella suojelulla pedataan kuitenkin ongelmia – heikko kunto ja ylipaino ovat hyviä itämisalustoja myöhemmille sairauksille.

Ruotsista, koulusta ja pakosta

Helsingin Sanomat julkaisi sunnuntaiosiossaan kaksi mielipidettä pakkoruotsista. Verkkoversiossa kysellään mielipidettä ennen ja jälkeen; ajatuksena lienee mitata, vaikuttavatko argumentit lukijoiden kantaan. Voin vain toivoa, että ei.

Raija Orasen ydinargumentti on, että englanti on paljon tärkeämpi ja sitä pitäisi opiskella. Ilmeisesti Oraselta on päässyt unohtumaan, että englantia opiskellaan nyt jo, pääosin ensimmäisenä vieraana kielenä. Ruotsin statuksella ei liene käytännössä minkäänlaista vaikutusta sen oppimiseen.

Juha Itkonen puolestaan puolustaa pakkoruotsia sillä, että ei se oikeastaan ole kovin vaikeaa eikä kuulostakaan pahalta. Vaan entäpä, jos se on vaikeaa? Ja mikä vielä tärkeämpää: mitä, jos olisi akuutti tarve opetella jotakin muuta?

Molemmat kirjoittajat keskittyvät lähinnä fiilistelemään omia kokemuksiaan sen sijaan että esittäisivät mitään edes likimain objektiivista. Terkkuina Raijalle: itse olen pärjännyt eteläsuomalaisella kouluruotsilla vallan mainiosti pohjoismaisten kollegojen kanssa. Ja Juhalle: ruotsin opettaminen ilmeisestikään ei ole itsestäänselvä vahvuus, jos lähes kaksi kolmasosaa suomalaisista haluaa siitä vapaaehtoista. En kuitenkaan pidä sen paremmin omaa kielitaitoani kuin Ylen kyselyäkään kelvollisena perusteena ruotsin opiskelusta päätettäessä.

Lapin Kansa kirjoitti pääkirjoituksessaan ruotsin olevan Pohjois-Suomessa silta rajan yli länteen ja pohjoiseen. Vallan peijoonin hyvä argumentti ruotsin opiskelulle, mutta huono sen pakottamiselle kaikkiin kouluihin. Itärajalla olisi akuuttia tarvetta venäjälle, mutta syystä tai toisesta venäjää ei silti opeteta pakollisena.

Twitterissä väki on ymmärrettävästi vauhkona, sillä määritelmän mukaisesti Twitterissä pitää aina olla ainakin vähän vauhkona.

@moiotto @winninghelix Höpö höpö! Kouluruotsi avaa oven mm. saksan oppimiseen helpommin. Kouluruotsilla voi lukea tanskalaisia uutisia.

— Lauri Törhönen (@torhonen) August 25, 2013

Otto Moilasen argumentti on melko kehno siinä mielessä, että kaikki mittarit eivät ole kovinkaan objektiivisia. Ruotsi on ihan oikeasti tärkeä kieli ja sille suo kyllä merkittävän aseman suomalaisessa koululaitoksessa. Vaan tiedättekö, mikä avaa oven saksan oppimiseen vielä hivenen ruotsia paremmin? Saksan opiskelu.

Kouluruotsilla voi lukea Södergranin, Runebergin ja Ågrenin runoja alkukielellä. Elämän onnenhippusia. @torhonen @moiotto

— Cristina Andersson (@winninghelix) August 25, 2013

Toisaalta, kouluvenäjällä voisi lukea Tšehovia, koulusaksalla Goethea ja Wittgensteinia, ja koulukiinalla voisi tarttua Kungfutseen. En näkisi näitäkään vaihtoehtoja huonoina.

@JaanaMikkonen25 @MarcusPetaja Matematiikkaa tarvitaan kaikkialla maailmassa, ruotsia ei.

— pakkoruotsi (@pakkoruotsi) July 18, 2013

Saattaa olla, mutta sillä ei tietenkään ole mitään tekemistä sen kanssa, tarvitaanko ruotsia Suomessa. Täällä tarvitaan myös suomea, vaikka maailmanlaajuisesti sitä puhuvat hukkuvat pyöristysvirheisiin.

Mainittakoon; Ruotsinsuomalaisia on noin 470 000, siis paljon enemmän kuin suomenruotsalaisia. @ottosimola @soalmila @psykeiju @ptrepo

— Heikki Ojala (@HeikkiOjala) August 25, 2013

Tämä tweetti olkoon jonkinlainen esimerkki vertailusta Ruotsiin, mitä aina välillä näkee – räikeämpiä esimerkkejäkin löytyy. Suomen kielen asemalla Ruotsissa ei kuitenkaan ole vaikutusta meikäläiseen koulutuspolitiikkaan. Ei ainakaan pitäisi olla.

@winninghelix @torhonen @KajKunnas Yksikään Kiihtelysvaaran yläasteen luokkatovereistani ei osaa ruotsia. Ei koe upeaa kirjaa tai leffaa.

— Mikko Silvennoinen (@Mikkosi) August 25, 2013

@KarhunenRiikka Ottamatta tässä kantaa kielikiistaan niin motivaatio unohtui. Se on A ja O. Jos se on kova, oppii mitä vain! Ja päinvastoin.

— Ulla Appelsin (@AppelsinUlla) August 25, 2013

Nämä tweetit kuulunevat olennaisesti yhteen. Kaikilla korkeakoulutetuilla – joita Suomessa on yhä enemmän – on virkamiesruotsi suoritettuna, mutta siitä huolimatta ruotsin kielen taito on kehno. Syy löytynee Ulla Appelsinin mainitsemasta motivaatiosta ja toisaalta käytön puutteesta. Jos tarvetta on, motivaatiokin löytyy. En kiistä, etteikö jo vuosia kestäneellä pakkoruotsikeskustelulla olisi vaikutusta myös tuohon opiskelumotivaatioon.

Miksi pakkoruotsikeskustelu on vain joo/ei? Järkevintä olisi pitää pakko, vähentää tunteja ja siirtää fokusta kulttuurin tuntemiseen.

— Jussi Pullinen (@JussiPullinen) August 25, 2013

Toinen vaihtoehto olisi poistaa pakkoruotsi mutta säilyttää pakkokieli. Jos esimerkiksi alueellisesti on tunnistettavissa muita tärkeitä kieliä, miksi niitä ei voisi opettaa? Mitäpä, jos valkattaisiin kielipaletti, josta olisi pakko valita kaksi vierasta kieltä opiskeltavaksi koko peruskoulun ajaksi? Otetaan mukaan lähinaapurien kielet ja merkittävimmät maailmankielet. Jos siltä tuntuu ja pienten ihmisten päät kestävät, opetetaan vaikka kahden kuukauden "Hyvää päivää, kirvesvartta" -tyyppiset alkeet jokaisesta ja valitaan sitten ne, mihin lähdetään syventymään.

Itse asiassa Alexander Stubbin (kok) ajatukset Helsingin Sanomien artikkelissa täsmäävät omiini melko hyvin. Keskustelu on tarpeettoman polarisoitunutta. Stubbin ehdotukset kieltenopetuksen aikaistamisesta ja alueellisesta vaihtelusta ovat kaiken kaikkiaan mainioita.

Vaikka kirjoitukseni voi ehkä lukea pakkoruotsivastaisena, itselläni ei ole oikeastaan asiaan vahvaa mielipidettä; keskustelussa häiritsee argumentoinnin säädyttömän heikko taso. Minulla ei ole myöskään ole harhakuvia ruotsin asemasta, jos pakko-opetus poistetaan: ilman muuta sen opiskelu kouluissa vähenisi. Ongelmaa voisi korjata tarjoamalla ennemmin porkkanaa kuin keppiä. Ei ruotsinkaan markkinoinnin aivan mahdotonta luulisi olevan.

Jos ruotsi muutettaisiin valinnaiseksi, olennainen kysymys olisi, mitä tulee tilalle. Carl Haglund (r) kommentoi asiaa MTV3:lle ja osui ehkä osittain tahtomattaan olennaiseen. Peruskoulu ei tosiaan perustu vapaaehtoisuuteen, enkä ole ollenkaan varma siitä, onko suunta laajempaan valinnaisuuteen edes toivottava. Mitä enemmän valinnaisuutta tarjotaan, sitä rikkonaisemmaksi koulu muodostuu. Peruskoulun tarkoituksena on tarjota jokseenkin yhtäläiset eväät kokonaiselle ikäluokalle, ja sellaisena soisin sen myös säilyvän: yleissivistävänä ja vahvan pohjan tarjoavana.

Pelkään, että valinnaisuuden myötä tulee entistä helpommaksi valita se polku, jonka päästä ei löydy oikein minkään valtakunnan osaamista. Se ei ainakaan edistä Suomen kilpailukykyä, ei nosta Pisa-tuloksia, eikä vähennä syrjäytymistä.

Kansa kyykkyyn, talous nousuun

Helsingin Sanomat kertoi torstaina, että valtion lainanottotarve kasvaa, ja vieläpä nopeasti. Yleisradio jatkoi samaa rataa julistamalla, kuinka lamavuosien luvut menevät rikki.

Uutisointi sai meikäläisenkin Twitterissä aikaan jonkinlaisia kauhistuksen elkeitä. Pääasiallisesti luvut koettiin kuitenkin lähinnä vahvistuksena vanhalle: valtio kuluttaa liikaa ja tuottaa liian vähän. Koko rakenne pitäisi purkaa ja valtion toimintaa keventää.

Ensikuulemalla ajatus kuulostaa penteleen hienolta. Jokainen meistä on joskus törmännyt byrokratiaan, lehdistä voi lukea oheistoimintojen syövän tehokasta työaikaa niin lääkäreiltä kuin yliopiston professoreiltakin, ja kaikkihan ovat kuulleet vitsejä kunnan miehistä. Pienellä höyläämisellä maastamme epäilemättä tulisi tehokkaampi ja kilpailukykyisempi.

Pannaan siis viisaat miehet töihin, tehostetaan toimintoja ja vähennetään julkishallinnon työvoiman tarvetta vaikka 20 prosentilla. Kova pudotus, mutta ei aivan ennenkuulumatonta – Nokia ilmoitti vuosi sitten kolmanneksen vähennyksestä suomalaisessa työvoimassa, Metson 750 työpaikkaa puolestaan on vajaa kymmenen prosenttia yhtiön Suomen toiminnoista. Liikuttaisiin siis kuitenkin keskikastissa.

Vaan nyt tarkkana, hyvät ihmiset: julkisella sektorilla on 678 000 työntekijää. 20 prosenttia tarkoittaisi 135 000 lisätyötöntä. Jos tehostaessa hankkiuduttaisiin eroon vaivaisesta kymmenyksestä, se kasvattaisi silti työttömien määrää 20 prosentilla nykyisestä – Tilastokeskuksen mukaan työttömiä oli Suomessa heinäkuussa 183 000, työ- ja elinkeinoministeriön mukaan lähes 320 000.

Voidaan toki sanoa, että ihmisiä ei kannata pitää tekemässä tuottamatonta työtä. Voidaan väittää, että yksityinen sektori tekee tuottavan työn ja julkinen pyörii siinä siivellä. Lopputulos kuitenkin olisi, että maassa olisi rutosti lisää työttömiä, ja ainakin palvelualoilla julkisen sektorin keski-ikä on suurempi kuin yksityisellä puolella. Jos 50-vuotiaat eivät saa työtä edes nyt, mitä tehdään sitten, kun heitä tulee 50 000 lisää? Mitä tekee paikallinen palvelusektori, kun satatuhatta asiakasta tipahtaa kortistoon ja alkaa venyttää penniä?

Samalla voidaan toki pudottaa ALV:tä, laskea yhteisöveroa, laskea työllistämisen sivukustannuksia ja tehdä kaikki muu, mitä työnantajajärjestöt vaativat, jotta saataisiin Suomi nousuun. Haluaisin kuitenkin nähdä sen yrittäjän ja yrityksen, joka keksisi puolelle miljoonalle työnhakijalle jotain järkevää tekemistä edes keskipitkällä aikavälillä. Mistä löydetään tuotteet, joille olisi niin paljon kysyntää?

Vastikkeellista turvaa

Toinen kutkuttava ehdotus tuli alkukuusta sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikolta (kok.), joka ehdotti, että sosiaaliturvasta tehtäisiin vastikkeellista. Jälleen ensisilmäyksellä ihan kelvohko ajatus – jos rahaa saa vastikkeetta, miksi tehdä töitä sen eteen? Toki koko ajatus on hiukan kummallinen jo siksi, että sosiaaliturva on paljon muutakin kuin työttömyysturva ja toimeentulotuki, joihin Risikko ilmeisesti viittasi. Ministeri ei kaiketi aivan tiedä, mitä omalla tontilla tapahtuu.

Perusongelma työttömienkin kohdalla on, että tuet ovat jo vastikkeellisia: vähintäänkin pitää täyttää hakemuksia ja olla syynättävänä, useimmiten myös kaivataan jonkinlaista aktiivisuutta. Tarjolla on kursseja, työllistämisjaksoja, harjoittelua jne. Ei se vastike aina kovin hyödyllistä ole, mutta se on sitten toinen asia; työnhakijan päätehtävä pitäisi kuitenkin olla palkkatyön löytäminen. Jos päivät pitää viettää risusavotassa, ei se ainakaan työllistymistä paranna.

Jari Sarasvuo ehdotti viimeisessä Yle-monologissaan vastikkeellista kansalaispalkkaa ja väläytteli muun muassa hoivatyöläisille olevan tarvetta. On on, kyllä, mutta kysymys kuuluu: jos kansalaispalkkaan kuuluisi velvoite tehdä töitä vaikkapa vanhainkodeissa, kuinka moni lähi- ja sairaanhoitaja löytäisi sen jälkeen itsensä kansalaispalkkaa nauttimasta? Miksi maksaa kenellekään täyttä palkkaa, jos valtiolta saa työvoiman kansalaispalkkaa vastaan?

Voi toki hurskastella väittämällä, että näin ei tapahtuisi – niinhän Risikkokin ehdotustaan myöhemmin täsmensi. Tosiasia kuitenkin on, että niin tapahtuu jo nyt. Media-ala ei suinkaan ole ainut, kulttuuripuolella käytäntö on myös yleinen. Itse asiassa Pohjalainen väittää lyhen pätkän perusteella maksullisessa artikkelissaan, että kymmenesosa työvoimasta tekee töitä ilmaiseksi.

Ja nyt, koska kansa vaatii verta, ministeritasolla ehdotetaan suoraan sanoen orjatyötä. Pienen pohdinnan jälkeen puolue tukee asiaa täysin rinnoin:

Kokoomusryhmän kesäkokouksesta vahva tuki Risikon sos turvan vastikkeelisuusaloitteelle Nyt työllisyysastetta nostamaan #kokkesäkokous

— Kimmo Sasi (@KimmoSasi) August 22, 2013

Suomessa on liikaa byrokratiaa, joillakin sektoreilla on varmasti ylenmäärin suojatyöpaikkoja, ja suomalainen julkinen sektori on ylipäätään iso – niin kuin muissakin Pohjoismaissa. Muutoksia tarvitaan. On kuitenkin turha teeskennellä, että julkinen sektori pantaisiin yritysmaailman tapaan kerralla kuntoon leikkaamalla ja uudelleenorganisoimalla. Siihen tuskin löytyy poliittista tahtoa, mutta ei sitä oikeasti haluaisi kukaan muukaan.

Aivan yhtä turhaa on puhe vastikkeellisesta sosiaaliturvasta. Turva on turvaa siksi, että siihen tarttuvat ihmiset, jotka eivät selviä muuten. Parhaimmillaan vastikkeellisuus aiheuttaisi näille ihmisille lisäkiusaa, pahimmillaan synnyttäisi toiset työmarkkinat, joilla työtä teetettäisiin nälkäpalkalla. Ei silläkään maailmasta ainakaan parempaa tehdä.

P.S. Vaikka tässä kritisoin Sarasvuota, kehotan kuuntelemaan vaikka koko sarjan. Jo tuon viimeisen jakson alussa on tärkeä oivallus: Yhteiskunta on varsin hyvä tekele. [...] Suomi näyttäytyy maana, joka kelpaa muille paremmin kuin suomalaisille itselleen. Yhdyn mielipiteeseen. Jos jostakusta tuntuu siltä, että täällä on kaikki huonosti, niin jospa ruikuttamisen sijaan avaisi silmät ja pitäisi huolta, että suunta on parempaan. Jos maa kuitenkin ahdistaa, niin turha jättää toimia internet-uhoon; Helsinki-Vantaalla on reittilentoja moneen suuntaan.

P.P.S. Osmo Soininvaara (vihr.) kirjoittelee useasti kaikenlaista fiksua, hän on pohdiskellut myös sosiaaliturvan vastikkeellisuutta. Olli Kärkkäinen kirjoitteli juuri kannustinloukkujen purkamisesta, ja Tuomas Saloniemi tarjoilee hiukan mittakaavaa puidessaan Yleisradion kyselyjournalismia. Noin yleisesti olen sitä mieltä, että jos ihmisiä halutaan aktivoida, on parempi tökkiä kuin pakottaa.

Aloitteellisia kansalaisia

Viime viikon lopulla kävi ilmi, että kansalaisaloite ruotsin kielen muuttamisesta valinnaiseksi on kerännyt 50 000 kannattajaa ja etenee siis eduskuntaan. Näin se tekee seuraa turkistarhausaloitteelle, tasa-arvoiselle sukupuolilaille sekä tekijänoikeuslain muutosaloitteelle.

Täysin asiaan liittymättä – sillä eihän aloitetta jutussa edes mainita – Stefan Wallin kirjoitti Turun Sanomiin kolumnin kansalaisaloitteista. Kolumnissaan Wallin pitää aloitetta tarpeellisena mutta pelkää, että niistä tulee pelleilyn väline.

Sunnuntain Helsingin Sanomissa uskallettiin aloite jo mainita ääneen, kun oikeusministeri Anna-Maja Henriksson oli huolissaan vapaaehtoisen ruotsin kielen vaikutuksesta Suomen kilpailukykyyn. Hiukan epäselväksi jää, kuinka merkittävä tekijä juuri ruotsi on Suomen kilpailukyvylle, ja mihin Henrikssonin arvio perustuu. Epäilemättä kyse on kuitenkin merkittävästä asiasta, kun sitä ministerisvoimin kommentoidaan.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa sanaisen arkkunsa avaa puolustusministeri Carl Haglund. Haglund viittaa aloitteen taustavoimiin, piruihin ja pikkusormiin ja pyytää lyömään kortit avoimesti pöytään. Vapaaehtoisuus on vain alkusoittoa, ja hyväksyminen johtaisi ruotsin kielen julmaan kurmottamiseen.

Niinpä niin. Tasa-arvoinen avioliittolakihan on vain välietappi, joka vie heterofobiseen yhteiskuntaan. Epäilemättä jossain vaiheessa päädytään vielä naimisiin koiran kanssa. Tekijänoikeusaloitteen todellisista tavoitteista on ilmeisesti päässyt kärryille vain Jarkko Tontti, joka vihjailee aloitteen takaa löytyvän tekijänoikeusvastaisia nettiyhtiöitä.

Jutussa mainitut poliitikot sattuvat olemaan Ruotsalaisen kansanpuolueen jäseniä, mutta puoluekannalla ei oikeastaan ole kovin paljon merkitystä. Kommenteista käy hyvin selvästi ilmi, että kansalaisaloite on peijoonin hieno asia ja demokratiaa edistävä juttu, kunhan vain aloitteiden kannattajat ovat samaa mieltä puhujan kanssa. Jotenkin edustajilta on jäänyt huomaamatta, että kansalaisaloitteiden luontevin käyttökohde ovat juuri ristiriitaiset aiheet – ne, joissa kansan ja sen edustajien oikeustaju ei kohtaa.

Haglund uskoo aloitteen kaatuvan eduskunnan käsittelyssä ja on sitä mieltä, että tämän tyyppisiin asioihin ei kannata hukata aikaa, kun maan kilpailukyky on murtumassa. Wallin puolestaan päättää kirjoituksensa pohtimalla, että mikäli aloitteet jatkuvasti kaatuvat, järjestelmä saattaa paljastua sudeksi, joka vain johtaa pettymyksiin.

Olen ilman muuta samaa mieltä sekä Haglundin että Wallinin kanssa. Uskon, että (pakko-)ruotsia opiskellaan myös tulevaisuudessa, ja pelkään, että kansalaisaloiteaktiiveille on luvassa pääosin pettymyksiä jatkossakin. On kuitenkin epärehellistä Wallinilta povata aloitteiden kaatuvan omaan mahdottomuuteensa. Kyllä kyse on puhtaasti poliittisen tahdon puutteesta.

Ei ruutuaikaa rokotevastaisuudelle

Yleisradio jatkaa viime aikoina kiusalliseksi käyneellä linjallaan erilaisten vaihtoehtonäkemysten esittämisessä. Torstaina esitetyssä A-Talk-ohjelmassa keskusteltiin rokotuksista, ja studiossa olikin mukavasti asiantuntemusta: THL:n rokoteosaston johtaja Terhi Kilpi sekä rokotetutkimuskeskuksen johtaja Timo Vesikari. Taustaa ja inhimillistä hätää ohjelmaan toi rokotetutkimukseen osallistuneen, sairaan lapsen isä Mika Illi. Lisäksi studiossa istui myös lääkäri-homeopaatti Liisa Sulkakoski.

Sulkakosken näkemys rokotteista on suoraviivainen: hänen mukaansa varsinkaan pieniä lapsia ei pitäisi rokottaa lainkaan. Rokote kuulemma sisältää liikaa tauti-informaatiota pienelle keholle. Lisäksi se ei edes tuota immuniteettia, vaan immuniteetti on luonnostaan jokaisella lapsella heti syntymästä.

Ohjelmassa ei sen tarkemmin käsitelty, miten Sulkakoski selittää esimerkiksi lapsikuolleisuuden putoamisen nykyisiin lukemiin – vielä 1930-luvun lopussa lapsikuolleisuus huiteli Suomessa kymmenen prosentin tuntumassa. Tuberkuloosi, kurkkumätä, tuhkarokko, sikotauti, polio... Koko joukko kansallisen rokotusohjelman piiriin kuuluvia tauteja on onnistuttu käytännössä hävittämään maastamme. Tunnetuimpana isorokko on kadonnut koko maailmasta, vaikka vielä 1967 siihen kuoli WHO:n arvion mukaan kaksi miljoonaa ihmistä.

Sulkakosken mukaan lapset eivät ihan niin vain kuole tuhkarokkoon. Näin toki onkin: tuhkarokko ei ole kovin tappava. Se on kuitenkin erittäin helposti tarttuva ja tuo mukanaan ikäviä oheistauteja. Oikein huonolla tuurilla voi kalmakin korjata: vuonna 2010 Euroopassa oli noin 30 000 tuhkarokkotapausta, joiden seurauksena kuoli 21 lasta (pdf).

Ennen massarokotuksia tuhkarokon sairastivat Suomessa käytännössä kaikki lapset, nykyään sairastuneita on muutamia vuodessa. Laihojen vuosien jälkeen tuhkarokkotapauksien määrä on parina viime vuonna kuitenkin lähtenyt nousuun. Sairastuneet ovat pääosin olleet rokottamattomia.

Mika Illin lapsi puolestaan osallistui pneumokokkitutkimukseen ja sairastui. Tästä hän veti omat johtopäätöksensä – yhteyttä rokotteen ja sairastumisen välillä kun ei ole osoitettu – ja on nyt jättänyt nuoremman poikansa rokottamatta. Illin onneksi suomalainen rokotusohjelma todennäköisesti suojaa myös nuorempaa poikaa: kun rokotekattavuus on riittävän suuri, ei taudeille riitä levittäjiä, joten myös rokottamatta jääneet lapset ovat suojassa. Yllätyksiä saattaa tulla esimerkiksi ulkomaan matkoilla.

Kyllä, joskus rokotteilla on sivuvaikutuksia. Kyllä, ne voivat olla penteleen ikäviä. Vakavat sivuvaikutukset ovat harvinaisia, mutta omalle kohdalle osuessa se ei tietenkään lohduta. Asiaa on kuitenkin syytä tarkastella hiukan laajemmin, tilastojen ja todennäköisyyksien pohjalta. Yhteisötasolla sivuvaikutukset, yksittäiset vakavatkin sellaiset, ovat huomattavasti pienempi haitta kuin toistuvat epidemiat ja niiden jälkiseuraukset.

Sulkakoski kertoo potilaistaan mutta ei kykene arvioimaan rokotteiden vaikutusta kokonaisuutena. Illi pui oman poikansa tapausta, mutta sekään ei kerro mitään rokotteiden yleisestä järkevyydestä. Todellisuudessa nämä tapaukset eivät kerro mitään edes itsestään, sillä kuten asiantuntijat ohjelmassakin moneen kertaan totesivat, ajallinen läheisyys ei tarkoita syy-yhteyttä. Rokotteen ottaminen on mieleenpainuva tapahtuma, mutta se ei tee siitä syyllistä kaikkeen sen jälkeen tapahtuvaan.

Sulkakosken lisäksi Illi on saanut tuekseen myös kirurgi Taija Sompin; Somppi on kirjoittanut Illille todistuksen, jonka mukaan pojan sairaus johtuu rokotteesta. Lastenlääkärit, neurologit ja rokoteasiantuntijat eivät siis ole löytäneet pojan oireille syytä, mutta tämä ei estä verisuonikirurgia määrittelemästä syyksi rokotetta.

THL:n Kilpi myöntää, että tutkija ei voi sataprosenttista varmuutta antaa. Rokotteiden vastustajilla ei ole tätä ongelmaa: Sulkakosken mukaan yksikin kuollut lapsi on liikaa, joten rokottaminen pitäisi lopettaa. Ilmeisesti mitään ongelmaa ei ole, jos lapset sairastuvat rokotteiden estämiin tauteihin.

Ohjelman lopussa päästiin vielä vääntämään salaliittoteoriaa THL:n salaisesta tutkimuksesta ja nostateltiin vähän herravihaa kaivamalla verotiedoista rokotetutkimuskeskuksen johtajan vuosipalkka. Homeopaatin palkkaakin sentään kysyttiin, mutta vastausta ei saatu, eikä toimittaja sitä vaatinut.

Kaiken kaikkiaan koko A-Talkin asetelma oli nyrjähtänyt, kun tavoitteena tuntui olevan lähinnä virallisen tiedon kyseenalaistaminen. Toimittaja Päivärinta kyseenalaisti rokotteiden turvallisuuden ja tutkimuksen pätevyyden, rokotevastaiset vieraat taas saivat huoletta esittää väitteitään ilman sen suurempaa kyseenalaistamista tai faktojen vaatimista. Kilpi ja Vesikari esiintyivät asiallisesti ja painokkaasti, mutta se ei tahdo riittää, kun vastapuoli saa pidikkeettä ratsastaa vanhempien peloilla.

P.S. Walesissa muuten orastaa parhaillaan tuhkarokkoepidemia. Paholaisen asianajaja tietää kertoa, että siellä paikalliset homeopaatit ovat ottaneet kantaa rokotteiden puolesta.

P.P.S. Hups! Sanasokeus iski ja homeopaatin nimi lipsahti väärin. Sulkakorvet korjattu Sulkakoskeksi. Pahoittelut.

Kyllä kansanedustaja tietää

Veikko Vennamon tunnuslause vanhoina hyvinä aikoina oli: "Kyllä kansa tietää". Kansalaisaloitekeskustelussa on käynyt ilmi, että eduskunnan mielestä ei tiedä. Viime aikoina on entistä selvemmin käynyt ilmi, että tietämättömien joukkoon ovat liittyneet myös asiantuntijat.

Helsingin Sanomat kertoi alkukuusta, että maa- ja metsätalousministeriö valitsee mieleisensä tiedon. Erimielisyyttä on koko nipusta asioita alkaen suurpedoista ja päätyen mehiläismyrkkyihin.

MMM ei tietenkään ole ainut. Sosiaali- ja terveysministeriö on viime viikkoina heitellyt ilmaan erilaisia ehdotuksia alkoholimainonnan kiristämisestä. Panimoliiton rummutus oluen puolesta ei ole mikään yllätys, mutta nykyiset suunnitelmat ovat saaneet muutkin älähtämään: huhtikuun alussa Aalto-yliopiston professorit kritisoivat ministeriön suunnitelmia ja pitävät sen toimintaa edesvastuuttomana.

Oikeusministeriö puolestaan järjesti marraskuussa seminaarin, jossa käsiteltiin Ruotsin kokemuksia seksin ostokiellosta. Seminaari oli siinä määrin tasapuolinen, että se nostatti mielenosoituksen, ja Pro-tukipiste päätyi järjestämään oman seminaarinsa. Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson on kuitenkin päättänyt ajaa seksin oston täyskieltoa, joten hän on valmis turvautumaan jopa asiantuntija-apuun: oikeusministeriö on tilannut aiheesta tutkimuksen täyskieltoa kannattavalta tutkijalta.

Ben Zyskowicz ärähti taannoin pakkokeinolakia pohdittaessa, että ihmisoikeusasiantuntijat elävän norsunluutorneissa. Ihmisoikeudet ovatkin sen verran vakava asia, että niiden polkeminen on syytä tehdä vahvalla fiilispohjalla.

Hallituksen sote-ehdotusta kritisoitiin maaliskuun lopussa kovalla kädellä asiantuntijoiden sivuuttamisesta. Selvitystyöryhmän puheenjohtaja Päivi Sillanaukee arvioi tuolloin, että hallitus on tekemässä isoa uudistusta ilman asiantuntijavalmistelua. Ongelma ratkaistiin näppärästi nimittämällä lakia valmistelevaan työryhmään uusi päällikkö.

Jo surullisen kuuluisaan osinkoverouudistukseen valtiovarainministeriö tarjosi useita vaihtoehtoja, mutta hallitus päätyi sekoittamaan oman keitoksensa – ja siitähän tuli todella hyvä. Asiantuntijat haukkuvat, mutta karavaani kulkee.

Nyt alkuviikko on saatu ihastella kalastuksesta käytävää köydenvetoa. Ratkaisuja on onneksi helppo tehdä, sillä maa- ja metsätalousministeri Jari Koskisen mukaan tyhmempikin näkee asiantuntijoiden olevan väärässä. Ministeriö onkin jo mittavilla tutkimuksillaan onnistunut selvittämään, että lohet eivät käy äänestämässä.

Kansalaisia ja aloitteita

Kuluva viikko on ollut kansalaisaktivismin juhlaa. 19.3. käynnistyi kansalaisaloite tasa-arvoisen avioliittolain puolesta. Tahdon 2013 on ollut heti alkumetreiltä niin vahva liike, että kansalaisaloitteelta vaadittavat 50 000 allekirjoitusta kertyi jo ennen kuin varsinainen keräystapahtuma pääsi vauhtiin.

Tasa-arvoista avioliittolakiahan yritettiin rustata myös eduskunnassa. 76 edustajan allekirjoittama aloite lojui ensin vuoden odottamassa käsittelyyn pääsyä. Helmikuussa lakivaliokunta puheenjohtajansa Anne Holmlundin johdolla päätyi viimein poistamaan aloitteen päiväjärjestyksestä.

Samaan aikaan toisaalla... Tai itse asiassa täsmälleen samassa paikassa, kerättiin nimiä toiseen, hiukan eri tyyliseen lakialoitteeseen. Eduskunta nimittäin vaatii tarkkailuhaalareita takaisin vankiloihin. Eduskunnan oikeusasiamies kielsi haalarien käytön, mutta ilmeisesti vankiloiden huumeongelma on niin polttava, että haalareiden palauttaminen ansaitsee yli sadan edustajan tuen ja kiireellisen lakikäsittelyn. Tasa-arvoinen avioliittolaki joutaa odottaa.

Odottaa saa myös turkistarhauksen kieltoa vaativa kansalaisaloite. Eduskunnalle yhdenkin kansalaisaloitteen onnistuminen tuli niin suurena yllätyksenä, että eduskuntaryhmät joutuvat sulattelemaan asiaa kuukauden verran. Lakia säätäessä aloitteen ajateltiin rinnastuvan merkittävään, yli sadan edustajan kannattamaan lakialoitteeseen – vaikkapa nyt sellaiseen kuin vankien haalarit – mutta nyt asiaa on ilmeisesti pakko miettiä uudestaan.

Holmlund valitteleekin Aamulehden haastattelussa, kuinka kansalaisaloitteet saattavat olla jopa hallitusohjelman vastaisia. Eduskunnan pääsihteeri Seppo Tiitinen puolestaan oli huolissaan siitä, että kansalaisaloitteet saattavat syrjäyttää eduskunnan tahdon.

Näin tosiaan voi olla, sehän kansalaisaloitteessa on ajatuksena. Politiikka on kompromissien tekemistä, ja joskus se johtaa siihen, että edes kansan enemmistön kannattamat muutokset eivät mene läpi: lehmänkauppojen ristivirtaus vain on liian väkevä. Kansalaisaloitteella ihmiset voivat ilmaista, että puuhastelun aika on ohi: tärkeälle asialle pitäisi oikeasti tehdä jotain.

Tekijän ja kokijan oikeus

Kansalaisaloitepalvelun toiseksi suosituin aloite on aloite tekijänoikeuslain korjaamiseksi. Se on maltillinen yritys tasoittaa nykyisen lain pahimpia epäkohtia.

Kahden kuukauden aikana, ja osittain avioliittolakialoitteen avustamana, aloite on saanut kasaan noin puolet tarvittavasta allekirjoitusmäärästä. Nimien kertymistahti on kuitenkin hiipumaan päin, joten aloite tarvitsisi ehdottomasti lisää näkyvyyttä. Provosoivat mainokset eivät riitä takomaan asiaa suuren yleisön tietoisuuteen, kun sanoja tarvittaisiin enemmän kuin lakanaan mahtuu.

Tavallaan tämä kertoo hyvää suomalaisista. Tasa-arvoinen avioliittolaki koskee kansan selvää vähemmistöä; pääosa populaatiosta pääsee naimisiin nykyiselläkin lailla. Ihmiset ovat kuitenkin täysin rinnoin mukana kannattamassa aloitetta ja levittämässä sanomaa. Tekijänoikeuslain muutos puolestaan koskettaisi suurta osaa kansalaisista: oikeuspoliittisen tutkimuskeskuksen mukaan 71 prosenttia nuorista on ladannut laitonta materiaalia verkosta, mikä nykylailla voi tarkoittaa kahta vuotta vankeutta. Itsekkäistä näkökohdista siis ihmisten pitäisi rynnätä ennemmin tekijänoikeus- kuin avioliittoaloitteen taakse.

Oma teesini on, että ihmiset osaavat samaistua rakastuneeseen mutta eivät piraattiin. Toinen merkittävä tekijä on, että avioliittolaki on konkreettinen: se estää tälläkin hetkellä ihmisiä avioitumasta rakastamansa ihmisen kanssa. Tekijänoikeuslaki puolestaan käsittelee abstraktia asiaa, jonka seurauksia eivät välttämättä koskaan konkretisoidu – jos ei sitten oven taakse ilmesty mustapukuinen mies 600 euron tai huonommalla tuurilla 400 000 euron korvausvaatimuksen kera.

Vaan jos kansalaisaloitteet kertovat hyvää kansasta, mitä aloitteet kertovat kansanedustajista? Avioliiton vapauttaminen tuntuu hankalalta, tekijänoikeuslaki sorsii rivikansalaisia, ja vankien perusoikeuksia halutaan rajoittaa entisestään. Tähän rintamaan sopii hyvin, että Ben Zyskowicz kuvaa ihmisoikeusasiantuntijat norsunluutorneissaan oleviksi akateemisiksi mietiskelijöiksi. Kansanedustajat näyttävät istuvan poteroissa, joissa ei asiantuntijoita tai kansaa kaivata.

P.S. Tasa-arvoisen avioliittolain yli 130 000 allekirjoitusta tekevät siitä jo nyt suositumman kuin kaksi pienintä hallituspuoluetta viime vaaleissa.

P.P.S. Tekijänoikeuslakialoite ei vaadi vapaata kopiointia. Sen sijaan kaivataan myös kuluttajan näkökulmaa, kohtuullisempia rangaistuksia, ja lain päivittämistä paremmin nykyteknologiaan sopivaksi. Euroopan komission tutkimuksessa muuten todettiin, että piratismi ei näytä vähentävän musiikin myyntiä. Mahdollisesti jopa päinvastoin.

P.P.P.S. Vankien tarkkailuhaalarit odottavat käsittelyä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa. Tuomiota odotellessa.

P.P.P.P.S Muokkasin leipätekstin viimeistä lausetta. Kirottua.

Myrkyllinen maito ja näytön puute

Ylen Silminnäkijä kertoi tänään (Valion) pilaamasta maidosta. Ja voi pojat, että se on myrkkyä, laktoosi-intoleranteista pääsee ilmaa pihalle ihan vain maitoteollisuuden takia.

Ohjelma tarttuu sinällään ihan oikeaan ongelmaan: maitoa käytetään Suomessa paljon, mutta samalla maito aiheuttaa yhä useammalle ihmiselle erilaisia vaivoja. Toisaalta maailmanlaajuisesti laktoosi-intoleranssi on normi, ei poikkeus, joten monessa muussa maassa ei ole edes vastaavaa maitokulttuuria.

Silminnäkijän suurin ongelma oli, että siinä esitettiin nippu teorioita mutta vähän näyttöä. Ainut mainittu tutkimus oli Valion tekemä ja tyrmäsi yhden ehdotetuista teorioista. Ruutuun ei marssitettu elintarviketutkijoita, ei biologeja, biokemistejä, ravitsemustieteilijöitä tai edes Valion tutkimuspuolen henkilöitä. Yksi lääkäri joukkoon mahtui - paleoravinnon puolesta hehkuttava Olli Sovijärvi. Raakamaitotietoutta pääsi kyllä jakelemaan niin tinkimaidon tuottaja kuin sen myyjäkin.

Ohjelmassa tehtiin myös testi, jossa kuusi ongelmaista joi raakamaitoa ja lopussa kysyttiin kommentteja. Loppupäätelmä oli, että "raakamaito sopi kaikille". Tämä siitä huolimatta, että kaksi ensimmäistä sanoi vatsan kipristelleen ja kurisseen. Yksi joi maitoa lorauksen kahvissa, toinen pari lasillista, kaikki tietenkin tiesivät juovansa raakamaitoa. Kaksoissokkotestit ja seuranta, kuka niitä kaipaa!

Tämän näytön perusteella päädyttiin sitten vaatimaan Valion teknologiajohtajalta homogenoinnin lopettamista. Teknologiajohtalla tuntui olevan vaikeuksia vastata kysymykseen, mutta eipä sitä voi varsinaisesti ihmeenä pitää. "Minulla on teoria, jolle ei ole vahvaa pohjaa mutta jonka tyrmäävän tutkimuksen te olette tehneet. Kuluttajat ovat vihaisia ja ostavat kalliimpia tuotteita, miksi ette lopeta homogenointia?" Niin, miksipä ei.

Maidon käsittelyssä voi ihan oikeasti olla ongelmia. Esimerkiksi mainittu Sovijärvi on kirjoittanut maidon pitkästikin. Laura Paajanen on päätynyt väitöstutkimuksessaan tulokseen, että homogenoinnilla ei olisi vaikutusta. Yle listaa aiheeseen liittyviä linkkejä lisätietosivullaan, mutta lisää tutkimusta epäilemättä tarvitaan.

Sitä lisätutkimusta odotellessa olisi toivottavaa, että edes noista nykyisistä tutkimuksista kerrottaisiin jotain, ja saataisiin ruutuun pari asiantuntijaa arvioimaan esitettyjä väitteitä. Yksittäisten ihmisten kokemukset ovat toki heille itselleen arvokkaita, ja jokainen ohjelman katsoja saa karsia ruokavaliotaan ihan niin paljon kuin haluaa. Tieteellisellä pohjalla toiminta ei kuitenkaan tuolloin ole.

Hei, me kilpailutetaan taas

Markkinaoikeus antoi marraskuun alussa päätöksen, jolla kumottiin HUS:n tekemä hankintapäätös suojatusta sähköpostijärjestelmästä. Valituksen tehnyt Deltagon Group Oy oli sitä mieltä, että Innofactor Software Oy:n tarjous ei täytä tarjouksen vaatimuksia.

Sellaistahan sattuu. Silmät hyppäävät rivillä, tarjouspyynnön sivut ovat liimautuneet yhteen, eikä väsyneenä ole aivan terävimmillään. Tapaus kuitenkin kertoo jotain itse prosessista.

Valituksen pääasiallinen peruste nimittäin on se, että alunperin voittanut tarjous on liian halpa. 70 kiloeuron hintalappu herätti epäilyksiä, kun kakkoseksi jääneen Deltagonin tarjous oli arvoltaan viisinkertainen. Kolmanneksi ehtineen tarjoajan mopo onkin sitten keulinut voittajaan nähden 20-kertaisella hinnalla.

Hinnan arviointi sinällään on oma kysymyksensä. Jännittävä on kuitenkin tieto, että alkuperäisessä hankintailmoituksessa hankinnan arvoksi on ilmoitettu 400 000–600 000 euroa. Toisin sanoen HUS:n tarjouspyynnössä annetaan jo haarukka, johon hintojen odotetaan osuvan.

Otetaanpa kuvitteellinen tilanne autokaupasta. Henkilö marssii paikalliselle Laakkoselle ja ilmoittaa, että haussa on ketterä diesel ja takataskussa polttelee sitä varten nostettu 140 000 euroa. Asiakkaan vaatimukset täyttää esimerkiksi hinnat alkaen -varusteltu VW Polo. Mitä luulette, päätyvätkö myyjä ja ostaja Polon ääreen?

Nerokasta on myös valituksen jatko: Deltagon perustaa valituksen hinnalle, sillä sen enempää tietoa ei ole tarjolla. Innofactorin alkuperäinen tarjous on merkitty pääosin salassa pidettäväksi.

Ollaan siis hankkimassa sairaanhoitopiirille sähköpostijärjestelmää, jonka toteutus on niin liiketoimintakriittinen, että yksityiskohdat on pakko pitää salassa. HUS kuitenkin olettaa järjestelmän täyttävän vaatimukset, sillä järjestelmän toimittaja on osannut ympyröidä tarjousvakuutuslomakkeesta asianmukaisen "Juujuu" -vaihtoehdon.

Pääkaupunkiseutulaisille tämäkin kierros näyttää tulevan kalliiksi, sillä markkinaoikeus päätyi samalle kannalle valittajan kanssa: voittaja ei täytä vaatimuksia. Salassapidon oikeuskin katsoo syystä tai toisesta tarpeelliseksi.

Alan pikku hiljaa ymmärtää, miksi kilpailutus tulee niin kalliiksi.

Kallista kerhotoimintaa

Eduskunnan urheilukerhon kavalluksen nousi tällä viikolla taas otsikoihin. Helposti hoitunut 136 000 euron puhallus sai syyllisensä jo lähes kaksi vuotta sitten, mutta jälkimainingeillä keinutaan edelleen.

Tuomitulta virkamieheltä ei rahoja ole juuri luvassa, ja perintäoikeus muilta vastuuhenkilöiltä uhkaa katketa 20.10. Perussuomalaiset vaativat perintäoikeuden pidentämistä, jotta asia päästäisiin käsittelemään nyt, kun siitä on enemmän tietoa. Urheilukerhon johtotehtävissä ja mahdollisina vastuullisina ovat toimineet muun muassa Jyrki Katainen, Jyri Häkämies ja Jukka Gustafsson - ainakin Gustafsson ja Arto Satonen ovat toimineet kerhon tilintarkastajina.

Eduskunnan enemmistön mukaan mitään syytä asian jatkokäsittelyyn ei kuitenkaan ole – linja on sovittu, eikä sitä ole syytä muuttaa. Kansanedustajien haastaminen oikeuteen maksaisi enemmän kuin vahinkosumma on, eikä tällaisista pienistä kupruista ole muutenkaan tavattu ainakaan ketään poliitikkoa syyttää.

Eduskunnalta tuntuu kokonaan jäävän huomiotta viesti, jonka päätös välittää: kansanedustajan ei tarvitse kantaa sen paremmin poliittista kuin taloudellistakaan vastuuta. Tilintarkastajien vastuu on toki rajattu, joten tuomiota ei ehkä tulisi oikeudessakaan. Sitä päätöstä ei kuitenkaan tehtäisi eduskuntatalon sisällä, niin kuin nyt on käymässä.

Eduskunnan urheilukerhon entinen puheenjohtaja Matti Saarinen kertoo perjantain (28.9.) Helsingin Sanomissa, että häneltä rahoja saa periä vain oikeuden kautta. Saarisen mukaan kerhossa tehtiin virhe siinä, että sama henkilö toimi kerhon rahastonhoitajana ja kirjanpitäjänä. Jutun mukaan Saarinen hyväksyi päätöksen ja syyttää nyt itseään siitä – mutta vastuuta päätöksestä hän ei kuitenkaan ota.

Hei, me kilpailutetaan

Viime viikolla uutisoitiin jälleen kilpailuttamisesta. Juhlakaluna oli tällä kertaa HSL, joka hankkii uuden lippujärjestelmän Tiedolta. Sama firmahan toteutti menestyksekkäästi muun muassa eduskunnan salijärjestelmän, pyörittää konesalia Ruotsissa, rakentelee AKE:n tietojärjestelmäuudistusta ja on osaltaan mukana myös VR:n jo legendaarisessa lippukaupassa.

Onneksi menneistä on opittu, joten tällä kertaa ongelmia ei tule. Epäselväksi jää, onko Tiedon itseluottamuksen takana se, että HSL:n tapauksessa se vastaa sovelluksista, vai se, että se ei vastaa infrastruktuurista.

Tiedon kanssa loppusuoralle pääsi Logica – joka muuten on myös mukana AKE-kehityksessä. Tiukan kilpailun jälkeen tuloksena oli kakkossija niukkaakin niukemmalla 44 miljoonan euron hintaerolla. Kolme muuta tarjoajaa putosivat pelistä jo aiemmin syistä, joita HSL ei halua kertoa.

VR:n lippukauppa oli hinnaltaan kokonaisedulliset 15 miljoonaa euroa. HSL teettää Tiedolla koko paketin paikkatietoa ja lipunmyyntilaitteita lukien, joten bussiliikenne pääsee nokittamaan junailua hiukan hintavammalla 90 miljoonan euron järjestelmällä. Mieleen jää kuitenkin kytemään kysymys: kullastako ne tulevat korttipäätteet kyhätään?

Samaan aikaan toisaalla HUS ostaa Logicalta 15,7 miljoonan euron edestä Uranus-potilastietojärjestelmän ylläpitoa. Tällä kertaa kilpailutusta ei tarvittu, sillä Logica omistaa järjestelmän oikeudet ja on siksi katsottu ainoaksi kelvolliseksi vaihtoehdoksi. Vaikka asiasta on uutisoitu laajasti, hiukan vähemmälle huomiolle on jäänyt, että näin ei ollut aina: HUS myi osuutensa Uranuksesta silloiselle WM-Datalle vuonna 2007.

Julkishallinnolla ja sitä muistuttavilla tahoilla tuntuu olevan käynnissä kilpailu, jossa nokitellaan jatkuvasti poskettomammilla it-hankkeilla. Epäonnistuneista projekteista saadaan lukea kerta toisensa jälkeen, mutta meno jatkuu vuodesta toiseen samana. Ilmeisesti asiat siis sujuvat juuri niin kuin pitääkin.

Ihmetyttää kuitenkin, miten HUS onnistui ajamaan itsensä tilanteeseen, jossa se on pakotettu ostamaan palveluja täsmälleen yhdeltä tarjoajalta? Miksi HSL katsoo tarpeelliseksi salata tarjousten hylkäämisen syyt? Sekä VR:n että HSL:n järjestelmien hankintaperusteeksi on mainittu järjestelmän vanheneminen, mutta jotain konkreettisempaa olisi kiva kuulla. Vanhaan hyvään aikaan VR kuitenkin vielä myi lippuja.

Näin ruohonjuuritasolta katsoen ainut hyväksyttävä syy maksaa it-järjestelmästä kymmeniä tai satoja miljoonia euroja on se, että sen nimi on "Skynet". Pullataikinan lailla paisuvat hankkeet takaavat, että kilpailutuksen loppumetreille pääsee vain se sama muutaman nimen lista, joka on tarjonnut lööppimateriaalia jo vuosia.

Ainakin osasyy alisuorittamiseen on mitä ilmeisimmin kilpailuttamisessa itsessään, niin prosessina kuin ideologiana. Vaikka yksityisten yhtiöiden epäonnistumisetkin nousevat välillä otsikoihin, harvan hankinnat menevät toistuvasti poskelleen; julkinen kilpailutus sen sijaan tuntuu tuottavan pettymyksiä tasaiseen tahtiin. Monivaiheinen järjestelmä lienee raskas niin tilaajalle kuin tuottajallekin, eikä kummallakaan osapuolella näytä olevan suurta vastuuta lopputuloksesta.

Olisikohan prosessia aika uudistaa?