Lehdelle annettiin tutkimus - näin kävi

Sosiaalisessa mediassa levisi keskiviikkona kulovalkean tavoin Talouselämän nostattava artikkeli Lontoossa tehdyssä kokeesta, jossa asunnottomille annettiin 3 000 puntaa vastikkeetonta rahaa. Rahaa ei tuhlattu, moni löysi asunnon, kaikki meni hienosti.

Koska olen luonteeltani epäileväinen, liian hyvältä kuulostava tarina herättää kysymyksiä. Niinpä menin lähteelle: Joseph Rowntree Foundation julkaisi kokeilusta raportin.

Aloitetaan.

Kokeilussa kolmelletoista kodittomalle annettiin kullekin 3000 puntaa täysin vastikkeetonta rahaa. Heidän ei tarvinnut tehdä sen eteen yhtään mitään, vaan he saivat sen ilman lisäehtoja, käteisenä taskuun.

No ei. Viidelletoista kodittomalle tarjottiin mahdollisuutta henkilökohtaiseen budjettiin ja tukihenkilöön. Tavoitteena oli määritellä, miten henkilöt pääsisivät pois kadulta.

Osana projektia koehenkilön piti tukihenkilönsä kanssa kirjoittaa toimintasuunnitelma: mitä hankitaan ja mitä tehdään, jotta saisi elämän syrjästä kiinni. Toimintasuunnitelma sisälsi myös deadline-päivämäärät tavoitteille. Lappu hyväksytettiin kaupungin koordinaattorilla.

Budjetin katto oli 3 000 puntaa, mutta sitä ei tässä vaiheessa pilottihenkilöille kerrottu. Raha ei kuitenkaan ollut mitenkään korvamerkittyä: koehenkilöt saivat tosiaan itse määritellä, mihin rahaa käytetään ja kuinka paljon. Päätavoitteena oli vain kadulta pois pääseminen.

Kolmetoista henkilöä tarttui tarjoukseen.

Keskimäärin he kuluttivat rahoistaan vain 800 puntaa ensimmäisen vuoden aikana.

Tarkemmin sanoen siis ensimmäisen vuoden jälkeen budjetoituihin hankintoihin oli kulunut keskimäärin 794 puntaa. Hillo ei poltellut takataskussa vaan oli koordinaattorin hallussa.

Lisäksi yksitoista kokeiluun osallistuneesta kodittomista ei enää ollut koditon ensimmäisen vuoden jälkeen – he olivat löytäneet paikan asua.

Itse asiassa seitsemän, ja lisäksi kaksi suunnitteli sisätiloihin muuttamista. 11 kyllä yritti, mutta neljälle asuminen tuotti ongelmia, ja heistä yksi päätyi vankilaan. Koehenkilöistä neljä asui kodittomille tarkoitetuissa hostelleissa, yksi tukiasunnossa, yksi jonkinnäköisessä hoitokodissa, yksi asunnottomille suunnatussa asunnossa ja yksi B&B-huoneessa.

Yksi henkilöistä käytti koko 3 000 puntaa B&B-asumiseen ja palasi sitten takaisin kadulle.

Yksikään kolmestatoista kodittomasta ei käyttänyt rahojaan alkoholiin, huumeisiin tai uhkapeleihin. Sen sijaan he olivat poikkeuksetta säästäväisiä ja käyttivät rahansa päästäkseen pois kadulta.

Niin, koko ohjelman tarkoituksenahan oli päästä pois kadulta; tuskin budjettisuunnitelmaan silloin listataan lavallinen Karhua ja loput herskaa.

Tosielämässä yksi noista neljästä ongelma-asujasta potkittiin ulos asunnosta, irrottautui ohjelmasta ja ryhtyi juomaan entistä enemmän. Muutkaan eivät olleet raittiita; yksi kokeilun positiivista tuloksista oli kyllä vähentynyt alkoholinkäyttö.

Simon kertoo myös onnistuneensa kokeilun aikana pääsemään eroon kaksikymmentä vuotta kestäneestä heroiiniriippuvuudestaan.

Simon oli siis projektin ainut huumeiden käyttäjä, ja raportin haastattelun aikaan hän oli ollut neljä kuukautta metadonihoidossa – tavoitteena toki kuntoutuminen ja lopullinen vieroitus. Simon muuten alkuvaiheessa myi projektibudjetilla ostettuja tavaroita ja osti rahoilla huumeita.

Monet heistä olivat lisäksi löytäneet opiskelu- tai työpaikan.

Raportin mukaan projektin henkilöistä kolme oli ilmoittautunut kurssille. Töiden hakemisesta kyllä puhutaan, ja jo kadulla asuessaan henkilöt olivat tehneet satunnaisia töitä henkensä pitimiksi.

Toisin kuin Talouselämän jutusta ehkä ymmärtää, pilottihenkilöiden tulot eivät jääneet tuohon 3 000 punnan budjettiin. Itse asiassa päinvastoin: yksi ohjelman saavutuksista oli, että viisi koehenkilöistä teki sosiaalitukihakemuksen. Tämä on yksinomaan positiivinen asia: kyse oli ihmisistä, joiden tavoittaminen perinteisillä sosiaalityön tavoilla on ollut poikkeuksellisen hankalaa.

Lisäksi raportissa arvioitiin, että joidenkin kohdalla tukea yksin asumiseen ja elämiseen tarvitaan todennäköisesti vuosiksi eteenpäin. Joillakin koehenkilöillä oli aluksi vaikeuksia määritellä, mitä haluaisivat budjettiinsa laittaa: pahimmillaan 45 vuoden kadulla elämisen jälkeen on vaikea kuvitella, miten muuten voisi elää.

Pilottiprojekti maksoi enemmän kuin perinteinen sosiaalityö keskimäärin – ja sen ennustettiin aiheuttavan myös muita kuluja yhteiskunnalle, muun muassa noiden sosiaalitukien muodossa. Vastaavasti poliisi- ja sairaalakulujen arvioitiin vähenevän. Toiveena kuitenkin on, että tulevina vuosina nämä henkilöt eivät enää tarvitsisi niin intensiivistä tukea ja avustusta, jolloin kokonaisuus kääntyisi plussalle.

Olennaisempaa tietysti on, että pilottiin osallistuneiden elämänlaatu ainakin pääosin parani. Yksiselitteinen menestys se ei ollut, sillä koehenkilöistä viisi oli raportin aikaan, 13 kuukautta aloittamisen jälkeen, enemmän tai vähemmän irtautunut projektista.

Lontoon pilottia ei oikeasti pidä vähätellä: haastateltujen koehenkilöiden mukaan sekä psyykkinen että fyysinen terveys parani, heillä on tulevaisuudensuunnitelmia, he oppivat hiljalleen huolehtimaan itsestään. Olennaista lienee, että ratkaisuja ei tuputettu. Pallo oli henkilöillä itsellään.

Niinpä on hiukan ikävää, että asiasta kirjoitetaan lehtijuttu, joka maalailee kokeilusta epäuskottavan ruusuista kuvaa. Talouselämän lähteenä ollut de Correspondent toki käyttää samaa pensseliä, mutta ei se ole mikään syy jättää kotitehtävät tekemättä. Varsinkin, kun linkki raporttiin löytyy tuosta de Correspondentin jutusta.

P.S. de Correspondentin jutussa on mielenkiintoisia esimerkkejä perustulokokeiluista muun muassa Kanadassa. Niissä olisi ollut aihetta ihan oikeaksikin jutuksi; tosin Lontoon tapauksen perusteella pitänee niissäkin käydä lähteet läpi.

Kansa kyykkyyn, talous nousuun

Helsingin Sanomat kertoi torstaina, että valtion lainanottotarve kasvaa, ja vieläpä nopeasti. Yleisradio jatkoi samaa rataa julistamalla, kuinka lamavuosien luvut menevät rikki.

Uutisointi sai meikäläisenkin Twitterissä aikaan jonkinlaisia kauhistuksen elkeitä. Pääasiallisesti luvut koettiin kuitenkin lähinnä vahvistuksena vanhalle: valtio kuluttaa liikaa ja tuottaa liian vähän. Koko rakenne pitäisi purkaa ja valtion toimintaa keventää.

Ensikuulemalla ajatus kuulostaa penteleen hienolta. Jokainen meistä on joskus törmännyt byrokratiaan, lehdistä voi lukea oheistoimintojen syövän tehokasta työaikaa niin lääkäreiltä kuin yliopiston professoreiltakin, ja kaikkihan ovat kuulleet vitsejä kunnan miehistä. Pienellä höyläämisellä maastamme epäilemättä tulisi tehokkaampi ja kilpailukykyisempi.

Pannaan siis viisaat miehet töihin, tehostetaan toimintoja ja vähennetään julkishallinnon työvoiman tarvetta vaikka 20 prosentilla. Kova pudotus, mutta ei aivan ennenkuulumatonta – Nokia ilmoitti vuosi sitten kolmanneksen vähennyksestä suomalaisessa työvoimassa, Metson 750 työpaikkaa puolestaan on vajaa kymmenen prosenttia yhtiön Suomen toiminnoista. Liikuttaisiin siis kuitenkin keskikastissa.

Vaan nyt tarkkana, hyvät ihmiset: julkisella sektorilla on 678 000 työntekijää. 20 prosenttia tarkoittaisi 135 000 lisätyötöntä. Jos tehostaessa hankkiuduttaisiin eroon vaivaisesta kymmenyksestä, se kasvattaisi silti työttömien määrää 20 prosentilla nykyisestä – Tilastokeskuksen mukaan työttömiä oli Suomessa heinäkuussa 183 000, työ- ja elinkeinoministeriön mukaan lähes 320 000.

Voidaan toki sanoa, että ihmisiä ei kannata pitää tekemässä tuottamatonta työtä. Voidaan väittää, että yksityinen sektori tekee tuottavan työn ja julkinen pyörii siinä siivellä. Lopputulos kuitenkin olisi, että maassa olisi rutosti lisää työttömiä, ja ainakin palvelualoilla julkisen sektorin keski-ikä on suurempi kuin yksityisellä puolella. Jos 50-vuotiaat eivät saa työtä edes nyt, mitä tehdään sitten, kun heitä tulee 50 000 lisää? Mitä tekee paikallinen palvelusektori, kun satatuhatta asiakasta tipahtaa kortistoon ja alkaa venyttää penniä?

Samalla voidaan toki pudottaa ALV:tä, laskea yhteisöveroa, laskea työllistämisen sivukustannuksia ja tehdä kaikki muu, mitä työnantajajärjestöt vaativat, jotta saataisiin Suomi nousuun. Haluaisin kuitenkin nähdä sen yrittäjän ja yrityksen, joka keksisi puolelle miljoonalle työnhakijalle jotain järkevää tekemistä edes keskipitkällä aikavälillä. Mistä löydetään tuotteet, joille olisi niin paljon kysyntää?

Vastikkeellista turvaa

Toinen kutkuttava ehdotus tuli alkukuusta sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikolta (kok.), joka ehdotti, että sosiaaliturvasta tehtäisiin vastikkeellista. Jälleen ensisilmäyksellä ihan kelvohko ajatus – jos rahaa saa vastikkeetta, miksi tehdä töitä sen eteen? Toki koko ajatus on hiukan kummallinen jo siksi, että sosiaaliturva on paljon muutakin kuin työttömyysturva ja toimeentulotuki, joihin Risikko ilmeisesti viittasi. Ministeri ei kaiketi aivan tiedä, mitä omalla tontilla tapahtuu.

Perusongelma työttömienkin kohdalla on, että tuet ovat jo vastikkeellisia: vähintäänkin pitää täyttää hakemuksia ja olla syynättävänä, useimmiten myös kaivataan jonkinlaista aktiivisuutta. Tarjolla on kursseja, työllistämisjaksoja, harjoittelua jne. Ei se vastike aina kovin hyödyllistä ole, mutta se on sitten toinen asia; työnhakijan päätehtävä pitäisi kuitenkin olla palkkatyön löytäminen. Jos päivät pitää viettää risusavotassa, ei se ainakaan työllistymistä paranna.

Jari Sarasvuo ehdotti viimeisessä Yle-monologissaan vastikkeellista kansalaispalkkaa ja väläytteli muun muassa hoivatyöläisille olevan tarvetta. On on, kyllä, mutta kysymys kuuluu: jos kansalaispalkkaan kuuluisi velvoite tehdä töitä vaikkapa vanhainkodeissa, kuinka moni lähi- ja sairaanhoitaja löytäisi sen jälkeen itsensä kansalaispalkkaa nauttimasta? Miksi maksaa kenellekään täyttä palkkaa, jos valtiolta saa työvoiman kansalaispalkkaa vastaan?

Voi toki hurskastella väittämällä, että näin ei tapahtuisi – niinhän Risikkokin ehdotustaan myöhemmin täsmensi. Tosiasia kuitenkin on, että niin tapahtuu jo nyt. Media-ala ei suinkaan ole ainut, kulttuuripuolella käytäntö on myös yleinen. Itse asiassa Pohjalainen väittää lyhen pätkän perusteella maksullisessa artikkelissaan, että kymmenesosa työvoimasta tekee töitä ilmaiseksi.

Ja nyt, koska kansa vaatii verta, ministeritasolla ehdotetaan suoraan sanoen orjatyötä. Pienen pohdinnan jälkeen puolue tukee asiaa täysin rinnoin:

Kokoomusryhmän kesäkokouksesta vahva tuki Risikon sos turvan vastikkeelisuusaloitteelle Nyt työllisyysastetta nostamaan #kokkesäkokous

— Kimmo Sasi (@KimmoSasi) August 22, 2013

Suomessa on liikaa byrokratiaa, joillakin sektoreilla on varmasti ylenmäärin suojatyöpaikkoja, ja suomalainen julkinen sektori on ylipäätään iso – niin kuin muissakin Pohjoismaissa. Muutoksia tarvitaan. On kuitenkin turha teeskennellä, että julkinen sektori pantaisiin yritysmaailman tapaan kerralla kuntoon leikkaamalla ja uudelleenorganisoimalla. Siihen tuskin löytyy poliittista tahtoa, mutta ei sitä oikeasti haluaisi kukaan muukaan.

Aivan yhtä turhaa on puhe vastikkeellisesta sosiaaliturvasta. Turva on turvaa siksi, että siihen tarttuvat ihmiset, jotka eivät selviä muuten. Parhaimmillaan vastikkeellisuus aiheuttaisi näille ihmisille lisäkiusaa, pahimmillaan synnyttäisi toiset työmarkkinat, joilla työtä teetettäisiin nälkäpalkalla. Ei silläkään maailmasta ainakaan parempaa tehdä.

P.S. Vaikka tässä kritisoin Sarasvuota, kehotan kuuntelemaan vaikka koko sarjan. Jo tuon viimeisen jakson alussa on tärkeä oivallus: Yhteiskunta on varsin hyvä tekele. [...] Suomi näyttäytyy maana, joka kelpaa muille paremmin kuin suomalaisille itselleen. Yhdyn mielipiteeseen. Jos jostakusta tuntuu siltä, että täällä on kaikki huonosti, niin jospa ruikuttamisen sijaan avaisi silmät ja pitäisi huolta, että suunta on parempaan. Jos maa kuitenkin ahdistaa, niin turha jättää toimia internet-uhoon; Helsinki-Vantaalla on reittilentoja moneen suuntaan.

P.P.S. Osmo Soininvaara (vihr.) kirjoittelee useasti kaikenlaista fiksua, hän on pohdiskellut myös sosiaaliturvan vastikkeellisuutta. Olli Kärkkäinen kirjoitteli juuri kannustinloukkujen purkamisesta, ja Tuomas Saloniemi tarjoilee hiukan mittakaavaa puidessaan Yleisradion kyselyjournalismia. Noin yleisesti olen sitä mieltä, että jos ihmisiä halutaan aktivoida, on parempi tökkiä kuin pakottaa.