Hei, me kilpailutetaan taas

Markkinaoikeus antoi marraskuun alussa päätöksen, jolla kumottiin HUS:n tekemä hankintapäätös suojatusta sähköpostijärjestelmästä. Valituksen tehnyt Deltagon Group Oy oli sitä mieltä, että Innofactor Software Oy:n tarjous ei täytä tarjouksen vaatimuksia.

Sellaistahan sattuu. Silmät hyppäävät rivillä, tarjouspyynnön sivut ovat liimautuneet yhteen, eikä väsyneenä ole aivan terävimmillään. Tapaus kuitenkin kertoo jotain itse prosessista.

Valituksen pääasiallinen peruste nimittäin on se, että alunperin voittanut tarjous on liian halpa. 70 kiloeuron hintalappu herätti epäilyksiä, kun kakkoseksi jääneen Deltagonin tarjous oli arvoltaan viisinkertainen. Kolmanneksi ehtineen tarjoajan mopo onkin sitten keulinut voittajaan nähden 20-kertaisella hinnalla.

Hinnan arviointi sinällään on oma kysymyksensä. Jännittävä on kuitenkin tieto, että alkuperäisessä hankintailmoituksessa hankinnan arvoksi on ilmoitettu 400 000–600 000 euroa. Toisin sanoen HUS:n tarjouspyynnössä annetaan jo haarukka, johon hintojen odotetaan osuvan.

Otetaanpa kuvitteellinen tilanne autokaupasta. Henkilö marssii paikalliselle Laakkoselle ja ilmoittaa, että haussa on ketterä diesel ja takataskussa polttelee sitä varten nostettu 140 000 euroa. Asiakkaan vaatimukset täyttää esimerkiksi hinnat alkaen -varusteltu VW Polo. Mitä luulette, päätyvätkö myyjä ja ostaja Polon ääreen?

Nerokasta on myös valituksen jatko: Deltagon perustaa valituksen hinnalle, sillä sen enempää tietoa ei ole tarjolla. Innofactorin alkuperäinen tarjous on merkitty pääosin salassa pidettäväksi.

Ollaan siis hankkimassa sairaanhoitopiirille sähköpostijärjestelmää, jonka toteutus on niin liiketoimintakriittinen, että yksityiskohdat on pakko pitää salassa. HUS kuitenkin olettaa järjestelmän täyttävän vaatimukset, sillä järjestelmän toimittaja on osannut ympyröidä tarjousvakuutuslomakkeesta asianmukaisen "Juujuu" -vaihtoehdon.

Pääkaupunkiseutulaisille tämäkin kierros näyttää tulevan kalliiksi, sillä markkinaoikeus päätyi samalle kannalle valittajan kanssa: voittaja ei täytä vaatimuksia. Salassapidon oikeuskin katsoo syystä tai toisesta tarpeelliseksi.

Alan pikku hiljaa ymmärtää, miksi kilpailutus tulee niin kalliiksi.

Kilpailutuksen mittakaavaa

Viikonlopun aikana maailmalla on näkynyt jonkin verran kirjoituksia sosiaali- ja terveydenhoitoalan tulevasta it-hankinnasta.

Kirsti Louhelainen vertasi kirjoituksessaan hanketta avaruussukkulaan. Panu Liira puolestaan arvioi summan kattavan sata konsulttia 80 vuodeksi. Kirjoittajat ovat vertailleet hintaa muun muassa Viron kymmenen miljoonan euron järjestelmään.

Itse kun en luota konsultteihin, otan vertailukohdan viime viikon toisesta uutisesta: it-alan keskimääräinen palkka on 4501 euroa kuukaudessa. Terveydenalan järjestelmää koodaamaan tarvitaan vähän tavallista parempia heppuja, joten otetaan keskipalkaksi 5000 euroa, ja tuplataan se sivukulujen kattamiseksi. Tällä laskelmalla päästään hiukan Panua rapsakkaampaan viiteentoista tuhanteen miestyövuoteen.

Toiseksi verrokiksi kelpaa vaikkapa pääkaupunkiseudun kirjaimellinen rahareikä: metron automatisointi maksaa kymmenesosan potilastietojärjestelmästä, ja koko länsimetron hinnaksi on arvioitu noin 800 miljoonaa euroa.

Toki potilasjärjestelmäkokonaisuuteen kuuluu myös nippu laitteistoa järjestelmää pyörittämään, mutta niin kuuluu länsimetroonkin. Jos projektia kelaa hintalapusta takaisinpäin, käy aika nopeasti selväksi, että joko hinta-arviossa on rutkasti ilmaa tai kokonaisuus on täysin hallitsematon. Todennäköisesti molempia.

Jos nyt kuitenkin päädytään Sitran suunnitelman mukaiseen järjestelmään, ehdottaisin laatikon ulkopuolista ajattelua. Tiedon markkina-arvo oli viime vuoden lopussa 800 miljoonaa euroa; jos valtio ostaisi firman pois kuleksimasta, jäisi juokseviin kuluihin vielä miljardi euroa. Ehkä seuraavassa kilpailutuksessa ostajapuoleltakin löytyisi osaamista.

Edestakaisin automaattimetrolla

Elokuun alussa meikäläinen metro on puksuttanut eteläisen satamakaupunkimme kallioperässä 30 vuotta. Kahden vuoden kuluttua puolestaan tulee täyteen 40 vuotta siitä, kun alettiin suunnitella metron automatisointia.

Kyse on tosiaan pitkällisestä projektista, sillä keskustelu automatisoinnista lähti liikkeelle jo koevaiheessa vuonna 1974. Vähän sen jälkeen, vuonna 2006, Helsingin kaupunginhallitus teki periaatepäätöksen, että automaattimetro hankitaan; hintalapuksi arvioitiin sinällään kunnioitettavat 70 miljoonaa euroa. Tekijä löytyi jo vuonna 2008, kun HKL teki Siemensin kanssa sopimuksen nykyisen metron automatisoinnista.

Taivaalle alkoi kasautua pilviä elokuussa 2011, kun 115 miljoonan euron hankkeen ilmoitettiin myöhästyvän ja valmistuvan vasta 2014. Tammikuussa 2012 todellisuus heitti entistä paksumpia kapuloita rattaisiin: alkoi näyttää siltä, että koko 170 miljoonan euron automatisointihanke vesittyisi puoliautomaattiseksi, jos siksikään.

Lisää lunta tupaan tuli huhtikuussa, jolloin HKL alkoi suunnitella sopimuksen purkua. Tiukan neuvottelurupeaman jälkeen HKL:n johtokunta päätti kallella kypärin, että sopimus Siemensin kanssa puretaan.

... kunnes Helsingin kaupunginhallitus päätti perua HKL:n päätökset ja pakottaa sen takaisin samaan pöytään Siemensin kanssa. Ankaran väännön jälkeen Pekka Sauri (vihr.) neuvottelukuntineen sai ilmeisesti Siemensin suostuteltua siihen, että sopimustekniset riidat ratkotaan vasta metron valmistumisen jälkeen.

Haiskahtaa vahvasti siltä, että tässä kokkaillaan taas isomman luokan kilpailutuskatastrofia. Vihreiden Elina Moisio kommentoi Helsingin Sanomissa, että sopimuksen purkaminen olisi ollut huomattavasti jatkamista suurempi taloudellinen riski. Ihmetyttää, millä logiikalla tuohon lopputulokseen on päästy.

Myönnettäköön, allekirjoittaneella ei todellakaan ole tietoa Siemensin ja HKL:n välisistä sopimuksista. Julkisuudessa esiintyneiden tietojen mukaan Siemensiltä on kuitenkin tilattu vuonna 2008 metron automatisointi. Jos sitten kolme vuotta myöhemmin toimittaja alkaa vihjailla, että aikatauluteknisesti kintut kastuu, budjetti tuplaantuu alkuperäiseen nähden, ja itse asiassa koko touhu on teknisesti mahdotonta, niin oikea reaktio moiseen olisi käsittääkseni lähettää paluupostissa surunvalittelut ja tilinumero, johon merkittävääkin suuremman sopimussakon voi maksaa.

Vaan ei. Sen sijaan avataan Siemensille piikki ja annetaan sen toteuttaa projekti niin kuin se parhaaksi katsoo – ensi hätään tarjoamalla vähän lisäaikaa maaliskuuhun 2015. Maksan laskun myöhemmin, kuten lauluntekijä tapaa sanoa.

Helsingin kaupungilla ovat siis sopimuksentekotaidot sitä luokkaa, että maallikon silmään itsestäänselvässä tilanteessa sopimuksen purkua pidetään merkittävänä taloudellisena riskinä. Kuinkakohan mahtaa käydä siinä vaiheessa, kun metro sukkuloi automagialla ja Siemens osoittaa välimiesoikeudelle epäilemättä entisestään paisunutta laskua? Minun veikkaukseni on, että taitaa tulla kalliiksi.

Hei, me kilpailutetaan

Viime viikolla uutisoitiin jälleen kilpailuttamisesta. Juhlakaluna oli tällä kertaa HSL, joka hankkii uuden lippujärjestelmän Tiedolta. Sama firmahan toteutti menestyksekkäästi muun muassa eduskunnan salijärjestelmän, pyörittää konesalia Ruotsissa, rakentelee AKE:n tietojärjestelmäuudistusta ja on osaltaan mukana myös VR:n jo legendaarisessa lippukaupassa.

Onneksi menneistä on opittu, joten tällä kertaa ongelmia ei tule. Epäselväksi jää, onko Tiedon itseluottamuksen takana se, että HSL:n tapauksessa se vastaa sovelluksista, vai se, että se ei vastaa infrastruktuurista.

Tiedon kanssa loppusuoralle pääsi Logica – joka muuten on myös mukana AKE-kehityksessä. Tiukan kilpailun jälkeen tuloksena oli kakkossija niukkaakin niukemmalla 44 miljoonan euron hintaerolla. Kolme muuta tarjoajaa putosivat pelistä jo aiemmin syistä, joita HSL ei halua kertoa.

VR:n lippukauppa oli hinnaltaan kokonaisedulliset 15 miljoonaa euroa. HSL teettää Tiedolla koko paketin paikkatietoa ja lipunmyyntilaitteita lukien, joten bussiliikenne pääsee nokittamaan junailua hiukan hintavammalla 90 miljoonan euron järjestelmällä. Mieleen jää kuitenkin kytemään kysymys: kullastako ne tulevat korttipäätteet kyhätään?

Samaan aikaan toisaalla HUS ostaa Logicalta 15,7 miljoonan euron edestä Uranus-potilastietojärjestelmän ylläpitoa. Tällä kertaa kilpailutusta ei tarvittu, sillä Logica omistaa järjestelmän oikeudet ja on siksi katsottu ainoaksi kelvolliseksi vaihtoehdoksi. Vaikka asiasta on uutisoitu laajasti, hiukan vähemmälle huomiolle on jäänyt, että näin ei ollut aina: HUS myi osuutensa Uranuksesta silloiselle WM-Datalle vuonna 2007.

Julkishallinnolla ja sitä muistuttavilla tahoilla tuntuu olevan käynnissä kilpailu, jossa nokitellaan jatkuvasti poskettomammilla it-hankkeilla. Epäonnistuneista projekteista saadaan lukea kerta toisensa jälkeen, mutta meno jatkuu vuodesta toiseen samana. Ilmeisesti asiat siis sujuvat juuri niin kuin pitääkin.

Ihmetyttää kuitenkin, miten HUS onnistui ajamaan itsensä tilanteeseen, jossa se on pakotettu ostamaan palveluja täsmälleen yhdeltä tarjoajalta? Miksi HSL katsoo tarpeelliseksi salata tarjousten hylkäämisen syyt? Sekä VR:n että HSL:n järjestelmien hankintaperusteeksi on mainittu järjestelmän vanheneminen, mutta jotain konkreettisempaa olisi kiva kuulla. Vanhaan hyvään aikaan VR kuitenkin vielä myi lippuja.

Näin ruohonjuuritasolta katsoen ainut hyväksyttävä syy maksaa it-järjestelmästä kymmeniä tai satoja miljoonia euroja on se, että sen nimi on "Skynet". Pullataikinan lailla paisuvat hankkeet takaavat, että kilpailutuksen loppumetreille pääsee vain se sama muutaman nimen lista, joka on tarjonnut lööppimateriaalia jo vuosia.

Ainakin osasyy alisuorittamiseen on mitä ilmeisimmin kilpailuttamisessa itsessään, niin prosessina kuin ideologiana. Vaikka yksityisten yhtiöiden epäonnistumisetkin nousevat välillä otsikoihin, harvan hankinnat menevät toistuvasti poskelleen; julkinen kilpailutus sen sijaan tuntuu tuottavan pettymyksiä tasaiseen tahtiin. Monivaiheinen järjestelmä lienee raskas niin tilaajalle kuin tuottajallekin, eikä kummallakaan osapuolella näytä olevan suurta vastuuta lopputuloksesta.

Olisikohan prosessia aika uudistaa?