Puolimatkassa jonnekin

Facebookissa tuli vastaan Tapio Puolimatkan kirjoitus tasa-arvoisen avioliittolain turmiollisista vaikutuksista. Kyseessä on jo kuukauden vanha kirjoitus, ja ensin ajattelinkin ohjata ihmiset vain lukemaan Paholaisen Asianajajan kirjoituksen aiheesta. Vaan ehkä sittenkin sanon jotain. Lainaukset suoraan Puolimatkalta.

Avioliittolaki määrittelee normin, jota yhteiskunnassa tavoitellaan.

Määritteleekö? Tavoitellaanko? Avioliittojen määrä on laskenut 1970-luvun alusta asti lähes jatkuvasti, yhä useampi heteroparinkin lapsi syntyy avoliitossa. Avioliitto ei selvästikään ole enää mikään väistämätön etappi elämässä sen paremmin parien kuin lastenkaan kannalta. Entä miten tähän normiin vaikuttaa laki rekisteröidystä parisuhteesta, joka on jo voimassa? Normi ei muutu, jos liittoa kutsutaan eri nimellä?

Lähde: Tilastokeskus

Vuonna 2013 40 % lapsiperheistä oli jotain muuta kuin avioliittoon tukeutuvia ydinperheitä. Puolimatkan kauhuksi lienee todennäköistä, että osassa avioliittoperheistäkään molemmat vanhemmat eivät ole lasten biologisia vanhempia.

Kun avioliitto määritellään sukupuolineutraalisti homo- ja heteroseksuaalisen parisuhteen yhteisten nimittäjien pohjalta, avioliittolaista poistuu viesti, että seksuaalisuhde merkitsee sitoutumista suhteesta syntyvien lasten hoitamiseen.

Ei siinä ole sellaista viestiä ollut tähänkään mennessä – tai ainakaan sitä ei ole noudatettu. Samalla, kun solmittujen avioliittojen määrä on laskenut, avioerojen määrä on kasvanut sieltä samaiselta 1970-luvulta. Miten tähän vaikuttaisi se, että avioliiton voisi solmia myös samaa sukupuolta olevat?

Lähde: Tilastokeskus

Tässä yhteydessä haluaisin muistuttaa, että alkuvuodesta nähtiin TV:ssä ohjelma Ensitreffit alttarilla. Voiko signaali sitoutumisesta enää paljon kevyemmäksi mennä, jos avioliiton solmiminen tuntemattoman kanssa sopii tositv-sarjan konseptiksi?

Samaa sukupuolta olevien parien ei voida ajatella liittoa solmiessaan sitoutuvan hoitamaan perheeseen syntyviä lapsia, koska lapsia voi syntyä vain kolmannen osapuolen avulla. Tämä periaate siirtyy myös heteroseksuaalisiin liittoihin, koska ei voida ajatella yhden ja saman avioliiton sitovan pareja eri tavalla.

Tässä ei yksinkertaisesti ole päätä eikä häntää. Miksei voi ajatella? Se, että Tapio Puolimatka on ilmeisen kykenemätön ymmärtämään, että homoseksuaali kykenisi muodostamaan pysyviä pari- ja kiintymyssuhteita, ei tarkoita, etteikö se olisi mahdollista.

Avioliittolaki sitoo tai on sitomatta kaikkia avioliiton solmivia täsmälleen samalla tavalla, siihen ei Puolimatkan mielikuvat oikeasta avioliitosta vaikuta. Entäpä lapsettomat heteroseksuaaliset liitot? Mitä Puolimatka ajattelee heteroparien adoptiosta? Vai ajatteleeko ylipäätään?

Vuonna 2013 muuten 4,4 prosenttia kaikista lapsista syntyi hedelmöityshoitojen tuloksena. Nämä 2 473 lasta ovat siis eläviä esimerkkejä niistä lapsista, jotka syntyivät vain kolmannen osapuolen avulla. Tilastotietoa en löytänyt, mutta näppituntumalla väittäisin, että suurin osa noista lapsista syntyi heterovanhemmille.

Koska samaa sukupuolta olevien parien perheissä kasvavat lapset on aina erotettu joko biologisesta isästään tai äidistään, sukupuolineutraali avioliittolaki määrittelee isättömyyden tai äidittömyyden lapsen normaalitilaksi. [...]

Avioliittolaki ei itse asiassa juurikaan määrittele: adoptio ei edellytä avioliittoa eikä avioliittolaki määrää adoptiosta. Tässä on kuitenkin yksi mutta: adoptiolain mukaan yhteisadoptio on mahdollinen ainoastaan aviopuolisoille.

Toisin sanoen: tällä hetkellä vain heteroavioliitossa elävät voivat yhdessä adoptoida lapsen. Sen sijaan yksittäinen ihminen voi kyllä hakea adoptiota, ja tämä ihminen saa kaikin mokomin elää rekisteröidyssä parisuhteessa.

Niinpä Puolimatkan ja kumppaneiden halu estää tasa-arvoinen avioliittolaki tarkoittaa vain, että homoperheeseen adoptoitu lapsi ei saa lain edessä kahta vanhempaa, vaikka hänellä niitä käytännössä kaksi onkin. Niinpä mahdollisessa erotilanteessa, nykylain voimassa ollessa, homoperheen lapsen laillinen asema on heikompi kuin heteroperheen lapsen. Tasa-arvoinen avioliittolaki muuttaisi siis tilanteen myös lasten kannalta tasa-arvoisemmaksi.

Ylipäätään Puolimatka on tässä(kin) kahvilla. Lainataanpa tähän väliin adoptiolakia:

Adoption tarkoitus

Adoption tarkoituksena on edistää lapsen parasta vahvistamalla lapsen ja vanhemman suhde adoptoitavan ja adoptionhakijan välille.

Adoptiolaki 1 luku 1 §

Ei adoptioita Suomessa tehdä siksi, että joku haluaa lapsen, vaan siksi, että joku lapsi tarvitsee vanhempaa. Prosessi on pitkä ja rankka, ja adoptiovanhemmaksi soveltuvuutta arvioidaan monin tavoin. Julkkisesimerkkinä Antti Kaikkosen ja Satu Taiveahon adoptioprosessi peruuntui Kaikkosen parin vuoden takaisen syytteen takia.

Biologisin keinoin lapsia hankittaessa vastaavaa soveltuvuusarviointia ei käsittääkseni ole.

Lisäksi Puolimatkan ajatus on jo lähtökohtaisesti kestämätön, sillä se käytännössä vetää yhtäläisyysmerkit vanhemmuuden ja biologisen isyyden tai äitiyden välille. Entäpä juridinen ja ennen kaikkea sosiaalinen ja emotionaalinen vanhemmuus? Uusperheen isä ei ole isä tai äiti äiti, vain veriside ratkaisee?

Miten tähän ajatukseen sopivat heteroperheiden adoptiot tai vieraita sukusoluja käyttävät hedelmöityshoidot? Pitäisikö nekin kieltää?

Kasvatuksellinen näkökulma

Koska avioliittolaki määrittelee avioliittokäsityksen, uuden lain myötä koulujen seksuaaliopetus muuttuu niin, että se on sopusoinnussa uuden avioliittolain kanssa. Tästä seuraa, että päiväkodeissa ja kouluissa ei enää opeteta miehen ja naisen välistä avioliittokäsitystä, vaan samanarvoisena vaihtoehtona esitellään myös avioliitto samaa sukupuolta olevan kumppanin kanssa. Tämä voi hämmentää kehitysiässä olevaa nuorta ja johtaa hänet seksuaalisiin kokeiluihin, jotka ovat hänen seksuaalisen identiteettinsä kannalta hajottavia.

Toivon sydämestäni, että missään koulussa ei opeteta ainoastaan miehen ja naisen välistä avioliittokäsitystä enää Herran vuonna 2015. Sillä oikeastihan Puolimatka ei puhu avioliitosta vaan seksistä. Kouluissa pitäisi antaa faktapohjaista tietoa, ja sen pitäisi tälläkin alalla olla todellisuutta, ei puritaanisia moraalikoodeja noudatteelevaa.

Tiedon antaminen erilaisista seksuaalisista mieltymyksistä tuskin rikkoo ketään. Hyvässä yhteisymmärryksessä tehdyt seksuaaliset kokeilut ovat pelkästään positiivinen asia.

Tiedättekö, mikä sen sijaan hajottaa seksuaalisen identiteetin? Niiden valtavirrasta poikkeavien mieltymyksien tukahduttaminen, heteromuottiin ahtautuminen ja auktoriteetin suunnalta tuleva pakottaminen ja syrjintä. Muun muassa itsemurhat ovat seksuaalivähemmistöissä muuta väestöä yleisempiä, ja yhtenä syynä pidetään nimenomaan valtaväestön homofobiaa ja syrjintää.

Psykologiliiton tieteellisen neuvottelukunnan puheenjohtaja, professori Jarl Wahlströmin asiantuntijalausunnossa (PDF) muuten todetaan, että tutkimusten perusteella homo- ja heteroseksuaalisten parisuhteiden välillä ei juuri ole eroja. Eroa ei ole myöskään vanhemmuustaidoissa, ja ainakin naispareista tehtyjen tutkimusten pohjalta Wahlström rohkenee lausua, että eroja heteroparien kasvattamiin lapsiin ei näytä olevan. Hyvä parisuhde on hyvä, huono huono, ja molemmat vaikuttavat lasten kasvatukseen ihan riippumatta siitä, minkä merkkiset pelivehkeet vanhemmilla on housuissa.

Kaiken kaikkiaan Puolimatkan ajatukset ovat jostain menneiltä ajoilta, jolloin kaikki ihmiset olivat heteroita, seksi tapahtui avioliitossa, ja sen ainoa tarkoitus oli lisääntyminen. Nykytiedon valossa mikään näistä ei pidä paikkaansa. Suomi ei yksinkertaisesti ole Puolimatkan ajatusmaailman mukainen avioliittoa ihannoiva heteroseksuaalinen monokulttuuri, ei se ole ollut sitä koskaan.

P.S. Puolimatkan kirjoituksesta löytyy myös seuraava argumentti: Siksi jotkut ranskalaiset homoseksuaalitkin vastustavat sukupuolineutraalia avioliittolakia. No ohhoh ja yhden kerran, tämä löi nyt kerta kaikkiaan luun kurkkuun kaikille tasa-arvoisen avioliittolain kannattajille. Mikään ei ole parempi argumentti kuin vetoaminen tuntemattomien ryhmään kuuluvien yksityisajattelijoiden mielipiteisiin.

P.P.S. Tasa-arvoista avioliittolakia muuten kannattivat muun muassa Mannerheimin Lastensuojeluliitto, Lapsiasiavaltuutettu ja Pelastakaa Lapset ry (PDF).

Lapsi ei kasva väkivallalla

Iltalehti uutisoi kuluneella viikolla, kuinka vitsalla lastaan lyönyt äiti sai tuomion pahoinpitelystä ja 620 euroa sakkoa. Samassa yhteydessä Iltalehti julkaisi myös kyselyn, jossa kysytään, saako lapselle antaa vitsaa.

Lähdetäänpä heti kärkeen siitä, että koko kysely on vastenmielinen. Ei kyse ole mielipideasiasta: lapseen kohdistuva väkivalta on yksiselitteisesti lailla kielletty, ja sen pitäisi olla sitä myös moraalisesti. Iltalehden kysely synnyttää mielikuvan, niin kuin asiasta olisi jotain keskusteltavaa.

Iltalehti tuntuu pitävän aihetta tärkeänä – juttua etsiessäni löysin Iltalehden keskustelufoorumilta lehden avaamia keskusteluita muun muassa otsikoilla:

• Hyväksytkö lasten fyysisen kurittamisen? (7.4.2012)
• Sallitko luunapin käytön lapsen kasvattamisessa? (13.11.2012)
• Hyväksytkö lapsen ruumiillisen kurituksen? (3.2.2013)
• Missä menee lapsen kurituksen raja? (29.4.2015)

Omaa kieltään tästä suoraan sanoen vastenmielisestä uutisoinnista kertoo, että Iltalehti puhuu edelleen kurittamisesta, vaikka muun muassa Lastensuojelun keskusliitto, Poliisiammattikorkeakoulu ja Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos suosittelevat termiä kuritusväkivalta korostaakseen sitä, että kyse on ihan oikeasti väkivallasta.

Tämä ei tietenkään estä Iltalehteä poimimasta rusinoita pullasta myös toisella suunnalla. Lehti uutisoi myös, kuinka ruumiillinen kuritus lisää lapsen aggressiivisuutta (lähde), lapsena lyödyillä on suurempi todennäköisyys mielisairauteen (lähde), lyöminen laskee lapsen älykkyyttä (lähde) ja kuinka vanhemman hellyys ei poista fyysisen kurituksen tuhoja (lähde). Kyse on haaskalehdestä, jota kenenkään ei pitäisi lukea.

84 % kyselyyn vastanneista kannattaa lapsen pahoinpitelyä. Vaikka vastaajajoukko olisi vinoutunut kuinka luiskaotsaiseksi ja rystysiltään rupiseksi, tulos vetää hiljaiseksi. Se sai muun muassa Arman Alizadin hämmästelemään; tweetin ja Facebook-kuvan kommentit paljastavat, että ihmiset kehtaavat olla tätä mieltä myös omalla nimellään. Vitsalla läimimistä kannatti muun muassa Jounin kauppa, terkkuja vaan sinne pohjoiseen ja 1950-luvulle.

Aika monessa kommentissa tulee esiin henkilökohtainen kokemus: vanhemmat antoivat tarpeen vaatiessa luunappia, tukistivat ja välillä vilauttivat vähän remmiä pakaroille, ja Ihan Hyvä tuli. Varmaan monesta tuli, mutta kyse on enemmän jostain Tukholman syndrooman sukuisesta kognitiivisesta dissonanssista kuin mistään muusta: kun omat, rakastavat vanhemmat ovat väkivaltaa tehneet, syyn täytyy olla lapsessa itsessään ja vaikutusten positiivisia – eiväthän he sitä muuten tekisi.

Vaan kun ei. Aiheesta tehdyt tutkimukset – ja niitä riittää – ovat käytännössä yhtä mieltä siitä, että fyysisestä kurittamisesta ei seuraa mitään hyvää. Kuritusväkivallan uhri käyttää muita todennäköisemmin väkivaltaa myös lapsiinsa, ja kuritusväkivallan käyttäjällä on 11-kertainen todennäköisyys käyttää lapsiinsa myös vakavampaa väkivaltaa (lähde). Vitsan, luunappien, tukistamisen jne. kuvaileminen ojentamiseksi tai kurittamiseksi lienee vain pyrkimys yhtenäistää omaa maailmankuvaa – harvan nykyihmisen ajatusmaailmaan kun sopii suoranainen lapseen kohdistuva väkivalta.

Ei tässä ole mitään kiisteltävää, ei tarvetta nettikyselyihin. Fyysisen väkivallan – tai jos niin halutaan, kuritusväkivallan – puolustajat ovat yksiselitteisesti väärässä.

Kuka lasta lyö?

Samalla, kun osa suomalaisista puolustaa verissä päin oikeutta lyödä lastaan, toisaalla mietitään, kuka lasta lyö. Muun muassa Hupparihörhö kirjoitti pysyvänsä mielellään siinä kuplassa, jossa lapsia ei lyödä. Hienoa.

Omaan silmääni osui eräässä keskusteluketjussa seuraavanlainen kommentti:

Mikä ajaa aikuisen siihen tilanteeseen, että lasta pitää lyödä/tukistaa/luunapittaa? Mielestäni silloin mennään sieltä missä aitaa ei ole, kasvatuksellisessa mielessä. Jos ei riitä kärsivällisyyttä hoitaa asiaa lapsen kanssa keskustellen ja tilanteen selvittämiseen ilman väkivaltaa, ei kannata lisääntyä ollenkaan.

Ilmeisesti kirjoittajalla on huono mielikuvitus, ei kokemusta lapsista, tai sitten hän vain on paljon minua parempi ihminen – ja koska kyseessä on perheellinen mies, kyse lienee joko ensimmäisestä tai viimeisestä.

Yhtäkkiä ajatellen väkivaltaan saattaa ajaa vaikkapa jatkuva väsymys, stressi, masennus, yksinäisyys, turhautuminen, kyvyttömyys kommunikointiin, yleinen äkkipikaisuus, lapsen ylivilkkaus... Kun negatiivisia ärsykkeitä tulee riittävästi, lopulta kuppi voi läikähtää nurin maltillisimmaltakin vanhemmalta. (Tietoisesti jätän huomiotta ne – juuri oppimaani kaunista lainasanaa käyttäen – ihmisperseet, jotka pitävät lyömistä oivana kasvatusmetodina).

Ei tietenkään pitäisi. Kyse on primitiivireaktiosta, jolla ei ole mitään kasvatuksellista funktiota. Vaan edelleen, jos jollakulla vanhemmalla ei ole tullut koskaan vastaan tilannetta, jossa väkivalta on läikähtänyt mielessä, kehotan ottamaan yhteyttä Vatikaaniin, jotta tietävät varata sädekehän.

Blogini lukijat saattavat tietää, että olen alle kaksivuotiaan pojan ylpeä isä. Poika on loistava paketti, kiistatta parasta elämässäni. Hän on vauhdikas, puhelias, lähes poikkeuksetta iloinen. Viihtyy minun seurassani, ja minä hänen, ja sama koskee epäilemättä vaimoani.

Toisaalta en ennen pojan syntymää voinut kuvitella, että lapsen iloisuus voi saada raivon partaalle. Vaan kun se iloinen puheliaisuus ja vilkkaus ajoittuu aamuneljään parin samanlaisen yön ja muutenkin huonosti nukutun viikon jälkeen, on vaikea suhtautua asiaan positiivisesti ja rakentavasti. Itkevää, väsynyttä ja kärttyisää lasta voi yrittää lohduttaa, iloista ja virkeää pitää vain sietää.

En ole koskaan lyönyt tai tukistanut poikaani, ja toivon, etten koskaan sellaista teekään. Ääntä olen korottanut, liikaa, ja sitäkin kadun, mutta fyysisen väkivallan kohdalla tuntisin epäonnistuneeni pahemman kerran ja pettäneeni niin omat arvoni kuin ennen kaikkea poikani. Ansaitsisin sakon ja enemmänkin.

En ole koskaan lyönyt tai tukistanut poikaani, olen kenties siis hyvien puolella, mutta voin kyllä kuvitella tilanteen, jossa se olisi mahdollista. Siksi en ole ihan niin innokas poistamaan ihmisiltä lisääntymislupia.

P.S. Ei Iltalehti tietenkään julkaissut linkkejä tai edes kovin tarkkoja vihjeitä siitä, mihin tutkimuksiin heidän uutisissaan viitattiin. Kaivoin lähdelinkit aiheen ja päivämäärän perusteella.

P.P.S. Väestöliitto on julkaissut kirjat Äidin kielletyt tunteet ja Isyyden kielletyt tunteet, joissa käsitellään muiden muassa myös aggressiota ja sitä herättäviä tunteita.

Vanhemman valinta

Tänään sekä Savon että Helsingin Sanomissa käsitellään äitiyttä, isyyttä, vanhemmuutta. Aivan ensimmäiseksi suosittelenkin lukemaan Eeva Lankolaisen kolumnin Sata prosenttia kaaosta ja Katja Lahden Äitimyytti kannattaa haastaa lapsen edun takia. Molemmat ovat rautaisia kirjoituksia tärkeästä asiasta. Aihe koskettaa melko läheltä omaa elämää, sillä oma poika on nyt reilun vuoden ikäinen. Nyt viimeistään on aika miettiä kotihoitoa, päivähoitoa, työrytmiä ja lapsen kanssa olemista.

Kirjoitin reilu vuosi sitten siitä, kuinka Kela, työpaikat ja muu yhteiskunta ovat teorian tasolla kovasti huolissaan vanhemmuuden epätasa-arvoisuudesta, mutta käytännössä vanhempia pukataan monilla tahoilla hienovaraisesti perinteisiin rooleihin.

Niin Lahti kuin Lankolainenkin puhuvat siitä tekosyystä, että miesten työelämä ei jousta. Totta kai se joustaa, eihän sillä ole edes vaihtoehtoa: perhevapaiden pitäminen on oikeus, johon työnantajalla ei ole juurikaan vastaansanomista.

Jollakulla ilmeisesti kuitenkin on, sillä vuonna 2013 äidit käyttivät vanhempainrahapäivistä 91 prosenttia (Lähde: Kelan lapsiperhe-etuustilasto). Vaikka äitiysrahaa maksetaankin isäkautta pidempään, on suhdeluku aika synkeä. Vielä piirun synkeämmäksi se muuttuu, kun tarkastellaan kotihoidon tukea – Helsingin Sanomien selvityksen mukaan kotihoidon tuen saajista 94,2 prosenttia on naisia.

Mutta moderni mieshän on kuitenkin kotia hoitava pehmo, eikö vain? No ei aivan niinkään. Tilastokeskuksen Naiset ja miehet Suomessa 2014 -raportin mukaan 1980-lukuun verrattuna kotitöitä tehdään hiukan tasaisemmin, mutta vetovastuu on edelleen selvästi naisilla. Erityisen naispainotteisia ovat perinteiset naisten työt: ruuanlaitto, siivous, ja – niin – lastenhoito.

Kotitöiden jakautuminen naisten ja miesten välillä. Todella tasaiselta näyttää.

Saman tutkimuksen mukaan muuten miesten kiireisintä aikaa on eläkeikä: eniten aikaa kotitöihin käyttävät 65 vuotta täyttäneet. Naisten korkein piikki osuu 25–34-vuotiaisiin, josta lähtien sitten tehdään jatkuvasti kotitöitä enemmän kuin miehet kiireisimmilläänkään. Mahtaakohan kukaan keksiä syytä?

On mieheydessäkin on toki omat haasteensa. Kuten Antti Leikas hiljan kirjoitti, miehen pitää osata kokata ja huoltaa öljypoltin. Vaikka tunnistan ilmiön, käytännössä dilemma esiintyy kuitenkin pitkälti mielikuvatasolla. Miehen malli on ehkä muuttumassa ja elokuvien uroot asettavat uudenlaisia ulkonäköpaineita, mutta yhteiskunnallista painostusta ei todellisuudessa juuri näy. Siinä, missä äideiltä kysellään imetyksestä, päivähoidosta, töihin palaamisesta ja urasuunnitelmista, kukaan ei ole kuluneen vuoden aikana sanallakaan ihmetellyt, miksi minä en ole kotona hoitamassa lasta. Auto- tai keittiöremontin voin nekin huoletta teettää ulkopuolisilla ilman, että kukaan suuremmin kyseenalaistaa miehuuttani. Itseruoskintaa saatan kyllä hetkittäin harrastaa.

Taloudelliset seikat toki saattavat vaikuttaa perheen päätökseen vanhempainvapaiden pitämisestä, mutta kuinka todellinen syy se on? Ihmiset sopeutuvat työttömyyteen, pätkätöihin, pääkaupunkiseudun poskettomiin asuinkustannuksiin, opiskeluun, yksinhuoltajuuteen... On se peijooni, jos parempipalkkaisen vanhemman jääminen lasta hoitamaan on juuri se korsi, joka suomalaisessa perheessä katkaisee kamelin selän.

Ei tilanne oikeasti tietenkään ole lainkaan huono. Sekä isät että äidit viettävät lasten kanssa aikaa, ehkä enemmän kuin koskaan. Lapset ymmärretään kehittyviksi ihmistaimiksi, joiden kehitykselle vanhempien läheisyys ja pysyvyys on ensiarvoisen tärkeää. Nämä ovat juttuja, joita ei vanhoina hyvinä aikoina juuri mietitty. Samaan aikaan paljon on kuitenkin parannettavaa.

Suomi on perhearvojen suhteen hyvin konservatiivinen maa, jossa äitimyytti voi hyvin. Isän osallistuminen perheprojektiin on edelleen vapaaehtoista.

Katja Lahti: Äitimyytti kannattaa haastaa lapsen edun takia

Vuoden vanhemmuuden jälkeen en voi kuin yhtyä Katja Lahden sanoihin. En puhu yhteiskunnasta, vaan itsestäni. Niin edistyksellinen kuin sitä ajatteleekin olevansa, vaivihkaa meidänkin perheessämme on ajauduttu muottiin, jossa äiti hoitaa lasta kotona, kun isä tuo leivän pöytään. Työelämän sijaan oma pää ei jousta; kukaan ei ole estänyt pitämästä lomia.

Ei kyse tietenkään ole siitä, että olisin yksiselitteisesti kieltäytynyt isyyslomasta tai kotiin jäämisestä. Ei myöskään siitä, että vaimo olisi vaatinut jäädä kotiin lasta hoitamaan. Päinvastoin, kaikki on sujunut sulassa sovussa, keskustellen, lähes automaattisesti. Sehän tästä pelottavaa tekeekin.

P.S. Yhdenlaisia kuvauksia työn ja perheen yhdistämisestä voi lukea vaikkapa Yleisradion sivuilta. Kolumni löytyy sekä nais- että miesnäkökulmasta. Molempien vahva marttyyrivivahde lienee sattumaa.

Vanhemmaksi

Joitakin viikkoja sitten vaimoni ja minä päädyimme TAYS:n synnytysosastolle, ja perin toivottujen yhteensattumien summana tälläkin hetkellä sohvalla pötköttää terhakka nuorukaisenalku.

Heti kärkeen on sanottava, että suomalainen järjestelmä on piirua vaille loistava. Vanhempia kuunneltiin, huolet otettiin tosissaan ja selvitettiin. Vaipanvaihto käytiin läpi kädestä pitäen, ja napakin tuli puhdistettua muutama tunti syntymän jälkeen kätilön valvovan silmän alla. Luonto epäilemättä ajaa tikanpojan puuhun, mutta ei siitä ainakaan haittaa ole, että vieressä on hiukan kokeneempi tikka valvomassa, että sinne noustaan oikea pää edellä.

Edelleen ei voi kuin kehua meikäläistä neuvolajärjestelmää. Raskauden seuranta onnistuu luontevasti ja itsestäänselvästi, lempeitä ohjeita annettiin niin odotusajalle kuin sen jälkeenkin. Mielipiteitä kyseltiin ja niihin suhtauduttiin asian vaatimalla vakavuudella. Nuorimies on jo ehtinyt käydä pariin kertaan näyttäytymässä ammattilaisille; on tullut varmistettua, että kasvu lähtee hyvin käyntiin ja että vihreä kakka ei ole lainkaan harvinaista tai vaarallista.

Äitiyspakkaus on suuri suomalainen keksintö, jota kelpaa ihmetellä kuninkaallisissakin perheissä. On lohduttavaa, että valtio on kerännyt ensikertalaisellekin sopivan paketin tarvikkeita niin, että niitä ei tarvitse suuremmin pohtia muun stressin lomassa. Perustarpeet on täytetty, ja on aikaa miettiä ja katsoa, mitä oikeasti tarvitaan.

Ja tukijärjestelmä, voi pojat. Viime aikoina on kovasti puhuttu Ruotsin mallista, mutta mihin sitä tarvitaan, kun äiti voi huoletta olla yhdeksän kuukautta lapsen kanssa kotona äitiys- ja vanhempainrahaa nostaen.

... Jaa että mitä? Suomessa vanhempien ensimetrien tuki sujuu siis osapuilleen tähän malliin:

Äitiysraha

Äidille tarkoitettu 105 päivän tuki, joka yleensä alkaa noin kuukautta ennen laskettua aikaa ja jatkuu, kunnes lapsi täyttää kolme kuukautta.

Vanhempainraha

Vanhempainrahaa voi nostaa äitiysrahakauden jälkeen 158 arkipäivän ajan, siis noin lapsen yhdeksän kuukauden ikään asti. Vanhempainrahaa voi nostaa sekä isä että äiti, päivät voi jakaa haluamallaan tavalla.

Isyysraha

Isälle tarkoitettu 54 arkipäivän tuki, jota voi pitää lapsen syntymästä aina siihen asti, kunnes lapsi täyttää kaksi vuotta. Enintään 18 arkipäivää voi käyttää siten, että äiti on yhtä aikaa kotona äitiysrahan tai vanhempainrahan turvin.

Kaiken kaikkiaan siis ollaan varsin hyvällä mallilla. Äidille korvamerkittyä aikaa on noin tuplasti isälle tarjottuun, mutta ensikuukausina se on vallan luonnollista. Halutessaan perhe voi tasata tilannetta päästämällä isän kotiin vanhempainrahan turvin. Käytännössä näin ei kuitenkaan juuri tapahdu, sillä alle kymmenen prosenttia vanhempainvapaista on isien pitämää.

Jotta isätkin saataisiin tehokkaammin mukaan, Suomessa on jo jonkin aikaa ajettu niin sanottua 6+6+6-mallia (PDF). Siinä vanhempainvapaa laajennettaisiin kaikkiaan 18 kuukauden mittaiseksi ja jaettaisiin kolmeen osaan: kuusi kuukautta käyttää äiti, kuusi kuukautta isä, ja kuusi kuukautta olisi vanhempien jaettavissa.

Itselleni ei ollut aivan auennut, miksi uutta mallia kehitetään näin jäykäksi. Kaikki perheet eivät ole samanlaisia, eivät myöskään perheenjäsenet. Tuntuu erikoiselta, että kummankin vanhemman olisi pakko olla vähintään kuusi kuukautta kotona.

Leo Stranius hämmästeli helmikuussa, miksi niin harva isä käyttää vanhempainvapaata. Nyt jo vankalla yhden lapsen kokemuksella, minäpä kerron: koska se on oletus, kaikkialla.

Kun vaimoni alkoi selvittää työpaikallaan oikeaa menettelytapaa äitiysloman pitämiseen, avulias palkanlaskija antoi tarkat neuvot ja päivämäärät. Noiden päivämäärien perusteella vaimo viettää lapsen kanssa yhdeksän kuukautta äitiys- ja vanhempainvapaata, ja sen päälle vielä jonkin verran vuosilomaa. Isä pääsi tästä yhtälöstä unohtumaan.

Vaan sattuuhan sitä, ja asian ehtii korjata myöhemminkin. Siirryimme byrokratian seuraavaan vaiheeseen eli huolehtimaan varsinaisesta rahavirrasta. Äitiys- ja vanhempainrahahakemukset voi näppärästi täyttää Kelan verkkopalvelussa. Koska suunnitelmat eivät vielä ole piiruntarkat, päätimme hakea vain äitiysrahaa ja hakea vanhempainrahan myöhemmin.

Tarkkaan ottaen tuo "myöhemmin" oli sitten seuraavana päivänä, kun Kelan käsittelijä soitti vaimolleni ihmetellen, miksi vanhempainraha oli jätetty hakematta. Tilanne selvisi, mutta hakemus pantiin kuitenkin varmuuden vuoksi vetämään – kokonaisuudessaan vaimon nimissä.

Asianosaiset olivat äärimmäisen avuliaita ja tahtoivat epäilemättä vain hyvää niin lapselle kuin muullekin perheelle. Samalla tilanne nostaa esiin kiusallisen ilmiön suomalaisessa yhteiskunnassa. Kyse ei ole pelkästään siitä, että miehet eivät haluaisi viettää aikaa lasten kanssa. Ei edes siitä, että taloudelliset seikat pakottaisivat naiset kotiin ja miehet töihin. Kauniista tasa-arvopuheista huolimatta ympäristö tyrkkii perhettä perinteisiin rooleihin.

Pidän edelleen 6+6+6-mallia turhan jäykkänä, mutta nyt ymmärrän sen perusteet. Sillä ei pakoteta vain isiä eikä vanhempia. Se on tarkoitettu muuttaman koko yhteiskuntaa.

P.S. Mitä veikkaisitte, kuinka kauan kestää parhaassa iässä olevalta mieheltä mennä sekaisin lapsen ja sanotaan nyt vaikka perheen koiran nimissä? Kysymys on kompa, sillä lapsella ei ole vielä nimeä. Koiralla on.