Demokratiaa (mutta vain tietyillä ehdoilla)

Helsingin Sanomissa kerrottiin viime viikolla ruotsalaisesta patsaskiistasta. Växjön kunnassa on pohdittu, onko asiallista pystyttää patsasta, jossa hurjistunut nainen näyttää lyövän jotakuta käsilaukulla.

Tarkemmin sanoen kyseinen hurjistunut nainen oli Danuta Danielsson, ja lyönnin kohteena oli uusnatsien mielenosoitukseen osallistunut kuulapää. Paikallinen keskustapoliitikko kyseenalaisti patsaan: En voi ottaa kontolleni sitä, että tämä nainen kohtaa eri tavalla ajattelevat ihmiset lyömäaseella, kättä pidemmällä.

Helsingin Sanomien uutinen oli hyvin patsasta puolustava, ja uutisen kirjoittanut Pirkko Kotirinta intoutui kirjoittamaan aiheesta myös lauantaiesseen. Essee keskittyy Danielssoniin henkilönä, mutta samalla se myös toistaa käsityksen Danielssonista siviilirohkeuden ikonina ja onnistuu vieläpä tekemään jonkinlaisen rinnastuksen presidentti Tarja Haloseen.

Ruotsalaista keskustapoliitikkoa syytettiin uutisessa kontekstin puutteesta, joten lainataan tähän hiukan kontekstia:

Mielenosoituksessa, josta valokuva otettiin, pieni joukko [Nordiska rikspartiet -] puolueen jäseniä osoitti mieltään kuolemanleirien puolesta.

Mielenosoitus sai puolalaissyntyisen Danuta Danielssonin (1948–1988) pois tolaltaan osittain epäilemättä siksi, että hänen äitinsä kärsi keskitysleireillä toisen maailmansodan aikana.

Tätä taustaa vasten ajatus siitä, että Danuta Danielsson olisi kohtaamassa eri tavalla ajattelevat ihmiset lyömäase kädessään tuntuu vähintäänkin oudolta.

Miten Danielssonin siviilirohkeus siis ilmeni? Kuvan ja kuvauksen perusteella hän kävi mielenosoitukseen osallistuneen uusnatsin kimppuun käyttäen kättä pidempää ja hyökkäämällä takaapäin. Uusnatsien esittämät ajatukset saattavat olla vastenmielisiä ja Danielssonilla erityisen vahva syy natsismin vastustamiseen, mutta kuvaus erilaisten ajatusten kohtaamisesta lyömäase kädessä vaikuttaa hyvinkin paikkansapitävältä.

Lainataan vielä esseetä:

Saa­ma­ni pa­lau­te oli sa­man­hen­kis­tä, veis­tos­ta tu­ke­vaa. To­sin eräs lu­ki­ja pa­hek­sui uu­tis­ta: On jok­seen­kin kä­sit­tä­mä­tön­tä, jos HS:n toi­mi­tus pi­tää täl­lais­ta po­liit­tis­ta vä­ki­val­taa ihan­noi­ta­va­na sen vä­häi­ses­tä mää­räs­tä huo­li­mat­ta. Kir­joit­ta­ja tul­kit­si yk­si­se­lit­tei­ses­ti, et­tä kä­si­lauk­ku on lyö­mäa­se.

Täl­lai­nen kir­joit­te­lu pu­dot­taa poh­jan täy­sin esim. Pri­de-kul­kuee­seen koh­dis­tu­van hy­vin tuo­mit­ta­van vä­ki­val­lan tuo­mit­se­mi­sel­ta, säh­kö­pos­ti jat­kui.

Teh­dään nyt he­ti sel­väk­si: En to­del­la­kaan puo­lus­ta vä­ki­val­taa. Mut­ta en myös­kään pi­dä kä­si­lauk­kua asee­na.

(En­kä myös­kään oi­kein ym­mär­rä kuo­le­man­lei­re­jä puo­lus­ta­van nat­si­mie­len­osoi­tuk­sen ja su­vait­se­vai­suut­ta puo­lus­ta­van Pri­de-mie­le­no­soi­tuk­sen rin­nas­ta­mis­ta.)

Lukijan palautteessa ei ole kyse mielenosoituksen aiheesta tai iskun mittakaavasta vaan periaatteesta: hyökkäyksestä lailliseen mielenosoitukseen osallistuvan marssijan kimppuun. Växjön uusnatsismi saattaa aiheuttaa inhoa, mutta ei sen silti pitäisi estää abstraktia ajattelua.

Jos tilanne olisi päinvastainen, Helsingin Sanomissa ei pohdittaisi, onko käsilaukku ase. Sitä ei myöskään pidettäisi väkivallan vastaisena symbolina, kuten patsaan tehnyt taiteilija Susanna Arwin muotoili. Tosiasia on, että Danielsson piti uusnatsien ajatuksia niin kauhistuttavina että päätti käydä fyysisesti sen esittäjien kimppuun. Se, että väkivalta sattui osumaan yhteiskunnallisesti hyväksyttävään kohteeseen, ei varsinaisesti muuta tilannetta: Danielssonin hyökkäyksen selittely ja sen glorifioiminen siviilirohkeudeksi on nimenomaan väkivallan puolustamista.

Olen eri mieltä kanssasi, mutta olen valmis kuolemaan sen puolesta, että sinulla on oikeus sanoa se.

Voltaire

Kyse ei ole uusnatseista. Kyse on siitä, että vapaassa, demokraattisessa yhteiskunnassa saa esittää myös epämiellyttäviä ajatuksia. Noam Chomskyn sanoin: Jos kannatat sananvapautta, se tarkoittaa erityisesti sananvapautta sinulle vastenmielisille näkökulmille.

Kyse on yleisestä kokoontumisoikeudesta, sananvapaudesta, poliittisen toiminnan ja henkilökohtaisen koskemattomuuden suojasta. Tällaisten asioiden luulisi olevan tärkeitä toimittajallekin, erityisesti viimeaikaisten Ranskan ja Tanskan iskujen jälkimainingeissa. Mutta niinhän se on, että tasa-arvoisessa yhteiskunnassakin toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

P.S. Växjön sankaroinnista tulee mieleen viime lokakuussa uutiskynnyksen ylittäneet Suomen Vastarintaliikkeen Helsingin katuja kiertäneet turvapartiot. Natsihtavan järjestön partioiden kimppuun kävi ainakin kertaalleen ylpeyttä uhkuvat antifasistit. En ihan keksi, miksi antifasistinen oman käden oikeus olisi hyväksyttävämpää kuin fasistinen.

P.P.S. Otsikko on lainaa Ismo Alangolta.

Halla-aho ja korkein oikeus

Jussi Halla-aho tuomittiin viime perjantaina korkeimmassa oikeudessa sakkoihin uskonrauhan rikkomisesta ja kansanryhmää vastaan kiihottamisesta. Jo aikaisemmin runsain mitoin julkisuutta saanut ja närää herättänyt oikeusprosessi on nostatellut laineita satunnaisissa blogeissa, epäilemättä hyvästä syystä. Kirjoituksia ja kommentteja lukiessa on kuitenkin käynyt kiusallisen selväksi, että harva on vaivautunut lukemaan Korkeimman oikeuden päätöstä.

Oma näkemykseni on, että varsinkin tuo tuomio uskonrauhan rikkomisesta on sinällään hyvin perusteltu. Halla-aho ohjasi kritiikkinsä toisaalta islamia ja toisaalta oikeuslaitosta kohtaan, ja tavallaan osui molempiin. Se, että oikeuslaitos on kritiikin kohteena, ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tuomio olisi lainmukainen. Paljon on kohkattu Halla-ahon loogisesta päättelyketjusta mutta jätetty huomiotta, että uskonrauhan rikkominen ei edellytä valehtelua tai edes olkiukkoilua: riittää, että tekijä loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee (RL17 10 §) pyhiä asioita. Se taas taisi olla koko Halla-ahon alkuperäisen kirjoituksen ajatus, eivätkä tietoisen roisit sanavalinnat ainakaan helpottaneet tilannetta.

Kansanryhmää vastaan kiihottaminen on syytteenä ehkä hiukan heikompi; siitä kielii jo se, että sekä käräjäoikeus että hovioikeus hylkäsivät syytteen. Molemmat oikeusasteet tunnistivat kirjoituksen kritiikiksi – kyseessähän oli yhdenlainen faktoilla höystetty pastissi Kalevan pääkirjoituksesta. Käräjäoikeuden ajatus, että somalit päätyivät Halla-ahon kirjoitukseen sattumaan verrattavista syistä on kuitenkin lähinnä huonoa huumoria. Korkein oikeus päätyikin toiseen tulkintaan: vaikka teksti oli tarkoitettu kritiikiksi, tuo kritiikki samalla leimaa yhtä kansanryhmää ja on siten katsottava kiihotukseksi.

Korkeimman oikeuden teksti sinällään on suhteellisen selvää. Perustelut ovat olemassa, ja pykäliä lukemalla tulos ei varsinaisesti ollut yllätys. Kokonaan toinen asia sitten on, miten pykäliä päädyttiin ylipäätään soveltamaan, ja pitäisikö niitä olla laissa lainkaan.

Kaikenlaisessa loukkaamisessa päädytään herkästi subjektiivisiin määritelmiin, ja uskonrauhan rikkomisessa rajankäynti on monia muita pykäliä hankalampaa. Kunnianloukkauksen, siis henkilöön kohdistuvan rikoksen, tapauksessa pyritään määrittelemään jonkinlainen objektiivinen loukkaavuus, jonka mukaan tekoa arvioidaan. Yleensä ongelma ei ole tolkuttoman iso, sillä useimmilla ihmisillä on kuitenkin osapuilleen yhtäläinen käsitys sosiaalisista normeista ja sopivuuden rajoista.

Vaan miten määritellään Jumalan pilkka ja pyhien arvojen loukkaaminen? Riittääkö uskonrauhan rikkomiseen uskonnon kriittinen tarkastelu, jos kritiikki määritellään pyhien arvojen loukkaamiseksi? Kuinka laajasti pyhät arvot ylipäätäään käsitetään, ja kenen määritelmää noudatetaan? Jos henkilö on uskossaan vahva, pitäisikö hänen ylipäätään korvaansa lotkauttaa mahdollisille loukkauksille? Kirkossa mesoaminen on asia erikseen, mutta pykälän ensimmäinen momentti johtaa helposti teologiseen ajatusketjuun, joka jo sinällään asettaa eri uskontokunnat eriarvoiseen asemaan.

Vielä kummallisemmaksi Halla-ahon tapauksessa tilanteen tekee se, että kissaa ei suinkaan nostanut pöydälle kukaan islaminuskoinen, vaan valtionsyyttäjä Mika Illman. Pertti Jarla nostaa blogissaan esiin viestin, jonka syytteestä voi helposti tulkita: valtiovallan mielestä muslimit ovat sen verran räjähdysherkkiä, että loukkauksiin pitää suhtautua muita uskontokuntia herkemmin.

Ei asia tietenkään ole aivan näin suoraviivainen, mutta tällä hetkellä toiminta on kieltämättä melko linjatonta. Helena Eronen rinnastaa Halla-ahon kirjoitukset lestadiolaisiin; en tosin ole nähnyt kenenkään poliitikon kirjoittavan pedofiliasta lestadiolaisuuden uskonkappaleena. On osittain ymmärrettävää, että tuoreemmat tulokkaat ovat tavallaan erityissuojeluksen alla, sillä heihin myös helpoimmin kohdistuu syrjintää. Nyt vaan ei ollut kyse syrjinnästä vaan uskonnosta.

Mitä tulee kansanryhmän kiihottamiseen, Halla-ahon kirjoituksessa on osuva kärki. Harmi vain, että loppujen lopuksi kärki osoittaa aina samaan suuntaan: vaikka miestä on kehuttu analyyttisyydestä ja faktoissa pysyttelemisestä, hän käsittelee noita faktoja aika tarkkaan yhdestä, kapeasta näkökulmasta. Tosiasia on myös, että kansankiihottamispykälä on tarkoitettu suojaamaan vähemmistöjä; valtaapitävä kansanryhmä (kuten alkuperäisessä Kalevan kirjoituksessa) ei nauti aivan samaa suojaa.

Ja kyllä, myös sillä on merkitystä, kuka puhuu. Jos kukaan ei kiihotu, ei kansanryhmäkään tule vastustetuksi. Halla-aho poliitikkona, ja sitä ennen jonkun sortin nettikuuluisuutena, on himpun verran eri asemassa kuin satunnainen blogisti. Minä saan luultavasti syytää melkoista myrkkyä kaikille 14 keskimääräiselle lukijalleni, ennen kuin kukaan lähtee sorvaamaan syytettä.

Entä jatko? Toiveikkaat puhuvat Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta, mutta korkein oikeus perusti tuomionsa osittain EIT:n päätöksiin. Halla-aho ei aio erota hallintovaliokunnan puheenjohtajuudesta. Ei toki tarvitsekaan. Timo Soinista puolestaan ei ole suuremman kiven heittäjäksi. Tämä on poliittisesti sangen ymmärrettävää. Sen sijaan se, että molemmat puskevat päätöstä muun eduskunnan niskoille, on puhdasta mediapeliä. Valiokunnan puheenjohtajan valitsee paikan saanut puolue sisäisesti, mutta siirtämällä asia laajempaan käsittelyyn päästään näppärästi leikkimään marttyyria.

Riippumatta siitä, mitä mieltä tuomiosta itsestään on, sellainen kuitenkin napsahti. Sopii miettiä, kuinka hyvin uskonrauhan rikkomisesta ja kansanryhmää vastaan kiihottamisesta tuomittu henkilö sopii johtamaan valiokuntaa, jonka vastuulla ovat kirkollis- ja maahanmuuttoasiat.