Valailta kuultua

Yleisradio uutisoi tänään, kuinka valaat kertoivat intiaaniheimolle tulevasta luonnonmullistuksesta. Quileute-intiaanit ottivat isojen nisäkkäiden neuvosta vaarin ja päättivät siirtää kylänsä puolen kilometrin päähän ylämaalle. Rakennustöissä apuun rientää Aalto-yliopisto.

Uutinen on epäilemättä loistava suomalaiselle osaamisviennille, mutta meikäläisen journalismin suoritus ei välttämättä ole ihan niin vahva. Tiedon valaiden vihjailusta kertoo Aalto-yliopiston Trev Harris, joka juuri palasi työryhmänsä kanssa heimon kanssa käydyistä neuvotteluista:

Intiaaniheimo pitää vuosittain rituaalin, jossa jokainen nainen, mies ja lapsi kutsuu rumpujen avulla rantaan valaita, delfiinejä, haita, hylkeitä ja muita merieläimiä.

Harrisin mukaan rummutus luo "hypnoottisen äänimaailman", joka houkuttelee merieläimet paikalle.

Sitten heimon päällikkö kahlaa eläinten sekaan, ja ilmeisesti hän osaa tulkita kalojen äänimaailmaa. Tämä on heimon kertomaa, ja ilmeisesti on syytä uskoa se, Harris sanoo.

Tällä metodilla on päästy siihen lopputulokseen, että operaation pitäisi olla suoritettu vuoden 2017 aikana, ennen kuin uhka ilmestyy.

Jutussa on kuitenkin pari pientä ongelmaa. Jos vuosittainen rituaali kuulostaa muinaiselta perinteeltä, se on puhdas vahinko, sillä paikallisen koulun järjestämä seremonia pidettiin tänä vuonna kahdeksatta kertaa. Esimerkiksi viime vuoden seremoniassa valaita nähtiin merellä (PDF), mutta ihan eläinten kanssa kylpemisestä ei puhuta.

Quileutet saivat uuden kylän maa-alueet valtiolta vuonna 2012, ja silloin valaiden ennustuksesta ei puhuttu. Sen sijaan puhuttiin edellisenä vuonna tapahtuneesta Japanin maanjäristyksestä ja tsunamista, talvisista tulvista ja vain pari viikkoa aiemmin läheisellä Vancouver-saarella havaitusta maanjäristyksestä. Nämä ovat peijoonin hyviä syitä harkita muuttoa. Lisäpotkua muuttoaikeisiin epäilemättä tuo se, että heimo asuu Cascadian alueella, jonne ennustetaan kohtalaisella todennäköisyydellä isohkoa maanjäristystä lähivuosikymmeninä.

Quileutet ovat vanhoja valaanpyytäjiä, ja harmaavalaiden muuttoreitti kulkee keväisin Pohjois-Amerikan länsirannikkoa pitkin, joten valailla on varmasti ollut suuri merkitys heimolle niin arjessa kuin rituaaleissakin. Nykyinen seremonia vaikuttaa kuitenkin lähinnä turistinähtävyydeltä – se järjestettiin ensimmäisen kerran sopivasti vuonna 2008, jolloin heimo pääsi myös valkokankaille Twilight-elokuvassa. Muutto on epäilemättä ollut pinnalla myös seremoniassa, mutta ehkä merkittävämpi kimmoke kylän siirtämiselle on kuitenkin jatkuvasti karttuva tieteellinen näyttö siitä, että pikapuoliin rytisee.

"Asiantuntijoita" ja asiantuntijoita

Koska aihe on merkittävä, Yleisradio on luonnollisesti kuullut myös asiantuntijaa. Helsingin yliopiston professori ja valasharrastaja Rauno Lauhakangas pitää valaiden kuuntelemista aivan järkevänä:

Se kuulostaa järkiperäiseltä toiminnalta. Ihmiset havainnoivat luontoa ja varsinkin alkuperäiskansat, jotka lukevat aika tarkkaan luonnonmerkkejä, ovat voineet havaita valaiden käyttäytymisessä jotain omituista, Lauhakangas sanoo.

Hän muistuttaa, että esimerkiksi norsut reagoivat etukäteen Kaakkois-Aasiaan muutama vuosi sitten iskeneeseen tsunamiin siirtymällä nopeasti rannalta poispäin.

Muuttaminen riskialttiilta alueelta on toki hyvinkin järkiperäistä toimintaa. Väite, että vinkki siihen tuli valailta, puolestaan ei ole.

Kaakkois-Aasian tsunamin yhteydessä nähtiin tosiaan muutamia raportteja, joiden mukaan yksittäisten eläinten nähtiin juoksevan poispäin – tuntia ennen tsunamin rantautumista. Vaatii melkoista mentaalista loikkaa käyttää näitä anekdootteja perusteena sille, että intiaanipäällikkö keskustelee valaan kanssa ja saa siltä ennusteen vuosien päästä tapahtuvasta maanjäristyksestä.

Toki Yle haastattelee myös ihan oikeaa asiantuntijaa: seismologi Päivi Mäntyniemi kertoo länsirannikon maanjäristysriskistä erillisessä uutisessa.

Tämä uutisten ketjuttaminen pieniksi paloiksi alkaa hiljalleen nyppiä. Erityisen ikävää se on, kun julkaistaan lennokas hörhöilyuutinen, josta tulee lukijalle hyvä mieli ja lämmin tunne sydänalaan, ja eriytetään faktat sitten toiseen uutiseen. Ja sehän toimii: tätä kirjoittaessa valaiden ennustus on Ylen luetuin uutinen ja seismologikin on ehtinyt jo kolmanneksi. Vaan kun erityisesti Yleisradiolla ei ymmärtääkseni ole aivan pohjatonta tarvetta klikkien metsästämiselle, mitä jos silpun sijaan tehtäisiin yksi hyvä artikkeli?

P.S. Ei, en todellakaan ole Pohjois-Amerikan alkuperäisväestön asiantuntija, joten voi toki olla, että quileutet järjestävät piilossa toisenkin rituaalin, jossa vetten väki tulee kahville ja loihtii päällikölle etiäisiä.

P.P.S. Muita esimerkkejä ketjutuksesta: Yle julkaisi viime viikolla sairauslomatilastoista kymmenkunta uutista, joista yhdessä työntekijä tulee sairaana töihin, toisessa sairauslomien väheneminen johtuu parantuneista työoloista, kolmannessa esimies on terveysriski, ja lopuissa näytettiin samaa tilastoa maakuntakohtaisilla otsikoilla. Helsingin Sanomat puolestaan ulkoisti pilkkomisen: ensin päästettiin Matti Apunen trollaamaan pääkirjoitussivulle, sitten annettiin sosiaali- ja terveysministeriön ylijohtaja Leo Suomaan korjata faktat. Käyhän se näinkin.

Otsikko tiivistää olennaisen

Olen pariin otteeseen kirjoittanut journalismista, verkkojournalismista, kustantajista ja muusta lehtialaan liittyvästä. Median toilailua uusmediassa seuratessa juttu suorastaan kirjoittaa itsensä.

Perinteinen tapa rakentaa uutinen on kärjellään oleva kolmio. Se tarkoittaa, että asian ydin kerrotaan otsikossa, sitä täydennetään ingressissä, ja kirjoituksen edetessä kuvaa täydennetään yksityiskohdilla.

Kyse ei tietenkään ole ainoasta tavasta rakentaa sen paremmin uutista kuin muutakaan lehtijuttua. Sisältöä voi ryhmitellä monella tapaa, ja nykyisellä hypermedian aikakaudella jutun ei tarvitse edes edetä millään tavalla lineaarisesti. Itsekin noudatan blogissani enemmän timanttimallia, jossa johdantoa seuraa itse asia, ja kliimaksin jälkeen kirjoitus hiljalleen kuihtuu pois.

On rakenne sitten mikä hyvänsä, otsikon on tarkoitus olla otsikko. Vaikka siinä ei paljastettaisi loppuratkaisua, sen tulisi kuvastaa vetävästi itse artikkelia.

Verkko-otsikoinnissa säännöt ovat kuitenkin muuttuneet. Otsikko ei välttämättä kerro mitään itse uutisesta vaan toimii vain täkynä, jolla lukijaa houkutellaan klikkaamaan itsensä sivustolle. Kyse ei ole edes yli-innokaan otsikkonikkarin harhailuista, sillä seuraavat esimerkkiotsikot eivät ole millään mittapuulla iskeviä.

Moukarihäkissä hurja yllätys - katso video! (YLE 29.6.2012 12:10)

Jotta yllätys olisi hurja, moukarihäkissä pitäisi äristä vähintäänkin vihainen kodiakinkarhu. Videomateriaali saattaisi olla hyvinkin mielenkiintoista, mutta sen paikka ei ole otsikossa.

Tämä on hyvä uutinen ylipainoiselle miehelle, joka kärsii seksihalujen puutteesta (Ilta-Sanomat 29.6.2012 11:49)

Uutinen olisi hyvä, jos se otsikoitaisiin oikein. Nyt se on vain vastenmielistä kävijämäärien lypsämistä.

Juotko neljä kuppia kahvia päivässä? Tämä siitä seuraa (Ilta-Sanomat 29.6.2012 06:02)

Ylenpalttinen journalistisen terän tylsistyminen? Ei, vaan pienempi riski sairastua paksusuolensyöpään.

Nämä liikkeet käännyttävät sinut jo ovelta (Taloussanomat 29.6.2012 06:01)

Otsikon perusteella uutinen kertoo joko eksklusiivisista herrakerhoista tai spastisen tanssin vaikutuksesta portsariin.

En pistä uutisiin edes linkkejä, sillä en tahdo houkutella ihmisiä pahoille teille.

Pari viikkoa sitten puolestaan MTV3 julkaisi uutisen Microsoft Surface-täppäristä. Pääkuva on napattu Engadget-sivustolta, alkuperäisessä uutisessa oli toinen kuva The Vergestä, ja sisältö oli lähinnä lainauksia eri sivustoilta.

Aiemmin lehdet tutkivat taustoja, siivilöivät uutissuota ja nostivat esiin merkittävimmät aiheet, mutta verkon uutisvuoksessa tämä ei enää toteudu. Yhdysvaltalaisen Gawker Median omistaja Nick Denton suunnitteleekin jo toimittajien sulauttamista kommentoijiin. Jos perinteinenkin media riipii sisältönsä ympäri verkkoa ja otsikoi uutisensa huonommin kuin keskiverto twiittaaja, mikä on toimittajan lukijalle tuoma lisäarvo?

Halla-aho ja korkein oikeus

Jussi Halla-aho tuomittiin viime perjantaina korkeimmassa oikeudessa sakkoihin uskonrauhan rikkomisesta ja kansanryhmää vastaan kiihottamisesta. Jo aikaisemmin runsain mitoin julkisuutta saanut ja närää herättänyt oikeusprosessi on nostatellut laineita satunnaisissa blogeissa, epäilemättä hyvästä syystä. Kirjoituksia ja kommentteja lukiessa on kuitenkin käynyt kiusallisen selväksi, että harva on vaivautunut lukemaan Korkeimman oikeuden päätöstä.

Oma näkemykseni on, että varsinkin tuo tuomio uskonrauhan rikkomisesta on sinällään hyvin perusteltu. Halla-aho ohjasi kritiikkinsä toisaalta islamia ja toisaalta oikeuslaitosta kohtaan, ja tavallaan osui molempiin. Se, että oikeuslaitos on kritiikin kohteena, ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tuomio olisi lainmukainen. Paljon on kohkattu Halla-ahon loogisesta päättelyketjusta mutta jätetty huomiotta, että uskonrauhan rikkominen ei edellytä valehtelua tai edes olkiukkoilua: riittää, että tekijä loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee (RL17 10 §) pyhiä asioita. Se taas taisi olla koko Halla-ahon alkuperäisen kirjoituksen ajatus, eivätkä tietoisen roisit sanavalinnat ainakaan helpottaneet tilannetta.

Kansanryhmää vastaan kiihottaminen on syytteenä ehkä hiukan heikompi; siitä kielii jo se, että sekä käräjäoikeus että hovioikeus hylkäsivät syytteen. Molemmat oikeusasteet tunnistivat kirjoituksen kritiikiksi – kyseessähän oli yhdenlainen faktoilla höystetty pastissi Kalevan pääkirjoituksesta. Käräjäoikeuden ajatus, että somalit päätyivät Halla-ahon kirjoitukseen sattumaan verrattavista syistä on kuitenkin lähinnä huonoa huumoria. Korkein oikeus päätyikin toiseen tulkintaan: vaikka teksti oli tarkoitettu kritiikiksi, tuo kritiikki samalla leimaa yhtä kansanryhmää ja on siten katsottava kiihotukseksi.

Korkeimman oikeuden teksti sinällään on suhteellisen selvää. Perustelut ovat olemassa, ja pykäliä lukemalla tulos ei varsinaisesti ollut yllätys. Kokonaan toinen asia sitten on, miten pykäliä päädyttiin ylipäätään soveltamaan, ja pitäisikö niitä olla laissa lainkaan.

Kaikenlaisessa loukkaamisessa päädytään herkästi subjektiivisiin määritelmiin, ja uskonrauhan rikkomisessa rajankäynti on monia muita pykäliä hankalampaa. Kunnianloukkauksen, siis henkilöön kohdistuvan rikoksen, tapauksessa pyritään määrittelemään jonkinlainen objektiivinen loukkaavuus, jonka mukaan tekoa arvioidaan. Yleensä ongelma ei ole tolkuttoman iso, sillä useimmilla ihmisillä on kuitenkin osapuilleen yhtäläinen käsitys sosiaalisista normeista ja sopivuuden rajoista.

Vaan miten määritellään Jumalan pilkka ja pyhien arvojen loukkaaminen? Riittääkö uskonrauhan rikkomiseen uskonnon kriittinen tarkastelu, jos kritiikki määritellään pyhien arvojen loukkaamiseksi? Kuinka laajasti pyhät arvot ylipäätäään käsitetään, ja kenen määritelmää noudatetaan? Jos henkilö on uskossaan vahva, pitäisikö hänen ylipäätään korvaansa lotkauttaa mahdollisille loukkauksille? Kirkossa mesoaminen on asia erikseen, mutta pykälän ensimmäinen momentti johtaa helposti teologiseen ajatusketjuun, joka jo sinällään asettaa eri uskontokunnat eriarvoiseen asemaan.

Vielä kummallisemmaksi Halla-ahon tapauksessa tilanteen tekee se, että kissaa ei suinkaan nostanut pöydälle kukaan islaminuskoinen, vaan valtionsyyttäjä Mika Illman. Pertti Jarla nostaa blogissaan esiin viestin, jonka syytteestä voi helposti tulkita: valtiovallan mielestä muslimit ovat sen verran räjähdysherkkiä, että loukkauksiin pitää suhtautua muita uskontokuntia herkemmin.

Ei asia tietenkään ole aivan näin suoraviivainen, mutta tällä hetkellä toiminta on kieltämättä melko linjatonta. Helena Eronen rinnastaa Halla-ahon kirjoitukset lestadiolaisiin; en tosin ole nähnyt kenenkään poliitikon kirjoittavan pedofiliasta lestadiolaisuuden uskonkappaleena. On osittain ymmärrettävää, että tuoreemmat tulokkaat ovat tavallaan erityissuojeluksen alla, sillä heihin myös helpoimmin kohdistuu syrjintää. Nyt vaan ei ollut kyse syrjinnästä vaan uskonnosta.

Mitä tulee kansanryhmän kiihottamiseen, Halla-ahon kirjoituksessa on osuva kärki. Harmi vain, että loppujen lopuksi kärki osoittaa aina samaan suuntaan: vaikka miestä on kehuttu analyyttisyydestä ja faktoissa pysyttelemisestä, hän käsittelee noita faktoja aika tarkkaan yhdestä, kapeasta näkökulmasta. Tosiasia on myös, että kansankiihottamispykälä on tarkoitettu suojaamaan vähemmistöjä; valtaapitävä kansanryhmä (kuten alkuperäisessä Kalevan kirjoituksessa) ei nauti aivan samaa suojaa.

Ja kyllä, myös sillä on merkitystä, kuka puhuu. Jos kukaan ei kiihotu, ei kansanryhmäkään tule vastustetuksi. Halla-aho poliitikkona, ja sitä ennen jonkun sortin nettikuuluisuutena, on himpun verran eri asemassa kuin satunnainen blogisti. Minä saan luultavasti syytää melkoista myrkkyä kaikille 14 keskimääräiselle lukijalleni, ennen kuin kukaan lähtee sorvaamaan syytettä.

Entä jatko? Toiveikkaat puhuvat Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta, mutta korkein oikeus perusti tuomionsa osittain EIT:n päätöksiin. Halla-aho ei aio erota hallintovaliokunnan puheenjohtajuudesta. Ei toki tarvitsekaan. Timo Soinista puolestaan ei ole suuremman kiven heittäjäksi. Tämä on poliittisesti sangen ymmärrettävää. Sen sijaan se, että molemmat puskevat päätöstä muun eduskunnan niskoille, on puhdasta mediapeliä. Valiokunnan puheenjohtajan valitsee paikan saanut puolue sisäisesti, mutta siirtämällä asia laajempaan käsittelyyn päästään näppärästi leikkimään marttyyria.

Riippumatta siitä, mitä mieltä tuomiosta itsestään on, sellainen kuitenkin napsahti. Sopii miettiä, kuinka hyvin uskonrauhan rikkomisesta ja kansanryhmää vastaan kiihottamisesta tuomittu henkilö sopii johtamaan valiokuntaa, jonka vastuulla ovat kirkollis- ja maahanmuuttoasiat.

Sanoma hukassa

Helsingin Sanomien pitkäaikainen vastaava päätoimittaja Janne Virkkunen sai maanantaina valtion journalistipalkinnon. Virkkusen ohella kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki pääsi kättelemään myös kansakunnan mikkisuoja Hannu Karpoa, Soundissa kannuksensa kerännyttä Timo Kanervaa sekä entistä yleisradiolaista Liisa Tukkimäkeä.

Helsingin Sanomat luonnollisesti jututti Virkkusta hiukan pidemmältikin. Haastattelu jätti hiukan ristiriitaisen vaikutelman, sillä kiistämättä merkittävän journalistisen uran tehneeltä toimittajalta tuntuvat menneen syyt ja seuraukset sekaisin.

Virkkunen muistuttaa, että laatu maksaa aina. Niinpä myös paperilehti tulee säilymään: sen tuloilla kustannetaan laatujournalismi, kun digipuoli ei tuota.

Palkitulta lehtimieheltä on ilmeisesti päässyt unohtumaan, että julkaisutavasta riippumatta tulot riippuvat viime kädessä lukijoista. Tilaajat hoitavat oman osansa, mainostajat omansa, ja ensimmäisten vähetessä hiljalleen kaikkoavat myös jälkimmäiset. Mitä lehden tulevaisuudesta siis kertoo se, että kymmenessä vuodessa HS:n levikistä on sulanut 18 prosenttia (Levikkitietokanta)? Ylipäätään suomalaisten lehtien levikki on laskussa (pdf) ja lukijamäärät samoin (pdf).

Kansallisen mediatutkimuksen mukaan 96 prosenttia suomalaisista lukee viikon aikana jotain painettua sanoma- tai aikakauslehteä, mutta tietokoneella lehtiä seuraaviakin on väestöstä jo 60 prosenttia. Lisäksi Mediatutkimus itsessään on osa samaa, hiipuvaa maailmaa: printtimedian ylläpitämästä tutkimuksesta kerrotaan kyllä, että ulkopuolelle jää tuhansia pikkulehtiä, mutta jätetään mainitsematta, että se ei ilmeisesti mitenkään noteeraa lehtimaailman ulkopuolisia verkkopalveluja.

Virkkusen näkemys kuvaa hyvin sitä ongelmaa, jonka parissa kustannusala painii: paperilehti on toimivaksi koettu ansaintamalli, jota ei onnistuta siirtämään verkkoon. On selvää, että verkkokäyttäjien maksuhaluttomuus aiheuttaa harmaita hiuksia niille, jotka yrittävät tehdä verkkojulkaisemisesta liiketoimintaa. Kauppalehti siirsi muutama viikko sitten juttunsa heikon maksumuurin taakse; ennustan, että tempun merkittävimmäksi seuraukseksi jää sivuston kävijämäärien putoaminen.

Toistaiseksi paperi on tukijalka, johon Sanomankin on hyvä nojata, mutta kuolleet puut kaatuvat hiljalleen. Virkkusen mukaan verkkojournalismin tuloilla ei korvata paperilehden tuloja. Ei varmasti. Niin kauan, kun Sanomissakin erotetaan toisistaan verkkojournalismi ja se ihan oikea työ, ei ensimmäisestä kukaan ole valmis mitään maksamaankaan. Ei laatujournalismi paperia vaadi, siihen tarvitaan osaavia toimittajia ja vastuullista julkaisemista.

Haastattelu taitaa itse asiassa sisältää pienen piikin entisen työnantajan suuntaan. Miehen laatu maksaa -tokaisu nimittäin jatkuu: "Se pitää myös kustantajan muistaa." Olikohan entisen vt. päätoimittajan mielessä Sanoma Magazines Finlandin freelance-sopimus? Vai kenties Oma Kaupunki, jossa voi luovuttaa Sanomalle kaikki oikeudet vaivaisella multimediaviestin hinnalla? Virkkunen rummuttaa vahvan journalismin puolesta; jotta sellaista voi olla, pitää pelastaa Reijo.

Uutisvirran vietävänä

Niin kuin monesti tavataan sanoa, internet on mullistanut tiedonvälityksen. Sanomalehtien sijaan uutisia luetaan netistä ja yhä enenevässä määrin älypuhelimilla. Samalla uutisten julkaiseminen on muuttunut kilpajuoksuksi, jossa määrä korvaa laadun; yksittäisenkin sivuston uutisten seuraaminen vaatii rankkaa suodastusta.
Olen jo pitkään etsinyt toimivaa ratkaisua uutislukijaksi; ohjelmistoa tai palvelua, joka kaivaisi verkosta olennaisen. Olennaisen määritteleminen ei kuitenkaan ole aivan yksinkertaista. Verkko on täynnä erilaisia suosittelukoneita kaikenlaiselle sisällölle, mutta niiden perusongelma on, että ne yleensä selvittävät käyttäjän mieltymyksiä ja tarjoavat lisää samaa. Irtiottoja ei juuri tarjota.
Uutisten kohdalla tämä lähestymistapa toimii huonosti, sillä saman sisällön toistaminen useaan kertaan ei varsinaisesti toteuta uutisen perusluonnetta. Aihepiiritason tunnistaminenkin on ongelmallista, sillä Kreikan kriisi käy nopeasti kuivaksi, vaikka ensimmäinen uutinen kiinnostava olisikin.
Erityisesti mobiilialustoille on tarjolla kuitenkin useita ohjelmia, joiden avulla uutisten ja blogien seuraamisesta saattaa tulla hiukan siedettävämpää. Tässäpä pari vaihtoehtoa.

Google Reader

Google Reader lienee maailman käytetyin RSS-lukija. Sen hyvä puoli on, että se toimii kaikkialla – web-käyttöliittymä on toimiva ja ainakin Android-sovellus perin oivallinen. Reader muistaa käyttäjän lukemat ja lukemattomat uutiset, ja tämän takia se sopii hyvin esimerkiksi aktiivisessa seurannassa olevien blogien lukemiseen. Tiheään päivittyvien uutissivustojen seurannassa lukemattomien artikkelien määrä paisuu äkkiä mahdottomaksi.

Feedly

Feedly on käytännössä vaihtoehtoinen käyttöliittymä Google Readeriin. Erityisesti Android-sovellus on suorastaan kaunis ja monin tavoin mukava käyttää. Verkkopalvelu lyö sekin Readerin ulkoasun puolesta laudalta, mutta käytettävyydessä Feedlyn lähestymistapa jää kakkoseksi.

my6sense

My6sense poikkeaa edellisistä siinä, että se pyrkii analysoimaan käyttäjän lukutottumuksia ja etsii aktiivisesti uutta luettavaa. Pesämunan voi hakea Google Readerista tai valitsemalla sovelluksen asetuksista nipun kiinnostavia aihepiirejä. Käytännössä sovellus toimii erittäinkin hyvin; ainoa valittamisen aihe on, että aihepiirivalikoima jää herkästi turhan kapeaksi.

Pulse News

Pulse tarjoaa mobiilikäyttäjille sujuvan käyttöliittymän erilaisiin uutissyötteisiin. Sovellus näyttää hyvältä, toimii ripeästi ja kytkeytyy haluttaessa esimerkiksi Read It Lateriin ja Instapaperiin. Seurattavia aihepiirejä riittää ja sovelluksen seuraamien sivustojen kirjo vaikuttaa laajalta.

Taptu

Jos Pulse tuntuu turhan karkilta, Taptu on käyttöliittymältään jonkinlainen itäblokilta tuoksahtava kopio. Toiminnot ovat pitkälti identtiset, mutta tuntuma on joka käänteessä aavistuksen karumpi. Mainoslauseet puhuvat sosiaalisuudesta ja tiskijukkailusta, mutta näiden ilmentyminen varsinaisessa sovelluksessa jää vähän hämäräksi.

ChannelCaster

ChannelCaster jatkaa samaa ideaa kuin Pulse ja Taptu mutta korostaa käyttäjien roolia. Jokainen käyttäjä voi rakentaa erilaisten sivustojen syötteistä oman kanavansa ja julkaista sen muiden seurattavaksi. Ruohonjuuritason toimittaminen on ajatuksena hyvä. Sääli, että se on kääritty sekä ulkonäöltään että käytettävyydeltään perin kankeaan kuosiin.

News360

News360 kaivaa mainosten mukaan minua kiinnostavia asioita esimerkiksi Facebook-, Twitter- ja Google Reader -tililtäni ja keräilee sitten uutisia ympäri maailmaa. Käytännössä uutisvuo tuntuu kuitenkin virtaavan pitkälti USA:sta ja tyrehtyy välillä kokonaan. Readerista palvelu tunnisti pari-kolme sivustoa ja aihepiirijaottelu ei tunnu pitävän paikkaansa lainkaan.

Genieo

Genieo on joukon ainoa tietokoneella käytettäväksi tarkoitettu ohjelmisto. Sovellus kyttää käyttäjää taustalla ja poimii sisältövinkkejä esimerkiksi Google-hakujen perusteella. Softa toimii muuten oivallisesti, mutta my6sensen tapaan se urautuu herkästi – Genieo saattaa tarjota tunnistamastaan aiheesta kymmeniä lähes identtisiä uutisia eri lähteistä. Ohjelma kerää myös turhan innokkaasti RSS-syötteitä seurattavakseen esimerkiksi erilaisilta foorumeilta. Suurin puute Genieossa kuitenkin on, että se on tietokonekohtainen; ohjelma asennetaan jokaiselle koneelle erikseen, eikä synkronointimahdollisuutta ole.

Käytännössä yksikään listan sovelluksista ei yksinään tunnu riittävältä, joten toistaiseksi pyörin vähintään kolmen sovelluksen loukussa. Google Reader on se alustariippumaton pohja, jolla on hyvä seurata lukulaariin kertyviä blogeja. My6sense puolestaan käynnistyy siinä vaiheessa, kun bussipysäkillä on neljä minuuttia luppoaikaa uutisten lukemiseen. Työpöydän kulmalla puolestaan otsikoita vilkuttelee Genieo. Salaa toivon, että jossain vaiheessa nämä kaikki yhdistyvät ja pääsen viimein käyttämään yhtä, oikeasti toimivaa ratkaisua.