Onnellisen tutkijan munauksia

Ajatushautomo nef päästi aivopierun ja julkaisi listan maailman onnellisimmasta maista suhteutettuna ekologiseen jalanjälkeen. Kuningasajatuksena on, että elämä voi olla onnellista myös vähemmällä kulutuksella ja ympäristö huomioiden. Niinhän siinä sitten kävi, että esimerkiksi Talous-Sanomat uutisoi asiasta otsikolla "Nämä ovat maailman onnellisimmat maat".

Kärkeen arviossa nousee Costa Rica. Suomi puolestaan on sijalla 59, yhtenä korkeimmalle sijoittuneista länsimaista.

Jos Karibianmeren paratiisissa asuminen ensikuulemalta tuntuukin oivalliselta ajatukselta, listan yleisempi tarkastelu herättää kysymyksen tai pari. Esimerkiksi sijalle 42 nousee Haiti: maa, jossa nef:n oman tiedon mukaan ihmiset elävät suhteellisen lyhyen ja epätyydyttävän elämän. Kaikeksi onneksi se tehdään kuitenkin ekologisesti, joten listalla noustaan kirkkaasti Suomen ohi.

Jos Haiti vielä kuulostaa miellyttävältä, niin entäpä Irak? Irak - maa, jossa on käyty jos jonkinmoista sotaa ja vainoa vähintäänkin puolen vuosisataa - on nef:n ja Talous-Sanomien mukaan suoranainen onnela verrattuna vaikkapa naapurimaahamme Norjaan. Ilmeisesti ylenpalttinen turskahuumori ja öljystä ja alumiinista räävitty säädytön bruttokansantuote pudottaa pohjoisen pahoinvointivaltion sijalle 88.

Sudan, joka on tunnettu muun muassa Darfurin leppoisasta leirintäalueesta, on sijalla 121 HPI:llä 28,5 (Happy Planet Index). Samaiseen lukemaan pääsee myös eurooppalainen sorron tyyssija, Luxemburg. Euroopan heikoimman sijoituksen ottaa Viro, joka on sijalla 131. Tällä lukemalla se on aavistuksen verran Malin ja Mosambikin edellä, mutta ei sentään aivan niin auvoinen kuin Angola (eliniänodote 37,6 vuotta, lapsikuolleisuus 182/1000) tai Sambia (eliniänodote n. 40, joka kuudennella aikuisella HIV).

Raha ei ehkä tee onnelliseksi, mutta ei sitä tee myöskään korruptio, sotilasvallankaappaukset, pakolaisleirit ja hiv-epidemia. Nef:n listalla pieni hiilijalanjälki kuitenkin pyyhkäisee tällaiset pikkuasiat näkymättömiin. Ympäristösta toki tulisi pitää huolta, mutta arvon ajattelijat ovat onnistuneet tekemään indeksistään lähinnä surkuhupaisaa länsimaista itseruoskintaa.

Kovat kotimaiset

Facebookissa on viime päivinä pyörinyt BBC:ltä vivahtava lista maailmankirjallisuuden klassikoista. Brittipainotteisuudesta suivaantuneena kirjailin ylös muutaman kotimaisen hengentuotteen, jotka jokaisen suomalaisen pitäisi lukea.

BBC:n listan oheismateriaalin mukaan kyseisistä klassikoista perusjannu on lukenut keskimäärin kuusi kappaletta. Kovasti arvostetun Stetson-instituutin mukaan seuraavasta listasta neljäkin alkaa olla jo kova suoritus.

1. Kalevala
2. Juhani Aho: Rautatie
3. Jalmari Finne: Kiljusen herrasväki -sarja
4. Maria Jotuni: Huojuva talo
5. Juhani Aho: Juha
6. Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
7. Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
8. Väinö Linna: Tuntematon sotilas
9. Ilmari Kianto: Punainen viiva
10. Joel Lehtonen: Putkinotko
11. F. E. Sillanpää: Ihmiset suviyössä
12. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
13. Mika Waltari: Sinuhe Egyptiläinen
14. Volter Kilpi: Alastalon salissa
15. Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä
16. Veijo Meri: Manillaköysi
17. Veikko Huovinen: Veitikka
18. Juhani Peltonen: Elmo
19. Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
20. Hannu Salama: Juhannustanssit
21. Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu
22. Heikki Turunen: Simpauttaja
23. Minna Canth: Työmiehen vaimo
24. J. L. Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinat
25. Paavo Rintala: Sissiluutnantti
26. Kalle Päätalo: Iijoki-sarja (ei niin tarkkaa, jos nyt edes yksi osa)
27. Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia
28. Eeva Joenpelto: Neito kulkee vetten päällä
29. F. E. Sillanpää: Hurskas kurjuus
30. Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa

Listaan voisi melko helposti lisätä tuplamäärän teoksia, eikä vielä oltaisi edes kyseenalaisissa kuuluisuuksissa. Sama pätee moneen muuhunkin taiteenalaan; niin musiikista kuin vaikkapa elokuvastakin löytyy nippu tuotoksia, joissa on aimo annos kansallista identiteettiä. Kirjallisuus tosin vaatii keskimääräistä enemmän aktiivisuutta; Sissiluutnanttia on hankala omaksua taustakirjallisuutena.

Viime aikoina olen syystä tai kahdesta kiinnittänyt huomiota erilaisiin blogeihin ja muihin kirjoituksiin, jotka kritisoivat enemmän tai vähemmän terävästi monikulttuurisuutta. Vaan kuinka moni todella tuntee kotimaisen kulttuurin hedelmät? Koska viimeksi nautit annoksen Lassilaa?

Almuja tekijälle

Tekijänoikeus on viime aikoina ollut useammallakin tavalla tapetilla. Ensin joukko tutkijoita otti kantaa Euroopan komission ehdotukseen laajentaa taide-esityksen suojaa nykyisestä 50 vuodesta 95 vuoteen. Sitten Teosto vaatii multimediapuhelimien lisäämistä hyvitysmaksun piiriin, ja viimeisimpänä TV-kaista vastustaa Kopioston ehdotusta iptv-palvelujen verottamisesta.

Varsinkin viimeinen tapaus tuo esiin aika mielenkiintoisen ilmiön: Digitodayn keskustelu on täynnä pyhää vihaa tekijänoikeusjärjestöjä kohtaan, eikä kukaan vaivaudu pohtimaan TV-kaistan motiiveja. Kysehän ei ole laajakaistaverosta eikä suoraan kuluttajia koskevasta maksusta, vaan ilmeisestikin tv-lähetysten edelleenlähetysmaksusta, jota esimerkiksi perinteiset kaapeli-tv-operaattorit maksavat mutta josta TV-kaista kaikesta päätellen luistaa. Näppärällä vihjailulla ja uhkakuvien maalailulla piirretään kuitenkin kuva pohjattoman ahneesta tekijänoikeusjärjestöstä, joka haluaa kaikkien suomalaisten kukkarolle. Kopiosto ehtikin jo julkaista aiheesta vastineen.

Tekijänoikeusjärjestöt ovat käyttäytymisellään saaneet aikaan tilanteen, jossa monen keskustelijan selkäytimeen on porautunut tarve vastustaa automaattisesti järjestöjen kaikkea toimintaa. Uudistumisen sijaan järjestelmässä on pyritty sovittamaan fyysisen maailman säännöt uuteen digitaaliseen todellisuuteen. Kulmikasta pulikkaa sovitetaan pyöreään reikään.

Tekijänoikeuksien perusta on hyvin yksinkertainen: jos teet jotain, voit myös tiettyyn rajaan asti määrätä, mitä tuotokselle tehdään. On vallan reilua, että työn hyödyntämisessä muistetaan myös alkuperäistä tekijää. Kiistaa voidaan sitten käydä siitä, kuinka laajalle tekijän määräämisoikeus ulottuu, ja kuinka monessa välissä uutta laskua pitäisi kirjoittaa. Saman kiistan voi ulottaa myös ajallisesti — kun tuotetun informaation määrä kasvaa osapuilleen eksponentiaalisesti, onko järkevää pyrkiä jatkuvasti kasvattamaan tekijänoikeuden pituutta.

Kuka esittävän taiteilijan suoja-ajan venyttämisestä hyötyy? Tekijänoikeusjärjestöjen kuva suoja-ajan umpeutuessa vaivaistaloon joutuvasta artistista on aika lailla kuvitteellinen. Tuskin kovin moni taiteilijakaan on niin kahvilla, että jättää vanhuudenpäivänsä parikymppisenä soitetun levytyksen varaan. Pitkän linjan muusikoille levytyksiä kertyy pitkin uraa, lyhyemmällä linjalla täytyy muita töitä etsiä joka tapauksessa. Saman suoja-ajan piiriin kuitenkin kuuluvat myös muun muassa tuottajat, toisin sanoen levy-yhtiöt.

Toisaalta laki hyvitysmaksusta on jo olemassa. Sen tarkoituksena on korvata tekijöille yksityisestä kopioinnista koituva hävikki; laissa annetaan lupa tehdä kopioita, ja vastineeksi määrätään kopioinnissa yleisesti käytetyille medioille maksu. Jos musiikkia nykyään kuunnellaan puhelimella, eikö ole ihan paikallaan, että kyseinen maksu kattaa myös puhelimet? Muun muassa Nokia ymmärrettävästi vastustaa hanketta.

Sama pätee yhtä hyvin myös Kopioston tilanteeseen. Laki antaa jonkunlaista osviittaa tv-lähetysten edelleenlähettämisestä, ja Kopiosto hallinnoi vapaiden kanavien lähetyslupia. Jos kaapeliyhtiöt ja isommat taloyhtiöt nykyisellään maksavat lähetysten edelleenlähettämisestä, millä ihmeen logiikalla maksu katoaa, jos lähetyksen toimittaakin iptv:llä?

Tekijänoikeusjärjestöillä on huono maine, ja osittain ihan syystä. Kannattaa kuitenkin muistaa, että ne sentään edustavat edes jonkinlaista nippua ihan oikeita tekijöitä. Nokian ja TV-kaistan kaltaiset yritykset edustavat aika tarkkaan itseään.

Yhteiskuntavastuu

John Tierney kirjailee New York Timesiin tiedeblogia, jossa on viime aikoina ollut näkyvästi esillä energiatuotanto. Tierney on asetellut vastakkain ydinenergiaa ja uusiutuvia energiamuotoja muun muassa valtiotukien ja omavaraisuuden näkökulmasta.

Suomessa Ylelle ehdotettiin uutta rahoitusmallia sitomalla televisiomaksu asuntoon. Tämä puolestaan on kirvoittanut monenlaista keskustelua Ylen merkityksestä ja yleisestä tarpeellisuudesta. Eräässä toisessa keskustelussa puhuttiin Seiskasta, Hymystä, niiden lukijakunnasta ja -määristä.

Vaikka aiheet vaihtelevat, kaikissa puhutaan rahasta. Tierneyn blogi julistaa markkinatalouden ilosanomaa puhtaimmillaan: unohdetaan valtiotuet ja vapautetaan kaikki, markkinat tekevät oikean energiavalinnan. Yleä pistetään monissa keskusteluissa samoilla teeseillä maksukortin taakse, jotta todelliset käyttäjät maksaisivat toiminnan. Sensaatiojournalismi on ok, koska se myy.

Markkinatalous pyrkii ennen kaikkea tuottoon, menetelmillä ei ole niin väliä. Lievestuoreella pumpattiin lipeää luontoon vuosikymmeniä, ja seurauksia on paikkailtu vielä viime vuosina. Menneenä kesänä paljastui, että Italiassa on tehty pykälää tuimempaa juustoa, brittitukkurin varastoista taas löytyi hiukan vanhentunutta kalaa. Satakunta vuotta sitten eräskin firma säteilytti huoletta työntekijöitään. Ympäristöystävällisyyden, terveyden ja turvallisuuden toivoisi kuitenkin edelleen olevan yleisesti toivottavia asioita, vaikka ne eivät suoraan euroiksi muunnukaan.

Mediakentällä samainen rahavetoisuus tuottaa Big Brothereita ja lööppijulkisuutta. Sensaatiolehtien leipälaji on yksityiselle alueelle tunkeutuminen, muiden elämiin tirkistely. Se on ehkä houkuttelevaa, mutta tekevätkö levikkimäärät siitä hyväksyttävää? Yleisradion tehtävänä on tuottaa monipuolista ohjelmaa laajalle katsojakunnalle; jos Yle joutuu kaupallisten kanavien tapaan vetoamaan ihmiskunnan pienimpään yhteiseen nimittäjään katsojalukuja kalastellessaan, se epäonnistuu sille asetetussa tehtävässä.

Tuntuu, että myös henkilökohtaisessa elämässä eletään kvartaalitaloutta, jossa valinnat tehdään varttitunnin aikajänteellä. Niinpä joukkoliikenne näivettyy, koska bussi ei hae kotiportailta ja omassa autossa on parempi penkki. Marketti on täynnä tanskalaista sianpotkaa, puolalaista emmentaalia ja espanjalaisia tomaatteja; eiväthän ne oikein miltään maistu, mutta suomalaiset vastineet ovat niin kalliita. Kaksivuotiaat saavat ulosottoukaaseja, ja lauantai-iltaisin poltetaan humalassa luottotiedot pikavipeillä — mutta sekin on ihan ok, bisnestähän nuo firmat vaan tekevät.

Loppujen lopuksi kyse on ahneudesta, itsekkyydestä ja hedonismista. Oma napa on lähimpänä, ja siitä ulospäin siirryttäessä asioita on helpointa mitata rahapussilla. Saattaa kuulostaa moralisoivalta, ja sitähän se onkin. Vaan kun tässä viime aikoina on penätty yhteiskuntavastuuta yrityksiltä, ehkä sitä pitäisi hiljalleen vaatia myös ihmisiltä.

Kahden lautasen poliitikot

Kunnallisvaalit ovat taas vaihteeksi edessä, ja kansa pääsee ihastelemaan kansakunnan kerman valtaisaa työkykyä ja -intoa. Helsingin Sanomien mukaan ainoastaan vihreiden Tarja Cronberg ei ole ehdolla kuntavaaleissa.

Muilla johtajilla ei tunnu olevan ongelmia hoitaa useampaa tonttia yhtä aikaa. Jyrki Katainen touhuaa valtionvarainministerinä, leikkii kansanedustajaa, ja pyrkii siinä sivussa Siilinjärven kunnanvaltuustoon. Vanhasen Matti aikoo kantaa pääministeriyden, kansanedustajuuden ja Keskustan puheenjohtajuuden ohella kortensa kekoon myös Nurmijärven valtuustossa.

Päivi Räsänen kävi juuri leikkauksessa, mutta se ei vauhtia hidasta. Kristillisten puheenjohtajuuden ja kansanedustajan tontin ohella aikaa riittää myös vaalityöhön Riihimäellä. Taannoisessa haastattelussa Räsänen vihjasi myös olevansa käytettävissä tulevissa eurovaaleissa.

Viimeksi kansanedustajien palkkausta pohdittaessa kävi ilmi, kuinka raskasta työ on. Normaalin työpäivän tunnit eivät riitä, kun käsiteltäviin asioihin pitää perehtyä, puheenvuoroja valmistella, kansan huolia kuunnella. Ministereille tulee oma ristinsä hallitusvelvollisuuksista, ja puoluejohtajilla on vielä nekin velvollisuudet hoidettavanaan.

On tietysti hienoa, että kansakunnan terävimmät aivot uhraavat itsensä valtakunnan hyvinvoinnin edistämiseksi, mutta alkaisikohan jo riittää?

Promilleja nolla

Viime aikoina on kovasti ehdoteltu nuorten rattijuopumusrajan pudottamista 0,2 promilleen. Perusteet ovat tavallaan loogiset: nuorella kuljettajalla ajotaito ei ole painunut selkäytimeen, joten pienempikin alkoholimäärä häiritsee motoriikkaa.

Voi kuitenkin miettiä, millaisen viestin promillerajan pudottaminen nuorille välittää. "Ajelepa selvin päin pari vuotta, pienen harjoittelun jälkeen on ihan sopivaa suhata ympyrää pienessä etukumarassa." Kuulostaa juuri siltä asennekasvatukselta, mitä kasvavan alkoholinkulutuksen maassa tarvitaankin.

Huomattavasti selkeämpää olisi pudottaa promillerajaa kaikilta. Tokihan joidenkin elimistö muodostaa spontaanisti alkoholia, ja jotkut juovat kefiiriä ammatikseen, mutta todellista syytä lievässä hiprakassa ajeluun ei ole. Kyse on vain kännin optimoinnista   kuinka pitkään uskaltaa tinata, jotta vielä uskaltaa mennä autolla töihin maanantaiaamuna.

Jos tahdonvoima ei riitä olemaan ilman sitä yhtä, kun on liikkeellä autolla, todellinen ongelma on jossain ihan muualla kuin promillerajassa. Loppujen lopuksi sääntö on kuitenkin hyvin yksinkertainen. Jos otat, et aja. Jos olet epävarma, et aja. Jos sen takia jää menot menemättä, katso peiliin ja muista ensi kerralla. Mutta älä aja.

Ruma sana niin kuin se on

Maanantainsessa Aamulehdessä Maila-Katriina Tuominen osoittelee rasisti-sormikkaalla rotu-sanan käyttäjiä. Tuomisen mukaan käsite on antropologien hylkäämä, ja ihmisten jakaminen rotuihin paljastaa ihmisen rasistiset taipumukset.

Tuomisen kirjoitus on saanut kipinänsä muun muassa Yhdysvaltain vaaleja, äärioikeistolaista musiikkia ja urheilua koskevista kirjoituksista, joissa on vilissyt mainintoja rodusta.

Mielenkiintoista on, että kaikesta päätellen yhdessäkään kirjoituksessa ei viitata rotuihin negatiivisessa mielessä, vaan sitä käytetään yleiskäsitteenä. Kolumnistin mielestä tämä kuitenkin paljastaa suomalaisen yhteiskunnan yleisen rasismin.

Poliisin tiedotetta penkoessaan Tuominen moittii sanamuotoa, jossa kerrotaan, kuinka kappaleissa uhataan, panetellaan ja solvataan rodullisia ja uskonnollisia ryhmiä. Seuraava osoite kiukulle lieneekin lainsäätäjä:

Joka yleisön keskuuteen levittää lausuntoja tai muita tiedonantoja, joissa uhataan, panetellaan tai solvataan jotakin kansallista, etnistä, rodullista tai uskonnollista ryhmää taikka niihin rinnastettavaa muuta kansanryhmää, on tuomittava kiihottamisesta kansanryhmää vastaan sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. (RL 11. §10)

Odotan jännityksellä lakiehdotusta, jossa tuosta kansanryhmää vastaan kiihottamisen pykälästä poistetaan maininta rodusta. Samalla siitä voidaan poistaa muutkin sisällöltään epäselvät ja piilomerkitykselliset sanat, kuten kansallinen, etninen ja uskonnollinen.

Itseäni kiinnostaa lähinnä, mikä saa aikaiseksi moisen reaktion yksittäisen käsitteen käyttäjiä kohtaan. Tuominen on väärässä siinä, että käsite olisi haudattu   rodusta käydään edelleen tieteellistäkin keskustelua. Jo pelkästään käsitteen sisällöstä väännetään kättä, saati sitten sen kelvollisuudesta ihmisiä luokiteltaessa. Ravihevosista Tuominen sallii rotupuheet, mutta ei tarkemmin määrittele, mikä täsmälleen erottaa tässä yhteydessä ihmisen hevosesta.

Rotu ei tosiaan ole niitä selkeimpiä käsitteitä, ja sen välttäminen siinä mielessä on vallan paikallaan. Kategorinen sanan kieltäminen kuitenkin haiskahtaa lähinnä poliittiselta korrektiudelta. Tosiasia on, että ihmisillä on geneettisiä piirteitä, jotka ovat huomattavasti yleisempiä tietyillä alueilla, kansoilla ja ryhmillä. Vaikka kyseessä ei ehkä ole perinteinen biologinen rotu, koko käsitteen poispyyhkiminen kuulostaa ylireagoinnilta.

Vaan onhan tuota nähty ennenkin. Näin palohenkilöiden aikakaudella tahtoo saada jo ahdasmielisen leiman otsaansa, jos erehtyy puhumaan sukupuolista. Kun meissä kaikissa asuu pieni bi, on aika kerettiläistä havaita, että kaikesta huolimatta aika tarkkaan puolet kansasta voi synnyttää ja se toinen puoli harrastaa taskubiljardia.

Ei eläville linkeille

Viime aikoina on yhä useammin ottanut otsalohkoon uutissivustoilla yleistynyt tapa päivittää uutisia osoitteen säilyessä samana. Surullista on, että isot ja vakiintuneet sanomalehdet, Helsingin Sanomat mukaan lukien, harrastavat tätä jatkuvasti. Viimeksi tänään Aamulehden rss-syöte tiesi kertoa, kuinka Google asettaa uuden nettiselaimensa käyttäjille erikoisia ehtoja. Uutista tosin oli muokattu huolella, ja jopa otsikko oli päivittynyt muotoon "Google luopui selaimensa erikoisista käyttöehdoista".

Netti tarjoaa toki oivallisen mahdollisuuden olla ajan hermolla, päivittää uutisia lisääntyvän tiedon perusteella ja korjata mahdollisia virheitä. Vaan onko se aivan journalistisen etiikan mukaista? Onko se tarkoituksenmukaista? Ja onko se edes järkevää?

Tosiasia on, että yksikään kustantaja ei tule pärjäämään blogaajille tiedonvälityksen nopeudessa, ei ainakaan niin kauan, kun julkaisijan vastuusta ja journalistin etiikasta on edes rippeet jäljellä. Blogaajalla kun on se etu puolellaan, että hänen ei tarvitse edes teeskennellä levittävänsä totuudenmukaista tietoa.

Loppujen lopuksi nykyisten kustantajien todellinen valtti myös verkossa on toimittajien ammattitaito ja sen avulla saavutettu maine. Useimmilla päivälehdillä tämä tarkoittaa ainakin jonkinlaista mielikuvaa luotettavuudesta. Kuinka luotettavan kuvan sivusto antaa siinä vaiheessa, kun uutislinkkiä jakaessaan ei voi tietää, mitä linkin takaa tunnin päästä löytyy?

Koskakohan joku ymmärtää, että laatu ja luotettavuus ovat myyntivaltteja verkossa siinä missä paperillakin. Jos uutisessa on virhe, kirjoittakaa uusi uutinen ja linkittäkää samanaiheiset uutiset keskenään — jos verkkolehdellä ei muuta etua olisikaan, niin tila siitä ei ainakaan lopu.

Liikenteen kultainen sääntö

Tampereella on menneenä kesänä kokeiltu uusia ratkaisuja Hämeenkadun kevyelle liikenteelle. Kyseessä on perinteisesti tunteita nostattava asia — holtittomat pyöräilijät ovat Aamulehden mielipidesivujen jokakesäinen kestoaihe.

Lehtiä lukiessa ja keskusteluja seuratessa tuntuu, että kaikissa kaupungeissa menee huonommin kuin muualla. Helsingissä käyvät tamperelaiset tuovat suuren maailman tuulahduksina terveisiä siitä, kuinka pääkaupungissa autoilijat ovat kohteliaita. Tukholmaan asti eksyneet tietävät autoilijoiden ottavan lakinkin päästä kävelijän kulkiessa ohi, puhumattakaan muusta Euroopasta, jonka liikennekulttuuri on vanhaa, koeteltua, huomioon ottavaa ja sujuvaa. Paikalliset useimmiten pitävät liikennettä vähintään yhtä ongelmallisena kuin turisteina seikkailevat tamperelaiset omaansa.

Kaiken uhallakin väitän, että kyse on pitkälti tiellä liikkujan omasta asenteesta. Jos on henkilökohtaisesti valmistautunut sotaan eri liikkujaryhmien välillä, niin virheitä kyllä löytyy suunnasta jos toisestakin. On punaisia päin ajavia autoilijoita, laput silmillä kurvailevia pyöräilijöitä ja alle loikkivia jalankulkijoita.

Itselläni ei ilmeisesti ole riittävän kiire eikä tarpeeksi kokemusta, sillä viime viikoilta en muista liikenteestä yhtään törttöilijää. Sen sijaan muistan useammankin autoilijan pysäyttäneen vapaaehtoisesti valottoman suojatien eteen päästääkseen minut yli. Muistan kävelyvauhtia ajelleen pyöräilijän kilautelleen kelloa ilmoittaakseen tulostaan. Minulla on jopa selkeä mielikuva käsimerkeillä autolle tilaa antaneesta jalankulkijasta.

Hämeenkadun käytäville piirretyt viivat tuskin keskustelua hiljentävät niin kauan, kun ne määrittelevät ihmisten mielikuvissa oikeuksia: viivat näyttävät pyöräilijälle avoimen väylän nirvanaan ja jalankulkijalle sen karsinan, jossa putkikamelien on syytä pysyä, ja piru periköön sen kerettiläisen, joka kulkeutuu väärälle puolelle viivaa.

Loppujen lopuksi liikenteeseen pätee sama kultainen sääntö kuin elämään yleensäkin. Jos ei kanssakulkijoiden toimintaan voikaan vaikuttaa, niin omaan toilailuunsa kuitenkin. Oikeuksista kiinni pitämisen sijaan kannattaisi ottaa askel taaksepäin, vetää henkeä ja vilkaista vastaantulijaa silmiin. Jousta vähän. Ensi kerralla on ehkä vastaantulijan vuoro.

Vastenmielistä veistelyä

Egyptissä ollaan tehty jo pitkään työtä naisten ympärileikkausten kitkemiseksi. Aiemmin likimain kaikki maan naiset silvottiin, nykyään tyttölapsista kaksi kolmasosaa joutuu veisteltäväksi. Syyksi silpomiselle on annettu muun muassa seksuaalisuuden kaitseminen — eihän se passaa, että naisetkin nauttisivat.

Egypti on kieltänyt naisten ympärileikkauksen, Suomessa moiseen ei ole katsottu olevan tarvetta; lääketieteellisesti perusteeton, vahingoittava silpominen katsotaan ilman muuta törkeäksi pahoinpitelyksi.

Poikien ympärileikkaus sen sijaan on Suomessa saamassa lain suojan. Aikaisemmin leikkaukset hyväksyttiin hiljaa, mutta kun taannoin eräs äiti sai syytteen poikansa pahoinpitelystä, katsoi sosiaali- ja terveysministeriö tarpeelliseksi tarttua tahtipuikkoon. Suunnitteilla olevan lakiehdotuksen mukaan ympärileikkaus voidaan tehdä, mikäli pienen lapsen vanhemmat niin haluavat.

Lasten pahoinpitelyn laittomuudesta on meuhkattu parikymmentä vuotta. Koirien häntien ja korvien typistäminen on sekin ollut kiellettyä jo vuosia. Koskettelepa lapsosta väärin, ja häkki heiluu pedofiliasta ennen kuin ehdit kissaa sanoa. Jostain syystä arkojen paikkojen käsittely puukolla on kuitenkin saamassa lain hyväksynnän.

Luulisi siinä olevan kyllin, että vanhemmat voivat liittää lapsen parhaaksi katsomaansa uskonnolliseen yhteisöön, pitääkö saman uskonnollisuuden perusteella vielä ryhtyä tarpeettomaan leikkelyynkin? Pippeli se on pienikin pippeli.

Voimasanoja

Kemppinen kirjoitti viime viikolla länsimaisesta sivistyksestä. Itse olen hiljalleen oppinut poistamaan varmistimen siinä vaiheessa, kun tietyt sanaparit soljuvat keskusteluun.

Länsimainen oikeusvaltio iskee silmille siinä vaiheessa, kun joku kokee tulleensa väärin kohdelluksi. Länsimaisessa oikeusvaltiossa ollaan syyttömiä kunnes toisin todistetaan, jaetaan oikeudenmukaisia rangaistuksia ja syylliset tuomitaan. Siinä kaikista läntisimmässähän jaetaan huoletta kuolemantuomioita lapsenmielisille. Epäilemättä se on malli, johon kannattaa pyrkiä täälläkin.

Eurooppalainen liikennekulttuuri tulee vastaan silloin, kun tie on taas ollut täynnä törttöjä. Euroopassa, johon me emme kuulu, ihmiset ovat joustavia, antavat toisilleen tilaa kuin itsestään. Turhanpäiväisiä sääntöjä ei tarvita, koska kaikki sujuu kuin tanssi vaan. Toinen näkökulma on sitten se, että risteyksiin tullaan töötti pohjassa, koska eniten meteliä pitävä reikäpää saa ajovuoron. Nykyautot ovat kananmunan muotoisia lähinnä siksi, että niissä olisi vähemmän kulmia kolhittavaksi keski- ja eteläeurooppalaisessa kaupunkiajossa.

Perisuomalainen kateus on vakiomotiivi likimain kaikelle. Muitahan saa arvostella, ja selän takana itse asiassa pitääkin, mutta auta armias, jos kohde on edes jollain mittarilla korkeammassa asemassa. Kateus siinä vaan jyllää, ei se naapurin kauppakassiksi hankkima Hummer oikeasti ole mikään peeniksenjatke.

Eurooppalainen juomakulttuuri nousee puheenaiheeksi yleensä juhannuksena, kun suomalaiset ryömivät turuilla ja toreilla räkä poskella. Eihän se kaunista ole, mutta onko tuo mannereurooppalainen mallikaan niin kaunista? Tissutusta pitkin päivää niin, että loppuillasta alkaa itse asiassa olla jo aika hyvässä soosissa. Vuosien mittaan toleranssi kasvaa ja touhu vaikuttaa itse asiassa ihan sivistyneeltä. Jos tykkää alkoholismista.

Valtakunnalliset maksukanavat

Menin tässä taannoin maksamaan tv-maksun. Ajattelin sen pienen miehen protestiksi yleistä typerehtimistä vastaan: siinä, missä satunnaiset sohvaperunat luopuivat helmikuun lopussa televisiosta, nyt minä vasta aloitankin.

Näppituntumalla arvioisin, että noin 96 prosenttia tv-maksunsa peruvista joko ei luovu tv:stä alkuunkaan tai palaavat telkun pariin sillä hetkellä, kun suosikkisarja uhkaa jäädä väliin. Tv-maksun maksamatta jättäminen on helppo tapa säästää parisataa euroa vuodessa ja muka-kapinoida järjestelmää vastaan.

Tällä hetkellä tuntuu, että Yle voi tehdä vain väärin. Kansan mielipiteen mukaan digitaalisuuteen mentiin liian nopeasti, ja HD-kuvaan taas mennään liian hitaasti. Vanhoista laitteista tulee romua ja uudet ovat sitä jo valmiiksi. Ja kansahan tietää.

Jos nyt muistellaan vähän menneitä, niin päätös digitalisoinnista tehtiin vuonna 1996. Suurin osa Suomea on päässyt katselemaan digiä halutessaan vuodesta 2001. Vaikka pakko on kamalaa ja valtion asettama pakko vielä kamalampaa, digitaalisuuteen siirtyminen oli tiedossa hyvinkin yhden televisiosukupolven ajan. Jos viime kesänä teki sulovilenit ja hankki halvalla puhtaasti analogisen television, siitä loistopäätöksestä saa kiittää ainoastaan itseään.

En pidä TV-maksua kovinkaan järkevänä rahoitustapana. Suhtautuminen esimerkiksi opiskelijoiden alennuksiin on idioottimaista, ja koko tarkastusruljanssin ylläpito turhaa varoja kuluttavaa pelleilyä. Luontevinta olisi kustantaa Ylen toiminta verovaroista; Ylen johtoporras on täynnä poliitikkoja ja maksun suuruudenkin määrittelee valtioneuvosto, joten puheet poliittisesta riippumattomuudesta voi unohtaa.

Tosiasia kuitenkin on, että Yleltä tulee laatuohjelmaa. Sille ei ehkä tarvitsisi viittä kanavaa — eikä ainakaan kahta samaa lähetystä lähettävää — mutta ohjelmistossa on kuitenkin asiallisia keskusteluohjelmia, vaihtelevia sarjoja ja elokuvia sekä laadukkaita dokumentteja. Jotain ihan muuta kuin 4D.

Luonnonvalittuja pupusia

Helsingin citykanipopulaatio on saanut vankan puolestapuhujan. Riesaksi asti kasvanutta jyrsijäkantaa on karsittu muun muassa ampumalla ja kaasuttamalla verkkopyydettyjä jänösiä. Helsingin eläinsuojeluyhdistys kuitenkin vaatii pehmeämpiä otteita. HESY ehdottaa, että metsästyksen sijaan vähennetään eläinten kärsimystä tuomalla kaupunkiin kanien luomalla kaupunkiin paremmat olosuhteen kanien luonnollisille vihollisille, kuten ketuille, huuhkajille ja kärpille.

Kannanotto tuntuu aavistuksen verran elämästä erkaantuneelta. Vadin kokoisia silmiään räpyttävä pupuliini epäilemättä särkee jokaisen hesyläisen sydämen. Veikkaisin silti, että nappi otsassa on jänöselle kivuttomampi vaihtoehto kuin ketun tai huuhkajan retuuttamaksi tuleminen.

Luonnossahan toki vallitsee vahvimman laki ja ravintoketjussa riittää lenkkejä. Voi kuitenkin miettiä, mihin asti ketjua halutaan jatkaa. Jos pupuset vielä mahtuvatkin metsiköihin, kettuja voi huoletta odotella myös roskisten liepeille, ja sitä myöten myös auton alle. Jos repolaisilla on hyvät oltavat, ne myös lisääntyvät kuin kanit. Millä niitä on tarkoitus harventaa? Vesikauhulla? Susilla?

Vaihtoehtoja todellisuudelle

Taannoin lueskelin muutamia suosituksia Suomen historiaa käsittelevistä opuksista. Keskustelu lipesi jotenkin vaihtoehtoisiin historioihin — ehkä osittain siksi, että suomalaisessa historiankirjoituksessa on hetkittäin vedetty kotiinpäin ehkä hiukan enemmän kuin olisi totuuden nimissä aiheellista.

Vaihtoehtoinen historiankirjoitus on mielenkiintoista, sillä fiktionakin se tarjoaa lukijalle kiinnekohtia todellisuuteen. Se puolestaan antaa lukijalle mahdollisuuden arvioida todennäköisyyksiä ja kehitellä asiaa edelleen.

Toinen maailmansota, varmaankin suhteellisen läheisyytensä ja mittakaavansa takia, on aiheena siitä suosituimmasta päästä. Philip K. Dick kuvaili maailmaa Saksan voiton jälkeen Oraakkelin kirjassa, Ilkka Remeksen Pääkallokehrääjä taas sijoittuu Neuvosto-Suomeen.

Tänään sitten kävin kirjastossa kääntymässä, ja kätöseen osui Tim Newarkin 50 taistelua jotka muuttivat maailmaa. Heti pisti silmään, että kovin kauas ei mennä: ensimmäinen kirjaan kelpuutettu taistelu on Valmyn taistelu vuodelta 1792.

Herkesin siinä sitten miettimään, mitkä tapahtumat olisivat voineet vääntää nykypallomme aivan toisennäköiseksi. Mitä, jos esimerkiksi...

• Kalifiksi kalifin paikalle haluavista ei olisi tullut kiistaa, eikä muslimit olisi jakautuneet sunneihin ja shiioihin 600-luvun puolivälin jälkeen?
• Kaarle Martel olisi juopotellut Tanskassa vuonna 732 sen sijaan, että pysäytti maurit Toursin taistelussa?
• Wienin porteilla muutamaankin kertaan kolkutelleet ottomaanit olisi kutsuttu sisään ja ohjattu aina Pariisiin asti?
• Kiinan viimeinen keisari ei olisikaan jäänyt viimeiseksi?
• Pohjois-Amerikan intiaanit olisivat työntäneet eurooppalaiset valloittajat takaisin Atlanttiin?
• Napoleonilla olisi ollut piirun verran vähemmän kunnianhimoa ja Venäjän valloituksen sijaan olisi tyytynyt hallitsemaan läntistä Eurooppaa?

Yllättäin en ole aivan ainut, joka näitä asioita on miettinyt. Uchronia on listannut reilut 2800 kirjoitusta vaihtoehtoisesta historiasta, ja muutama noista viskaamistani aiheista löytyy jo vuonna 1931 julkaistusta kokoelmasta If It Happened Otherwise. Uchronian lista n kuitenkin sen verran pitkä ja polveileva, että jos vihjeitä löytyy, niitä saa kaikin mokomin antaa.

Kohti virallista totuutta

Viime vuoden alusta voimaan tulleen lain mukaan KRP ylläpitää suodatuslistaa, jota internet-palveluntarjoajat voivat käyttää lapsipornon suodattamiseen. Tällä viikolla lista on saanut yllättävää julkisuutta, kun Matti Nikin suodatusta kritisoiva sivusto joutui myös sensuroiduksi.

Suodatukselle on käymässä juuri niin kuin uhkakuvissa peloteltiin: kukaan ei tarkkaan tiedä, mitä listoilla on, perusteita sivustojen listalle joutumiseen ei anneta, eikä sivujen ylläpitäjään tietenkään oteta yhteyttä.

Tammikuussa suodatuslistoja ehdotettiin jo käytettäväksi ulkomaisten uhkapelisivustojen suodattamiseen (pdf), ÄKT puolestaan toivoo saavansa ISP:t suodattamaan muun muassa Pirate Bay -palvelun.

Lapsiporno on poliittisena lyömäaseena niin vahva, että harva on valmis vastustamaan sen suodattamista. Ei, vaikka suodattimen voi kiertää muutamalla napin painalluksella. Ei, vaikka suodatuksen teho ylipäätään on kyseenalainen. Ei, vaikka suodatuslistoilla on selkeästi lapsipornoa sisältämättömiä sivuja.

Yhdellä voimasanalla on luotu järjestelmä, jota on pelottavan helppo laajentaa. Uhkapelejä koskevassa ehdotuksessa todetaan suoraan lapsipornosuodattimen toimivan mallina myös uhkapelisuodatukseen. Nikin sivusto puolestaan on oiva esimerkki suodatuksen hiljaisesta laajenemisesta: suodattimista annettu laki ei varsinaisesti anna lupaa kyseisten sivujen suodattamiseen, mutta KRP on päättänyt tulkita valtaansa laajemman mukaan.

Lapsiporno on vakava asia, mutta sananvapautta ei silti pidä uhrata lastensuojelun alttarille. Hyväksikäyttö ei vähene salatuilla mustilla listoilla, eikä se katoa keskustelua vaientamalla.

Sähköistä politiikkaa

Eduskuntavaalit lähestyvät hiljalleen, ja ainakin Aamulehti povaa sähköisten medioiden näyttelevän tulevassa taistossa entistä suurempaa osaa. Valtaosa äänestäjistä aikoo ilmeisesti arpoa tuntojensa tulkin vaalikoneiden avulla, ja jokainen kynnelle kykenevä kansanedustajaehdokas on jo järjestänyt itselleen aimo annoksen webbipresenssiä.

Kokoomuksen presidentinvaalikampanjan innoittamana Keskusta suunnittelee kuulemma jonkinlaista sähköpostikampanjaa, ja samantyylistä touhua on odoteltavissa muiltakin puolueilta. Kokoomuksen mielestä kyseessä on jo vanha temppu, ja uusia on takataskussa vähintäänkin pussillinen.

Saa nähdä, miten tuo sähköinen kampanjointi käytännössä näkyy eduskuntavaalien lähestyessä. Suomessa roskapostitus on laitonta, mutta pienenä kupruna tuo koskee ainoastaan kaupallista viestintää — ilmeisesti poliitikoille ei ole tullut mieleen, että poliittinen tai vaikkapa uskonnollinen postitulvakin voi olla ei-toivottu. Toisaalta spammia ei muutenkaan tunnuta pitävän kovin merkittävänä ongelmana, sillä ensimmäistäkään suomalaista spammaajaa ei ole taidettu saada oikeuteen asti.

Sen verran voin kuitenkin sanoa, että jokainen meikäläisen postilaatikkoon tiensä löytävä ehdokas voi unohtaa ainakin minun ääneni.

Happamia hedelmiä

Eduskunta hyväksyi reilu viikko sitten uuden hedelmöityslain lähes tulkoon veretseisauttavalla äänestystuloksella 105-83. Parikymmentä vuotta pyöritelty uudistus vahvisti käsitystä siitä, miten asiat toimivat: riittävästi toistamalla ehdotuksen kuin ehdotuksen saa läpi.

Ehkä näkyvin uudistus, ja suurin kiistan aihe, uudessa laissa on, että se sallii hedelmöityshoidot myös yksinäisille naisille ja naispareille. Lain kannattajien mukaan kyseessä on lähinnä olemassa olevan tilanteen vahvistaminen: lailla luotiin sääntökehys toiminnalle, jota ei ole aiemmin säädelty.

Samalla eduskunta lainsäätäjänä tekee myös moraalisen linjauksen ja tietyllä tavalla liputtaa yksinhuoltajuuden ja lesboparien puolesta.

En ota kantaa yksittäisten ihmisten kykyihin vanhempina. En epäile hedelmöityshoidon mainostettua valintaseulaa. Tiedän, että yksinhuoltajia on Suomen niemi täynnä, monet varmasti erinomaisia vanhempia. Siitä huolimatta ihmettelen, kuinka moni kansanedustajakin voi vakavalla naamalla sanoa ajattelevansa lapsen parasta. Onko lapsen etu tosiaankin elää kokonaan ilman toista vanhempaa? Kahden äidin kanssa ilman isähahmoa?

Jep, edelleen on noin ziljoona juoppoa, väkivaltaista ja muuten vain laiminlyövää isää, jotka voi vetää keskusteluun olkiukoksi, mutta niillä ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Nuo ovat menetettyjä mahdollisuuksia, epäonnistuneita kokeiluja. Tämän lain jälkeen noille tuleville lapsille ei edes anneta mahdollisuutta isään.

Itseltäni jäi huomaamatta se vaihe, kun lisääntyminen määrättiin perusoikeudeksi. Ilmeisesti näin on kuitenkin käynyt, siinä määrin vahvasti sitä naisille ajetaan. Lapsen etu tuntuu jäävän taustalle — ja ei, olemattomalla lapsella ei ole oikeutta elämään. Potentiaalilla ei ole ihmisoikeuksia.

Samainen laki poistaa anonyymit luovuttajat: jatkossa hedelmöityshoidon tuloksena syntyneellä lapsella on oikeus saada luovuttajan nimi 18 vuotta täytettyään. Voin kuvitella ne riemun kiljahdukset, kun parinkymmenen vuoden päästä munasoluja tai siittiöitä aikanaan luovuttaneen henkilön ovikelloa rimpautetaan...

Eduskunnassa, samoin kuin valiokunnissa, äänestystulokset muuten noudattivat pitkälti sukupuolirajoja: naiset kannattivat, miehet vastustivat. Jostain syystä vähemmistöistä pääsi unohtumaan yksinäiset miehet ja miesparit. Olisi mielenkiintoista tietää, mikä olisi ollut äänestystulos, jos lakiesityksessä olisivat olleet mukana myös homoparit.

Antiantiterrorismia

Menneellä viikolla on päästy nauttimaan jälleen uusista lentokenttärituaaleista. Terrorismista villiintynyt turvakaarti julisti nestemäiset tuliaiset pannaan; käsimatkatavaroissa saa kuljettaa vain äidinmaitoa, sitäkin mielelläään alkuperäispakkauksessa ja todistamalla, ettei nisistä heru mitään räjähdysherkkää. Tuloksia saatiin toki heti — MI5 ilmoitti saaneensa kiinni kaikki parikymmentä epäiltyä.

Terrorismista on tullut keppihevonen, jonka estämiseksi mikä tahansa on sallittua ja jopa suositeltavaa. Afganistan pommitettiin päreiksi syyskuun yhdennentoista jälkimainingeissa, ja Guantanamossa taitaa edelleenkin istuskella ihmisiä tietämättä sen paremmin kotiinpaluusta kuin oikeudenkäynnistäkään. Koto-Suomessakin poliisi on vaatinut, ja osittain myös saanut, lisäoikeuksia muun muassa terrorismiin vedoten. Eurooppalaiset lentoyhtiöt luovuttavat matkustajien henkilötietoja surutta Yhdysvaltain viranomaisille, siitä huolimatta, että EU kielsi lentotietojen luovutuksen.

Lentoturvallisuus ei tokikaan ole naurun asia. Itselläni alkaa kuitenkin olla luottamus koetuksella; Irakiin mentiin pommit ojossa massatuhoaseiden ja Al'Qaidan perässä kumpaakaan löytämättä. Edelleen on suhteellisen tuoreessa muistissa brasilialaismies, joka kohtasi loppunsa Lontoon metrossa pidettyään päällä turhan paksua takkia. Aiemmin mainitussa Afganistanissa Taliban toimii edelleen vahvana, länsimainen demokratia ei näytäkään aivan niin vetävältä vientituotteelta kuin on mainostettu.

Vaikka Taliban ja vaikkapa Iranin uhittelu ovat järjellä ajateltuna pitkälti fundamentalististen ainesten tekosia, ne muodostavat mielikuvaa koko muslimimaailmasta. Vastakkainasettelu länsimaiden ja islamin välillä kiristyy jatkuvasti. Huolestuttavaa on, että sanomalehtien sivuilla alkaa jo näkyä muslimivastaisuuteen viittaavaa tekstiä toimittajien kynästä.

Terrorismin päätavoitteena on nimensä mukaisesti pelon herättäminen ja sen kautta vaikuttaminen. Länsimaissa islam on astumassa kommunismin saappaisiin peikkona, jota vastaan on itseisarvoisesti taisteltava. Ihmisoikeudet ja yksilönsuoja ovat paperia siinä vaiheessa, kun toiseen vaakakuppiin asetetaan terrorismin vastainen sota. Kummat olivatkaan terroristeja ja kummat niiden vastustajia?

Kasvot peittoon

Viime aikoina on lehdistössä ollut kovasti puhetta oikeussalikäyttäytymisestä. Aamulehti marssitti otsikoihin teettämänsä tutkimuksen, jonka mukaan kansa vaatii törkeistä rikoksista syytettyjä paljastamaan kasvonsa (Al 9.7.).

Uutisen mukaan tuomarilla ei ole oikeutta kieltää huppuun verhoutumista, sillä pukeutumiseen voidaan puuttua vain, jos se häiritsee oikeudenkäyntiä — julkisessa alussa asiaa ei vielä käsitellä.

Aihetta puitiin lisää Pekka Kymäläisen kolumnissa 12.7., jossa Kymäläinen vaatii kasvoja näkyviin.

Jos on kerran kanttia parittaa kehitysvammaista ja kohdella naisia kuin orjia, niin pitäisi olla kanttia esiintyä oikeudessa omalla naamallaan. Ei niitä rötöksiä mikään Lordi tai muuten vaan naamioituva joulupukki tee.

Kymäläiseltä on kolumnia naputtaessa ilmeisesti päässyt unohtumaan, että oikeudenkäynnin alussa on kyse tosiaankin syytetystä, ei tuomitusta. Kansan syviltä riveiltä syytetyn leimaaminen rikolliseksi onnistuu käden käänteessä, kokeneen toimittajan luulisi tietävän paremmin.

Aamulehden jutussa Lapin yliopiston professori Terttu Utriainen toteaa, että huppu halventaa enemmän mediaa kuin oikeutta. Hän taitaa osua naulan kantaan: huppuun verhoutunut syytetty on huomattavasti paljaspäistä laimeampi uutinen.

Ruisrock

Viikonloppu vilahti Ruisrockissa, musiikkia kuunnellen ja auringosta nauttien. Bändilistalle ehti ainakin CMX, YUP, Suburban Tribe, Viikate, Ismo Alanko, Egotrippi, Mew, ja koko nippu muita. Festarit olivat molempina päivinä loppuunmyyty, mutta väenpaljoudesta huolimatta häiriköitä ei juuri näkynyt — ilmeisesti kuumuus pehmensi päät niin, ettei räyhäviinakaan toiminut.

Jos jotain negatiivista hakee, niin järjestäjiltä oli ilmeisesti päässyt unohtumaan, että 25 000 ihmistä tuottaa järjettömän määrän roskaa. Roskiksia oli harvassa, ja ne täyttyivät nopeasti. Kun muun muassa rannekkeen puutetta ja tuoppipanttia perusteltiin ympäristösyillä, tuntuu kummalta, että järjestäjät suorastaan yllyttivät yleisöä viskomaan roskansa ympäristöön.

Kokonaisuutena viikonloppu oli kuitenkin onnistunut — hyvää musiikkia, hyvää seuraa ja hyvät ilmat. Mitäpä sitä muuta kaipaisi.