Somekuvia mediassa

Helsingin Sanomat uutisoi tänään pääkaupunkiseudun metropolihallinnosta (Metropolihallinto myötätuulessa, HS 28.6.2014, Kaupunki A22). Jutun mukaan isot kaupungit kannattavat metropolihallinnon perustamista.

Juttu sinällään ei ole olennainen, mielenkiintoista on siinä käytetty kuva: Helsingin Sanomat on päätynyt käyttämään jutussaan Lasse Männistön (kok) Instagram-tililtä kaapattua kuvaa Männistöstä ja Mari Puoskarista (vihr). Kuvan kyljessä lukee Kuvakaappaus Instagramista ja kuvatekstinä:

Kokoomuksen ryhmänjohtaja Lasse Männistö ja valtuuston puheenjohtaja Mari Puoskari (vihr) lähtivät yhteistyöhenkisinä Saksaan, mutta metropolihallinnossa vihreät liittoutuivat demarien kanssa.

Muuta mainintaa Saksan matkasta ei ole. Kuvan ainut yhteys uutiseen on, että siinä esiintyvä – ja sen ottanut – Lasse Männistö mainitaan uutisessa. Kuvaajaksi Männistöä ei ole kreditoitu, vaikka kuvakaappauksessa mukana oleva osittainen Instagramin päivitys näin antaa ymmärtää.

En tiedä, onko Helsingin Sanomat pyytänyt Männistöltä lupaa kuvan käyttämiseen tai onko hänelle maksettu siitä palkkiota. Koskapa kuvassa ei ole käytäntöjen mukaista kuvaajamerkintää, oletan, että Hesari on nyysinyt kuvan omine lupineen. Instagramin käyttöehdot eivät ainakaan suoralta kädeltä anna lupaa kopioida kuvia sinne tänne; harrastavat sitä toki muutkin, mutta ei se ole puolustus.

Kirjoitin helmikuussa, kuinka Helsingin Sanomat julkaisi venäläisen valokuvaajan kuvan ja nimesi sen ruutukaappaukseksi. Näköjään sama meno jatkuu, tällä kertaa kopioinnin kohteeksi pääsi kotimainen poliitikko. Miksi tavalliset kansalaiset kunnioittaisivat tekijänoikeuksia, kun valtakunnan päälehti ei sitä tee?

P.S. Aikaisemmassa blogauksessani mainitsin Vivas.fi:n, joka kopioi huoletta sisältöä ympäri nettiä. Toiminta näköjään kannattaa, sillä firma sai juuri 300 000 euroa ulkomaiden valloitukseen. Ossi Jääskeläinen onkin kysellyt Twitterissä kuvien oikeuksien perään.

Sopii! https://t.co/bjBvPYte1i @lavas Tuo samalla dokumentit, että teillä on julkaisuoikeudet kaikkiin näihin kuviin http://t.co/b6HOoe6wSB

— Ossi Jääskeläinen (@ossij) June 26, 2014

Kannattaa klikata koko Twitter-keskustelu auki, sanailussa on vähintäänkin vitsikkäitä piirteitä.

P.P.S. Parin päivän takaisessa kirjoituksessani kritisoin linkkien jakamista huonoon journalismiin. Noudatan omaa ohjettani enkä siis linkitä. Ja koska kyselen kuvan käyttöoikeuksien perään, en laita edes ruutukaappausta.

Älä jaa turhia linkkejä

Pari viikkoa sitten Ylen Kari Haakana lanseerasi Twitterissä #säästitklikin -hashtagin. Ajatuksena on taistella kelvotonta otsikointia vastaan – otsikon pitäisi kertoa uutisen olennaisin osa, ei toimia pelkkänä klikkimagneettina.

Ihmiset innostuivat ideasta ja ryhtyivät innolla perkaamaan sensaatio- ja vähän vähemmänkin sensaatiolehdistön uutisia. Hetken maailma näytti paremmalta.

Tänään Iltalehti julkaisi ilmeisen vastenmielisen uutisen, jossa noin olennaisesti kerrotaan kuvin naisyleisurheilijoiden pakaroista. Samat henkilöt, jotka viime viikolla suolsivat #säästitklikin-tweettejä, kritisoivat nyt tuhisten Iltalehden seksististä lähestymistä naisiin. Osapuilleen jokaisessa kritisoivassa tweetissä on mukana linkki juttuun.

Miten tässä nyt näin kävi? Klikkijournalismiin kyllästyneet ihmiset – mukaan lukien journalistit – paheksuvat kovaan ääneen uutista ja linkittävät sen sitten eteenpäin höystettynä viestillä, joka ei kunnolla aukea klikkaamatta linkkiä.

Julkaisijalle tai mainostajalle ei viime kädessä kuitenkaan ole merkitystä sillä, tuleeko lukija sivulle hyvän otsikon, huonon otsikon, korjatun otsikon tai kritiikin kautta. Kaikki ne näkyvät vain klikkeinä, ja tämän rikkinäisen mainonnan (ja journalismin) aikana klikeillä on merkitystä.

#säästitklikin ei auta, jos korjatun otsikon kyljessä tarjotaan linkki, joka vie edelleen siihen huonoon uutiseen. Likasankojournalismi ei muutu yhtään paremmaksi, jos sitä edelleen tullaan lukemaan, vaikka se tapahtuisi kritisoivan tweetin kautta. Jos tavoitteena on kannustaa hyvään journalismiin ja asiallisiin otsikoihin, kritiikki kannattaa tehdä jotenkin muuten kuin ohjaamalla uutiseen lisää liikennettä.

Kansalaisaktivismi on kannatettavaa, kritiikki tervetullutta. Vaan mitäpä jos harjoitettaisiin sitä niin, että se näkyisi myös viivan alla? Kirjoitetaan kriittisiä tweettejä, lähetetään palautetta toimituksiin, ruikutetaan asiasta blogissa ja höystetään valitusta tarpeen vaatiessa kuvakaappauksin. Mutta ei tueta huonoa journalismia jakamalla siihen linkkejä.

P.S. Iltalehden sormi oli somen valtimolla ja urheilu-uutinen on poistettu. Jaettujen linkkien päässä kuitenkin näkyvät Iltalehden sivut ja mainokset ihan niin kuin ennenkin – kritisoitu sisältö poistui, linkin taloudellinen hyöty jäi.

P.P.S. Näppärä vihje #säästitklikin-kampanjaan: jos julkaisun nimi alkaa sanalla Ilta, jutussa on todennäköisesti rikki muutakin kuin otsikko. Säästä klikki.

Miten politiikka toimii

Tämän päivän Helsingin Sanomissa kokoomuksen Jan Vapaavuori ihmettelee, miksi SDP:n puheenjohtaja Antti Rinteelle on povailtu työministerin salkkua valtiovarainministerin sijaan. Uskon hänen ymmärtävän, miten suomalainen politiikka toimii [...] Vapaavuori toteaa.

Niin, miten suomalainen politiikka toimii?

No, se toimii esimerkiksi siten, että eduskuntavaalien jälkeen suurimman puolueen puheenjohtaja aloittaa hallitustunnustelut. Kahdella suurimmalla puolueella ei kuitenkaan ole riittävästi paikkoja eduskunnassa ja kaksi seuraavaa puolestaan jättäytyvät vapaaehtoisesti oppositioon. Niinpä hallitusneuvottelut vääntyvät kaksi kuukautta kestäväksi farssiksi, jonka lopputuloksena syntyy kuuden puolueen sillisalaatti. Hallitus kirjoittaa tunnetun historian pisimmän hallitusohjelman mutta ei kykene päätöksiin, joita ohjelman noudattaminen edellyttäisi.

Se toimii siten, että hallituksessa vaihdetaan ministereitä ihan vaan siksi, kun puolueen kanssa niin sovittiin.

Se toimii siten, että pääministeri ilmoittaa luopuvansa puolueensa puheenjohtajuudesta, ja tämä johtaa automaattisesti myös luopumiseen pääministeriydestä. Ei siksi, että niin olisi määrätty, vaan siksi, että näin suomalainen politiikka toimii.

Se toimii siten, että pääministeri ilmoittaa lähtevänsä ministerin paikalta, ja itse asiassa myös eduskunnasta, Perheyritysten liiton toimitusjohtajaksi. Tai siten, että elinkeinoministeri ryhtyy elinkeinoelämän lobbariksi. Tavallinen sukankuluttaja lusii määräaikaiset pätkätyösuhteensa loppuun vaikka kuinka sylettäisi; suomalainen politiikka kuitenkin toimii niin, että vaaleilla annettuun luottamustehtävään ei tarvitse sitoutua eikä eturistiriitoja pohtia.

Se toimii siten, että useampikin istuva ministeri ilmoittautuu eurovaaliehdokkaaksi ja siis halukkaiksi luopumaan kansanedustajuudesta. Innostus eurovirkoihin on epäilemättä suurta, mutta lähes yhtä todennäköistä on, että osa samoista, valituksi tulevistakin naamoista on ehdolla myös ensi kevään eduskuntavaaleissa. Sillä mikään ei ole tärkeämpää kuin kerätä puolueelle ääniä.

Se toimii siten, että eduskunnan lisäksi samat jampat istuvat myös kunnanvaltuustoissa. Demokraattinen päätöksen teko on niin raskasta hommaa, että sitä kannattaa saman tien harrastaa useammalla tasolla.

Niin, ja se toimii myös siten, että kritisoidaan hallituskumppanipuolueen puheenjohtajaa siitä, että mies olisi halukas ottamaan itselleen ministerinsalkun, jonka hoitamiseen hänellä olisi kompetenssia. Suomalainen politiikka ei näet toimi siten, että tehtävät jaettaisiin osaamisen mukaan.

P.S. Euroedustajuus on muuten asevelvollisuuden ohella ainut erikseen perustuslaissa mainittu peruste kansanedustajan työn keskeytymiselle. Muuten ero voidaan myöntää hyväksyttävän syyn takia. Käytännössä kaikki käy.

Homeopaattista journalismia

Yle julkaisi tiistaina 25.3.2014 uutisen, jossa lääkäri Juha-Pekka Kaukonen kritisoi kovin sanoin vaihtoehtohoitoja. Aloitan heti kärkeen uutisen surkuhupaisimmalla lainauksella:

Virallisen koululääketieteen edustajat perustavat toimintansa tieteelliseen tutkimukseen. Vaihtoehtoisesten hoitomuotojen tehosta ei ole näyttöä, muistuttaa Kaukonen. Hänestä on harmillista, miten paljon vaihtoehtolääketiede saa esimerkiksi palstatilaa mediassa.

Vastapuolella on laaja tieteellinen tieto ja toisella puolella pöytää jonkin suppean huuhaatiedon omaaja. Ja heitä kohdellaan tasa-arvoisesti. Silloin tulee vaikeuksia hahmottaa asioita. Monet lääkärit vierastavat tällaisia tilanteita.

Surkuhupaisaa lainauksesta ei tee sen sisältö vaan asiayhteys. Kaukonen siis harmittelee, kuinka vaihtoehtohoitoja käsitellään mediassa lääketieteen kanssa tasaveroisina. Miten tähän vastaa toimittaja? Hakee aiheeseen vastakommentit homeopaatilta!

En voi oikein sanoin kuvailla, kuinka amatöörimäisen kuvan juttu antaa tekijöistään. Kun haastateltava kritisoi median toimintaa, median edustaja päättää toimia juuri kritisoidulla tavalla. Ja koska objektiivisuuden harhaan pitää sitoutua sataprosenttisesti, homeopaatin kommentit iskettiin suodattamattomina suoraan juttuun.

Lainataan siis Suomen homeopaattien yhdistyksen Satu Järvilehtoa:

Suomen homeopaattien yhdistyksen hallituksen puheenjohtaja Satu Järvilehto pitää Kaukosen kommentteja kyseenalaisina. Samaa mieltä hän on kuitenkin esimerkiksi siitä, että koululääketieteen ja vaihtoehtohoitojen käsitteleminen tasavertaisina vaihtoehtoina ei kannata.

Ei voi verrata omenoita ja päärynöitä. Molempia tarvitaan. Sydäninfarktissa koululääketiede on ylivertainen, homeopatia taas aivan lyömätön lasten korvatulehduksissa tai vaikka allergisessa ihottumassa, Järvilehto sanoo.

Tässä kohtaa toimittaja olisi voinut esimerkiksi kysellä hiukan näytön perään. Lyömättömät parannuskeinot kelpaisivat lääkäreillekin, vaikka Järvilehto onkin sopivasti valinnut suhteellisen harmittomat sairaudet, jotka toki ovat kiusallisia mutta joilla on tapana tulla ja mennä ja parantua myös lääkkeittä.

Samalla olisi voinut kysäistä kommenttia esimerkiksi PLOS Onessa julkaistuun seurantatutkimukseen Comparative Effectiveness of Homoeopathic vs. Conventional Therapy in Usual Care of Atopic Eczema in Children: Long-Term Medical and Economic Outcomes. Paperin mukaan lasten atooppinen ekseema ei hoitunut homeopatialla sen paremmin kuin perinteisellä hoidollakaan, mutta homeopatian hoitokulut kyllä olivat suuremmat.

Käypä hoito -ohjeet eivät muuten tunne atooppiselle iholle tehokkaita vaihtoehtohoitoja. Homeopaattien yhdistykseltä epäilemättä löytyy kasapäin viitteitä päteviin vertaisarvioituihin kaksoissokkotutkimuksiin, joten julkisen palvelun hengessä nämä olisi voinut listata artikkelin perään.

Suomen homeopaattien yhdistyksen Satu Järvilehto sanoo, että vaikka esimerkiksi homeopatian vaikutusmekanismia ei ole tieteellisesti todistettu, se ei tarkoita, etteikö hoitomuoto toimisi.

Se kertoo siitä, että tiede ei ole vielä tarpeeksi edistynyttä. Homeopatiaa on käytetty satoja vuosia, joten vaikuttavuus on kokemuksen perusteella todistettu moneen kertaan.

Tässä taas toimittaja olisi voinut kysyä ihan keneltä tahansa tieteelliseen metodiin edes auttavasti perehtyneeltä apua. Vaikka vaikutusmekanismista ei olisi minkään valtakunnan käsitystä, tehon voi kyllä tutkia, monesti vaikkapa tuolla kaksoissokkotutkimuksella. Se on vallan tuttua tekniikkaa, siihen tiede kykenee vallan mainiosti – ja se on testi, jota homeopatia ei läpäise. Kun ei ole vaikutusta, ei tuon vaikutusmekanisminkaan todistelulla tarvitse pitää niin kiirettä.

Satu Järvilehto huomauttaa, että vaihtoehtohoitoja on turha niputtaa yhteen, koska ne ovat täysin erilaisia hoitomuotoja.

Kritisoijien ongelma on, että he eivät alkuunkaan ymmärrä esimerkiksi homeopatiaa vaan sekoittavat sen vaikka yrtteihin ja rohdoksiin. Homeopatia on integroitu terveydenhuoltojärjestelmiin useissa Euroopan maissa, joissa se on myös sairausvakuutuksen piirissä, Järvilehto sanoo.

Ne voi niputtaa yhteen siinä mielessä, että näyttöä niiden vaikutuksesta ei ole. Toki osa vaihtoehtohoidoista saattaa olla ihan oikeasti, aktiivisesti vaarallisia kohteilleen, kun taas osa vie vain rahat ja antaa taudin viedä terveyden.

Homeopatia on tosiaan paikoitellen integroitu terveydenhuoltojärjestelmiin. Tyypillisesti tässä yhteydessä tuodaan esille Saksa, joka on perinteisesti vahva homeopatian maa, mutta vilkaistaan toki muuallekin.

Esimerkiksi Isossa-Britanniassa on jopa homeopaattisia sairaaloita, vaikkakin Wikipedian mukaan homeopatian käyttö on vähentynyt reilusti. Paikallinen terveysviranomainen NHS kertoo sivuillaan, että homeopaattiset valmisteet vastaavat vaikutukseltaan plaseboa, ja periaatteet, joihin homeopatia pohjautuu, ovat tieteellisesti epäuskottavia. Parlamentti on julkaissut asiasta laajan katsauksen (PDF).

Sveitsissä puolestaan valtio lopetti homeopatian vakuutuskorvaukset vuonna 2005 todettuaan, että homeopatiasta ei ole hyötyä. Sveitsissä kuitenkin kansa saa päättää ja kansa haluaa huuhaata, joten vuoden 2009 kansanäänestyksessä homeopatia palautettiin korvattavaksi. Äänestyksen jälkeen Sveitsi teetti arvioinnin, joka julisti homeopatian tehokkaaksi; raportin tekijät tosin paljastuivat yhtä lukuunottamatta homeopaateiksi, ja tuotoksen laadusta on esitetty rankkaa kritiikkiä.

Terveydenhoitojärjestelmään integroituminen ei siis kerro mitään homeopatian tehosta. Se kertoo ainoastaan, että muuallakin Euroopassa uskotaan huuhaahan, ja joskus se pääsee vaikuttamaan myös terveyspolitiikkaan.

Yleisradion terveysuutisoinnilla ei mene kovin vahvasti. Virtsakurlaus voi karkoittaa kurkkukivun, Syöpä on upea lahja, Syyllinen on vehnä, Sähkösaasteen sairastuttama jää heitteille, Jäsenkorjauksella vähennetty satoja leikkauksia. Uutistyötä näyttää vaivaavan omanlaisensa homeopatia: kun jatkuvasti laimennetaan ja laimennetaan, ei lopputuotteessa ole journalismista enää jälkeäkään.

Unohdetaan Suvivirsi

Oikeuskanslerin virasto julkaisi eilen ratkaisunsa uskonnon harjoittamisesta kouluissa. Syystä tai toisesta keskustelu on taas kääntynyt Suvivirren kieltämiseen, vaikka päätös ei varsinaisesti käsittele yhtä laulua, eikä se kirjaimellisesti ottaen kiellä mitään.

Populistikkojen megafoni Ilta-Sanomat päästi ääneen muun muassa Timo Soinin (ps), joka päätyi henkilökohtaiseen mielenosoitukseen:

Kuinka se nyt yhtäkkiä on muodostunut ongelmaksi, varsinkin kun kohta itsenäinen Suomi täyttää 100 vuotta.

Puumalaisen linjaukset saivat Soinin sen verran tolaltaan, että hän päätti järjestää tänään eduskunnassa oman pikku protestin.

Lauloin Suvivirttä eduskunnassa niin, että työhuoneen ovi oli auki.
Ilta-Sanomat: Soini lauloi suvivirttä protestiksi eduskunnassa

No ohhoh ja yhden kerran, ihanko työhuoneen ovi auki – tällaisesta kansalaistottelemattomuudesta sopii kaiken maailman kiakkovieraiden ottaa oppia. Mukaan saatiin myös sopivasti kansallistuntoa, kun kerran itsenäisyyden satavuotisjuhlakin on tulossa. Näiden perusteiden rinnalla apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalaisen mainitsemat lasten perusoikeudet ovat kieltämättä paperia.

Uskonnonvapaus on perustuslain mukainen perusoikeus. Siihen kuuluu oikeus tunnustaa tai olla tunnustamatta uskontoa sekä oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Uskonnonvapauslain mukaan valtion tehtävänä on turvata uskonnonvapaus ja luoda edellytykset sen toteutumiselle. Tietyn toiminnan järjestäjä on päävastuussa uskonnonvapauden toteutumisesta.

[...]

Perusoikeusuudistusta koskevan hallituksen esityksen mukaan 6 §:stä seuraa julkisen vallan käyttöön kohdistuva velvoite kohdella tasapuolisesti kaikkia uskonnollisia yhdyskuntia tai maailmankatsomuksellisia suuntauksia (HE 309/1993 vp, s. 55). Perustuslain 6 §:n 2 momentin mukaan lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä. Säännös yhdessä saman pykälän yhdenvertaisuussäännöksen kanssa korostaa aikuisten vastuuta lasten yhdenvertaisen kohtelun turvaamisessa. Lasten oikeuksia koskevan yleissopimuksen (16.8.1991/1130, SopS 60) 14 artiklan mukaan lapsen oikeutta ajatuksen-, omantunnon- ja uskonnonvapauteen on kunnioitettava.

Apulaisoikeuskansleri viittaa myös pariinkin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen uskonnonvapautta koskevaan päätökseen.

Mutta kun perustuslakivaliokunta...

Toisin kuin luultavasti useimmat Suvivirren puolesta mölisijät, oikeuskanslerin virasto on tutkinut asiaa muutenkin kuin iltapäivälehtien otsikoista. Viraston ratkaisu tunnustaa kyllä perustuslakivaliokunnan vuoden 2002 mietinnön ja jopa käsittelee sen sisältöä. Sitä ei kuitenkaan hyväksytä absoluuttisena ja muuttumattomana totuutena.

Puumalaisen päätös sijoittaa valiokunnan maininnan yksittäisten virsien vaikutuksesta kontekstiinsa – uskonnonvapauslain säätämiseen – ja toteaa, että vaikka yksittäinen virsi ei määritä koko tilaisuutta, voi virsi olla kuitenkin uskonnonvapauden kannalta olennainen. Ratkaisussa myös kyseenalaistaan kulttuurin ikiaikainen pysyvyys:

[Valiokunnan lausuma] tarjoaa kuitenkin rajallisia mahdollisuuksia oikeudellisena perusteena arvioida suomalaisen kulttuurin, juhlaperinteen ja perusoikeuksien välistä suhdetta. Tämä on ehkä ymmärrettävää, koska suomalainen kulttuuri taikka juhlaperinne eivät ole oikeudellisia, objektiivisia eivätkä varsinkaan pysyviä ja staattisia ilmiöitä. Ne muuttuvat vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kehityksen kanssa. Tämä voi ilmetä vaikeuksina, joihin Opetushallitus viittaa. Siinä voi kuitenkin olla vain kysymys siitä, että juhlatraditio ei ole enää pysynyt yhteiskunnan muutoksessa mukana. Valiokuntakaan ei – vaikka tahtoisikin – voi tätä kulttuurista muutosta estää.

Se, että Suvivirttä laulettiin aikanaan kiertokoulussa, ei yksinään riitä perusteeksi sille, että sitä pitäisi laulaa edelleen vuonna 2014. Perusteita saattaa toki löytyä, hyviäkin, mutta ne pitää sovittaa yhteen muiden arvojen kanssa eikä vain jyrätä vanhojen hyvien aikojen esimerkillä.

Unohdetaan Suvivirsi

Kaikkein ärsyttävintä tässäkin orastavassa äläkässä on, että oikeuskanslerinviraston ratkaisu mainitsee Suvivirren vain ohimennen eduskunnan oikeusasiamiehen taannoista ratkaisua (PDF) kuvaillessaan. Kyse on uskonnollisista elementeistä koulussa; uskokaa tai älkää, niitä on muitakin kuin Suvivirsi.

Vanhemmat saavat järjestää lapsilleen aamuhartauksia ja herätyskokouksia vaikka joka viikonpäivä. Timo Soini saa jollottaa negrospirituaaleja omassa rauhassaan tasan niin antaumuksellisesti kuin hyvältä tuntuu. Sitä sen sijaan olisi ehkä jo syytä miettiä, kuinka asiallinen nykyaikana on eduskunnan istuntokauden aloittava jumalanpalvelus.

Ratkaisun pihvi on tässä:

Julkisen vallan käyttäjä ei näin ollen saa profiloitua toiminnassaan niin, että neutraalisuus eri uskontoihin vaarantuisi. Näkemykseni mukaan negatiivisen uskonnonvapauden toteutumisen kannalta on merkityksellistä, miten yhdenvertaisuus ja tasapuolisuus siinä toteutuvat. Valtion neutraliteettia ja lähtökohtaista pidättyväisyyttä kaikissa suoria uskonnollisia ja vakaumuksellisia ulottuvuuksia omaavissa kysymyksissä on pidettävä uskonnollisen ja vakaumuksellisen yhdenvertaisuuden keskeisimmin turvaavana periaatteena.

Vaikka perinteiden noudattaminen sinänsä voi olla arvokasta, laillisuusvalvonnassa lähtökohdaksi on otettava se, mikä on perinteen sisältö muun muassa perusoikeuksien näkökulmasta.

[...]

Julkisen vallan tulee perustuslain 22 §:n mukaan turvata perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen joihin kuuluvat muun muassa yhdenvertaisuus ja uskonnnvapaus. Tämä julkiselle vallalle kuuluva turvaamisvelvoite menee perinnesyiden edelle.

Lopuksi Puumalainen ehdottaa, että Opetushallitus toisi vuonna 2006 laatimansa tiedotteen tälle vuosituhannelle ja ottaisi huomioon perus- ja ihmisoikeudet.

Niin kuin vaikkapa tuosta Opetushallituksen ohjeistuksesta voi lukea, kouluilla on kyllä velvoite järjestää uskonnolliseen tilaisuuteen osallistumattomille muuta puuhasteltavaa. Sitä voi sitten itse kukin miettiä, kuinka tasapuolista ja yhteisöllistävää tuo lasten jakaminen eri kasteihin on. Samoin voi varovaisesti pohdiskella, saattaisiko koululla paikoitellen olla lievä intressi ohjata kaikkia lapsia osallistumaan, vaikka pakkoa ei olisikaan.

Viime kädessä kyse on siitä, että valtion tulee olla neutraali. Kyse on julkisesta vallasta, auktoriteetista ja sen käytöstä. Josko keskityttäisiin itse asiaan ja unohdettaisiin viimein se Suvivirsi.

P.S. Apulaisoikeuskanslerin ehdotus saattaa kaikua kuuroille korville, sillä meillä on oikeus myös harjoittaa uskoa. Opetushallitus on itse asiassa tuomassa seurakuntavaaleja oppilaitoksiin. Mikään ei hohka neutraaliutta enemmän kuin yhteistyö seurakunnan kanssa, eikä mikään anna parempaa ensimmäistä vaalikokemuksta kuin uurnilta käännyttäminen kirkkoon kuulumattomuuden takia.

P.P.S. Kannattaa lukea myös Libero-lehden artikkeli Tervetuloa islamisaation Suomeen ja Kaarnatuuli-blogin Ihan tavallinen työpäivä? Pienestä karikatyyrinomaisuudesta huolimatta kirjoitukset ehkä avaavat ongelmaa. EDIT: Tai sitten voitte lukea Kaarnatuulen seuraavan kirjoituksen, jossa karikatyyri onkin totta.

P.P.P.S. Lisäilin ratkaisun lainauksiin linkkejä asiaankuuluviin asiakirjoihin. Linkkejä ei ollut alkuperäisessä PDF:ssä, mutta menköön nyt tällä kertaa. Korjasin minä sieltä typonkin.

Oolannin sota

Kuvitelkaapa mielessänne tilanne. Kaksi eurooppalaista valtiota, naapurukset, ovat menneinä vuosina olleet yhtä valtiota. Maailmanpolitiikan melskeet ovat ajaneet kansat erilleen, mutta kaukana etelässä on vielä maatilkku, johon kummallakin maalla on kiinnostusta.

Vaikka maa-alueen omistuksesta ei kansainvälisen lain näkökulmasta ole epäselvyyttä, tilanne ei ole aivan suoraviivainen. Nykyisen emämaan historiallinen yhteys alueeseen on tulkinnanvarainen, naapurin puolestaan selkeä. Suurin osa alueen asukkaista puhuu äidinkielenään naapurivaltion kieltä, tunteepa osa jopa selvää yhteenkuuluvuutta tuon valtion kanssa.

Sattuu sitten niin, että emämaassa päätetään panna valta vaihtoon ja aletaan kärhämöidä. Huomaavainen naapuri kuulee rajan yli siviilien avunhuudot ja lähettää oitis joukkoja tuolle ystävällismieliselle erillisalueelle. Loppujen lopuksi kovin suurta hätää ei ole, mutta naapuri katsoo kuitenkin parhaaksi jättää joukkonsa valvomaan tilannetta – rauhanturvaajiksi.

Emämaa ei tietenkään ole asiasta hyvillään ja vaatii kovin sanoin naapuria poistumaan alueeltaan. Sapeleita ei aivan kalistella, mutta Euroopan päättäjiin luodaan merkitseviä katseita ja ihmetellään, eikö apua tunkeutujan häätämiseen irtoa. Naapuri ei tilanteesta häkelly; alueella on selvää kiinnostusta irtautua emomaasta ja lyödä hynttyyt yhteen naapurin kanssa. Demokratian mallimaa alkaa siis vaatia järjestettäväksi kansanäänestystä siitä, mihin valtioon alueen asukkaat itse asiassa haluaisivat kuulua.

Kuulostaako tutulta? Niin pitäisikin, puhun nimittäin Ahvenanmaan tapahtumista vajaa sata vuotta sitten.

Hivenen historiaa

Ahvenanmaa oli kuulunut Ruotsiin aina vuoteen 1809 asti, ja siitä ensimmäisen maailmansodan loppumetreille asti se oli osa Venäjää. Vuonna 1917 saarelaiset olivat täysin ruotsinkielisiä, ja leijonanosa asukkaista tunsi itsensä ennemmin ruotsalaisiksi kuin suomalaisiksi tai – Herra paratkoon – venäläisiksi. Kun Suomi julistautui itsenäiseksi joulukuussa 1917, Ahvenanmaalla valmisteltiin kiivaasti liittymistä Ruotsiin.

Tammikuussa 1918 ahvenanmaalainen valtuuskunta saapui Ruotsiin ja pyysi virallisesti saarten liittämistä takaisin osaksi vanhaa emämaata. Suomi ei tietenkään ajatuksesta pitänyt, mutta uunituoreella valtiolla oli muitakin ongelmia: maassa oli juuri käynnistynyt sisällissota.

Helmikuuussa 1918 Ruotsista lähetettiin kaksi laivaa Ahvenanmaalle evakuoimaan siviilejä Ruotsiin, ja näiden vanavedessä satamaan lipui ruotsalaisia merivoimia valvomaan saariston rauhaa. Suomessa valkoiset puhisivat kiukusta; Ruotsi ei ollut suostunut avustamaan punaisten kukistamisessa, ja nyt mokomat miehittivät jo Ahvenanmaata. Hätäpäissään Suomi pyysi virka-apua Saksalta, ja germaanisin voimin ruotsalaiset ajettiinkin pian takaisin lahden toiselle puolen.

Ruotsissa oltiin kuitenkin lämmetty ajatukselle Ahvenanmaan haltuunotosta, ja niinpä Ruotsin hallitus ehdotti joulukuussa 1918, että asiasta järjestettäisiin kansanäänesyts. Suomen mielestä ehdotus oli kertakaikkisen surkea, sillä tulos olisi ollut selvä: maakunnan asukkaat olivat jo aiemmin olleet Ruotsin kannalla. Ehdotus siis tyrmättiin.

Seuraavan vuoden ajan ahvenanmaalainen delegaatio kierteli ympäri Eurooppaa ja supatteli erinäisiin korviin näkemyksiä Ruotsin ja Ahvenanmaan kohtalonyhteydestä. Ruotsissa puolestaan piirrettiin karttoja uudestaan – hukattiin osa Turun saaristosta, siirrettiin Ahvenanmaan pääsaaria hiukan Ruotsin suuntaan, mitä nyt tällaisissa tilanteissa on tapana tehdä.

Suomi kuitenkin piti maakunnasta kynsin ja hampain kiinni ja merkiksi siitä antoi sille entistä enemmän löysää. Vuonna 1920 säädettiin laki, jolla Ahvenanmaalle taattiin itsehallinto.

Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa voittajavaltiot olivat perustaneet maailmaa parantamaan Kansainliiton. Kun Ahvenanmaan kysymystä ei muuten saatu ratkottua, se päätyi tuoreen maailmanjärjestön pöydälle. Vaikka liitto myöhemmin paljastui sangen hampaattomaksi, kahden pohjoisen pikkuvaltion kiistan se onnistui sovittelemaan.

Kansainliiton arvovaltaiset herrat kävivät niin Tukholmasa, Helsingissä kuin Ahvenanmaallakin. Suomessa ulkomaalaisille vieraile väännettiin rautalangasta kuinka Ahvenanmaa yhdistyy Suomen mantereeseen yhtenäisen Turun saariston kautta. Kieli ja kulttuuri, kuka niistä välittää!

Kesäkuussa 1921 Kansainliitto julisti, että Ahvenanmaa jäisi Suomelle. Jo 1856 sovittu demilitarisointi vahvistettiin uudestaan: ei linnoituksia, ei laivastotukikohtia, ei sotilasilmailua, ei minkäänmoista aseistusta edes läpikulkumatkalla. Ruotsinkielisen väestön kielen ja kulttuurin asema tuli taata ja itsehallintoa edelleen laajentaa. Ruotsi vastusti Kansainliiton päätöstä mutta ei onneksi ollut halukas sotaan. Suhteet pysyivät kuitenkin sangen kireinä aina 1930-luvulle asti.

Alun kuvauksessa lienevät faktat kohdallaan, vaikka niiden esilletuonti onkin ehkä aavistuksen tarkoitushakuinen. Olisipa mielenkiintoista lukea vuosien 1917–1922 lehtikirjoituksia aiheesta, niin meiltä kuin muualtakin. Jos nimittäin alun kuvaus synnytti mielikuvia Krimiltä, myös aiheen käsittelyssä eri osapuolten mediassa saattaisi olla mielenkiintoisia yhtymäkohtia nykypäivään.

P.S. Ruotsi oli ehkä hakemassa Ahvenanmaata itselleen, mutta ei Suomessa oltu pekkaa pahempia. Vuonna 1919 perustetun Länsipohjan toimikunnan tarkoituksena oli nostattaa suomenmielisyyttä Ruotsiin kuuluvalla Länsipohjan alueella ja mahdollisesti jopa liittää se Suomeen. Sotaisampi valtio voisi pitää moista toimintaa provokaationa. Tästäkin voi muuten halutessaan löytää yhtäläisyyksiä nykypäivään.

P.P.S. Lähteenä on käytetty yllä linkitettyjen Kansainliiton päätöksen ja sopimuksen lisäksi Wikipediaa ja ulkoministeriön artikkelia. On muuten perin surkeaa, että sekä ruotsalainen että englanninkielinen Wikipedia-artikkeli kertovat Ahvenanmaan kiistasta huomattavasti enemmän kuin suomenkielinen versio.

Keinotekoinen reaktori ja muita kertomuksia

Tekniikka & Talous julkaisi viime viikolla uutisen ranskalaisesta ITER-reaktorista. Klikkijournalismin uusi huippu lienee saavutettu, sillä mitäänsanomattoman otsikon lisäksi (Tämä saattaa ratkaista energiakysymykset 30 miljoonaksi vuodeksi) myös itse jutusta on jätetty pois koko joukko strategisia sanoja.

Ranskassa on tarkoitus ottaa käyttöön maailman suurin keinotekoinen reaktori, kertoo New Yorker.

[...]

Mikäli hanke onnistuu ja tähden valjastaminen taloudellisesti on mahdollista, ITER voi ratkaista maailman energiaongelmat seuraavan 30 miljoonan vuoden ajaksi ja pelastaa maailman ympäristökatastrofilta.

Hanke perustuu siihen, että vety on maailmankaikkeuden yleisin alkuaine ja potentiaalisin kaikista mahdollisista polttoaineista, sillä vetyvarojen ehtymisestä ei juuri ole uhkaa.

Rakenteilla on siis keinotekoinen reaktori, joka perustuu vedyn polttoainepotentiaaliin ja tähden taloudelliseen valjastamiseen. Sieluni silmin näen jo ranskalaisen tähtipaimenen lassoamassa villinä kirmaavaa taivaankappaletta – taloudellisesti, tietenkin. Mutta ei siinä vielä kaikki!

ITER on suunniteltu ympäristöystävälliseksi ja energiaa säästäväksi. Mallin mukaan reaktori kykenee tuottamaan sähköä ilman hiiltä, käytännössä ilman ympäristönsaasteita ja vain niukasti radioaktiivista jätettä.

[...]

Reaktorin ytimessä tiheään pakatut on koteloitu syvään alipainekammioon, jossa raskaasta vedystä koostuva äärimmäisen kuuma pilvi pyörii ääntä nopeammin.

Minkä mallin mukaan? Mitä on pakattu tiheään? Reaktori, joka tuottaa energiaa energiaa säästävästi? Mistä hitosta tässä oikein puhutaan?

Lainaanpa vihjeeksi jälkimmäisen lauseen alkuperäisestä New Yorkerin artikkelista:

At its core, densely packed high-precision equipment will encase a cavernous vacuum chamber, in which a super-hot cloud of heavy hydrogen will rotate faster than the speed of sound, twisting like a strand of DNA as it circulates.

Alkuperäisessä artikkelissa on käytetty ehkä aavistuksen lennokasta kieltä, mutta siitä voi muodostaa karkean mielikuvan laitteiston rakenteesta. Tekniikka & Talouden jutun runneltu lauseentursake on vain käsittämätöntä sanasalaattia.

FUUSIO

Arvon Tekniikka & Talous, sana jota haette on fuusio. ITER on kokeellinen fuusioreaktori, jota rakennetaan kansainvälisin voimin Etelä-Ranskaan. Merkittäväksi sen tekee koko ja se, että ensimmäistä kertaa reaktorista yritetään tosissaan saada ulos enemmän energiaa kuin siihen laitetaan sisälle.

Jutun runnellut toimittaja on tästä ilmeisesti autuaan tietämätön eikä Googlekaan ole laulanut edes parin avainsanan vertaa. Niinpä energiaosastoon on onnistuttu kirjoittamaan juttu ehkä lähiaikojen merkittävimmästä kehityshankkeesta mainitsematta kertaakaan sanaa fuusio.

Jutun kruunaa artikkelin päättävä lähdemerkintä:

Lähde: Talouselämä

Niinpä niin. Oikeastaan lähde mainittiin jo heti jutun alussa. Alkuperäiseen New Yorkerin juttuun T&T ei kuitenkaan linkitä – sehän on vain JSN:n periaatelausuman vaatimus, ei osa journalistin ohjeita – joten jos lukija haluaa saada aiheesta edes jotain selvää, on pakko klikkailla läpi toisesta, lähes yhtä kelvottomasta jutunkuvatuksesta. Vaikka Talouselämän artikkelia on jälkikäteen paikkailtu, sieltä löytyy edelleen muun muassa tällainen helmi:

Reportaasista kuitenkin ilmenee, että hankkeen onnistuminen on sen monimutkaisuudesta huolimatta kaikkea muuta kuin varmaa.

No juurikin näin. Yleensähän juuri monimutkaisuus takaa hankkeen onnistumisen.

Pienenä vihjeenä talous-, tekniikka-, tiede- ja ylipäätään toimittajille. Siinä vaiheessa, kun jutun loppuun joutuu laittamaan korjauksen: ITER on fuusioreaktori, ei "tähti", kuten jutussa aiemmin luki. tietää, että nyt ei homma mennyt ihan putkeen.

P.S. Ranskan keinotekoisen reaktorin vastapainona Oklossa avattiin vastikään pari miljardia vuotta sitten luonnollinen reaktori.

Ei-pilleri miehille

Yleisradio julkaisi pari viikkoa sitten artikkelin miesten e-pilleristä – tai tarkemmin sanoen sen puutteesta. Tämän päivän Helsingin Sanomissa Maija Aalto kolumnoi samasta aiheesta ja valittelee, kuinka naisilla terveysriskejä sallitaan miehiä enemmän.

Aihe on hyvä ja mielenkiintoinen, mutta siitä ollaan vähän turhan takia vääntämässä sukupuolten välistä sotaa. Aalto puhuu naisilla jatkuvista ihmiskokeista mutta vertaa e-pillereiden sivuvaikutuksia väärään mittatikkuun: ei ehkäisyssä ole vastakkain miehet ja naiset, vaan ehkäisy ja ehkäisemättömyys. Ylen uutisessa professori Jorma Toppari viittaa tähän:

Miesten ehkäisyasioissa on nollatoleranssi riskejä kohtaan. Naisilla riskejä sallitaan enemmän.

Raskaana olevalla naisella on aina jonkinlainen terveysriski, mutta miehelle terveysriskiä ei muodostu lapsen siittämisestä. Henkisellä puolella tietenkin voi jotain tulla, jos lapsi ei ole toivottu.

Toisin sanoen ilman ehkäisyä lopputuloksena saattaa olla raskaus, joka jo itsessään on melko merkittävä vaikutus, ja komplikaatioiden sattuessa terveysvaikutukset voivat olla hyvinkin negatiivisia. The Lancetissa julkaistu artikkeli arvioi, että ehkäisykeinojen yleistyminen kehittyvissä maissa on vähentänyt äitien kuolemia 40 prosentilla ja listaa samalla joukon muita positiivisia vaikutuksia. Tähän verrattuna e-pillereiden sivuvaikutukset ovat loppujen lopuksi melko lailla merkityksettömiä.

Miesten kohdalla taas siemenen levittäminen sinne tänne ei sinällän aiheuta minkään valtakunnan terveysriskiä, on spermassa sitten eläväisiä ituja tai ei. Niinpä myös hyväksyttävät sivuvaikutukset ovat pienemmät. Asiasta voi kiukutella niin paljon kuin haluaa, mutta kun vaihtoehdot ovat nämä, ei ehkäisypiikin ottaminen juuri houkuta.

Ehkäisy ei tämän suhteen eroa millään tavalla muista lääkkeistä. Vaikkapa syanidimyrkytyksen hoitoon saatetaan vaikeissa tapauksissa käyttää Kelocyanoria, joka voi aiheuttaa kobolttimyrkytyksen, ja jolla on muutenkin nippu perin harmillisia sivuvaikutuksia. Tämä on kuitenkin hyväksyttävää, sillä on parempi kärsiä oksentelusta, rytmihäiriöistä ja vakavasta allergisesta reaktiosta kuin kuolla. Päänsärkylääkkeellä moisia sivuvaikutuksia ei tarvitse suvaita, kun varsinainen vaivakin on lievempi.

Piikki, ei pilleri

Toppari luettelee kehitystyön hankaluudelle syitä, mutta perimmäinen ongelma on siittiötuotannon hiukan vaille hillitön tahti. Riittävällä tuurilla yksikin siittiö riittää raskauteen, ja kivekset kasvattavat varastoon uusia nuijapäitä tuhannen siimahännän sekuntivauhdilla. Ei siis riitä, että spermaa hiukan laimennetaan, koneisto täytyy saada sammuksiin kokonaan.

Pahaksi onneksi tämä ei kuitenkaan onnistu luotettavasti suun kautta otettavalla pillerillä, sillä hormonin imeytyminen vaihtelee eri ihmisillä. Iholle levitettäviä voiteita vaivaa sama ongelma, ja lisäksi rasvaa saattaisi joutua myös kumppanin iholle; miesten ehkäisyn sivuvaikutus olisi siis naisten parrankasvu. Ylipäätään epävarma ehkäisy on tuotteena aika lailla käyttökelvoton.

Niinpä lopputuloksena on, että miehille tehokas hormonaalinen ehkäisy vaatii viikottaisia pistoksia, eikä tulos siitä huolimatta ole taattu. WHO:n tutkimuksen mukaan ehkäisyvaikutuksen aikaansaaminen kesti keskimäärin 120 päivää, mutta kaikilla sitä ei tullut vielä kuuden kuukauden jälkeenkään. Toisessa päässä testiä hedelmällisyys myös palautui viipeellä, ja siittiötuotanto palautui minimitasolle 3–7 kuukaudessa. Jos pariskunta päätyy yrittämään lapsen hankkimista, ehkäisyn vaikutusten hälvenemistä saa siis odotella pitkäänkin.

Maija Aallon kutsu barrikadeille on siinä mielessä paikallaan, että naisten ehkäisytutkimus kärsii rahapulasta ja keskittyy lähinnä nykykeinojen parantamiseen. Ei kuitenkaan huolta: vaikka miesten hormonaalinen ehkäisy näyttää olevan hyllyllä, muita keinoja kehitellään. Ideoita riittää, ja vasta joulukuussa uutisoitiin uudesta, siittiöiden erittymisen estävästä menetelmästä. Testirottien ehkäisy tosin saatiin aikaan geenimuokkauksella, joten ollaan vielä pienen hyppäyksen päässä ihmisiin käytettävästä ehkäisymallista.

Hormonaalisella ehkäisyllä on sivuvaikutuksia, ne on hyvä tiedostaa ja pyrkiä parempaan. Samaan aikaan myös naisille on tarjolla koko joukko vaihtoehtoisia keinoja. Jos hormonaalisesta ehkäisystä haluaa päästä eroon, se on mahdollista. Jos vastuun haluaa jättää miehelle, kondomeja myydään joka kaupassa. Ja jos koko asia ahdistaa liikaa, voi aina unohtaa koko ehkäisyn ja laittaa jalat ristiin tai luottaa arpaonneen.

P.S. Vapaaottelussa on viime aikoina kohuttu TRT-hoidoista – muutamalla ottelijalla on todettu alentunut testosteronitaso, jonka takia he ovat saaneet erityisluvan lisätestosteronin käyttöön. Tätä on pidetty epäreiluna muita ottelijoita kohtaan, ja helmikuun lopussa Nevadan urheilukomissio päättikin kieltää hoidot kokonaan.

Ehkäisyn kannalta asia on siinä mielessä olennainen, että pahat kielet pitävät alhaisten testosteronitasojen syynä aiempaa steroidikäyttöä. Jatkuva anabolisten steroidien – joihin myös testosteroni kuuluu – käyttö kun pidentää kehon oman testosteronituotannon palautumista, ja saattaa jopa lopettaa sen kokonaan. En nopealla etsimisellä löytänyt asiasta artikkelia enkä tiedä, onko vaaraa olemassa ehkäisyruiskeita käytettäessä, mutta pysyvää hedelmättömyyttä pitäisin melko vakavana sivuvaikutuksena. Joku epäilemättä lukuisasta endokrinologi-lukijakunnastani voi varmaan tyrmätä ajatuksen täysin vääränä.

P.P.S. Lancetin artikkelin mukaan maailman yleisin ehkäisymenetelmä on (naisten) sterilointi, toisena tulee kierukka. Se mainitsee myös ehkäisypillerien olevan yksi maailman tutkituimmista lääkkeistä. Mutta epäilemättä kyse on silti vain ihmiskokeesta, jonka pitkäaikaisia vaikutuksia ei juuri tunneta.

Voi voi

Helsingin Sanomat julkaisi tänään uutisen Marjo Eskelisen väitöstutkimuksesta, jossa on seurantatutkimuksella tutkittu ruokavalion vaikutusta vanhuuden dementiaan.

Riippuen siitä, mistä tuutista uutista lukee, Helsingin Sanomat vaihtaa otsikkoa.

Voita keski-iässä, muistisairaus vanhana

Helsingin sanomat, 3.3.2014, s. A15

Paperilehden mukaan kyse on siis väistämättömyydestä: voista seuraa muistisairauksia, tai vaihtoehtoisesti voittaminen johtaa muistisairauksiin. Otsikko saattaa johtaa harhaan, mutta se on vielä perusteltavissa tilavaatimuksilla.

Voin ahmiminen keski-iässä voi viedä muistin vanhana

Helsingin Sanomien verkkouutinen 3.3.2014

Verkkosivujen uutisessa kulutustapaa on täsmennetty ja yhteyttä lievennetty: voin ahmiminen saattaa johtaa muistisairauteen. Sanavalinta on vähintäänkin epäonnistunut, sillä kaupungilla harvemmin tulee vastaan ihmisiä valiolainen puolen kilon energiapatukka suupielessä. Kukaan ei ahmi voita.

Runsas voinsyönti keski-iässä lisää muistisairauden vaaraa vanhuudessa

Helsingin Sanomat, päivän lehti 3.3.2014

Päivän digilehden versio on selvästi informatiivisin ja antaa jo otsikossa olennaisen tiedon, mistä on kyse: runsas voin syöminen kasvattaa dementian riskiä. Tämä on sitä, mitä otsikolta perinteisesti halutaan: kiteytetään jutun olennaisin osa.

Itse väitöskirja perustuu Pohjois-Karjala-projektista osittain ponnistaneeseen CAIDE-tutkimukseen. Väitöksen mukaan runsas tyydyttyneiden rasvojen käyttö on yhteydessä erilaisiin muistihäiriöihin, monityydyttymättömät rasvat puolestaan ovat hyväksi, ja samoin kahvi alentaa dementiariskiä. Jos geeneissä sattuu pesimään riskitekijä Alzheimerin tautiin, jo kohtalainenkin tyydyttyneiden rasvojen käyttö lisää riskiä. Kaikkien ei siis tarvitse ahmia, ei edes syödä runsaasti.

Kaikki tämä itse asiassa kerrotaan uutistekstissä, mutta otsikot luovat erilaisia mielikuvia ja johdattavat lukijaa jopa harhaan. Parhaiten tämä käy ilmi HS:n Facebook-jaon kommenteista. Otsikko on napattu verkkouutisesta, ja niinpä moni kommentoija tarttuu ahmimiseen eikä vaivaudu edes lukemaan itse uutista.

Väitöskirja vahvistaa siis tietoa tyydyttyneiden rasvojen haitallisuudesta. Vaikka 1970–80-luvun pohjoiskarjalaista ruokavaliota ei välttämättä voi suoraan rinnastaa tiukkaan Atkinsin noudattajaan, moni innostuu muotidieettien seurauksena palauttamaan kovat rasvat takaisin ruokavalioonsa. Koskapa tästäkään tutkimuksesta ei malteta ottaa opiksi, seurauksia päästään ihmettelemään taas parinkymmenen vuoden päästä.

Itse kukin voi varautua seuraavaan nettiväittelyyn hakemalla koko väitöskirjan (PDF) iltalukemisiksi. Jos lukeminen ei maita, voin paljastaa loppuratkaisun: kannattaa syödä kasviksia ja kalaa.

P.S. Pikanttina lisämausteena HS:n digilehden jakopainikkeet jakavat lehtijutun sijaan verkkouutisen. Sinällään toiminta on järkevää, sillä verkkosivuilla on mukana myös kommentointi. On kuitenkin hiukan ikävää, että jakolinkki ei osoitakaan siihen sivuun, jonka haluaa jakaa.

P.P.S. FB-kommentit kertovat myös, miksi tiedeuutisointiin pitäisi panna rutkasti paukkuja. Otsikon ihmettelijöiden jälkeen seuraavaksi suurin ryhmä ovat ne varmaa tietoa levittävät ihmiset, jotka kiistävät uutisen, koska naapurin 98-vuotias Mairekin elää pelkällä voilla.

Pilviboksin kuolema

Verkossa toimivat digiboksit ovat kokemassa hitaan kuoleman. Tekijänoikeusjärjestöt ja operaattorit pääsivät asiasta sopuun pari viikkoa sitten, ja tuo sopu on kuluttajalle julmaa luettavaa.

Aiheesta ehti jo kirjoittamaan Petteri Järvinen Helsingin Sanomissa ja hiukan toisesta näkökulmasta Hupparihörhö Suomen Kuvalehdessä. Komppaan molempia, vaikkakin hiukan varauksin.

TVkaista oli nimittäin hiukan lakia lukeneen maallikonkin silmään melko itsestäänselvästi laiton palvelu. Oikeudenkäynti ei ollut kivaa katsottavaa, mutta firman temppuilu ei toisaalta tehnyt toiminnasta ainakaan uskottavampaa. Startup-aate on hieno asia, mutta ideoiden pitäisi silti noudattaa lakeja.

TVkaista ei muuten ollut aivan niin pioneeri kuin esimerkiksi Hupparihörhön tekstistä voi ymmärtää, sillä Saunavisiosta kohistiin jo vuonna 2007 – ja jo silloin pohdittiin, kuinka kauan tekijänoikeusjärjestöt antavat homman jatkua. Oma veikkaukseni on, että Elisa ja Sonera ainakin jossain määrin olettivat niiden aseman kaapeli-tv-operaattoreina antavan liikkumavaa palvelutarjontaan. Ei antanut.

Tähän on kuitenkin tultu. Tekijänoikeusjärjestöt puhuvat laillisista palveluista, mutta kun sopimukseen viimein päästään, laillinen palvelu kuristetaan käyttökelvottomaksi. Ei tästä tosin voi vain järjestöjä syyttää: pakkomainokset ovat ilmeisesti kaupallisten tv-yhtiöiden vaatimus. Videonauhureiden tappaminen epäonnistui, mutta verkkotallennuksen kanavat onnistuivat kampeamaan kertaheitolla jonnekin VHS-nauhureiden pahemmalle puolen.

Opetusministeriölle jätetty sopuehdotus (PDF) on paikoin vitsikästä luettavaa:

Ratkaisu tuo sisällöt tarjolle kuluttajille tallennuspalveluiden kautta kestävällä tavalla

• Ratkaisu tukee kotimaista sisällöntuotantoa ja työllisyyttä sekä vastaa kuluttajien tarpeeseen katsoa televisiosisältöjä myös ei-lineaarisesti.
• Se parantaa kotimaisten toimijoiden kykyä tuottaa uutta sisältöä sekä edistää sisältöjen saatavuutta nopeasti kansainvälistyvässä tarjoamakentässä.

[...]

Ratkaisun ansiosta verkkotallennuksen tarjoajat pääsevät kehittämään palveluita asiakkaiden toiveiden mukaisesti.

Tätä sopimusta hierottaessa ulkomaiset kilpailijat, Netflix etunenässä, saapuivat apajille. Nyt kotimaista palvelua ollaan heikentämässä samalla, kun sopimus nostaa kustannuksia. Rapakon taakse valuvista euroista ei kotimainen sisällöntuotanto kostu. Vaikka sopimus periaatteessa tuo tekijöille – ja tv-kanaville – lisää pelimerkkejä, nettovaikutus jäänee ohueksi. Kotimaisen tuotannon valttikortti on kotimaisuus, mutta pelkästään sillä ei voi myydä huonoa palvelua.

Nykyiset palvelut – varsinkin se konkurssiin mennyt TVkaista – vastaavat kuluttajien tarpeeseen. Mainoksia pakkosyöttävää, keinotekoisesti heikennettyä ajansiirtopalvelua ei oikeasti kaipaa kukaan. Voi kuitenkin olla, että jotkut sellaista suostuvat käyttämään, kun muutakaan vaihtoehtoa ei ole.

P.S. Niistä laillisista palveluista. TTVK:nkin innokkaasti mainostama Lailliset palvelut -verkkosivusto listaa sekä Elisan että Soneran palvelut tv-osiossaan. Listasi myös silloin, kun yhtiöt olivat palveluistaan oikeudessa.

P.P.S. Omalla digiboksillani on tällä hetkellä 3,6 teratavua tallennuksia, vanhimmat ovat vuodelta 2006. Tähän ei kaupallinen palvelu jatkossa pysty.

P.P.P.S. Järkeä tekijänoikeuslakiin -aloite muuten otti kantaa myös tv-ohjelmien verkkotallennukseen. Siis se aloite, josta Petteri ei pitänyt.

Luurivuotoa

Helsingin Sanomat kirjoittaa tänään (23.2.) Sunnuntai-osiossaan, kuinka Lumia-puhelimet vuotavat tietoja ulkomaille.

Tavallaan tämä ei ole edes uutinen: viimeistään viime kesän Snowden-paljastusten jälkeen ei pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä, että puhelimia seurataan. Eikä tähän oikeastaan Snowdenia edes tarvittu: kaikki nykyiset älypuhelimet tukeutuvat innokkaasti pilvipalveluihin, ja ne pilvet sijaitsevat tyypillisesti jossain ihan muualla kuin Suomessa. Snowden lisäsi juttuun mausteeksi NSA:n, mutta tiedon siirtyminen ulkomaille oli jo ennestään selviö.

Mielenkiintoiseksi Helsingin Sanomien jutun tekevät sen sivujuonteet. Lehden saamien tietojen mukaan nimittäin Nokia on jo vuosien ajan toiminut sujuvassa yhteistyössä poliisin kanssa ja toimittanut puhelinten seurantatietoja tarpeen mukaan, turhia oikeuden määräyksiä kyselemättä.

Tietojen pyytäminen ja antaminen muistuttaa ainakin päällepäin viime syksyistä Kiakkovieras-tapausta, jossa poliisi pyysi keskustelupalstan ylläpitäjältä verkkokirjoittajien henkilötietoja. Tuolloin eduskunnan oikeusasiamies päätti (PDF), että tietojen kysely oli poliisilain mukaista, vaikka sitä ei aivan pienimpiin tarpeisiin pitäisikään käyttää.

Kiakkovieras-kysely perustui poliisilain 36. pykälään, jonka mukaan tietoja on mahdollista pyytää ja saada, jos poliisille kuuluvan tehtävän suorittaminen sitä edellyttää. Ympäripyöreän pykälän tavoitteena on ilmeisesti ollut lähinnä mahdollistaa yhteydenotto silloinkin, kun henkilön yhteystiedot eivät ole julkisia. Siitä on kuitenkin tullut myös tutkinnan väline, jolla kierretään poliisilain ja pakkokeinolain 5a luvun vaatimusta oikeuden päätöksestä.

Jos HS:n tiedot pitävät paikkansa, ollaan kuitenkin epäselvillä vesillä. Pahaksi onneksi nimittäin tuo mainittu 36 § sisältää rajauksen:

Telekuuntelusta, televalvonnasta ja tietojen hankkimisesta matkaviestimien sijainnista on voimassa, mitä niistä erikseen säädetään.

Nyt on käynyt niin, että niistä erikseen säädetään, että lupa pitäisi olla. Tietosuojavaltuutettu Reijo Aarnio on syystäkin huolissaan.

Viestintävirasto vesittyy

Itseäni huolestuttaa ehkä vieläkin enemmän Viestintäviraston rooli. HS:n mukaan Viestintäviraston tehtävä on valvoa viestisalaisuutta ja valtionhallinnon käyttämien laitteiden turvallisuutta.

Virasto ryhtyikin tarmokkaasti toimeen ja lähetti Nokialle selvityspyynnön kesäkuussa 2013, ensimmäisten Snowden-paljastusten jälkimainingeissa. Tähän saakka kaikki vaikuttaa hyvältä: huolestuttavaa tietoa saatuaan virasto otti kopin ja lähti selvittämään asiaa. Jos asia olisi edennyt tällä ladulla, kaikki olisi hyvin. Vaan kun ei:

Nokia ei pystynyt antamaan Viestintäviraston toivomaa vakuutusta puhelimiensa yksityisyydensuojasta.

Heinäkuussa 2013 Viestintävirasto vesitti alkuperäisen pyyntönsä ja teki uuden, entistä suppeamman pyynnön Nokialle. Nokia ei pystynyt vieläkään vastaamaan.

[...]

Viestintäviraston kolmannessa pyynnössä vakuutus rajattiin koskemaan suomalaisille myytäviä laitteistoja ja ohjelmistoja. Pyynnön ulkopuolelle rajattiin alihankkijoiden ja yhteistyökumppaneiden toimenpiteet.

Virasto, jonka tehtävänä on huolehtia laitteiden turvallisuudesta, laimensi siis selvityspyyntöään aina vain ohuemmaksi, kunnes päästiin sellaiseen sanamuotoon, jolla Nokia pystyi sen allekirjoittamaan. Ja silloinkin vain vaivoin:

Nokian tiedossa ei ole, että sen Suomessa myytäviin tuotteisiin olisi tarkoituksellisesti asennettu valmistusvaiheessa sellaisia toiminnallisuuksia tai komponentteja, jotka mahdollistavat käyttäjän yksityisten tietojen paljastumisen ulkopuolisille käyttäjän tietämättä.

Kuten Helsingin Sanomien jutussakin todetaan, Nokia ei tietenkään ole tässä tilanteessa yksin. Jos käytössä on Android, luuri huutelee tietojaan Googlen pilveen, iPhone puolestaan soittelee innolla Applelle. Nokia ja Microsoft eivät tässä joukossa ole välttämättä sen parempi tai huonompi valinta.

Olisi myös suureellista kuvitella, että Viestintäviraston kaltainen pienen maan pieni elin pystyisi selvityspyynnöillään jotenkin muuttamaan tilannetta, jos tietovuotoa tapahtuisi. Vaan jos selvityspyyntö joudutaan laimentamaan niin suppeaksi, että se ei vastaa tarkoitusperiään, sitä oli turha lähettää alunperinkään.

Suomen virallinen käyttöjärjestelmä

Jos valtionhallinnon tietoturvasta ollaan aidosti huolissaan, on tietysti paikallaan kysyä, mitä tilanteelle voisi tehdä. Pitäisikö valtionhallinnon lyödä viisaat päänsä yhteen ja tilata Tiedolta, Accenturelta, CGI:ltä tai joltain muulta virallisen leiman saaneelta konsulttitalolta kotimainen kännykkäkäyttöjärjestelmä?

Idea ei ole aivan mahdoton. Vaikka Google on monien mielestä siirtynyt pahisten joukkoon, Android on edelleen vähintäänkin oiva pohja vaikkapa jollekin CyanogenModin kaltaiselle käyttöjärjestelmälle. Amazon on sekin osoittanut, että kun halua riittää, Androidista voi kehittää Googlesta riippumattoman version. Haluttaessa puhelimet voitaisiin noutaa edelleen suoraan kaupasta, ohjelmistoksi vain pultattaisiin tietoturvallinen Findroid.

Hiukan maanläheisempi vaihtoehto on siirtyä käyttämään puhelimia, jotka eivät vuoda tietoja. Viestintäviraston tänään julkaiseman tiedotteen mukaan tietoturvaa koskeva vakuutuspyyntö lähetettiin myös Jollalle. Jos kyseessä on pyyntö, joka Nokiallekin alunperin lähetettiin, ja jos Jolla kykenee vastaamaan siihen myöntävästi, luulisi valtionhallinnossa piakkoin koittavan luurinvaihtoviikot.

P.S. Koska viittasin viime vuotisiin tapahtumiin, linkittelin selvyyden vuoksi vanhoihin lakeihin. Vuoden alusta on nimittäin tullut voimaan uusi poliisilaki (siinä katso 5. luku, salaiset tiedonhankintakeinot) ja uusi pakkokeinolaki (10. luku, salaiset pakkokeinot). Lakeja on siinä määrin teknistetty, että nyt puhutaan muun muassa tukiasematiedoista. Itse kukin voi miettiä, onko soluverkkoteknologian termistön tuominen lakiin kestävää kehitystä.

Kuvan arvoton arvo

Helsingin Sanomat julkaisi ystävänpäivänä pienen artikkelin kahdesta työmiehestä, jotka kiipesivät salaa Shanghai Towerin huipulle. Sosiaalisessa mediassa ankarasti jaettu video on hurjaa katsottavaa ja antaa toki aihetta pikku-uutiselle.

Uutinen kiinnitti Harto Pöngän huomion: juttu lähti komealla tornin huipulta otetulla kuvalla, jonka kerrottiin olevan kuvakaappaus toisen kiipijän kuvasta. Arvovaltaisella ja hyvämaineisella lehdellä on totta kai tietenkin tekijänoikeudet hansikkaassa, mutta kun asiaa ei suoraan mainittu, Pönkä kyseli Twitterissä, onko kuvan julkaisulle lupaa – kuvaa kun oli uudelleenrajattu sen verran, että esimerkiksi Wall Street Journalin jutussa näkyvä kuvaajan vesileima jäi pois.

Parin päivän pohdiskelun ja lisätökkimisen jälkeen Helsingin Sanomat muutti juttua: alkuperäinen lähtökuva vaihtui Reutersin välittämään näkymään tornista ja juttuun lisättiin toinen kuva. Päivityksessä lisättiin korjausteksti:

Oikaisu: Uutisen yhteydessä aikaisemmin käytetyn kuvakaapppauksen rajaus ja kuvatekstin tiedot olivat puutteellisia. Niistä ei käynyt ilmi alkuperäislähde, The Wall Street Journal.

Mitä Vitaliy Raskalovin kuvalle tapahtui? Se koristaa edelleen Helsingin Sanomien uutista. Nyt se on osa kuvakaappausta WSJ:n sivuilta, eikä kuvan ottajasta ole enää pienintäkään mainintaa.

Kuvasitaatit ovat tekijänoikeudellisesti hankala asia. Tekijänoikeuslain 22 § antaa luvan ottaa lainauksia tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa. Wikipedia avaa käytäntöä jonkin verran, mutta kovin selkeää se ei ole.

Kuvien kohdalla sitaatin hankaluutta lisää se, että lainauksen laajuutta ei oikein voi säädellä: kuva on kokonaisuus. Mediassa kuvia lainataan silloin tällöin revinnäisinä: kuvan lisäksi lainataan osa ympäröivästä lehden sivusta ja tuodaan siten kuvalle kontekstia.

Kuvan konteksti on kuitenkin kerrottu jo Helsingin Sanomien jutussa: jampat kävivät tornissa ja ottivat kuvia todisteeksi. Uutinen ei käsittele WSJ:n artikkelia, artikkelia on käytetty lähteenä. Se taas ilmoitettiin jo alkuperäisessä uutisessa, kuvaaja sen sijaan ei saa tunnustusta.

En väitä, että Helsingin Sanomat rikkoisi lakia, vaikka mieli tekisi. Lainaukseen vaaditaan asiallinen yhteys, jonka perusteella lainaus tehdään, eikä Helsingin Sanomien jutusta sellaista oikein löydy. Lehdistön oikeus lainailuun on kuitenkin yllättävän laaja (tekstin osalta katso vaikka tekijänoikeuslain 23 §), ja media itse tulkitsee sen mielellään omaksi edukseen. Alkuperäisellä kuvalla nähdäkseni rikottiin tekijänoikeuksia, uudella liikutaan ehkä jo laillisen puolella.

Kuvan arvo

Kuvalainauksen moraalin sen sijaan kyseenalaistan. Mitään syytä WSJ:n uutisen kuvakaappaukseen ei ole – paitsi, että sivulla sattuu olemaan peijoonin komea valokuva, jonka HS jo kertaalleen kopioi. Kuvan iskevyys tunnistetaan, mutta ilmeisesti siitä ei haluta maksaa.

Yleisemmällä tasolla tämä kertoo rumaa kieltä kuvan arvostuksesta, niin Helsingin Sanomissa kuin laajemminkin. Jos uutiskuvituksen riittäväksi tasoksi katsotaan todellakin ruutukaappaus toisen lehden blogista, ei juurikaan voi enää puhua kuvajournalismista.

Kuvajournalismista olisi sen sijaan voinut puhua vaikkapa Meeri Koutaniemen kuvareportaasin yhteydessä: tyttöjen silpomisesta kertova kuvasarja on oikeasti aika vavahduttavaa materiaalia.

Helsingin Sanomille tämä ei kuitenkaan käynyt, vaan lehden verkkosivuilla artikkeli on otsikolla datajournalismi. Jutun erikoistaittoa – koko sivun levyisiä kuvia peräkkäin, ohhoh! – pidettiin ilmeisesti arvokkaampana kuin itse kuvia.

Päälle päätteeksi kuvista ja niiden luvallisuudesta nousi pienehkö kohu niin sosiaalisessa mediassa kuin Helsingin Sanomien mielipideosastollakin. Paljastui, että lehti kirjoitutti kuvien kylkeen jälkikäteen artikkelin, joka synnytti koko joukon vääriä mielikuvia.

Yleisradio puolestaan huuteli viime viikolla Twitterissä penkkarikuvien perään:

Julkaise #penkkarikuva tällä häsällä, kuvasi voi päästä telkkariin! #yle #aamutv #yleuutisluokka #penkkarit pic.twitter.com/h148lzz3i2

— Terhi Upola (@terhiu) February 12, 2014

Myös tämä kysely sai ihmiset miettimään, miten mahtaa olla kuvien käyttäoikeuksien laita. Voiko Yleisradion kaltainen toimija napsia kuvia Twitteristä ja julkaista niitä pelkällä hashtagin huutelulla? Vastaus on, että luultavasti voi, sillä yleisön ja Yleisradion välissä on Twitter, joka pidättää itsellään oikeuden edelleenlisensoida sisältöä.

Kyselyt saivat kuitenkin Ylen Antti Hirvosen pohtimaan:

@arttuj @terhiu @villegrahn miksei kuvaan vois alkaa suhtautua kuin tekstiin? on yhtä arkipäiväinen tapa viestiä. taide/teos eri juttu.

— Antti Hirvonen (@anttihirvonen) February 12, 2014

Moni valokuvaaja olisi todennäköisesti tyytyväinen, jos kuvaan suhtauduttaisiin kuin tekstiin. Jos Helsingin Sanomat olisi julkaissut luvatta satunnaisen verkkokäyttäjän tekstimuotoisen artikkelin, tilannetta ei paikattaisi Oikaisu-leimalla ja lisäämällä tekstin ympärille lisää lainaa. Kuvan kohdalla tämä on kuitenkin ilmeisen yleisesti hyväksytty käytäntö.

Kuva on tosiaan yhä suurempi osa arkipäiväistä viestintäämme, ja tekijänoikeuslaki tulee epäilemättä tässäkin kohtaa pahasti jälkijunassa. Olisi kuitenkin ihan kiva, jos edes mediatalot noudattaisivat sitä voimassa olevaa lakia. Ja kun vastaan tulee niitä vähemmän arkipäiväisiä kuvia, olisi vähintäänkin oikeus ja kohtuus, että myös kuvaaja saa niistä palkkion.

P.S. Raskalovin kuva on esillä 500px.comissa, josta sen voi myös ostaa. Latauslinkki antaa luvan vain yksityiskäyttöön, mutta ehkä HS olisi saanut sopimuksen aikaiseksi.

P.P.S. On toki paljon helpompaa, jos ei vaan välitä tekijänoikeuksista. Vivas.fi:llä on kahdeksan miljoonaa kävijää ja iso asenne.

P.P.P.S Muutama vuosi sitten Kari Kuukka ihmetteli, miten Helsingin Sanomissa skanneri lauloi. Juttu päättyi ainakin osapuilleen onnellisesti.

Edit: (17.2. 22:23) Harto pohdiskeli asiaa jo samantien perjantaina, omiin silmiini osui vasta uusinta maanantailta.

Huuhaata lääkehyllyssä

Tällä viikolla homeopatia on noussut otsikoihin. Ensin Ilta-Sanomat kertoi homeopaattisteiden valmisteiden tulevan apteekkeihin, sitten Tiina Raevaara huomasi Suomen Kuvalehden kolumnissaan eläinlääkintälain muutoksesta, jolla hoidoksi kirjattaisiin myös homeopatia.

Homeopatia on siis Samuel Hahnemannin 1700-luvulla muodostama ajatusrakennelma, jonka mukaan samankaltaisuus parantaa: lääkkeenä käytetään ainetta, joka suurina määrinä aiheuttaa samanlaisia oireita kuin hoidettava tauti. Saman ajan lääkärit harrastivat muun muassa suoneniskentää, joten uusille hoitomuodoille oli epäilemättä tilausta. Homeopatiassa on kuitenkin yksi ongelma: se ei toimi.

Nyt siis Ilta-Sanomien mukaan homeopaattiset valmisteet ovat saapuneet apteekkeihin. Lehti tosin on hiukan myöhässä, sillä jo kolme vuotta sitten skeptikot yrittivät homeopaattista joukkoitsemurhaa apteekista ostetuilla rohdoksilla. Tarjonta on kuitenkin laajenemassa, ja huolestuttavaa on, että Apteekkariliiton farmaseuttinen johtaja Sirpa Peura pitää myyntiä perusteltuna:

Peuran mielestä apteekki on oikea myyntipaikka monille uskomuslääkinnänkin tuotteille.

Osa esimerkiksi homeopaattisista tuotteista on rajattu apteekkimyyntiin, koska niissä voi olla erittäin pieniä määriä myrkkyjä, esimerkiksi arsenikkia.

Erittäin pieniä määriä on liioittelua. Todellisuudessa määrät ovat niin mitättömiä, ettei niillä ole vaikutusta; yllä mainitut skeptikot vetivät kitusiinsa muun muassa arsenikkia sisältäviä valmisteita. Homeopatiaan kuuluvan potensoinnin mukaan tuote on sitä tehokkaampi, mitä laimeampi se on: homeopatian näkökulmasta tehokkaimmissa tuotteissa ei ole yhtään molekyyliä vaikuttavaa ainetta. Tämän varjolla Peura kuitenkin puolustelee uskomushoidon nostamista lääketieteen rinnalle.

Lääkäri ja homeopaatti Liisa Sulkakoski puolestaan valittelee, että homeopatiaa ei saa mainostaa terveysvaikutuksilla.

Turun Lääkäripalvelu Apilassa työskentelevä Sulkakoski ihmettelee kuitenkin suomalaista lainsäädäntöä.

Homeopaattisten lääkkeiden pakkauksissa ei saa kertoa, mihin vaivaan ne on tarkoitettu. Kuitenkin ne ovat lääkelainsäädännön alaisia, ja valvonta on hyvin tarkkaa.

Lääkelain 22 a § tosiaan määrittelee, että homeopaattisen valmisteen paketissa ei saa lukea lääkkeellistä käyttöaihetta. Sulkakoski on kuitenkin väärässä: lain 21 § perusteella hyväksytyille valmisteille saa kyllä mainita käyttötarkoituksen, ja sitä voidaan soveltaa homeopaattisiinkin valmisteisiin.

Vaan pihkuran pihkura, 21. pykälä edellyttää tutkimuksella todistettua tehoa, joten valitettavasti tämä reitti taitaa olla homeopatialta suljettu. Tältä osin lääkelaki on linjassa muun lainsäädännön kanssa, sillä esimerkiksi terveysvaikutteisilta elintarvikkeilta vaaditaan tieteellistä näyttöä tehosta – jos sitä ei löydy, ei vaikutuksillakaan saa mainostaa.

Turkulaisen Skanssin apteekin apteekkari Petri Kumlin puolestaan kertoo homeopaattisten tuotteiden olevan hyllyssä kysynnän takia.

Rajanveto ei ole kuitenkaan helppoa. Apteekkarit joutuvat käyttämään omaa harkintaansa siinä, mitä tuotteita ottavat myyntiin.

Minä en ottaisi myyntiin sellaisia tuotteita, joiden toimivuudesta ei ole mitään tutkimuksia, Kumlin sanoo.

Koska Kumlin kuitenkin myy homeopatiaa, ilmeisesti tutkimusten lopputuloksella ei ole väliä. Sitä myydään, mitä asiakkaat haluavat.

Oma mielipiteeni on selvä. Apteekkari on farmasian, siis lääkeaineiden ja niiden ominaisuuksien, ammattilainen. Homeopaattisten valmisteiden myynti ja niiden toimivuudesta puhuminen osoittaa sen luokan arvostelukyvyttömyyttä, että apteekkilupa olisi syytä ottaa pikimmiten tarkastelun alle. Jos halkojen myyminen johtaa luvan menettämiseen, miksi toimimattomien tuotteiden myynti sallitaan?

Lumehoitoa luontokappaleille

Suomen kuvalehden kolumni ehkä aavistuksen suurentelee käsillä olevan eläinlääkintäasetuksen muutosta. Lääkelaki koskee niin ihmisille kuin eläimillekin määrättäviä lääkkeitä, ja kuten yllä kerrottiin, siellä homeopatia on jo mukana.

Eläinlääkinnän kannalta olennaisehkoa on, että se on mukana myös nykyisessä eläinlääkintäasetuksessa (PDF). Asetuksen toinen luku kun antaa eläinlääkärille luvan määrätä sopivimmaksi katsomaansa rohdosta ja tarkentaa:

3. Kohdassa 2 tarkoitetun lääkevalinnan ehtona on lisäksi se, että

[...]

– tuotantoeläimelle käytettävän homeopaattisen tai antroposofisen valmisteen sisältämän lääkeaineen pitoisuus on pienempi kuin 1/10 000 (D4);

Tässä kohdassa ilmeisesti nykyisellään pyritään varmistamaan, ettei tuotantoeläimiin eksy lääkejäämiä – ja homeopaattisten valmisteiden kohdalla tästä ei juuri ole pelkoa.

Raevaara kritisoi uutta muutosta muun muassa näin:

Kohta d [homeopaattiset valmisteet] on siis uusi lisäys. Muuten sisältö on samanlainen kuin aiemmin laissa on jo ollut. Erityisen merkillepantavaa on se, että toisin kuin kohdissa b ja c, homeopatiaan saa turvautua, vaikka esimerkiksi kohdan a kuvaamaa [toiselle eläinlajille tai toiseen käyttöaiheeseen tarkoitettua] lääkettä olisi saatavilla.

Uusi ehdotus kyllä nostaa homeopatian selkeästi hyväksytyksi hoitomuodoksi, mutta ei se kiellettyä ole ollut aiemminkaan: homeopatiaa on voinut käyttää vaikkapa tuon mainitun a-kohdan lääkemääritelmän perusteella. Lääkelaki kun on määritelmältään lavea:

Lääkkeellä tarkoitetaan valmistetta tai ainetta, jonka tarkoituksena on sisäisesti tai ulkoisesti käytettynä parantaa, lievittää tai ehkäistä sairautta tai sen oireita ihmisessä tai eläimessä.

Toisin sanoen tarkoitus riittää määrittelemään lääkkeen, toiminnallista tehoa ei edellytetä. Lääkeaine sen sijaan edellyttää myös vaikutusta.

Itse spekuloin muutoksen syynä olevan luomuhuuman ja sitä kautta EU-lainsäädännön. EU:n luomusäädökset kun asettavat homeopatian ensisijaiseksi hoitomuodoksi:

When the animals are ill, chemically synthesised allopathic veterinary medicinal products including antibiotics may be used where necessary and under strict conditions. This is only allowed when the use of phytotherapeutic, homeopathic and other products is inappropriate.

Esimerkiksi Elina Lappalaisen mukaan käytännössä Suomessa luomueläimetkin saavat ihan oikeita lääkkeitä vaivoihinsa, ja hyvä niin. Oma huoleni kuitenkin on, että homeopaattisen puuhastelun profiilin noustessa saattavat luomupossujen elinolot jatkossa heikentyä.

Jos kyse olisi vain yksittäisten hörhöjen pienestä piiristä, homeopaatit saisivat ryystää muistivettä sydämensä kyllyydestä. Kun asialla ovat lääkärit, valmisteita myydään apteekeissa ja tuotteet vaikuttavat lainsäädäntöön, puoskarointi kuitenkin saa uskottavuutta, jota se ei millään tavalla ansaitse. Mitäpä jos kuitenkin vaadittaisiin lääkkeiltä edelleen tutkittua tehoa.

P.S. Lääkäriliiton Lääkärin etiikka -julkaisu (PDF) pitää plasebon määräämistä epäeettisenä. Kun homeopatia ilmeisesti perustuu lähinnä plasebovaikutukseen, onko esimerkiksi Sulkakosken toiminta lääkärinä kestävää?

P.P.S. Paholaisen Asianajaja käsittelee samaista IS:n uutista. Lukekaa toki.

P.P.P.S Loppuun vielä lainaus The Infinite Monkey Cagesta. Homeopaths do not have a physical brain, but merely 'skull water' with the memory of brains. - Robin Ince

Itellavankkureilla kouluun

Liikenne- ja viestintäministeriön mukaan erilaiset julkiset kuljetuspalvelut maksavat yhteiskunnalle noin miljardi euroa vuodessa, ja lasku on kasvamaan päin. Jostain pitäisi höylätä sata miljoonaa euroa, ja yhdeksi keinoksi väläytellään nyt Itellan valjastamista erilaisiin kyydityksiin. Itellaa ei kuitenkaan kiinnosta.

Itellan haluttomuus ei juurikaan yllätä. Yhtiö aloitti juuri YT-neuvottelut ja on pistämässä varhaisjakelua uusiksi. Mielessä siintää myös jakelupäivien vähentäminen nykyisestä viidestä hiukan harvempaan rytmiin. Tähän kuvioon sopii hiukan huonosti halpamatkustamisen tarjoaminen kylän penskoille.

Samaan aikaan on mielenkiintoista huomata Itellan saavan kritiikkiä siitä, että se ei ole käsi lipassa lähdössä polkemaan hintoja henkilökuljetuksissa. Sillä siitähän tässä on kyse: esimerkiksi koulukyydit ovat jo nykyisellään kilpailutettuja, päivittäispostissa käytännön monopolia pyörittävä Itella vain voisi oman työn ohella hoitaa kyyditykset halvemmalla.

Lyhyellä tähtäimellä Itellan siirtyminen kuljettajaksi voisi tietysti olla yhteiskunnalle edullinen vaihtoehto: lisäajo takaisi postin haja-asutusalueillekin, eikä valtionyhtiöllä pitäisi olla tarvetta aivan tolkuttomalle kateprosentillekaan.

Toisaalta kulujen nousu on osittain peräisin samanlaisesta ajattelusta: kyläkoulujen sulkeminen on laskenut kuluja toisaalla mutta nostanut matkakuluja toisaalla. Itellan kyyditykset kilpailisivat suoraan paikallisten yrittäjien kanssa; kun haja-asutusalueella taksit ovat muutenkin kortilla, koulukyytien ja muiden sopimusajojen katoaminen saattaisi viedä tolpalta sen viimeisenkin pirssin.

Kannattaa myös miettiä, onko Itellalla ylipäätään edellytyksiä kuljetuksiin.

Kalusto

Posti kyllä kulkee, mutta tyypillisesti hiukan erilaisella kalustolla kuin henkilöliikenne. Tällä saattaa olla vaikutusta myös turvallisuuteen, sekä ihmisten että postin.

Reitit

Postin kuljetusreitti on aika lailla erilainen kuin esimerkiksi koulukyytien reitti. Yhteen autoon mahtuu pitkänkin reitin postit, sen sijaan lapsia mahtuu mukaan vain rajattu määrä. Auton lisäksi määrää rajoittaa myös kuljettajan ajokortti.

Aikataulut

Miten postin kuljetus ja koulukyydit sopivat yhteen? Postia ajaessa kierros voi kestää useamman tunnin, lapsosia ei voi pitää aivan niin kauan autoon vangittuna. Varhaisjakelu on kouluunmenon kannalta liian aikaisin, päiväjakelu liian myöhään. Ja jollain peijoonilla pitäisi päästä koulusta kotiinkin.

Asiakaspalvelu

Postinjakajat saattavat olla hienoja ihmisiä, mutta kyseessä ei ole ehkä aivan samassa määrin kontaktilaji kuin vaikkapa taksikuski on. Kuinka homma mahtaa toimia, jos auton takapenkillä on puoli tusinaa pilttiä huutamassa toppavaatteissa eroahdistusta? Samaan aikaan pitäisi edelleen hoitaa myös postinjakelu.

Kaiken kaikkiaan idea tuntuu kummalliselta, mutta vielä jännittävämpää on luvassa:

Voisiko esimerkiksi peräkylän maanviljelijä ottaa vastuulleen muutaman koululaisen tuomisen ison tien varteen, tai ihan koululle asti, Tampereen kaupungin logistiikkapäällikkö Erkki Harju maalailee.

Tällä myyntipuheella jokainen maanviljelijä epäilemättä rientää kilpaa keräämään lapsia naapurustosta – eihän heillä muutakaan tekemistä ole, ja kukapa ei haluaisi ottaa vastuulleen muutamia koululaisia. Halvalla. Koulutaksi-Mersun vaihtuminen traktorin peräkärryyn saattaisi herättää pientä närää vanhemmissa, ja astetta suurempaa draamaa saataisiin, kun pellonreunaan bussia odottamaan dumpatulle lapselle tapahtuisi jotain. Mutta olisipa ainakin halpaa!

Tätä ei pidä ymmärtää väärin. Yhteisöllisyys on hieno asia, ja jos joku vanhempainyhdistys päättää järjestää lasten kuljetuksen kimppakyydillä, ei muuta kuin iso peukku ja onnea matkaan. Vaan jos kaupunki lähtee tällaista junailemaan, on vastuukysymykset oltava mietittynä, eikä ihan kaikkea voi ulkoistaa sille peräkylän maanviljelijälle.

On tietenkin hyvä, että kunnissa ja ministeriöissä harjoitetaan luovaa ongelmanratkaisua, mutta ei näillä ideoilla vielä Kuuhun mennä. Valtionyhtiön pönkittämisen tai kylänmiesten hyväntahtoisuuteen luottamisen sijaan voitaisiin miettiä ihan oikeita ratkaisuja. Ensi hätään voitaisiin pohtia vaikkapa taksisääntelyn höllentämistä ja jonkin Uberin kaltaisen palvelun sallimista. Ja kun kyse on liikenne- ja viestintäministeriöstä, niin kai ongelmaan voisi pyytää apua sieltä viestintäpuoleltakin.

P.S. Kaikkihan epäilemättä muistavat, että vanhoina hyvinä aikoina Posti harjoitti myös matkustajaliikennettä. Viimeiset rippeet toiminnasta myytiin vuonna 1999.

P.P.S. Ainahan asian voi kääntää myös toisinpäin. Mitäpä jos ei pannakaan Itellaa kuljettamaan ihmisiä vaan velvoitetaan koulukyydit jakamaan postia! Itellalla on nyt parikin kilpailijaa, joten pää on avattu.

Epäuskon asioita

Helsingin Sanomat julkaisi tänään uutisen aikuisia hämmentävistä lasten Jumala-kysymyksistä. Nykyperheet ovat siinä määrin maallistuneita, että kun lapsi sitten vaappuu innostuneena päiväkodista ja alkaa kysellä Jumalasta, menee vanhemmilla sormi suuhun.

Jostain syystä juttu ei hetkeäkään ihmettele, miten päiväkodissa ylipäätään päädyttiin pyhäkouluun sanaa kuulemaan. Esimerkkiperhe sen sijaan näyttää lehden alustuksesta huolimatta hoitaneen asian ainakin osapuilleen kunnialla: uskontoa pohdittiin urakalla ja ajauduttiin miettimään myös muumipeikkojen olemassaoloa.

Artikkelin asetelma on kaiken kaikkiaan jokseenkin kummallinen. Aikuisilla ei siis ole vakaumusta ja he kokevat uskonkysymykset vieraiksi. Niinpä Helsingin Sanomat ojentaa auttavan kätensä ja kysyy seurakunnan työntekijöiltä, miten kysymyksiin pitäisi suhtautua. Kirjoituksen ainut neutraali haastateltu on Hämeenlinnan perheneuvolan psykologi Sirpa Seppänen, joka yksinkertaisesti kehottaa olemaan lapsille rehellinen. Niin, ei kai sen pitäisi niin hämmentävää olla.

Jutun edetessä kristillisen leiman saa muun muassa hyvät käytöstavat ja toisten arvostaminen. Onhan selvää, ettei moisia malleja voi syntyä uskonnottomalla arvopohjalla, saati sitten jonkin muun uskonnon innoittamana.

Kuulostaako vaahtoamiselta? No ehkä vähän, mutta artikkeli kuvastaa osaltaan oivasti sitä ajatusmaailmaa, joka edelleen elää vahvana: moraali kumpuaa uskonnosta, ja epävarmuuden keskellä on hyvä turvautua kirkkoon. Viimeinen kappale on paljon puhuva.

Tavoite on, että uskonto toisi turvaa. Lapselle kannattaa korostaa, että Jumala on huolehtiva ja rakastava.

Jutussa siis lähdetään liikkeelle maallistuneiden vanhempien kohtaamista kysymyksistä, ja päädytään vakuuttamaan lapselle, että Jumala on huolehtiva ja rakastava. Onkohan se aivan varmasti viesti, jota vanhemmat haluavat jakaa? Onko se edes totta?

Minkään muun uskonnon jumalia ei kirjoituksessa käsitellä. Suomen uskontojakauma huomioon ottaen tämä ei ole varsinainen yllätys, mutta päiväkodissa saattaa tulla vastaan muitakin käsityksiä kuin evankelisluterilaisen kirkon virallinen linja. Haastateltujen kommentit ovat pääosin maltillisia, ongelmana on koko artikkelin lähtökohtaisen kristillinen näkövinkkeli.

Uskonnoista pitää puhua. Vaikka asiaa ei kotona erityisesti käsiteltäisi, vanhempien on syytä valmistautua siihen, että jossain vaiheessa uskon kysymykset tulevat esiin. Vaan onko tosiaan niin, että Herran vuonna 2014 maallistuneelle perheelle ei löydy maallistuneita asiantuntijoita Helsingin Sanomien haastateltaviksi?

P.S. Lisävahvistusta kirkon eettiseen yksinoikeuteen löytyy vaikkapa valtiovarainministeriöstä: ministeriön tammikuussa järjestämän Voiko etiikkaa ja taloutta yhdistää? -keskustelutilaisuuden paneeliin mahtuivat arkkipiispa Kari Mäkinen, metropoliitta Ambrosius, piispa Teemu Sippo sekä valtiovarainministeri Jutta Urpilainen (sd.). Sekä eettinen että talousosaaminen olivat siis vahvasti ja monipuolisesti edustettuina.

Varhainen jakelu ei paljon nappaa

Yksi viime viikon suuria uutisia oli Itellan YT-neuvottelut. Postin määrä on vähentynyt niin paljon, että neuvotteluissa on pölkyllä jopa 1200 työpaikkaa.

Samaan aikaan tuli julkisuuteen myös tieto, että Itella on irtisanonut useiden kymmenien sanomalehtien varhaisjakelusopimukset ja aikoo neuvotella tuleviin sopimuksiin korkeammat hinnat.

Kuten arvata saattaa, kustantajien reaktio oli pöyristynyt. Miten se sika kehtaa, monopoliyhtiö ja vielä vaatii rahaa palvelusta? Kalevan toimitusjohtaja Jukka Haapalainen pukee asian sanoiksi:

Oululaisella Kalevalla on taajamissa oma jakeluyhtiö, mutta haja-asutusalueilla varhaisjakelusta vastaa Itella. Sen osuus kaikesta Kalevan jakelusta on 15 prosenttia.

Nyt mietitään, miten hoidetaan alueet, jotka Itella on irtisanonut. Se on meille hirvittävä isku, Kalevan toimitusjohtaja Jukka Haapalainen sanoo.

He eivät ole tehneet meille edes tarjousta, millä ehdoilla he jatkaisivat. Se on aikamoista painostusta, Haapalainen sanoo.

Hän muistuttaa, että postilla on ollut jakelumonopoli yli 300 vuotta.

Ne ovat saaneet monopolissa ja yhteiskunnan rahoilla kasvaa tuohon asemaan, ja nyt ne antavat puoli vuotta aikaa polkaista pystyyn joku uusi jakelujärjestelmä. Se on ihan käsittämätöntä.

Koska käsite epäilemättä on useimmille lukijoille tuntematon, lainataanpa Wikipediasta pätkä monopolin määritelmästä.

Monopoli (kreik. μονοπώλιο, monopolio < μόνος, monos 'yksin' + πωλεῖν, polein 'myydä') on taloustieteessä tilanne, jossa markkinoilla on vain yksi tietyn palvelun tai tuotteen tarjoaja. Monopolille ominaista on siten kilpailun puuttuminen ja usein tästä johtuva epäluonnollisen korkea hintataso sekä täydelliseen kilpailuun verrattuna liian vähäinen tuotannon määrä. Useimmiten voittoa maksimoidessaan monopoliyritys rajoittaa tuotantoaan markkinahinnan nostamiseksi.

Tarkkaavainen lukija saattaa huomata, että tähän tiukkaan määritelmään sopii melko huonosti Kalevan oma jakeluyhtiö ja Itellan vaivainen 15 prosentin osuus lehden jakelusta. Yleisradion uutisen mukaan Itellalla on kyllä reilu siivu, itse asiassa noin 60 prosentin osuus varhaisjakelusta.

Haapalaisen maininta yhteiskunnan rahoilla kasvamisesta on epäilemättä tavallaan totta mutta ehkä hiukan maustettua tarinankerrontaa. Sanoma myi varhaisjakeluyhtiönsä Leijonajakelun Itellalle kymmenisen vuotta sitten, ja hetkeä myöhemmin samaa tietä seurasi Etelä-Karjalan Jakelu Oy. Ainakin vielä 2001 Leijonajakelulla oli yli neljänneksen osuus varhaisjakelusta (PDF). Yllä lainatun HS-uutisen mukaan Turun Sanomat oli myynyt oman jakeluyhtiönsä Postille jo aiemmin.

Hätäisempi voisi päätellä, että varhaisjakelua ei ole koettu sanomalehtiyhtiöiden ydinliiketoiminnaksi; niinpä ollaan oltu tyytyväisiä, että joku on ostanut sen pois kiusaamasta. Kalevakin pyörittää omaa jakeluaan mutta on ulkoistanut Itellalle ne kiusalliset 15 prosenttia haja-asutusalueella. Nyt on sitten suru puserossa, kun kirottu valtionyhtiö haluaisi tehdä jakelulla rahaa.

Itellan monopoli

Mikä Itellan monopoli tarkalleen ottaen on? Riippuu siitä, mitä monopolilla tarkoitetaan. Varhaisjakelua pyörittää tusinan verran yrityksiä. Vaikka Itella nykyään on selvästi suurin, kustantajilla on tässä asiassa peiliin katsomisen paikka.

Paketteja kuskaa kaikki kynnelle kykenevät. Jos ei Itellan palvelu kelpaa, ei muuta kuin soitto DHL:lle. Tai UPS:lle. Tai DB Schenkerille. Niin, tai Matkahuollolle. Palvelusta ei ole pulaa, mutta nuokin peijoonit pyytävät kuljetuksista rahaa.

Päivittäispostissa Itellalla on kyllä käytännössä selvä monopoli, mutta ei sekään enää aivan kiveen hakattu ole: nykyinen postilaki ei mainitse Itellaa nimeltä. Ja miksi mainitsisikaan, kun Esan Kirjapaino on mukana kisassa.

Postin historia säädeltynä monopolina on kyllä tarjonnut sille erinomaisen kasvualustan, eikä Itellan haastajiksi päivittäisjakeluun välttämättä suurta tunkua ole. Kirjeiden kuljettaminen harvaan asutussa maassa ei välttämättä ole aivan ilmaista puuhaa, ja kirottu postitoimilupa asettaa haltijalleen myös ikäviä velvollisuuksia. Ainakin tällä haavaa näyttää siltä, että päälle päätteeksi kyseessä on auringonlaskun ala.

Sanomalehti Ilkan mukaan jokapäiväisestä jakelusta ei voi tinkiä. Avoimeksi jää, miksi ei – esimerkiksi Etla ehdottaa jo kolmipäiväistä jakelua. Jos kuljetettavan määrä jatkuvasti vähenee, myös kuljetusten pitää harventua tai vastaavasti maksajan kaivaa kuvetta.

Tästähän on kyse sanomalehtien sopimuksissakin. Kun levikit laskevat, on vaikea perustella, miksi jakajan pitäisi herätä ennen kukonlaulua kuljettamaan aiempaa ohuempia lehtiä entistä harvempaan taloon. Verkko tuo uutiset lukijalle heti, eikä paperilehdellä enää ole samaa vankkumatonta jalansijaa aamukahvipöydässä, mikä sillä aiemmin oli. Uutisten luku sujuu mainiosti tabletiltakin.

P.S. Mauri Pekkarisen (kesk.) mukaan lehdille pitäisi harkita jonkinlaista varhaisjakelutukea. Niin, sanomalehdillehän voisi harkita vaikka jonkinlaista veroalennusta. Ai niin.

P.P.S. Sanomalehtien liiton sivuilta löytyy muun muassa tulevaisuusraportti vuodelta 1996 (PDF), jossa pohdittiin varhaisjakelun tulevaisuutta. Tuohon aikaan lehtien tilaajamäärät pysyivät vakaina eikä verkkoon ollut tulossa mitään toimintaa. Jakelun nähtiin siirtyvän enemmän pienille, yhden miehen yrityksille. Justiinsa näinhän siinä taisi käydä.

Ei poika viinistä parane

Olen aina silloin tällöin blogissani viitannut Kemikaalicocktailiin, joka on siis arjen kemikaaleihin – ravintoon, kosmetiikkaan, vaatteisiin jne – keskittynyt blogi.

Kelailin tänään läpi viime aikojen postauksia, ja silmiini sattui lause mahdollisista uutiskirjeen aiheista:

Jos leikitään ajatuksella, että olisin lähettänyt teille uutiskirjeen marraskuussa [...]

Olisin saattanut tarjota ale-koodin joihinkin luonnonkosmetiikan nettikauppoihin ja kertonut, että tanskalaistutkimuksen mukaan viiniä raskausaikana nauttivat saavat paremmin käyttäytyviä lapsia.

Jaa siis mitä? Vaikka kyse on vain yhdestä lauseesta, sen sisältämä viesti on jokseenkin häkellyttävä. Lyhyesti: ei hitossa.

Mainittu tanskalaistutkimus on siis tarkalleen ottaen osa Janni Niclasenin väitöstä, jossa Niclasen tutki raskaana olevien naisten alkoholinkäytön ja heidän lastensa henkisen tilan yhteyttä. Linkkejä tutkimuksiin on kerätty Kööpenhaminan yliopiston uutissivulle, tässä yhteydessä merkittävin lienee Journal of Epidemiology & Community Health -lehdessä julkaistu Prenatal exposure to alcohol, and gender differences on child mental health at age seven years (PDF).

Tutkija siis huomasi, että vähäisestä alkoholinkäytöstä raskauden aikana on jonkin verran ristiriitaisia tutkimustuloksia, ja päätti selvittää, mistä se johtuu. Tutkimuksessa 37 152 aiempaan alkoholinkäyttötutkimukseen osallistuneen naisen lasta testattiin seitsenvuotiaana SDQ-testillä, joka mittaa lasten käytöstä, tunne-elämää ja ihmissuhteita.

Mikä sitten oli lopputulos? Lainataanpa paperista:

Results Controlling for relevant confounders, small positive associations were observed between binge drinking and internalising (relative change in mean: 1.04–1.06), externalising scores (relative change in mean: 1.01–1.07), and conduct scores (OR 1.12 to 1.23) for boys. No associations were observed with
lower doses of alcohol.

Conclusions Exposure to binge drinking is weakly associated with impaired behavioural and emotional development measured at age seven. Large differences in background characteristics were observed between the groups defined by cumulated alcohol exposure, leaving the interpretations of findings uncertain.

Suomennettuna: äidin humalahakuinen juominen näyttäisi olevan lievästi yhteydessä käyttäytymishäiriöihin ja tunne-elämän kehittymisen ongelmiin seitsenvuotiaana. Henkilöiden taustat vaihtelevat niin paljon, että mitään suurisuuntaisia tulkintoja löydöstä ei voi tehdä.

Paperin keskusteluosiossa kuitenkin käydään läpi myös korrelaatioita vastakkaiseen suuntaan. Suurisuuntaisiksi ne valitettavasti muuttuvat siinä vaiheessa, kun Niclasen esittelee asian yliopiston lehdistötiedotteessa:

My study shows, among other things, that the children of mothers who drank small quantities of alcohol – 90 units or more – during their pregnancies show significantly better emotional and behavioural outcomes at age seven compared to children of mothers who did not drink at all. At first sight this makes no sense, since alcohol during pregnancy is not seen as beneficial to child behaviour. But when you look at the lifestyle of the mothers, you find an explanation. Mothers who drank 90 units or more of alcohol turn out to be the most well educated and healthiest lifestyle over all, says Janni Niclasen.

Jos nyt unohdetaan lainauksen sekavuus – 90 tai enemmän annosta raskauden aikana on vähintään pari lasia viikossa, jonka vähäisyydestä voi olla monta mieltä – Niclasen siis toteaa, että raskauden aikana hiukan alkoholia nauttineiden äitien lapset olivat tutkimusten kermaa. Nyt tarkkana: Tämä ei kerro mitään alkoholista, vaan äideistä; kyseinen joukko on keskimääräistä paremmin koulutettua ja heillä on yleisesti ottaen paremmat elämäntavat.

Toinen Niclasenin paperi, Alcohol and Alcoholism -lehdessä julkaistu Drinking or Not Drinking in Pregnancy: The Multiplicity of Confounding Influences käsittelee tavallaan juuri tätä aihetta. Alkohonlinkäyttö on vain yksi osatekijä. Ryhmittelemällä äidit sen perusteella muodostuu ryhmiä, joilla on monia muitakin yhtäläisyyksiä: tanskalaistutkimuksessa esimerkiksi absolutistit olivat muita nuorempia, vähemmän koulutettuja, lihavampia ja enemmän tupakoivia.

Toisin sanoen, kyse on jälleen kerran korrelaatiosta, ei kausaatiosta. Vaan varovainenkin viesti värittyy, kun se siirretään tutkimuksesta lehdistötiedotteeseen ja siitä edelleen uutisartikkeliin. Niinpä tätäkin tutkimusta luultavasti käytetään perusteena sille, että viinin litkiminen voi raskaana jatkua siinä missä ennenkin. Turvallista rajaa ei kuitenkaan tunneta, eikä tämäkään tutkimus sellaista väitä.

Entä mitä tutkimuksen tekijä suosittelee? Kaikesta alkoholista pidättäytymistä.

P.S. Kappas vain. Talouselämäkin kirjoitti aiheesta uutisen, joka lytätään täysin Kaksplussan blogissa.

P.P.S. Jos ette minua usko, niin lukekaa tuo Kaksplussan kirjoitus. Siinä on mukana kommentit THL:n tutkimusprofessori Mika Gissleriltä.