Penteleen pennut

Nyt.fi uutisoi tänään suomalaisesta kustantajasta, joka puolustaa valkoisen miehen ylivaltaa scifi-kirjallisuudessa. Sad puppies - ja Rabid puppies -liikkeet onnistuivat tänä vuonna masinoimaan Hugo-palkintojen nimeämisäänestyksen siten, että osassa kategorioista kaikki ehdokkaat ovat näiden kauniisti sanoen vanhoillisten äänestäjien suosimia teoksia.

New York Timesin artikkelissa palkitut kirjailijat vastaavat pentujen kritiikkiin. Valveutuneen lukijan ei tietysti kannata luottaa kirjailijoiden sanaan, mutta onneksi esimerkiksi jutussa mainitun John Chun homoseksuaalisiin suhteisiin keskittyvän, spekulatiivisuudeltaan vajaan novellin The Water That Falls on You from Nowhere voi lukea Tor-kustantajan sivuilta ja muodostaa ainakin siltä osin oman mielipiteensä.

Assosiaatio Vox Dayn kaltaisten sankareiden kanssa ei välttämättä mairittele kirjailijaa. Nytin mukaan Dayta on luonnehdittu rasistisiseksi ja naisvihamieliseksi – ja se on oikeastaan aika lievästi ilmaistu. Osittain tämän takia Puppiesin suosio ei ollut aivan niin täydellistä kuin se olisi voinut olla: pentujen suosituslistoille päätymisen takia kisasta ilmoittivat luopuvansa ainakin Annie Bellet, Marko Kloos, Edmund R. Schubert ja Black Gate -lehti. Connie Willis puolestaan kieltäytyi jakamasta Hugojen yhteydessä jaettavaa John W. Campbell -palkintoa.

Hugot toimivat siis siten, että Worldcon-tapahtumaan rekisteröityneet henkilöt saavat 40 dollarin jäsenmaksua vastaan ensin ehdottaa edellisen vuoden parhaita teoksia eri kategorioissa. Palkintoäänestyksessä jäsenet asettavat haluamansa määrän ehdokkaita paremmuusjärjestykseen, ja näiden listojen perusteella valitaan sitten voittaja. Prosessi on sangen vapaamielinen: äänioikeutetuksi jäseneksi voi rekisteröityä vaikka viimeisenä äänestyspäivänä.

Yhdeksi vaihtoehdoksi tilanteen korjaamiseksi on esitetty, että Puppies-ehdokkaiden sijaan äänestettäisiin, että palkintoa ei lainkaan jaettaisi (Vox Day jäi viime vuonna Best Novelette -sarjassa kuudenneksi No Award -vaihtoehdon napattua viidennen sijan). Paitsi, että tässä taisteltaisiin masinoinnilla masinointia vastaan, lopputulos saattaa olla surkea:

If No Award takes a fiction category, you will likely never see another award given in that category again. The sword cuts both ways, Lois. We are prepared for all eventualities.

Vox Day file770.comissa vastauksena mahdolliseen No Award -voittoon.

Äänestäjäpaketin kautta voittoon

Kuten parina viime vuonna, tämänkin vuoden Worldcon-järjestäjät Spokanessa ovat tehneet merkittävän työn ja onnistuneet keräämään kustantajilta jäsenille tarkoitetun lukupaketin, joka sisältää nipun ehdokkaina olevia kirjoja, novelleja ja sarjakuvia sekä muuta materiaalia.

Sad Puppy -rintaman merkkihahmo Brad Torgersen ehdottikin sovittelevasti blogissaan, että kaikkien pitäisi rauhoittua, antaa politikoinnin olla ja sen sijaan ottaa Hugo Voter Packet kauniseen käteen, lukea ehdokkaat ja antaa sitten äänensä aidosti parhaalle ehdokkaalle.

Tämä lähestymistapa epäilemättä sopii mainiosti Torgersenille ja varmasti myös Daylle: äänestyspaketista iso osa on pentutavaraa. Ehkä paras tilanne on pääsarjassa: Best Novel -ehdokkaista kokonaan luettavissa ovat pentuehdokas The Dark Between the Stars sekä listojen ulkopuoliset The Goblin Emperor ja The Three-Body Problem. Lyhyemmästä fiktiosta käytännössä kaikki paketissa olevat novellit ovat Puppy-ehdokkaita. Kaikkiaan äänestäjäpaketin yli 20 kokonaisesta kirjasta ja novellista vain neljä tulee näiden leirien ulkopuolelta.

Puppies-ehdokkaissa saattaa olla joukossa helmiä, mutta kaivo on pahemman kerran myrkytetty, joten uskottavia voittajia on vaikea valita. Muutaman kymmenen dollarin jäsenmaksu ei estä masinointia, avoimet säännöt suorastaan yllyttävät siihen. Kaikki ei ole ihan kunnossa, jos sääntöjen puolesta on mahdollista, että kolme viidestä ehdokkaasta on samalta kirjailijalta (John C. Wright Best Novella -sarjassa).

Ehkä tästä opitaan jotain, tai mahdollisesti ei. Nytin haastattelussa Helsingin science fiction -seuran puheenjohtaja Vesa Sisättö ei usko, että täällä syntyisi vastaavaa kohua. Vaan Helsinki on yksi vuoden 2017 Worldcon-ehdokkaista: vaikka kotimainen fanikunta ei radikalisoituisi, Hugo-äänestäjät eivät silloinkaan tule pelkästään Suomesta.

P.S. Itse olen toistaiseksi lukenut kokonaan ainoastaan yhden novelliehdokkaan. Vaikka kyse on tulokasehdokkaasta Campbell-palkintoon, pidän aika selvänä, että ei kyseinen tuotos ainakaan kirjallisilla ansioilla listoille päässyt.

P.P.S. Pilvessä on hopeareunus: äänestyksen politisoituminen käytännössä pakottaa minut ostamaan ainakin Ann Leckien tuotantoa: viime vuotisen Hugo-voittajan Ancillary Justicen jatko-osa Ancillary Sword on ehdokkaana tänä vuonna. Sokkona en aio ääntäni heittää.

Julkisuus ei poista tekijänoikeutta

Sosiaalisessa mediassa on tänään pyörinyt kovasti Mari Niinikosken Facebook-päivitys, joka tuo ansiokkaasti esiin sitä, millaisiin raameihin aikuiset lapsia asettavat, ja miten julmasti ja ajattelemattomasti ihmiset toisiaan kohtaan käyttäytyvät. Suosittelen lukemaan.

Se ei kuitenkaan ole kirjoitukseni aihe. Ajattelin sen sijaan puhua tekijänoikeuksista.

Ylen Kioski nimittäin julkaisi koko kirjoituksen omassa uutisessaan (otsikolla Äidin koskettava vetoomus mekkoon pukeutuvan poikansa nimittelijöille: "Lapseni EI ole drag queen. Hän on Lenni". En linkitä.)

Jutussa on ruutukaappaus Facebook-sivulta ja sen perässä tekstiksi kopioituna koko Niinikosken tilapäivitys. Kuvasta on rajattu ulos profiilin nimi, jutussa kirjoittajaan viitataan vain äitinä. Uutisen tekijöiksi on merkitty kaksi Kioskin toimittajaa, mitään mainintaa esimerkiksi yhteydenotosta Facebook-päivityksen kirjoittajaan ei ole.

Koska olen ilkeä ihminen, päätin kysyä asiaa:

@sami_sundell Päivitys on julkinen. :) @ylekioski @JessikkaAro

— Tiina-Rakel Liekki (@rakelliekki) June 1, 2015

Alkuperäinen kirjoittaja on tosiaan tehnyt päivityksestään julkisen ja se on jaettu Facebookissa yli 6 000 kertaa, joten kirjoitus on saanut runsaasti julkisuutta. Oman osansa on tuonyt myös Yle: Kioskin uutista on jaettu Facebookissa yli 4 000 kertaa ja Twitterissäkin yli 200 kertaa. Kyse on siis jo melko messevästä mediatapahtumasta.

Voi olla, että Niinikoskelle on ihan ok, että Yle julkaisee hänen tekstinsä uutisena. Sekin voi olla ok, että hänen nimeään ei jutussa mainita. Yleisemmällä tasolla toiminta on kuitenkin aika kaukana hyväksyttävästä.

Tekijänoikeuslaki sanoo muun muassa seuraavaa:

Sillä, joka on luonut kirjallisen tai taiteellisen teoksen, on tekijänoikeus teokseen, olkoonpa se kaunokirjallinen tahi selittävä kirjallinen tai suullinen esitys, sävellys- tai näyttämöteos, elokuvateos, valokuvateos tai muu kuvataiteen teos, rakennustaiteen, taidekäsityön tai taideteollisuuden tuote taikka ilmetköönpä se muulla tavalla.

TekL 1 Luku 1 § 1. momentti

Tekijänoikeus tuottaa, jäljempänä säädetyin rajoituksin, yksinomaisen oikeuden määrätä teoksesta valmistamalla siitä kappaleita ja saattamalla se yleisön saataviin, muuttamattomana tai muutettuna, käännöksenä tai muunnelmana, toisessa kirjallisuus- tai taidelajissa taikka toista tekotapaa käyttäen.

TekL 1 Luku 2 § 1. momentti

Liekin tulkinta ilmeisesti on, että päivityksen julkisuus tekee siitä vapaata riistaa. Näin ei kuitenkaan ole: tekijänoikeudet koskevat Facebookiin kirjoitettua tekstiä ihan siinä missä mitä tahansa muutakin. Facebook toki iskee oman lusikkansa soppaan, mutta eivät senkään käyttöehdot anna vapaata oikeutta kopioida käyttäjien sisältöä kolmannen osapuolen omille sivuille.

Tapauksen kannalta olennaisia ovat myös moraaliset oikeudet:

Kun teoksesta valmistetaan kappale tai teos kokonaan tai osittain saatetaan yleisön saataviin, on tekijä ilmoitettava sillä tavoin kuin hyvä tapa vaatii.

Teosta älköön muutettako tekijän kirjallista tai taiteellista arvoa tahi omalaatuisuutta loukkaavalla tavalla, älköönkä sitä myöskään saatettako yleisön saataviin tekijää sanotuin tavoin loukkaavassa muodossa tai yhteydessä.

Oikeudesta, joka tekijällä on tämän pykälän mukaan, hän voi sitovasti luopua vain mikäli kysymyksessä on laadultaan ja laajuudeltaan rajoitettu teoksen käyttäminen.

TekL 1 Luku 3 §

Siis: tekijällä on yksinoikeus teokseensa. Ilman lupaa teosta saa lainata soveltuvin osin vaikkapa arvostelutarkoituksessa tai yksityisessä käytössä. Kopiointi Ylen nuorisopalveluun ei liene kumpaakaan. Tekijä pitää mainita osapuilleen aina, kun se median puolesta on mahdollista.

Voi olla, että Ylellä on luvat kunnossa ja anonyymistä uutisoinnista on sovittu. Tällöin olisi toivottavaa, että asiasta olisi jokin maininta uutisen yhteydessä; Vanhemmat eivät halua esiintyä nimellään. olisi riittänyt – tosin päivityksen saaman suosion takia nimettömyys lienee aikaa sitten unohdettu vaihtoehto.

Päätellen Liekin vastauksesta ja siitä, että juttuun on jälkikäteen lisätty linkki Niinikosken FB-profiiliin, haiskahtaa pahasti siltä, että Ylen uutista tehdessä ei lupia juuri ole kyselty. Hyvä tapa on jotain ihan muuta kuin kopioida sisältöä ja viitata sen kirjoittajaan anonyyminä äitinä.

P.S. Kuten Tiina Kinnunen Twitterissä mainitsi, julkisia ovat myös muun muassa Ylen ja Helsingin Sanomien artikkelit. Harvemmin silti näkee Yleisradion julkaisevan oman toimittajan nimissä HS:ssä ilmestyneitä juttuja.

P.P.S. Helsingin Sanomat julkaisi viime kesänä lehdessään muun muassa Lasse Männistön Instagram-kuvia. Hesari tulkitsi tämän olevan sallittua sitaattioikeuden perusteella. Itse olen aavistuksen eri mieltä, mutta missään tapauksessa sitaattioikeus ei päde Kioskin uutiseen.

Ateismi, feminismi ja julkisuuden kirot

Helsingin Sanomat julkaisi sunnuntainumerossaan artikkelin kansanedustajien elämänkatsomuksista. Ei kovin yllättäin suurin osa kuuluu kirkkoon, herätysliikkeisiin kuuluvia on muutamia eri puolueissa.

Omassa pienessä some-kuplassani näin useita kommentteja, joissa nostettiin esiin sekä ateistien vähäinen määrä (kokonaiset kolme kappaletta) että Juhana Vartiaisen (kok) luonnehdinta omasta katsomuksestaan:

Olen epäuskonnollinen, moderni ihminen, jolla varmaankin taide on tullut pyhän paikalle. En usko jumalaan, mutta en tietenkään kutsuisi itseäni ateistiksi (ateismi on aktiivista epäuskoa kristinuskon suhteen ja kyseenalainen "oppi"). Ehkä tavanomaisilla luokitteluilla minua voisi kutsua välinpitämättömäksi agnostikoksi, kirjoittaa kokoomuksen Juhana Vartiainen.

Vartiaisen määritelmä ateismista särähti monen korvaan. Vartiainen ei kuitenkaan ole ainut näin ajatteleva: sama määritelmä tuli esiin myös vaikkapa Skepsis Ry:n Facebook-ryhmän keskustelussa (johon toki osallistui muitakin kuin skepsisläisiä), ja Kielitoimiston sanakirjan mukaan ateismi on Jumalan t. jumalien olemassaolon kieltävä käsitys, jumalankieltäminen. Suomessa tuo kiellettävä Jumala on perinteisesti tupannut olemaan kristillinen.

Ainakin kohtalainen osa ateisteista pitää vaikkapa Wikipedian huomattavasti laimeampaa määritelmää paremmin nykyateismiin sopivana. Julkisuuskuva ei kuitenkaan muodostu maan hiljaisista vaan esimerkiksi Richard Dawkinsin kaltaisten, hiukan räyhäkkäämpien hahmojen kautta.

Ja kyllä sitä samaa räyhäkkyyttä näkyy Suomessakin. Kun määritelmä jumalankieltäjästä torjutaan sillä perusteella, että olematonta ei voi kieltää, jää huomaamatta, että jumalan väittäminen olemattomaksi on juuri sitä kieltämistä. Se, että jumalien olemassaololle ei ole tieteellisiä todisteita, on merkityksetöntä, sillä kyse ei ole tieteestä. Tämän sivuuttaminen osoittaa juuri sitä ylimielisyyttä, mistä esim. Dawkinsia usein syytetään – aiheesta kirjoitettiin juuri muun muassa Salonissa.

Omaa kieltään tästä ateismin julkisuusongelmasta kertoo Helsingin Sanomien juttukin. Artikkeli mitä ilmeisimmin tukeutuu kansanedustajien omiin luonnehdintoihin, ja näiden perusteella kolmen ateistin lisäksi [u]skonnottomia löytyy enemmän, sillä moni vierastaa ateisti-sanaa. Tämä siitä huolimatta, että uskonnottomuus sopii vallan mainiosti Wikipedian laveaan ateismin määritelmään.

Feminismi ja tasa-arvo

Viime perjantaina puolestaan Juhani Mykkänen kirjoitti Nyt.fi:ssä kolumnin, jossa hän kaipaa sokeaa tasa-arvoliikettä. Mykkänen kuvaa, kuinka feministit ovat pitkälti tasa-arvon puolella, mutta hän kaipaa sanaa, joka ei ole niin latautunut.

Artikkelin kommenttiraidalla kerrotaan monella suulla Mykkäsen olevan väärässä: ei hän mitään uutta liikettä kaipaa vaan juuri sitä feminismiä, joka ihan oikeasti haluaa kaikkien tasa-arvoa.

Keskustelua tasa-arvosta ja feminismistä on käyty viime aikoina paljon, ja ihan aiheesta. Lotta Aarikan kirjoitus Otaniemen herrakerhoista (jota itsekin kommentoin), Laura Kulmalan ja monien muiden kokemukset työelämästä, Koff-jupakka... Tasa-arvon eteen pitää tehdä edelleen töitä ja naisasia kaipaa edistäjiä.

Omissa korvissani feminismin uudelleenmäärittely yleiseksi tasa-arvoliikkeeksi – tai tarkemmin, feministien nimeäminen yleisen tasa-arvon edistäjiksi – haiskahtaa kuitenkin vahvasti no true Scotsman -tyyppiseltä argumentilta. Tosiasia on, että feminismin juuret ovat nimenomaan naisasiassa.

Eikä vain juuret. Tässä kohtaa Kielitoimisto ja Wikipedia ovat yhtä mieltä: sanakirjan mukaan feminismi on naisen yhteiskunnallisen aseman parantamiseen ja sukupuoliroolien muuttamiseen tähtäävä radikaalinen liike, nais(asia)liike, Wikipedian mukaan se pyrkii parantamaan naisten yhteiskunnallista asemaa. Vaikka unohdettaisiin sanakirjat, Naisasialiitto Unioni kertoo olevansa feministinen järjestö – joka ei hyväksy miehiä jäseniksi. Vasemmistonaiset taas mainostivat itseään vaalien alla äärimmäisen sukupuolineutraalilla vaalilauseella Äänestä feministiä – älä munaa!

Tarkoitukseni ei ole tällä millään tavoin väheksyä feminismin tasa-arvoaspektia ja useimpien feministien pyrkimystä kaikenlaiseen tasa-arvoon. Olen myös sitä mieltä, että feminismille on runsain mitoin tarvetta myös nimenomaan siinä naisiin keskittyvässä merkityksessä.

Vaan kuten ateismilla, myös feminismillä on julkisuuskuvaongelma. Vaikka se olisi jossain määrin vanhakantaisten mielikuvien ja vääristelevän miesasialiikkeen aikaansaama, ei mielikuva naisten etuja ajavasta liikkeestä katoa pelkästään tasa-arvoa toistamalla. Mielikuvan muuttamista hankaloittaa myös itse sanan sisältämä viittaus naissukupuoleen.

Kannatan lämpimästi sekä ateismin neutraalia lähestymiskulmaa että feminismin kaikille tavoiteltavaa tasa-arvoa. Sanojen merkitys ei kuitenkaan muutu pelkästään liikkeen sisäisellä päätöksellä. Sen paremmin ateismi kuin feminismikään ei ole yhtenäinen monoliitti; mitä enemmän modernit virtaukset näkyvät julkisuudessa, sitä vähemmän historian painolastikin julkisuuskuvaa häiritsee.

P.S. Ateisteille ja feministeille on jossain määrin yhteistä myös se, että molemmat pyrkivät muuttamaan isojen kuvioiden ohella myös arkipäivän kohtaamisia. Naisasiarintamalla hyväksi esimerkiksi käy koffgate, uskonnottomien kohdalla näin toukokuussa on epäilemättä jälleen odotettavissa yksi kierros olkiukkoilua Suvivirren ympärillä. Yhteistä näille on myös se, että nämä arkipäivän ongelmat pyritään monin tavoin trivialisoimaan.

P.P.S. Pitkälti samanlaisen kirjoituksen voisi muuten kirjoittaa vaikkapa puolueiden oma- ja julkisuuskuvien välisistä eroista. Tommi Uschanov itse asiassa kirjoittikin pari viikkoa sitten vasemmistopuolueiden imago-ongelmasta.

Puolimatkassa jonnekin

Facebookissa tuli vastaan Tapio Puolimatkan kirjoitus tasa-arvoisen avioliittolain turmiollisista vaikutuksista. Kyseessä on jo kuukauden vanha kirjoitus, ja ensin ajattelinkin ohjata ihmiset vain lukemaan Paholaisen Asianajajan kirjoituksen aiheesta. Vaan ehkä sittenkin sanon jotain. Lainaukset suoraan Puolimatkalta.

Avioliittolaki määrittelee normin, jota yhteiskunnassa tavoitellaan.

Määritteleekö? Tavoitellaanko? Avioliittojen määrä on laskenut 1970-luvun alusta asti lähes jatkuvasti, yhä useampi heteroparinkin lapsi syntyy avoliitossa. Avioliitto ei selvästikään ole enää mikään väistämätön etappi elämässä sen paremmin parien kuin lastenkaan kannalta. Entä miten tähän normiin vaikuttaa laki rekisteröidystä parisuhteesta, joka on jo voimassa? Normi ei muutu, jos liittoa kutsutaan eri nimellä?

Lähde: Tilastokeskus

Vuonna 2013 40 % lapsiperheistä oli jotain muuta kuin avioliittoon tukeutuvia ydinperheitä. Puolimatkan kauhuksi lienee todennäköistä, että osassa avioliittoperheistäkään molemmat vanhemmat eivät ole lasten biologisia vanhempia.

Kun avioliitto määritellään sukupuolineutraalisti homo- ja heteroseksuaalisen parisuhteen yhteisten nimittäjien pohjalta, avioliittolaista poistuu viesti, että seksuaalisuhde merkitsee sitoutumista suhteesta syntyvien lasten hoitamiseen.

Ei siinä ole sellaista viestiä ollut tähänkään mennessä – tai ainakaan sitä ei ole noudatettu. Samalla, kun solmittujen avioliittojen määrä on laskenut, avioerojen määrä on kasvanut sieltä samaiselta 1970-luvulta. Miten tähän vaikuttaisi se, että avioliiton voisi solmia myös samaa sukupuolta olevat?

Lähde: Tilastokeskus

Tässä yhteydessä haluaisin muistuttaa, että alkuvuodesta nähtiin TV:ssä ohjelma Ensitreffit alttarilla. Voiko signaali sitoutumisesta enää paljon kevyemmäksi mennä, jos avioliiton solmiminen tuntemattoman kanssa sopii tositv-sarjan konseptiksi?

Samaa sukupuolta olevien parien ei voida ajatella liittoa solmiessaan sitoutuvan hoitamaan perheeseen syntyviä lapsia, koska lapsia voi syntyä vain kolmannen osapuolen avulla. Tämä periaate siirtyy myös heteroseksuaalisiin liittoihin, koska ei voida ajatella yhden ja saman avioliiton sitovan pareja eri tavalla.

Tässä ei yksinkertaisesti ole päätä eikä häntää. Miksei voi ajatella? Se, että Tapio Puolimatka on ilmeisen kykenemätön ymmärtämään, että homoseksuaali kykenisi muodostamaan pysyviä pari- ja kiintymyssuhteita, ei tarkoita, etteikö se olisi mahdollista.

Avioliittolaki sitoo tai on sitomatta kaikkia avioliiton solmivia täsmälleen samalla tavalla, siihen ei Puolimatkan mielikuvat oikeasta avioliitosta vaikuta. Entäpä lapsettomat heteroseksuaaliset liitot? Mitä Puolimatka ajattelee heteroparien adoptiosta? Vai ajatteleeko ylipäätään?

Vuonna 2013 muuten 4,4 prosenttia kaikista lapsista syntyi hedelmöityshoitojen tuloksena. Nämä 2 473 lasta ovat siis eläviä esimerkkejä niistä lapsista, jotka syntyivät vain kolmannen osapuolen avulla. Tilastotietoa en löytänyt, mutta näppituntumalla väittäisin, että suurin osa noista lapsista syntyi heterovanhemmille.

Koska samaa sukupuolta olevien parien perheissä kasvavat lapset on aina erotettu joko biologisesta isästään tai äidistään, sukupuolineutraali avioliittolaki määrittelee isättömyyden tai äidittömyyden lapsen normaalitilaksi. [...]

Avioliittolaki ei itse asiassa juurikaan määrittele: adoptio ei edellytä avioliittoa eikä avioliittolaki määrää adoptiosta. Tässä on kuitenkin yksi mutta: adoptiolain mukaan yhteisadoptio on mahdollinen ainoastaan aviopuolisoille.

Toisin sanoen: tällä hetkellä vain heteroavioliitossa elävät voivat yhdessä adoptoida lapsen. Sen sijaan yksittäinen ihminen voi kyllä hakea adoptiota, ja tämä ihminen saa kaikin mokomin elää rekisteröidyssä parisuhteessa.

Niinpä Puolimatkan ja kumppaneiden halu estää tasa-arvoinen avioliittolaki tarkoittaa vain, että homoperheeseen adoptoitu lapsi ei saa lain edessä kahta vanhempaa, vaikka hänellä niitä käytännössä kaksi onkin. Niinpä mahdollisessa erotilanteessa, nykylain voimassa ollessa, homoperheen lapsen laillinen asema on heikompi kuin heteroperheen lapsen. Tasa-arvoinen avioliittolaki muuttaisi siis tilanteen myös lasten kannalta tasa-arvoisemmaksi.

Ylipäätään Puolimatka on tässä(kin) kahvilla. Lainataanpa tähän väliin adoptiolakia:

Adoption tarkoitus

Adoption tarkoituksena on edistää lapsen parasta vahvistamalla lapsen ja vanhemman suhde adoptoitavan ja adoptionhakijan välille.

Adoptiolaki 1 luku 1 §

Ei adoptioita Suomessa tehdä siksi, että joku haluaa lapsen, vaan siksi, että joku lapsi tarvitsee vanhempaa. Prosessi on pitkä ja rankka, ja adoptiovanhemmaksi soveltuvuutta arvioidaan monin tavoin. Julkkisesimerkkinä Antti Kaikkosen ja Satu Taiveahon adoptioprosessi peruuntui Kaikkosen parin vuoden takaisen syytteen takia.

Biologisin keinoin lapsia hankittaessa vastaavaa soveltuvuusarviointia ei käsittääkseni ole.

Lisäksi Puolimatkan ajatus on jo lähtökohtaisesti kestämätön, sillä se käytännössä vetää yhtäläisyysmerkit vanhemmuuden ja biologisen isyyden tai äitiyden välille. Entäpä juridinen ja ennen kaikkea sosiaalinen ja emotionaalinen vanhemmuus? Uusperheen isä ei ole isä tai äiti äiti, vain veriside ratkaisee?

Miten tähän ajatukseen sopivat heteroperheiden adoptiot tai vieraita sukusoluja käyttävät hedelmöityshoidot? Pitäisikö nekin kieltää?

Kasvatuksellinen näkökulma

Koska avioliittolaki määrittelee avioliittokäsityksen, uuden lain myötä koulujen seksuaaliopetus muuttuu niin, että se on sopusoinnussa uuden avioliittolain kanssa. Tästä seuraa, että päiväkodeissa ja kouluissa ei enää opeteta miehen ja naisen välistä avioliittokäsitystä, vaan samanarvoisena vaihtoehtona esitellään myös avioliitto samaa sukupuolta olevan kumppanin kanssa. Tämä voi hämmentää kehitysiässä olevaa nuorta ja johtaa hänet seksuaalisiin kokeiluihin, jotka ovat hänen seksuaalisen identiteettinsä kannalta hajottavia.

Toivon sydämestäni, että missään koulussa ei opeteta ainoastaan miehen ja naisen välistä avioliittokäsitystä enää Herran vuonna 2015. Sillä oikeastihan Puolimatka ei puhu avioliitosta vaan seksistä. Kouluissa pitäisi antaa faktapohjaista tietoa, ja sen pitäisi tälläkin alalla olla todellisuutta, ei puritaanisia moraalikoodeja noudatteelevaa.

Tiedon antaminen erilaisista seksuaalisista mieltymyksistä tuskin rikkoo ketään. Hyvässä yhteisymmärryksessä tehdyt seksuaaliset kokeilut ovat pelkästään positiivinen asia.

Tiedättekö, mikä sen sijaan hajottaa seksuaalisen identiteetin? Niiden valtavirrasta poikkeavien mieltymyksien tukahduttaminen, heteromuottiin ahtautuminen ja auktoriteetin suunnalta tuleva pakottaminen ja syrjintä. Muun muassa itsemurhat ovat seksuaalivähemmistöissä muuta väestöä yleisempiä, ja yhtenä syynä pidetään nimenomaan valtaväestön homofobiaa ja syrjintää.

Psykologiliiton tieteellisen neuvottelukunnan puheenjohtaja, professori Jarl Wahlströmin asiantuntijalausunnossa (PDF) muuten todetaan, että tutkimusten perusteella homo- ja heteroseksuaalisten parisuhteiden välillä ei juuri ole eroja. Eroa ei ole myöskään vanhemmuustaidoissa, ja ainakin naispareista tehtyjen tutkimusten pohjalta Wahlström rohkenee lausua, että eroja heteroparien kasvattamiin lapsiin ei näytä olevan. Hyvä parisuhde on hyvä, huono huono, ja molemmat vaikuttavat lasten kasvatukseen ihan riippumatta siitä, minkä merkkiset pelivehkeet vanhemmilla on housuissa.

Kaiken kaikkiaan Puolimatkan ajatukset ovat jostain menneiltä ajoilta, jolloin kaikki ihmiset olivat heteroita, seksi tapahtui avioliitossa, ja sen ainoa tarkoitus oli lisääntyminen. Nykytiedon valossa mikään näistä ei pidä paikkaansa. Suomi ei yksinkertaisesti ole Puolimatkan ajatusmaailman mukainen avioliittoa ihannoiva heteroseksuaalinen monokulttuuri, ei se ole ollut sitä koskaan.

P.S. Puolimatkan kirjoituksesta löytyy myös seuraava argumentti: Siksi jotkut ranskalaiset homoseksuaalitkin vastustavat sukupuolineutraalia avioliittolakia. No ohhoh ja yhden kerran, tämä löi nyt kerta kaikkiaan luun kurkkuun kaikille tasa-arvoisen avioliittolain kannattajille. Mikään ei ole parempi argumentti kuin vetoaminen tuntemattomien ryhmään kuuluvien yksityisajattelijoiden mielipiteisiin.

P.P.S. Tasa-arvoista avioliittolakia muuten kannattivat muun muassa Mannerheimin Lastensuojeluliitto, Lapsiasiavaltuutettu ja Pelastakaa Lapset ry (PDF).

Lapsi ei kasva väkivallalla

Iltalehti uutisoi kuluneella viikolla, kuinka vitsalla lastaan lyönyt äiti sai tuomion pahoinpitelystä ja 620 euroa sakkoa. Samassa yhteydessä Iltalehti julkaisi myös kyselyn, jossa kysytään, saako lapselle antaa vitsaa.

Lähdetäänpä heti kärkeen siitä, että koko kysely on vastenmielinen. Ei kyse ole mielipideasiasta: lapseen kohdistuva väkivalta on yksiselitteisesti lailla kielletty, ja sen pitäisi olla sitä myös moraalisesti. Iltalehden kysely synnyttää mielikuvan, niin kuin asiasta olisi jotain keskusteltavaa.

Iltalehti tuntuu pitävän aihetta tärkeänä – juttua etsiessäni löysin Iltalehden keskustelufoorumilta lehden avaamia keskusteluita muun muassa otsikoilla:

• Hyväksytkö lasten fyysisen kurittamisen? (7.4.2012)
• Sallitko luunapin käytön lapsen kasvattamisessa? (13.11.2012)
• Hyväksytkö lapsen ruumiillisen kurituksen? (3.2.2013)
• Missä menee lapsen kurituksen raja? (29.4.2015)

Omaa kieltään tästä suoraan sanoen vastenmielisestä uutisoinnista kertoo, että Iltalehti puhuu edelleen kurittamisesta, vaikka muun muassa Lastensuojelun keskusliitto, Poliisiammattikorkeakoulu ja Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos suosittelevat termiä kuritusväkivalta korostaakseen sitä, että kyse on ihan oikeasti väkivallasta.

Tämä ei tietenkään estä Iltalehteä poimimasta rusinoita pullasta myös toisella suunnalla. Lehti uutisoi myös, kuinka ruumiillinen kuritus lisää lapsen aggressiivisuutta (lähde), lapsena lyödyillä on suurempi todennäköisyys mielisairauteen (lähde), lyöminen laskee lapsen älykkyyttä (lähde) ja kuinka vanhemman hellyys ei poista fyysisen kurituksen tuhoja (lähde). Kyse on haaskalehdestä, jota kenenkään ei pitäisi lukea.

84 % kyselyyn vastanneista kannattaa lapsen pahoinpitelyä. Vaikka vastaajajoukko olisi vinoutunut kuinka luiskaotsaiseksi ja rystysiltään rupiseksi, tulos vetää hiljaiseksi. Se sai muun muassa Arman Alizadin hämmästelemään; tweetin ja Facebook-kuvan kommentit paljastavat, että ihmiset kehtaavat olla tätä mieltä myös omalla nimellään. Vitsalla läimimistä kannatti muun muassa Jounin kauppa, terkkuja vaan sinne pohjoiseen ja 1950-luvulle.

Aika monessa kommentissa tulee esiin henkilökohtainen kokemus: vanhemmat antoivat tarpeen vaatiessa luunappia, tukistivat ja välillä vilauttivat vähän remmiä pakaroille, ja Ihan Hyvä tuli. Varmaan monesta tuli, mutta kyse on enemmän jostain Tukholman syndrooman sukuisesta kognitiivisesta dissonanssista kuin mistään muusta: kun omat, rakastavat vanhemmat ovat väkivaltaa tehneet, syyn täytyy olla lapsessa itsessään ja vaikutusten positiivisia – eiväthän he sitä muuten tekisi.

Vaan kun ei. Aiheesta tehdyt tutkimukset – ja niitä riittää – ovat käytännössä yhtä mieltä siitä, että fyysisestä kurittamisesta ei seuraa mitään hyvää. Kuritusväkivallan uhri käyttää muita todennäköisemmin väkivaltaa myös lapsiinsa, ja kuritusväkivallan käyttäjällä on 11-kertainen todennäköisyys käyttää lapsiinsa myös vakavampaa väkivaltaa (lähde). Vitsan, luunappien, tukistamisen jne. kuvaileminen ojentamiseksi tai kurittamiseksi lienee vain pyrkimys yhtenäistää omaa maailmankuvaa – harvan nykyihmisen ajatusmaailmaan kun sopii suoranainen lapseen kohdistuva väkivalta.

Ei tässä ole mitään kiisteltävää, ei tarvetta nettikyselyihin. Fyysisen väkivallan – tai jos niin halutaan, kuritusväkivallan – puolustajat ovat yksiselitteisesti väärässä.

Kuka lasta lyö?

Samalla, kun osa suomalaisista puolustaa verissä päin oikeutta lyödä lastaan, toisaalla mietitään, kuka lasta lyö. Muun muassa Hupparihörhö kirjoitti pysyvänsä mielellään siinä kuplassa, jossa lapsia ei lyödä. Hienoa.

Omaan silmääni osui eräässä keskusteluketjussa seuraavanlainen kommentti:

Mikä ajaa aikuisen siihen tilanteeseen, että lasta pitää lyödä/tukistaa/luunapittaa? Mielestäni silloin mennään sieltä missä aitaa ei ole, kasvatuksellisessa mielessä. Jos ei riitä kärsivällisyyttä hoitaa asiaa lapsen kanssa keskustellen ja tilanteen selvittämiseen ilman väkivaltaa, ei kannata lisääntyä ollenkaan.

Ilmeisesti kirjoittajalla on huono mielikuvitus, ei kokemusta lapsista, tai sitten hän vain on paljon minua parempi ihminen – ja koska kyseessä on perheellinen mies, kyse lienee joko ensimmäisestä tai viimeisestä.

Yhtäkkiä ajatellen väkivaltaan saattaa ajaa vaikkapa jatkuva väsymys, stressi, masennus, yksinäisyys, turhautuminen, kyvyttömyys kommunikointiin, yleinen äkkipikaisuus, lapsen ylivilkkaus... Kun negatiivisia ärsykkeitä tulee riittävästi, lopulta kuppi voi läikähtää nurin maltillisimmaltakin vanhemmalta. (Tietoisesti jätän huomiotta ne – juuri oppimaani kaunista lainasanaa käyttäen – ihmisperseet, jotka pitävät lyömistä oivana kasvatusmetodina).

Ei tietenkään pitäisi. Kyse on primitiivireaktiosta, jolla ei ole mitään kasvatuksellista funktiota. Vaan edelleen, jos jollakulla vanhemmalla ei ole tullut koskaan vastaan tilannetta, jossa väkivalta on läikähtänyt mielessä, kehotan ottamaan yhteyttä Vatikaaniin, jotta tietävät varata sädekehän.

Blogini lukijat saattavat tietää, että olen alle kaksivuotiaan pojan ylpeä isä. Poika on loistava paketti, kiistatta parasta elämässäni. Hän on vauhdikas, puhelias, lähes poikkeuksetta iloinen. Viihtyy minun seurassani, ja minä hänen, ja sama koskee epäilemättä vaimoani.

Toisaalta en ennen pojan syntymää voinut kuvitella, että lapsen iloisuus voi saada raivon partaalle. Vaan kun se iloinen puheliaisuus ja vilkkaus ajoittuu aamuneljään parin samanlaisen yön ja muutenkin huonosti nukutun viikon jälkeen, on vaikea suhtautua asiaan positiivisesti ja rakentavasti. Itkevää, väsynyttä ja kärttyisää lasta voi yrittää lohduttaa, iloista ja virkeää pitää vain sietää.

En ole koskaan lyönyt tai tukistanut poikaani, ja toivon, etten koskaan sellaista teekään. Ääntä olen korottanut, liikaa, ja sitäkin kadun, mutta fyysisen väkivallan kohdalla tuntisin epäonnistuneeni pahemman kerran ja pettäneeni niin omat arvoni kuin ennen kaikkea poikani. Ansaitsisin sakon ja enemmänkin.

En ole koskaan lyönyt tai tukistanut poikaani, olen kenties siis hyvien puolella, mutta voin kyllä kuvitella tilanteen, jossa se olisi mahdollista. Siksi en ole ihan niin innokas poistamaan ihmisiltä lisääntymislupia.

P.S. Ei Iltalehti tietenkään julkaissut linkkejä tai edes kovin tarkkoja vihjeitä siitä, mihin tutkimuksiin heidän uutisissaan viitattiin. Kaivoin lähdelinkit aiheen ja päivämäärän perusteella.

P.P.S. Väestöliitto on julkaissut kirjat Äidin kielletyt tunteet ja Isyyden kielletyt tunteet, joissa käsitellään muiden muassa myös aggressiota ja sitä herättäviä tunteita.

Miehistä menoa

Lotta Aarikka kirjoitti viime viikon lopulla, kuinka Otaniemi teki hänestä feministin. Aihetta seurasi jatkokirjoitus, Nyt-lehden haastattelu, Iltalehden haastattelu, Facebook-sivujen sulkeminen... Sitä normaalia, mitä nyt tällaisesta seuraa. Jaana Wessman kirjoitti aiheesta niin oivallisesti, että ajattelin, ettei minun tarvitse.

Kun nyt olen seurannut aiheesta käytyä keskustelua, muutin mieleni.

Aloitetaan siis ilmeisesti olennaisimmalla. Hei! Olen Sami, 38-vuotias heteroseksuaali, valkoinen mies. Valmistuin TKK:lta diplomi-insinööriksi silloin, kun se vielä oli TKK. Olen siis saletisti pätevä.

Kyllä. Keskusteluissa on ihan oikeasti käytetty argumenttina sitä, että aiheesta valittajat eivät ole teekkareita eivätkä siten ymmärrä teknisen poikaporukan hienosyistä dynamiikkaa, jonka naiset peruuttamattomasti rikkoisivat.

Toinen yleinen argumentti on ollut, että miehet käyttäytyvät eri tavalla, kun on naisia läsnä. Tottahan se – mitä sitten? Pitääkö teekkariuden syvimmän ytimen todella olla pidäkkeetöntä hönöilyä? Oman muistikuvani ja teekkareiden maineen perusteella siihen ei tarvita naisilta suljettuja seuroja; itse asiassa hönöily onnistuu nuorilta miehiltä vallan mainiosti julkisella paikallakin, jopa ilman tupsulakkia.

Kukaan ei ole vaatinut kaiken miesporukalla tapahtuvan aktiviteetin lopettamista, ei liioin kaikkien yhdistysten avaamista kaikille. Nyt ei puhuta eräretkistä kavereiden kanssa, vaan kukin saa nostaa teltan pystyyn ihan kenen kanssa hyvältä tuntuu. Aiheena ovat kerhot, jotka ovat suhteellisen elimellinen osa teekkarikulttuuria ja erityisesti sen näkyvintä osaa, wapun viettoa. Ei ole aivan sama, miten ne toimivat ja miten niiden jäsenet käyttäytyvät; niiden toiminta luo ja vahvistaa osaltaan malleja sille, miten teekkareiden oletetaan toimivan. On sääli, jos siihen malliin kuuluu erottamattomasti ihmisten arvottaminen sukupuolen perusteella.

Jos taas kyse on siitä, että halutaan tehdä äijäjuttuja äijäporukassa, niin tervetuloa nykyaikaan: myös naiset tekevät äijäjuttuja. Jos touhu ei oikeasti kestä naisten katsetta, ei se kestä päivänvaloa ylipäätään.

Kuten joku saattaa aavistaa, minulla ei ole pienintäkään käsitystä, mitä Luolamiehet tai Sitsimiesliitto puuhaavat suljettujen ovien takana, ei oikeastaan edes siitä, mitä ne puuhaavat näkösällä. Ei se minua totta puhuen edes kiinnosta, ja voi hyvin olla, että ei kiinnosta useimpia naisiakaan. Ei se ole olennaista. Olennaista on, että minä voisin olla jäsen, naisilta se mahdollisuus on synnynnäisen ominaisuuden perusteella evätty. Jos kyseessä olisi ihonväri, tätä keskustelua ei käytäisi.

Kuka tahansa voi perustaa järjestön, laki ei kiellä sukupuolta jäsenyyden perusteena, ja naisilla on omia kerhoja ja kuntosaleja. Kyllä. Naisasialiitto Unioni ei ota jäsenikseen miehiä. Harmin paikka. Ei se tarkoita, etteikö asiasta voisi tai pitäisi keskustella ja etteikö tällaisten sukupuolen perusteella suljettujen kerhojen olemassaoloa ylipäätään voisi kyseenalaistaa.

Ennen kuin siirretään maali niihin naisten kerhoihin, kannattaa kuitenkin muistaa, että pörssiyhtiöiden johtajista 99 % on miehiä. Pörssiyhtiöiden hallituspaikoista 76 % on edelleen miehiä. Puolueiden puheenjohtajat ovat lähes poikkeuksetta miehiä. Naiset puolestaan pistävät uransa hyllylle ja käyttävät 94 % vanhempainvapaista.

Mikään näistä ei ole kiveen kirjoitettu pakko, mutta sukupuoliroolit ja kullekin sukupuolelle "sopivat" tehtävät on kirjoitettu niin syvälle kulttuurimme kudokseen, että ihmiset sukupuolesta riippumatta tuppaavat toimimaan niiden mukaan. Niin hieno yhteiskunta kuin meillä onkin, niin edistyneitä kuin ehkä maailman mittakaavalla olemmekin, olemme edelleen kaukana tasa-arvosta.

Yksi osa tätä kulttuurin kudelmaa on teekkariporukan puuhastelu, joka on näkyvimmillään juuri nyt, ja jonka keskiöön naiset eivät mahdu. Olisikohan oikeasti aika tuulettaa?

P.S. Toistaiseksi keskustelu aiheesta on keskittynyt Otaniemeen. En varmasti tiedä, miten Tampereella Tamppia puuhaava Blebeijit toimii tänä päivänä. Ainut verkosta löytämäni maininta on Ylioppilaslehden jutun kommenteissa ja vuodelta 2009, ja sen mukaan naisia ei seuraan oteta. Samaisen lähteen mukaan lappeen Rannassa Hässiä julkaiseva Polytekninen Willimiesklubi ottaa jäsenikseen myös naisia.

P.P.S. Ehkä ihan aiheellisesti on myös kyselty, kuinka suuri mainittujen kerhojen vaikutus loppujen lopuksi on. En tiedä, mutta jos niiden kritisointi johtaa esimerkiksi Facebook-sivujen alasottoon, niin ilmeisesti ainakin jossain piireissä ne koetaan kovinkin puolustamisen arvoisiksi. Tämän päivän Huomenta Suomessa teekkareita muuten edustivat Tamppi ja Äpy.

P.P.P.S. Ai niin. Keskustelussa on tullut esiin myös härskit puheet ja käytös, joka naisseurassa saattaisi johtaa syytöksiin esimerkiksi sovinismista. Jumaliste, jätkät, herätkää nyt jo! Missä maailmassa on ok oletus, että poikaporukalla tea bagging ja naista alistavat vitsit ovat automaattisesti hyväksyttyjä? Missä maailmassa niiden edes pitäisi olla sitä?

Seksuaalinen puuhastelu on ok, jos se tapahtuu kaikkien omasta tahdosta, ilman pakottamista tai ryhmän painetta. Koen olevani sen verran sinut oman seksuaalisuuteni kanssa, että voin varmasti sanoa, että siihen ei missään seurassa kuulu hikiset nyytit kasvoillani. Lähden siitä oletuksesta, että tätä eivät pyytämättä kaipaa myöskään kanssaveljeni tai -sisareni.

Jos tuntuu siltä, että käytös saattaa johtaa syytöksiin tai jopa syytteisiin, ei ongelma ole naiset. Ongelma olette te.

Edustava otos

Helsingin Sanomat uutisoi tänään näyttävästi, kuinka Viroon muuttaminen kannattaa: elämä on makeaa, baarit halpoja, ympäristö täynnä pöhinää. Elinkustannukset ovat Suomea matalammat, joten rahaa riittää.

Omaan silmääni kuitenkin tarttui seuraava lause:

Otos on edustava, sillä liki 300 kyselyyn vastannutta suomalaista muodostavat vajaat viisi prosenttia noin 6 300:sta virallisesti Virossa asuvasta Suomen kansalaisesta.

Niinkö?

Ketkä tutkimukseen vastasivat

Jos halutaan saada aidosti edustava kysely, siihen liittyy muutakin kuin osanottajien määrä. Kyselyn pitäisi olla myös koostumuksen osalta kohderyhmäänsä edustava. Esimerkiksi Ylen puoluekannatusmittauksiin käytetty Taloustutkimuksen Telebus-palvelu antaa vihjeitä siitä, miten homma toimii, kun tutkimusryhmänä on koko väestö.

Helsingin Sanomien faktalaatikon mukaan uutisen pohjana oleva kysely tehtiin verkkokyselynä, josta levitettiin tietoa:

• Suomalais-virolaisen liikemiesyhdistyksen FECC:n kautta.
• Laajalle yksityiselle sähköpostirekisterille.
• Vironsuomalaisten Facebook-sivustolla.
• Suomenkielisessä SSS-radiossa.
• Satamissa jaettavassa Baltic Guide -ilmaisjakelulehdessä.

Verkkokysely rajaa jo lähtökohtaisesti osan vastaajista pois. Entä edustaako FECC oikeasti tyypillistä Viroon muuttavaa suomalaista? Keitä sähköpostirekisteriin kuuluu? Kuuntelevatko vironsuomalaiset massoina SSS-radiota? Lukevatko he oikeasti sataman ilmaisjakelulehteä? Onko mainittu Facebook-sivusto siis Vironsuomalaiset, jossa tätä kirjoittaessa on 698 jäsentä?

Ketkä kyselyyn vastasivat? Lehdistötiedotteen yhteydessä julkaistun tiivistelmän (PDF) mukaan 287 20–70 -vuotiasta, Virossa asuvaa suomalaista. Kyseessä on suhteellisen erikoistunut porukka, kuten HS:kin kertoo:

Vironsuomalaisten tyytyväisyyttä selittää osin vastaajien ammatillinen asema: Enemmistö työskentelee johtajina (38 prosenttia) tai asiantuntijoina (28 prosenttia). Kolmannes on yrittäjiä. Tietotekniikka ja kaupan ala työllistivät monia.

Rasti seinään: Viroon muuttanut pomohko, ilmeisen hyvin toimeentuleva henkilö on tyytyväinen oloonsa ja ilmaisee sen liikemiesyhdistyksen mainostamassa verkkokyselyssä.

Entäpä ne, joilla Viron bisnekset eivät menneet aivan putkeen? Tavoittiko kysely sellaisia henkilöitä, jotka asuivat Virossa mutta päätyivät palaamaan syystä tai toisesta Suomeen? Yritettiinkö edes? Onko sellaisia?

Jutun kannalta ehkä olennaisinta onkin faktalaatikon kaksi viimeistä kohtaa:

Viestintätoimisto Wolfcom Oy:n toteuttaman kyselyn tilasi Viron elinkeinoelämän edistämissäätiö EAS.

Tarkoitus on kannustaa suomalaisia etsimään uusia työmahdollisuuksia myös Virosta.

Kyse on siis käytännössä Viron valtion mainoksesta, jolla pyritään saamaan maahan työllistäjiä, työntekijöitä ja veronmaksajia. Ja mikäs siinä, Viro saattaa ainakin tietylle kansanosalle olla vallan erinomainen paikka olla ja elää. Kyselystä annettujen tietojen perusteella vastaajat eivät kuitenkaan taida edustaa Virossa asuvia suomalaisia eivätkä varsinkaan Helsingin Sanomien lukijoita.

P.S. Voi olla, että kysely on tehty todella taitavasti, vastaajakunta on vakioitu täsmäämään niiden 6 300 Virossa asuvan suomalaisen profiiliin. Voi olla, että myös paluumuuttajat on otettu kyselyssä huomioon. Mikään aiheesta toistaiseksi julkaistu uutinen (joita on julkaissut esim. Verkkouutiset, Kauppalehti ja Talouselämä) ei kuitenkaan viittaa tähän suuntaan. Hiukan kiusallisempaa on, että missään uutisessa asiaan ei edes suuremmin kiinnitetä huomiota.

P.P.S. Kyselyn mukaan kaksi prosenttia vastaajista ei suosittele Viroon muuttamista. Kaksi prosenttia vastaajista on työttömiä. Sattumaa? Voi hyvinkin olla, erityisesti kun kaksi prosenttia tarkoittaa siis noin kuutta vastaajaa.

P.P.P.S. Siitä vuolaasta virrasta suomalaisia, joka jatkuvasti muuttaa Suomenlahden eteläpuolelle: jos nyt oikein Tilastokeskuksen taulukoita tulkitsen, vuonna 2013 Viroon muuttaneita suomalaisia oli noin 350. Virosta takaisin Suomeen puolestaan muutti 250 suomalaista. Aivovuodosta on ehkä syytä olla jossain määrin huolissaan, mutta ei tämä maa ihan vielä tyhjene.

Äänivyöryllä oppositioon

Helsingin Sanomat kuunteli tarkalla korvalla SDP:n päättäjiä, ja lopputulos on ilmeisesti selvä: puolueen johdossa on runsain mitoin halua hiipiä oppositioon.

Eikä siinä mitään. Keneltäkään on tuskin unohtunut, että SDP:n Kari Rajamäki kaatoi hallituksen hyväksymän lakialoitteen, ilmeisesti vieläpä valheellisin perustein. Ehkä hallitustyöskentelyä olisi siinä mielessä syytä harjoitella hetki ihan omalla porukalla.

Oppositiohalukkuuden kaikki perustelut eivät kuitenkaan oikein pidä vettä:

Elämme demokratiassa, joten vaalien tulosta pitää kunnioittaa, sanoo puoluevaltuuston jäsen Miikka Lönnqvist Sdp:n Hämeen-piiristä.

Vaikka tarjottaisiin hallitusohjelmassa mansikoita ja kermavaahtoa, sinne ei tällä vaalituloksella pidä mennä, sanoo puoluevaltuutettu Jouni Martiskin Pohjois-Karjalasta.

Taisin olla pois siitä kansanäänestyksestä, jossa päätettiin SDP:n hallitukseen menosta.

Katsos, Miikka, kun nythän on niin, että vaaleissa äänestäjä riipustaa lippuun oman suosikkinsa numeron, ja edustuksellisessa demokratiassa kansan valta loppuu aika tarkkaan siihen. Vaalien tulosta kunnioitetaan parhaiten siten, että pyritään sen jälkeen edustamaan kansaa ja omaa äänestäjäkuntaa parhaalla mahdollisella tavalla.

Entä tiedätkö, Jouni, millaisella vaalituloksella ei mennä hallitukseen? Sellaisella, jonka esimerkiksi Piraattipuolue (0,8 %), Itsenäisyyspuolue (0,4 %) tai Köyhien asialla -puolue (0,0 %) sai.

SDP sen sijaan on valtakunnan neljänneksi suurin puolue 16,5 % ääniosuudella. Onhan se toki 2,6 % vähemmän kuin edellisellä kerralla, mikä puolestaan oli 2,3 % vähemmän kuin sitä edellisellä. Keskustan vuoden 2011 kaltaisesta vapaasta pudotuksesta (-6,5 % ja 16 edustajapaikkaa) ei kuitenkaan puhuta; itse näkisin, että hidas vajoaminen viittaa ennemmin siihen, että juuri nyt puolueen sanoma ei vain kiinnosta.

Lisäperspektiiviä saa muista puolueista. Vihreät nousivat vaalivoittoon 8,5 % kannatuksella ja 15 edustajapaikalla; sen suosio nyt, kukkeimmillaan, on siis noin puolet SDP:stä. Ääniosuuslogiikalla kristillisdemokraattien (3,5 %) tai RKP:n (4,9 %) ei ikinä pitäisi olla hallituksessa. Jos taas oppositiopaikan peruste on kannatuksen lasku, niin hallituksessa nähdään ainoina nousijoina Keskusta, Vihreät ja RKP.

Puolueen varapuheenjohtajat Sanna Marin ja Krista Kiuru kannattavat hekin oppositioon menoa. Marin oli koko Pirkanmaan äänikuningatar (10 911 ääntä). Kiuru jäi Satakunnassa kolmanneksi (7 561 ääntä) – edelle nimittäin ehti toinen SDP:n edustaja Kristiina Salonen (9 560 ääntä) sekä perussuomalaisten Laura Huhtasaari (9 259 ääntä). Ovatko nämä lukemat tosiaan signaaleja oppositiopolitiikan kaipuusta?

Totuus oppositioon haikailulle taitaakin löytyä hiukan raadollisesta suunnasta, kuten toiset kommentit paljastavat:

Ei kannattaisi mennä hallitukseen kyykyttämään huono-osaisia, sanoo puoluevaltuuston jäsen Irma Marttila Helsingin piiristä.

Omalle kannattajakunnalle voi tulla kylmää kyytiä hallituksessa, pohtii Hämeen piirin puheenjohtaja Jouni Mäkelä.

SDP:ssä siis arvioidaan, että hallituksessa täytyisi tehdä ikäviä päätöksiä, jotka osuisivat kipeästi myös omaan kannattajakuntaan. Parempi siis jäädä huutelemaan oppositioon ja toivoa, että Joku Muu korjaa taloustilanteen, mielellään tietysti ennen seuraavia vaaleja.

Saattaa hyvin olla, että uudessa eduskunnassa SDP istuu oppositiossa – sitä itse veikkailin alkuviikosta. Syynä ei kuitenkaan ole äänestäjät vaan ihan puolue itse.

P.S. Tiedättekö, miten vaalien tulosta puolestaan ei kunnioiteta? Esimerkiksi siten, että asetutaan ehdolle ja jätetään paikka sitten jäähylle. Vaikka ei tuossa mitään yllättävää ole, Paavo Väyrystä (kesk) äänestäneet kyllä tiesivät täsmälleen, mitä saavat.

Edit (24.4.2015 18:30): Helsingin Sanomat on julkaissut uutiseensa oikaisun, jonka mukaan Kiuru on lieventänyt lausuntojaan ja Marin vain pitää oppositiota mahdollisena. Pahoittelen käpyä, erehdyin luottamaan sanomalehteen.

Maahanmuuttajataustaisia edustajia

Ylen vaalivalvojaisissa haastateltiin tuoreeltaan eilen Suomen ensimmäistä maahanmuuttajataustaista kansanedustajaa, Nasima Razmyaria (sd). Helsingin Sanomat ehtivät seuraavaan aaltoon ja kertoivat, kuinka eduskuntaan nousee ensimmäistä kertaa maahanmuuttajataustaisia edustajia, ja oikein kaksin kappalein; tähän lähetykseen ehti mukaan myös Ozan Yanar (vihr).

Muistatteko vuoden 2007 Ahvenanmaan kansanedustajan, nyt rannalle jääneen Elisabeth Nauclérin? Nauclér on syntynyt Ruotsissa, hänen isänsä on ruotsalainen ja äiti norjalainen.

Ai ei. Entäpä Hella Wuolijoki? Wuolijoki syntyi Virossa ja toimi kansanedustajana 1946–1947. Tai mennäänkö vielä pidemmälle? Kaisa Kyläkoski ehdottaa blogissaan ensimmäiseksi maahanmuuttajataustaiseksi kansanedustajaksi Mauritz Hallbergia, joka oli syntynyt Ruotsissa ja toimi kansanedustajana 1910–1911.

Ehkä kyse on pakolaistaustasta; Yanar tosin ei taida sopia tähän määritelmään, eikä Razmyar hänkään diplomaatin tyttärenä ole aivan tyypillisin pakolainen, mutta hänet on kuitenkin valittu vuoden pakolaisnaiseksi 2010. Tosin tällöinkin ensimmäisen tittelistä kisaisi suhteellisen vahvoilla meriiteillä esimerkiksi Jutta Zilliacus (rkp); vaikka Zilliacus on syntynyt Suomessa, hänen virolaiset vanhempansa pakenivat tänne Venäjän vallankumousta.

Eihän tämä tietenkään ole turhan tarkkaa, mutta ehkä aavistuksen verran häiritsee, että viestimissä viskotaan huoletta sanaa, jota ei ole sen tarkemmin määritelty eikä faktoja tarkastettu. Ei nimittäin tarvita kovin kummoisia Google-taitoja, jotta löytää vaikkapa Kari Haakanan blogikirjoituksen vuoden 2007 vaaleista, jolloin Zahra Abdulla (vihr) melkein pääsi (virheellisesti) ensimmäiseksi maahanmuuttajataustaiseksi kansanedustajaksi. Kommenteissa huomautetaan myös, että esimerkiksi Ben Zyskowiczin (kok) isä oli puolalainen, joten häntäkin voisi hyvin kuvailla maahanmuuttajataustaiseksi. Toisessa kommentissa Abdulla täydennetään lähes ensimmäiseksi tummaihoiseksi kansanedustajaksi. Tämän määreen täytti sittemmin Jani Toivola (vihr), joten siihenkään ei nyt valitun parivaljakon kohdalla viitata.

Mistä tässä siis todellisuudessa puhutaan? Ulkomailla ulkomaisille vanhemmille syntynyt, valtaväestöstä poikkeavaa etnistä ryhmää edustava henkilö ei varsinaisesti solju kieleltä, mutta sen lyhentäminen maahanmuuttajataustaiseksi on yksiselitteisesti virheellistä. Tämä virheellinen uutisointi puolestaan saa esimerkiksi filosofi Timo Airaksisen tuntemaan häpeää, aiheetta.

Mitäpä jos jätettäisiin siis ennätystehtailut muihin yhteyksiin ja oltaisiin tyytyväisiä siihen, että Helsingin seudulta saatiin eduskuntaan kaksi uutta, nuorta ja innokasta kansanedustajaa.

P.S. Vakavasti ottaen, totta kai eduskuntaan kaivataan vähemmistöjen edustajia. Vaan ei kai noita uutisia ihan mahdotonta olisi kirjoittaa ilman, että sosiaalisen median täytyy toimia faktantarkistajana.

Vaalilasi on puoliksi täynnä

Eduskuntavaalit on käyty, ja uuteen kauteen lähdetään odotetusti keskustan johdolla. Voitto ei ollut aivan niin veretseisauttava kuin kannatuskyselyt lupasivat, mutta kuitenkin riittävä varmistamaan puolueen paikan pääministeripuolueena. Juha Sipilän yli 30 000 henkilökohtaisen äänen vaalikuninkuus vain vahvistaa miehen mandaattia.

Puoluekannatuskyselyt olivat väärässä myös toisessa suhteessa: perussuomalaisten gallupeissa näkynyt lievä alamäki paljastui niin lieväksi, että 1,4 prosenttiyksikön pudotus edellisistä vaaleista nosti puolueen kakkossijalle.

Omassa sosiaalisen median kuplassani vaalitulos näytti aiheuttavan lähes samanlaisen maansurun kuin perussuomalaisten jytky neljä vuotta sitten. Itse pidän tulosta ehkä parhaana saavutettavissa olevana. Jos nyt oikeasti katsotaan meikäläistä puoluekenttää, olisiko parempaa tulosta ollut realistisesti edes saavutettavissa?

Keskustan, perussuomalaisten ja kokoomuksen kärkikolmikko lupaa ehkä jonkinlaista voittoa konservatismille, mutta katsotaanpa asiaa positiivisesti:

• Edellisen vaalikauden puuhastelusta maksettiin: sekä kokoomuksen että SDP:n kannatus laski, ansaitusti. Yllättävää on lähinnä se, että kumpikin selvisi vaalikaudesta näinkin vähillä vammoilla.
• Puuhastelusta aivan varmasti myös opittiin: tulevaa hallitusta tuskin kootaan kahden suuren puolueen ympärille. Nykytilanteessa se ei riitä.
• ... Ja se ei riitä, koska keskustan voitto ei ollut niin suuri, että se voisi sanella vapaasti ehtonsa. Keskusta tarvitsee vetoapua muilta isoilta puolueilta ja tietää sen.
• Kolmen suuren hallitus tarkoittaa, että yksi häviäjistä istuu hallituksessa. Se on tietysti tavallaan ikävää, mutta ei millään tasolla oikeusmurha. Pelkkien voittajien muodostama hallitus (kesk, rkp, vihr) tuskin 73 paikallaan kauan seisoisi.
• Vasemmistopuolueiden vaalitappio antaa paremmat eväät yhtenäisen hallituksen muodostamiseen. Tämä epäilemättä aiheuttaa hammasten kiristystä, mutta toisaalta se helpottaa tarpeellisten päätösten tekemistä. Hallituksen toimintakyky lienee aika korkealla tärkeysjärjestyksessä, kun neuvotteluihin ryhdytään, ja varsin aiheellisesti.
• Sipilä nousi kannatusmittausten kärkeen pitkälti sillä, että hän ei juurikaan ottanut kantaa oikeastaan mihinkään. Äänestäjän kannalta tämä on ikävää, mutta vaalien jälkeen se on valtti: suurimman puolueen puheenjohtaja ei ole rakentanut omilla puheillaan vastakkainasettelua, joka estäisi toimivan hallituksen muodostamisen.
• Perussuomalaisten kakkossija vakiinnuttaa sen aseman suurena puolueena ja toisaalta tarkoittaa, että nyt on sen aika nousta hallitusvastuuseen. Edellisellä kierroksella siitä vielä luistettiin, nyt siihen ei ole enää varaa.

Voisiko enempää edes toivoa?

Salkkuja jakelemassa

Jos nyt pitää lähteä veikkaamaan, uusi hallitus muodostetaan keskustan, perussuomalaisten ja kokoomuksen voimin. Pieniä puolueita saattaa tulla kylkeen, mutta ne eivät ole välttämättömiä eivätkä kaikilta osin edes toivottavia. Jo kolmella suurella tuloksena olisi 124 paikkaa ja reilusti edellisen hallituksen loppuvaiheita tukevampi enemmistö.

Näillä eväillä saataisiin myös aika kivasti asiansa osaavia ministereitä hallitukseen. Miettikääpä vaikka näitä:

• Alexander Stubb (kok) hyppäisi takaisin ulkoministeriöön, vähintäänkin ulkomaankauppaministeriksi. Kova verkostoituja pääsisi jälleen edustamaan Suomea ulkomailla ja vähentämään kansakunnan keulakuvana patsastelua.
• Jussi Niinistö (ps) puolustusministeriksi. Niinistö on jo toiminut puolustusvaliokunnan puheenjohtajana, MPKK-tausta ei ainakaan heikennä uskottavuutta.
• Juhana Vartiainen (kok) valtiovarainministerinä olisi aidosti kova luu. Hänen mielipiteistään ei välttämättä pidetä, mutta se ei tarkoita, että hän olisi väärässä.
• Anne Berner (kesk) on hankkinut kannuksensa yrityselämässä ja hallitusammattilaisena. Työ- ja elinkeinoministeriössä olisi luultavasti käyttöä hänen kaltaisensa henkilön osaamiselle. Toista salkkua kantamaan voitaisiin nostaa vaikkapa Jari Lindström (ps), jolloin myös työmiehen ääni pääsisi kuuluviin.

Onhan tuoksessa toki negatiivisiakin puolia. Tässä hallituksessa esimerkiksi tasa-arvoinen avioliittolaki olisi vastatuulessa. Toisaalta on hyvä jälleen muistaa politiikan realiteetit: niin se oli edellisessäkin hallituksessa. Samojen realiteettien perusteella on vaikea uskoa, että mikään hallitus avaisi kansalaisaloitteella alkunsa saanutta ja kertaalleen hyväksyttyä lakia uudestaan. Translakia ei ehkä käsitellä, mutta olisiko sitä käsitellyt mikään muukaan odotettavissa ollut hallitus?

Samoin ympäristöasioissa on odotettavissa lievää takapakkia: jatkossa edetään entistä tiukemmin (maa-)talous ja työpaikat edellä, jolloin ympäristön nouseminen kärkiasioiden joukkoon edellyttäisi vahvaa taloudellista tulokulmaa. Haluttaessa sellainen löytyisi vaikkapa cleantechista, mutta suhteellisen sisällötön hypesana tuskin vakuuttaa sen paremmin poliitikkoja kuin kansaakaan.

Ympäristöasioita ja ylipäätään hallituksen tasapainoa voisi parantaa ottamalla hallitukseen mukaan myös vihreät. Perusteitakin olisi – keskustan ohella kyseessä on vaalien selkein voittaja – mutta tietoinen profiloituminen perussuomalaisten vastavoimaksi tekee tässä kohtaa hallaa, eikä edellisestä hallituksesta ulos marssiminen paranna tilannetta. Niin mielelläni kuin näkisinkin Jyrki Kasvin tietoyhteiskuntaministerinä ja Ville Niinistön luonnonvaraministerinä, toiveeni lienee turha.

Vaalituloksen kauhistelun sijaan kannattaa siis ottaa ilo sieltä, mistä se on saatavilla. Keskustan ja perussuomalaisten nousuun ja toisaalta vasemmiston laskuun on syynsä. Viholliskuvien kehittelyn sijaan kannattaa ennemmin miettiä, mikä oman maailmankuvan mukaisessa politiikassa on mennyt pieleen, jos se ei suurta yleisöä houkuttele.

P.S. Eri hallitusvaihtoehtoja voi mallailla vaikkapa Helsingin Sanomien tulospalvelussa. Samalla saa myös hiukan näkymää mahdollisten hallituspuolueiden ajatuksiin vaalikonekysymysten vinkkelistä.

P.P.S. Ehdottamassani hallituspohjassa on myös negatiivisia puolia, joista merkittävimpänä ehkä se, ketkä jäävät oppositioon. Ammattiyhdistysliikkeestä vihjailtiin jo pari päivää sitten, että porvarihallitus tietää lakkoilua. Antti Rinne profiloitui ainakin omissa mielikuvissani valtiovarainministeriaikanaankin enemmän ay- kuin valtakunnanpoliitikkona. Jos SDP päätyy oppositioon, tämä voi tarkoittaa maan kannalta huonoa.

P.P.P.S. Uudessa Suomessa kerrotaan, kuinka kokoomus voi vielä nousta perussuomalaisten ohi. Ehkä. Olennainen kysymys on: mitä sitten?

Valailta kuultua

Yleisradio uutisoi tänään, kuinka valaat kertoivat intiaaniheimolle tulevasta luonnonmullistuksesta. Quileute-intiaanit ottivat isojen nisäkkäiden neuvosta vaarin ja päättivät siirtää kylänsä puolen kilometrin päähän ylämaalle. Rakennustöissä apuun rientää Aalto-yliopisto.

Uutinen on epäilemättä loistava suomalaiselle osaamisviennille, mutta meikäläisen journalismin suoritus ei välttämättä ole ihan niin vahva. Tiedon valaiden vihjailusta kertoo Aalto-yliopiston Trev Harris, joka juuri palasi työryhmänsä kanssa heimon kanssa käydyistä neuvotteluista:

Intiaaniheimo pitää vuosittain rituaalin, jossa jokainen nainen, mies ja lapsi kutsuu rumpujen avulla rantaan valaita, delfiinejä, haita, hylkeitä ja muita merieläimiä.

Harrisin mukaan rummutus luo "hypnoottisen äänimaailman", joka houkuttelee merieläimet paikalle.

Sitten heimon päällikkö kahlaa eläinten sekaan, ja ilmeisesti hän osaa tulkita kalojen äänimaailmaa. Tämä on heimon kertomaa, ja ilmeisesti on syytä uskoa se, Harris sanoo.

Tällä metodilla on päästy siihen lopputulokseen, että operaation pitäisi olla suoritettu vuoden 2017 aikana, ennen kuin uhka ilmestyy.

Jutussa on kuitenkin pari pientä ongelmaa. Jos vuosittainen rituaali kuulostaa muinaiselta perinteeltä, se on puhdas vahinko, sillä paikallisen koulun järjestämä seremonia pidettiin tänä vuonna kahdeksatta kertaa. Esimerkiksi viime vuoden seremoniassa valaita nähtiin merellä (PDF), mutta ihan eläinten kanssa kylpemisestä ei puhuta.

Quileutet saivat uuden kylän maa-alueet valtiolta vuonna 2012, ja silloin valaiden ennustuksesta ei puhuttu. Sen sijaan puhuttiin edellisenä vuonna tapahtuneesta Japanin maanjäristyksestä ja tsunamista, talvisista tulvista ja vain pari viikkoa aiemmin läheisellä Vancouver-saarella havaitusta maanjäristyksestä. Nämä ovat peijoonin hyviä syitä harkita muuttoa. Lisäpotkua muuttoaikeisiin epäilemättä tuo se, että heimo asuu Cascadian alueella, jonne ennustetaan kohtalaisella todennäköisyydellä isohkoa maanjäristystä lähivuosikymmeninä.

Quileutet ovat vanhoja valaanpyytäjiä, ja harmaavalaiden muuttoreitti kulkee keväisin Pohjois-Amerikan länsirannikkoa pitkin, joten valailla on varmasti ollut suuri merkitys heimolle niin arjessa kuin rituaaleissakin. Nykyinen seremonia vaikuttaa kuitenkin lähinnä turistinähtävyydeltä – se järjestettiin ensimmäisen kerran sopivasti vuonna 2008, jolloin heimo pääsi myös valkokankaille Twilight-elokuvassa. Muutto on epäilemättä ollut pinnalla myös seremoniassa, mutta ehkä merkittävämpi kimmoke kylän siirtämiselle on kuitenkin jatkuvasti karttuva tieteellinen näyttö siitä, että pikapuoliin rytisee.

"Asiantuntijoita" ja asiantuntijoita

Koska aihe on merkittävä, Yleisradio on luonnollisesti kuullut myös asiantuntijaa. Helsingin yliopiston professori ja valasharrastaja Rauno Lauhakangas pitää valaiden kuuntelemista aivan järkevänä:

Se kuulostaa järkiperäiseltä toiminnalta. Ihmiset havainnoivat luontoa ja varsinkin alkuperäiskansat, jotka lukevat aika tarkkaan luonnonmerkkejä, ovat voineet havaita valaiden käyttäytymisessä jotain omituista, Lauhakangas sanoo.

Hän muistuttaa, että esimerkiksi norsut reagoivat etukäteen Kaakkois-Aasiaan muutama vuosi sitten iskeneeseen tsunamiin siirtymällä nopeasti rannalta poispäin.

Muuttaminen riskialttiilta alueelta on toki hyvinkin järkiperäistä toimintaa. Väite, että vinkki siihen tuli valailta, puolestaan ei ole.

Kaakkois-Aasian tsunamin yhteydessä nähtiin tosiaan muutamia raportteja, joiden mukaan yksittäisten eläinten nähtiin juoksevan poispäin – tuntia ennen tsunamin rantautumista. Vaatii melkoista mentaalista loikkaa käyttää näitä anekdootteja perusteena sille, että intiaanipäällikkö keskustelee valaan kanssa ja saa siltä ennusteen vuosien päästä tapahtuvasta maanjäristyksestä.

Toki Yle haastattelee myös ihan oikeaa asiantuntijaa: seismologi Päivi Mäntyniemi kertoo länsirannikon maanjäristysriskistä erillisessä uutisessa.

Tämä uutisten ketjuttaminen pieniksi paloiksi alkaa hiljalleen nyppiä. Erityisen ikävää se on, kun julkaistaan lennokas hörhöilyuutinen, josta tulee lukijalle hyvä mieli ja lämmin tunne sydänalaan, ja eriytetään faktat sitten toiseen uutiseen. Ja sehän toimii: tätä kirjoittaessa valaiden ennustus on Ylen luetuin uutinen ja seismologikin on ehtinyt jo kolmanneksi. Vaan kun erityisesti Yleisradiolla ei ymmärtääkseni ole aivan pohjatonta tarvetta klikkien metsästämiselle, mitä jos silpun sijaan tehtäisiin yksi hyvä artikkeli?

P.S. Ei, en todellakaan ole Pohjois-Amerikan alkuperäisväestön asiantuntija, joten voi toki olla, että quileutet järjestävät piilossa toisenkin rituaalin, jossa vetten väki tulee kahville ja loihtii päällikölle etiäisiä.

P.P.S. Muita esimerkkejä ketjutuksesta: Yle julkaisi viime viikolla sairauslomatilastoista kymmenkunta uutista, joista yhdessä työntekijä tulee sairaana töihin, toisessa sairauslomien väheneminen johtuu parantuneista työoloista, kolmannessa esimies on terveysriski, ja lopuissa näytettiin samaa tilastoa maakuntakohtaisilla otsikoilla. Helsingin Sanomat puolestaan ulkoisti pilkkomisen: ensin päästettiin Matti Apunen trollaamaan pääkirjoitussivulle, sitten annettiin sosiaali- ja terveysministeriön ylijohtaja Leo Suomaan korjata faktat. Käyhän se näinkin.

Rokotehuolta Tanskan maalla

Tanskassa on hätä. Helsingin Sanomien uutisen mukaan Tanska tutkii HPV-rokotteen mahdollisia haittoja, sillä sen epäillään aiheuttaneen vakavia sivuvaikutuksia.

Kohu nousi, kun paikallinen TV2 lähetti menneellä viikolla dokumentin, jonka mukaan sadoille nuorille tytöille on koitunut rokotteesta vakavia sivuvaikutuksia – osa tytöistä on joutunut lopettamaan koulunkäynnin ja istuu pyörätuolissa.

Toisessa HS-artikkelissa haastatellun THL:n Hanna Nohynekin mukaan Suomessa poikkeavia haittavaikutuksia ei toistaiseksi ole havaittu. Puolitoista vuotta sitten aloitettujen nuorten tyttöjen rokotusten jälkeen haittaepäilyjä on ilmoitettu kaikkiaan 158, niistä 26 vakavia. Suomessa rokotteita on annettu 84 000 tytölle vuodessa.

On hyvä huomata heti kärkeen, että Suomen rokoteohjelmassa käytetään kahdelta HPV-muodolta (HPV-16 ja HPV-18) suojaavaa Cervarix-rokotetta, kun taas Tanskassa käytössä on toisen valmistajan, hiukan laajemman suojan antava Gardasil-rokote. Tanskan mahdolliset tulokset eivät siis aivan sellaisenaan yleistyisi Suomeen, vaikka epäilykset vahvistuisivatkin.

Kummassakaan HS:n jutussa ei juurikaan tarjota kontekstia, joten yritetään. Politiken-lehden mukaan rokote on Tanskassa annettu noin puolelle miljoonalle nuorelle tytölle. Dokumentin epäilykset koskevat siis ehkä promillea rokotetuista. On myös hyvä huomata, että kyse on tosiaan epäilyistä, ei vahvistetuista sivuvaikutustapauksista.

Samaisen artikkelin mukaan Tanskassa:

• 370 naista vuodessa sairastuu kohdunkaulansyöpään
• Kohdunkaulansyöpään kuolee sata naista vuodessa, ja
• 6 000 naista operoidaan syövän esiasteiden takia.

Suomessa luvut ovat pienempiä mutta suhde on sama: vuosittain syöpätapauksia on noin 150 ja syöpään kuolee viitisenkymmentä naista vuodessa. Meikäläisiä pieniä lukuja selittää valtakunnallinen papa-seulontajärjestelmä.

Rokote ei tietenkään ole täydellinen: HPV-tyypit 16 ja 18 aiheuttavat arvioiden mukaan 70 prosenttia kohdunkaulansyövistä (ja on merkittävä tekijä myös koko liudassa muita, harvinaisempia syöpätyyppejä) eikä rokote varmastikaan estä näitä kaikkia. Siitä huolimatta puhutaan suhteellisen merkittävästä pudotuksesta syöpätapausten määrissä. Lisäksi säästytään muultakin kiusalta: Gardasil suojaa tehokkaasti myös kahdelta genitaalisyyliä aiheuttavalta virusmuodolta.

Tästä voi sitten lähteä arvottamaan, kumpi on vakavampaa: epäilyt sivuvaikutuksista vai todennetut kuolemantapaukset, syövät ja tuhannet leikkaukset. Samalla kannattaa muistaa, että leikkaukset saattavat johtaa komplikaatioihin, ja onnistunutkin hoito voi vaatia esimerkiksi kohdun poistamista. Rokotteen onnistumisesta on vaikea tehdä tunteisiin vetoavaa tv-dokumenttia – kameran eteen ei voi marssittaa ihmisiä, jotka eivät saaneet syöpää rokotteen ansiosta.

Sen sijaan on helppo tehdä dokumentti nuorista tytöistä, joilla on terveydellisiä ongelmia. On houkuttelevaa liittää siihen epäilys vaietusta salaisuudesta, julkishallinnon mokasta. Ajallinen yhteys ei kuitenkaan tarkoita syy-seuraussuhdetta, eikä edes se ajallinen yhteys ole välttämättä todellinen: ihmismieli on tehokas löytämään yhteyksiä sieltäkin, mistä niitä ei löydy.

Karu tosiasia on, että rokottaminen on tilastomatematiikkaa, jota ihmiset eivät yleensä ymmärrä. Siinä suojaudutaan potentiaaliselta haitalta, kun taas sivuvaikutus on toteutunut haitta. Kukaan ei oleta kuluvansa siihen 0,4 prosenttiin naisista, jotka kohdunkaulansyöpään sairastuvat. Näitä naisia on kuitenkin edelleen se 150–160 vuodessa.

P.S. Politikenin toinen artikkeli tietää kertoa, että toistaiseksi 108 potilasta on hakenut korvauksia sivuvaikutusten takia. Näistä 88 on käsitelty, ja niistä kolme on todettu rokotteesta johtuvaksi. Haastatellun Karen-Inger Bastin mukaan useilla potilailla on ollut oireita jo ennen rokotetta, ja korvaushakemuksissa on ollut mukana muun muassa olkapään sijoiltaan meno ja diabetes.

P.P.S. En ihan ymmärrä, miksi Helsingin Sanomat katsoo tarpeelliseksi julkaista sisällöttämän säikyttelyuutisen, vaikka sitä sitten paikataankin toisen jutun asiantuntijahaastatteluilla. Kummassakaan itse Tanskan tilannetta ei käsitellä juuri muuten kuin kohudokumentin sisällön kautta. Miksi näin?

Puuhastelua sääntelyn varjolla

Long Play julkaisi viime viikolla Ilkka Kariston kommentin kokoomusministeri Sanni Grahn-Laasosen 13.3. eduskuntaryhmille luovuttamaan puolueiden yhteisen sääntelyryhmän raporttiin. Kuten Karisto toteaa, paperissa on paljon hyvää, ja typeristä säännöistä kannattaa päästä eroon, mutta sääntelyä ei voi käsitellä yhtenä monoliittina. Kaiken sääntelyn poistaminen ei ole hyvästä, eivätkä kaikki ole merkitykseltään samalla tasolla.

Kävin itsekin pikaisesti läpi raportin tulokset, ja ensimmäinen herännyt kysymys oli: mitä ryhmä varsinaisesti teki? Lista lähtee tietenkin suomalaisten lempilapsesta, alkoholista. Alkoholilakiin ja asetuksiin liittyen ehdotetaan seuraavaa:

• Poistettava vähittäiskaupasta valmistustaparajoite (käymisteitse).
• Pienpanimotuotteita myytävä suoraan panimolta, pienpanimon raja 20 miljoonaa litraa.
• Tilayrittäjien saatava myydä liköörejä tilalta.
• Maaseudun yrittäjyyttä haittaavat typeryydet pois.
• Sääntely pois – varsinkin aamuisin.
• Alkoholia saatava myydä silloin, kun myyvä liike on auki.
• Ulkoilmatapahtumien anniskeluun vapauksia.
• Todistuksella anniskelupaikan vastaavan hoitajan pätevyydestä saisi suoraan anniskeluoikeudet sellaiseen toimitilaan joka täyttää anniskelupaikalle asetetut kriteerit.
• Vastaavan hoitajan työkokemusvaatimus lyhennettävä nykyisestä kahdesta vuodesta puoleen vuoteen
• Poistettava erilliset A-, B- ja C -anniskelulupien koulutusvaatimukset ja säädettävä, että anniskelupassi on riittävä osaamisvaatimus kaikissa em. tapauksissa.
• Pienpanimoiden tulisi saada myydä tuotteitaan juuri sellaisina millaisiksi ne on tehty 0-15% vapaasti ulos myymälästään. Lisäksi ulosmyyntioikeus tulisi sallia myös viinitilalikööreille.
• Ravintoloiden aukioloajat tulee vapauttaa ja anniskeluoikeuksien ehtoja lieventää.
• Sallittava ravintoloille vapaat aukiolot.

Jos lista tuntuu itseään toistavalta, se johtunee siitä, että se on sitä. Kansalaiset saivat ehdottaa sääntelyn purkukohteita Ota kantaa -foorumilla, ja Grahn-Laasosen tiedotteen mukaan ehdotukset luovutettiin eduskuntaryhmille sellaisinaan. Suodattamattoman listan tuuttaaminen eteenpäin herättää kysymyksen koko harjoituksen mielekkyydestä. Valtiovarainministeriölle osoitetut ehdotukset on itse asiassa listattu kahteen kertaan; ehkäpä edes sääntelytyöryhmä ei vaivautunut lukemaan taulukkoa?

Arviot toteuttamiskelpoisuudesta vaihtelevat hurjasti. Osassa kysymyksiä ehdotuksen vaikutuksia pohditaan, osassa mietitään jopa epäsuoria vaikutuksia. Osassa, kuten alkoholia koskevissa kysymyksissä, vastaus on yhden sanan Kyllä; kun alkoholisääntelyä perustellaan kansanterveydellä, tuntuu erikoiselta, että tätä aspektia ei käsitellä dokumentissa sanallakaan. Esimerkiksi itsehoitolääkkeiden tuomista päivittäistavarakauppaan sen sijaan varovasti vastustetaan – sinällään mielestäni varsin asiallisesti – nimenomaan kansanterveydellä: lääkkeiden käytön ja saatavuuden lisääntymisen ei pitäisi olla itsetarkoitus.

Grahn-Laasonen toivoo tiedotteessaan, että listaa käytettäisiin pohjana jatkotyölle tulevassa eduskunnassa, ja että kansalaisilla olisi jatkossakin mahdollisuus kertoa näkemyksensä mahdollisimman suoraan. Lista ja sen käsittely kuitenkin osaltaan paljastavat ongelman: ehdotuksia on helppo heittää, mutta niiden perkaaminen vaatii työtä, ja vaikutusten todellinen arvioiminen kasvattaa vielä työmäärää moninkertaisesti. Kun vain mikroskooppinen osa tuosta työstä on tehty, on sääntelytyöryhmää vaikea väittää menestykseksi.

P.S. Siitä valtiovarainministeriöstä: ilmeisesti eduskunnan kesälaitumet kutsuivat sen verran äänekkäästi, että VM:n kommentit verotusehdotuksiin eivät ehtineet muiden kanssa samaan taulukkoon vaan luovutettiin erillisenä dokumenttina...

P.P.S. Otin vapauden muokata raporttitaulukosta html-version. Ei se kaunis ole, mutta hiukan alkuperäistä PDF:ää lukukelpoisempi kuitenkin ja sisältää myös valtiovarainministeriön verotuskommentit.

Mistä toimiva eduskunta?

Tällä viikolla on puhuttu kovasti paperittomien terveyspalveluista. Pääsi nimittäin käymään niin, että Kari Rajamäki (sd) aloitti viikkonsa ehdottamalla lapsille ja raskaana oleville naisille tarjottavia terveyspalveluja koskevan lakiehdotuksen jättämistä pöydälle. Koska eduskunta on juuri lopettelemassa valtiopäiviä, käytännössä pöydälle jättäminen tarkoittaa, että lakiehdotus raukeaa – niin kuin kaikki eduskunnan vaihtuessa kesken jääneet asiat. Oman puolueen ministerin, Susanna Huovisen (sd) valmisteleman, koko hallituksen hyväksymän ja parin valiokunnan läpi käyneen aloitteen torppaaminen hallituspuolueen edustajan toimesta herätti hiukan närää SDP:n leirissä.

Itseäni koko tilanne hämmentää. En ota kantaa siihen, onko aloite hyvin vain huonosti valmisteltu – oletan, että se ei olisi mennyt jokaisesta käsittelyvaiheesta läpi, jos se olisi niin kelvoton kuin Rajamäki väittää, mutta se ei ole oleellista. En vain voi käsittää sitä, miten kaksi kansanedustajaa – Rajamäki ja pöydälle jättämistä kannattanut Hanna Mäntylä (ps) – voi tuosta vaan, täysistunnossa, tehdä tyhjäksi enemmistöhallituksen valmistaman ja kannattaman lakiesityksen.

Uutisissa puhutaan herrasmiessopimuksista. SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jouni Backman (sd) toteaa, että jos Rajamäen aikeista olisi tiedetty, olisi paikalla ollut vastaesityksen tekijä ja kannattaja. Arvon epelit siellä Arkadianmäellä, tämä on kuulkaas aivan turhaa jossittelua.

Toistan vielä: asiaa käsiteltiin täysistunnossa. Siinä isossa salissa, johon mahtuu 200 kansanedustajaa ja vähän yleisöäkin. Vihreiden Outi Alanko-Kahiluoto vaati SDP:ltä selitystä. Itse vaatisin Vihreiltä selitystä, missä olivat heidän edustajansa, kun Rajamäki esityksensä teki? Täysistunnon pöytäkirjaan on merkitty 22 edustajaa poissaoleviksi, mutta tämä ei ilmeisestikään tarkoita, että salissa olisi ollut 178 edustajaa. Se on ainakin selvää, että siellä ei ollut yhtäkään niin oma-aloitteista lakiehdotuksen kannattajaa, että lapa olisi noussut pystyyn hyllytysehdotusta vastustamaan. Mitä tämä kertoo kansanedustajista? Koko järjestelmästä?

Näkemyksestäni paljastunee aika nopeasti, että en edes teeskentele tietäväni, miten eduskunnassa toimitaan. Tämän ja monien muiden tapausten perusteella järjenvastaisesti on aika vahva veikkaus. Jos hallituksen esityksen eteneminen perustuu herrasmiessopimukseen, jonka rikkomalla yksikin edustaja voi estää lain voimaantulon, meillä on ongelma. Jos kansakunnan ylimpien päättäjien kädet ovat niin sidotut, että yhden edustajan yllättävään sooloiluun ei kyetä reagoimaan, meillä on vähän isompi ongelma.

Tilanne kertoo osaltaan myös siitä, millaista teatteria eduskunnan toiminta on. Ilmeisesti tyypillinen asiainkulku tosiaan on, että puhemies juttelee mukavia tyhjälle salille, koputtelee välillä nuijaa ja lopulta todetaan kansan tahdon tapahtuneen. Jos luotetaan sanattomaan sopimukseen, että kukaan ei kaada hallituksen esitystä prosessikikkailulla, tehdään siitä sitten ihan oikea sopimus: jätetään tällaiset turhat manööverit pois ja käytetään sekin aika johonkin hyödylliseen.

Jos tätä teatteria kuitenkin halutaan jatkaa, niin... Ylen uutisessa Backman toteaa, että hallituspuolueet salipäivystävät viimeisissä istunnoissa, jotta vastaavaa ei enää pääse tapahtumaan. Minulla on parempi idea: mitäpä jos tekisitte työtänne ja olisitte siellä salissa niin kuin toimenkuvaan kuuluu.

P.S. Jäykkyyden ja herrasmiessopimusten valitulla linjalla jatketaan, kun puhemiehistö ei kutsu koolle ylimääräistä istuntoa lakialoitteen käsittelemiseksi. Olisihan se perin surkeaa, jos joutuisi tekemään töitä.

P.P.S. Twitterissä tiedettiin kertoa istuntosalin kokoonpanosta seuraavaa:

@sami_sundell Juho Eerola (ps) on kirjoittanut, että salissa olivat Rajamäki (sd), Eestilä (kok), Haapanen (vihr) ja 12 perussuomalaista.

— Joni Selkäinaho (@JMS87Finland) March 12, 2015

Puhutaan siis vaalikauden viimeisestä istuntoviikosta. Tekemistä kuulemma riittää, ja eduskunta pitääkin tällä viikolla kaksi ylimääräistä istuntoa lakiruuhkan purkamiseksi. Ja nyt ollaan tilanteessa, jossa lakia käsiteltäessä salissa on pari kourallista edustajia ja kokonaiset kaksi hallituspuolueiden edustajaa. Carl Haglundin (rkp) mukaan Eduskunnan uskottavuus on vaakalaudalla ja Rajamäen käyttäytyminen oli pettymys. Kyllä uskottavuus meni jo aikaa sitten, ja pettymyksen pitäisi olla paljon Rajamäen käytöstä laajempaa.

Demokratiaa (mutta vain tietyillä ehdoilla)

Helsingin Sanomissa kerrottiin viime viikolla ruotsalaisesta patsaskiistasta. Växjön kunnassa on pohdittu, onko asiallista pystyttää patsasta, jossa hurjistunut nainen näyttää lyövän jotakuta käsilaukulla.

Tarkemmin sanoen kyseinen hurjistunut nainen oli Danuta Danielsson, ja lyönnin kohteena oli uusnatsien mielenosoitukseen osallistunut kuulapää. Paikallinen keskustapoliitikko kyseenalaisti patsaan: En voi ottaa kontolleni sitä, että tämä nainen kohtaa eri tavalla ajattelevat ihmiset lyömäaseella, kättä pidemmällä.

Helsingin Sanomien uutinen oli hyvin patsasta puolustava, ja uutisen kirjoittanut Pirkko Kotirinta intoutui kirjoittamaan aiheesta myös lauantaiesseen. Essee keskittyy Danielssoniin henkilönä, mutta samalla se myös toistaa käsityksen Danielssonista siviilirohkeuden ikonina ja onnistuu vieläpä tekemään jonkinlaisen rinnastuksen presidentti Tarja Haloseen.

Ruotsalaista keskustapoliitikkoa syytettiin uutisessa kontekstin puutteesta, joten lainataan tähän hiukan kontekstia:

Mielenosoituksessa, josta valokuva otettiin, pieni joukko [Nordiska rikspartiet -] puolueen jäseniä osoitti mieltään kuolemanleirien puolesta.

Mielenosoitus sai puolalaissyntyisen Danuta Danielssonin (1948–1988) pois tolaltaan osittain epäilemättä siksi, että hänen äitinsä kärsi keskitysleireillä toisen maailmansodan aikana.

Tätä taustaa vasten ajatus siitä, että Danuta Danielsson olisi kohtaamassa eri tavalla ajattelevat ihmiset lyömäase kädessään tuntuu vähintäänkin oudolta.

Miten Danielssonin siviilirohkeus siis ilmeni? Kuvan ja kuvauksen perusteella hän kävi mielenosoitukseen osallistuneen uusnatsin kimppuun käyttäen kättä pidempää ja hyökkäämällä takaapäin. Uusnatsien esittämät ajatukset saattavat olla vastenmielisiä ja Danielssonilla erityisen vahva syy natsismin vastustamiseen, mutta kuvaus erilaisten ajatusten kohtaamisesta lyömäase kädessä vaikuttaa hyvinkin paikkansapitävältä.

Lainataan vielä esseetä:

Saa­ma­ni pa­lau­te oli sa­man­hen­kis­tä, veis­tos­ta tu­ke­vaa. To­sin eräs lu­ki­ja pa­hek­sui uu­tis­ta: On jok­seen­kin kä­sit­tä­mä­tön­tä, jos HS:n toi­mi­tus pi­tää täl­lais­ta po­liit­tis­ta vä­ki­val­taa ihan­noi­ta­va­na sen vä­häi­ses­tä mää­räs­tä huo­li­mat­ta. Kir­joit­ta­ja tul­kit­si yk­si­se­lit­tei­ses­ti, et­tä kä­si­lauk­ku on lyö­mäa­se.

Täl­lai­nen kir­joit­te­lu pu­dot­taa poh­jan täy­sin esim. Pri­de-kul­kuee­seen koh­dis­tu­van hy­vin tuo­mit­ta­van vä­ki­val­lan tuo­mit­se­mi­sel­ta, säh­kö­pos­ti jat­kui.

Teh­dään nyt he­ti sel­väk­si: En to­del­la­kaan puo­lus­ta vä­ki­val­taa. Mut­ta en myös­kään pi­dä kä­si­lauk­kua asee­na.

(En­kä myös­kään oi­kein ym­mär­rä kuo­le­man­lei­re­jä puo­lus­ta­van nat­si­mie­len­osoi­tuk­sen ja su­vait­se­vai­suut­ta puo­lus­ta­van Pri­de-mie­le­no­soi­tuk­sen rin­nas­ta­mis­ta.)

Lukijan palautteessa ei ole kyse mielenosoituksen aiheesta tai iskun mittakaavasta vaan periaatteesta: hyökkäyksestä lailliseen mielenosoitukseen osallistuvan marssijan kimppuun. Växjön uusnatsismi saattaa aiheuttaa inhoa, mutta ei sen silti pitäisi estää abstraktia ajattelua.

Jos tilanne olisi päinvastainen, Helsingin Sanomissa ei pohdittaisi, onko käsilaukku ase. Sitä ei myöskään pidettäisi väkivallan vastaisena symbolina, kuten patsaan tehnyt taiteilija Susanna Arwin muotoili. Tosiasia on, että Danielsson piti uusnatsien ajatuksia niin kauhistuttavina että päätti käydä fyysisesti sen esittäjien kimppuun. Se, että väkivalta sattui osumaan yhteiskunnallisesti hyväksyttävään kohteeseen, ei varsinaisesti muuta tilannetta: Danielssonin hyökkäyksen selittely ja sen glorifioiminen siviilirohkeudeksi on nimenomaan väkivallan puolustamista.

Olen eri mieltä kanssasi, mutta olen valmis kuolemaan sen puolesta, että sinulla on oikeus sanoa se.

Voltaire

Kyse ei ole uusnatseista. Kyse on siitä, että vapaassa, demokraattisessa yhteiskunnassa saa esittää myös epämiellyttäviä ajatuksia. Noam Chomskyn sanoin: Jos kannatat sananvapautta, se tarkoittaa erityisesti sananvapautta sinulle vastenmielisille näkökulmille.

Kyse on yleisestä kokoontumisoikeudesta, sananvapaudesta, poliittisen toiminnan ja henkilökohtaisen koskemattomuuden suojasta. Tällaisten asioiden luulisi olevan tärkeitä toimittajallekin, erityisesti viimeaikaisten Ranskan ja Tanskan iskujen jälkimainingeissa. Mutta niinhän se on, että tasa-arvoisessa yhteiskunnassakin toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

P.S. Växjön sankaroinnista tulee mieleen viime lokakuussa uutiskynnyksen ylittäneet Suomen Vastarintaliikkeen Helsingin katuja kiertäneet turvapartiot. Natsihtavan järjestön partioiden kimppuun kävi ainakin kertaalleen ylpeyttä uhkuvat antifasistit. En ihan keksi, miksi antifasistinen oman käden oikeus olisi hyväksyttävämpää kuin fasistinen.

P.P.S. Otsikko on lainaa Ismo Alangolta.

Jätteen määrä ja rikkinäinen puhelin

Eilispäivänä vietin pienimuotoista lepohetkeä Twitterissä, kun silmiini osui vihreiden varapuheenjohtaja Anne Blandin tweetti:

Jäte ei ole ongelma vaan raaka-aine. 98% kaupasta ostettu päätyy ½ v päästä kaatopaikalle. Siksi #kiertotalous #kestäväkehitys #kestävyys

— Anne Bland (@AnneBland) January 28, 2015

Intuitio väittäisi lukeman olevan uskomaton. Tämähän tarkoittaisi, että yli puoli vuotta kestävät kestokulutushyödykkeet – pääosin vaikkapa kaikki autot, huonekalut, viihde-elektroniikka, ... – biojäte ja kaikenlainen kierrätys muodostaisivat vain kaksi prosenttia siitä, mitä kotiin kuljetetaan. Niinpä lausahdin epäilyni ääneen, pyysin lähdettä ja tavallaan sainkin:

@sami_sundell @Luodetlahti Mulle annettiin tällainen rapsa lähteeksi: Sitran vastuullisuus - 20 esimerkkiä keskisuurista yrityksistä (2013).

— Anne Bland (@AnneBland) January 28, 2015

Tarkkaan ottaen julkaisun nimi on Strateginen vastuullisuus: 20 esimerkkiä keskisuurista yrityksistä, Sitran Demos Helsingiltä tilaama selvitys, jossa keskityttiin edelläkävijäyrityksiin, jotka ovat tehneet merkittäviä vastuullisuusvalintoja bisneslähtöisesti. Julkaisu on vapaasti ladattavissa.

Mitä tutkimuksessa sitten sanotaan kaatopaikalle päätyvästä tavarasta? Tutkimuksen puolesta ei yhtään mitään: raportti kertoo tarinoita vastuullisuudesta eri muodoissa esimerkiksi globaalina kilpailutekijänä. Kaatopaikat kuitenkin esiintyvät julkaisussa, sillä yksi yrityksistä, ZenRobotics, kehittää tekoälykästä jätteenkäsittelyjärjestelmää. Sieltä löytyy myös lainauksen lähde:

Maailman raaka-ainepulaa harva asiantuntija kyseenalaistaa. Joitain metalleja, kuten kromia ja platinaa löytyy nykyään erittäin niukasti ja niiden hinta on noussut 2000-luvun aikana moninkertaiseksi. Ongelmaan on puututtu kehittämällä entistä vähemmän raaka-aineita tarvitsevia tuotteita – saadaan aikaiseksi enemmän vähemmällä. 98 prosenttia siitä, mitä kaupasta ostetaan joutuu puolen vuoden kuluessa kaatopaikalle, [Jufo] Peltomaa sanoo. Poimitaan nyt hyvänen aika ne hyvät tavarat sieltä pois!

ZenRoboticsin toiminta perustuu siihen, että tuotteen arvoketjun mielletään jatkuvan jätteenkäsittelyyn ja tehdään ketjun loppupäästä yhtä tehokas kuin alkupäästä.

Kyse on siis ZenRoboticsin markkinointiväittämästä.

Alkulähteille

Peltomaan lausahdus löytyy myös ZenRoboticsin omilta sivuilta, jossa sille on annettu lähde: Paul Hawkenin, Amory Lovinsin ja L. Hunter Lovinsin kirja Natural Capitalism.

Natural Capitalism on siitä mukava teos, että se on vapaasti ladattavissa verkossa. Mikäli oikein selailin, aiheen kannalta olennainen osuus on neljäs luku, Making the World (PDF), jossa sanotaan seuraavasti:

In short, the whole concept of industry’s dependence on ever faster once-through flow of materials from depletion to pollution is turning from a hallmark of progress into a nagging signal of uncompetitiveness. [...] only one percent of the total North American materials flow ends up in, and is still being used within, products six months after their sale. That roughly one percent materials efficiency is looking more and more like a vast business opportunity.

Kirjassa ei siis puhuta pelkästään kotiin kannetusta, vaan kyse on tuotteiden koko elinkaaresta alkaen raaka-aineiden hankinnasta. Toisin sanoen: kun ostat iPhonen, itse puhelin saattaa olla käytössä vuosia, mutta jäteprosentti on hurja, koska siihen lasketaan mukaan myös vaikkapa lantaanikaivoksen hukkakivi, kuljetuskaluston pakokaasut sekä jätteeksi päätyvä pakkausmateriaali. Tällä matematiikalla vain yksi prosentti kaikesta materiaalista päättyy lopputuotteisiin.

Näin siis 15 vuotta sitten julkaistussa kirjassa esitetty väite päätyi ensin markkinointimateriaaliin ja sai sitten Sitran sädekehän. Samalla väitteen kohde vaihtui tuotantoketjun hukkamateriaalista yksittäisten kuluttajien kotitalousjätteeksi, ja loppusijoituspaikkakin yleisestä luontoon päästämisestä kaatopaikaksi.

Kierrätys on kannatettava asia, jätteiden hyötykäyttö peijoonin loistava ja tarpeellinen tavoite, ZenRobotics kunnianhimoinen firma ja Twitter hankala media. Siitä huolimatta olisi kivaa, jos hyviä asioita pyrittäisiin edistämään iskulauseilla, jotka pitävät paikkansa.

P.S. Pitääkö kirjan väite paikkaansa? Ei mitään käryä; kirjassa tuolle ei ole merkitty lähdettä, enkä pienellä googlellakaan tuollaisia lukemia löytänyt. World Resources Instituten Material Flows in The United States: A Physical Accounting of the U.S. Industrial Economy (PDF) arvioi materiaalikulutusta tietyillä teollisuuden aloilla ja aineilla. Sen mukaan vuonna 2000 Yhdysvaltain kokonaismateriaalikulutus oli noin 23,7 miljardia tonnia ja jätettä muodostui kaikkiaan 18,5 miljardia tonnia. Luvut ovat valtavia eikä kyseessä varmasti ole koko totuus, mutta ollaan kuitenkin suhteellisen kaukana yhden prosentin hyötysuhteesta.