Ei ruutuaikaa rokotevastaisuudelle

Yleisradio jatkaa viime aikoina kiusalliseksi käyneellä linjallaan erilaisten vaihtoehtonäkemysten esittämisessä. Torstaina esitetyssä A-Talk-ohjelmassa keskusteltiin rokotuksista, ja studiossa olikin mukavasti asiantuntemusta: THL:n rokoteosaston johtaja Terhi Kilpi sekä rokotetutkimuskeskuksen johtaja Timo Vesikari. Taustaa ja inhimillistä hätää ohjelmaan toi rokotetutkimukseen osallistuneen, sairaan lapsen isä Mika Illi. Lisäksi studiossa istui myös lääkäri-homeopaatti Liisa Sulkakoski.

Sulkakosken näkemys rokotteista on suoraviivainen: hänen mukaansa varsinkaan pieniä lapsia ei pitäisi rokottaa lainkaan. Rokote kuulemma sisältää liikaa tauti-informaatiota pienelle keholle. Lisäksi se ei edes tuota immuniteettia, vaan immuniteetti on luonnostaan jokaisella lapsella heti syntymästä.

Ohjelmassa ei sen tarkemmin käsitelty, miten Sulkakoski selittää esimerkiksi lapsikuolleisuuden putoamisen nykyisiin lukemiin – vielä 1930-luvun lopussa lapsikuolleisuus huiteli Suomessa kymmenen prosentin tuntumassa. Tuberkuloosi, kurkkumätä, tuhkarokko, sikotauti, polio... Koko joukko kansallisen rokotusohjelman piiriin kuuluvia tauteja on onnistuttu käytännössä hävittämään maastamme. Tunnetuimpana isorokko on kadonnut koko maailmasta, vaikka vielä 1967 siihen kuoli WHO:n arvion mukaan kaksi miljoonaa ihmistä.

Sulkakosken mukaan lapset eivät ihan niin vain kuole tuhkarokkoon. Näin toki onkin: tuhkarokko ei ole kovin tappava. Se on kuitenkin erittäin helposti tarttuva ja tuo mukanaan ikäviä oheistauteja. Oikein huonolla tuurilla voi kalmakin korjata: vuonna 2010 Euroopassa oli noin 30 000 tuhkarokkotapausta, joiden seurauksena kuoli 21 lasta (pdf).

Ennen massarokotuksia tuhkarokon sairastivat Suomessa käytännössä kaikki lapset, nykyään sairastuneita on muutamia vuodessa. Laihojen vuosien jälkeen tuhkarokkotapauksien määrä on parina viime vuonna kuitenkin lähtenyt nousuun. Sairastuneet ovat pääosin olleet rokottamattomia.

Mika Illin lapsi puolestaan osallistui pneumokokkitutkimukseen ja sairastui. Tästä hän veti omat johtopäätöksensä – yhteyttä rokotteen ja sairastumisen välillä kun ei ole osoitettu – ja on nyt jättänyt nuoremman poikansa rokottamatta. Illin onneksi suomalainen rokotusohjelma todennäköisesti suojaa myös nuorempaa poikaa: kun rokotekattavuus on riittävän suuri, ei taudeille riitä levittäjiä, joten myös rokottamatta jääneet lapset ovat suojassa. Yllätyksiä saattaa tulla esimerkiksi ulkomaan matkoilla.

Kyllä, joskus rokotteilla on sivuvaikutuksia. Kyllä, ne voivat olla penteleen ikäviä. Vakavat sivuvaikutukset ovat harvinaisia, mutta omalle kohdalle osuessa se ei tietenkään lohduta. Asiaa on kuitenkin syytä tarkastella hiukan laajemmin, tilastojen ja todennäköisyyksien pohjalta. Yhteisötasolla sivuvaikutukset, yksittäiset vakavatkin sellaiset, ovat huomattavasti pienempi haitta kuin toistuvat epidemiat ja niiden jälkiseuraukset.

Sulkakoski kertoo potilaistaan mutta ei kykene arvioimaan rokotteiden vaikutusta kokonaisuutena. Illi pui oman poikansa tapausta, mutta sekään ei kerro mitään rokotteiden yleisestä järkevyydestä. Todellisuudessa nämä tapaukset eivät kerro mitään edes itsestään, sillä kuten asiantuntijat ohjelmassakin moneen kertaan totesivat, ajallinen läheisyys ei tarkoita syy-yhteyttä. Rokotteen ottaminen on mieleenpainuva tapahtuma, mutta se ei tee siitä syyllistä kaikkeen sen jälkeen tapahtuvaan.

Sulkakosken lisäksi Illi on saanut tuekseen myös kirurgi Taija Sompin; Somppi on kirjoittanut Illille todistuksen, jonka mukaan pojan sairaus johtuu rokotteesta. Lastenlääkärit, neurologit ja rokoteasiantuntijat eivät siis ole löytäneet pojan oireille syytä, mutta tämä ei estä verisuonikirurgia määrittelemästä syyksi rokotetta.

THL:n Kilpi myöntää, että tutkija ei voi sataprosenttista varmuutta antaa. Rokotteiden vastustajilla ei ole tätä ongelmaa: Sulkakosken mukaan yksikin kuollut lapsi on liikaa, joten rokottaminen pitäisi lopettaa. Ilmeisesti mitään ongelmaa ei ole, jos lapset sairastuvat rokotteiden estämiin tauteihin.

Ohjelman lopussa päästiin vielä vääntämään salaliittoteoriaa THL:n salaisesta tutkimuksesta ja nostateltiin vähän herravihaa kaivamalla verotiedoista rokotetutkimuskeskuksen johtajan vuosipalkka. Homeopaatin palkkaakin sentään kysyttiin, mutta vastausta ei saatu, eikä toimittaja sitä vaatinut.

Kaiken kaikkiaan koko A-Talkin asetelma oli nyrjähtänyt, kun tavoitteena tuntui olevan lähinnä virallisen tiedon kyseenalaistaminen. Toimittaja Päivärinta kyseenalaisti rokotteiden turvallisuuden ja tutkimuksen pätevyyden, rokotevastaiset vieraat taas saivat huoletta esittää väitteitään ilman sen suurempaa kyseenalaistamista tai faktojen vaatimista. Kilpi ja Vesikari esiintyivät asiallisesti ja painokkaasti, mutta se ei tahdo riittää, kun vastapuoli saa pidikkeettä ratsastaa vanhempien peloilla.

P.S. Walesissa muuten orastaa parhaillaan tuhkarokkoepidemia. Paholaisen asianajaja tietää kertoa, että siellä paikalliset homeopaatit ovat ottaneet kantaa rokotteiden puolesta.

P.P.S. Hups! Sanasokeus iski ja homeopaatin nimi lipsahti väärin. Sulkakorvet korjattu Sulkakoskeksi. Pahoittelut.

Kyllä kansanedustaja tietää

Veikko Vennamon tunnuslause vanhoina hyvinä aikoina oli: "Kyllä kansa tietää". Kansalaisaloitekeskustelussa on käynyt ilmi, että eduskunnan mielestä ei tiedä. Viime aikoina on entistä selvemmin käynyt ilmi, että tietämättömien joukkoon ovat liittyneet myös asiantuntijat.

Helsingin Sanomat kertoi alkukuusta, että maa- ja metsätalousministeriö valitsee mieleisensä tiedon. Erimielisyyttä on koko nipusta asioita alkaen suurpedoista ja päätyen mehiläismyrkkyihin.

MMM ei tietenkään ole ainut. Sosiaali- ja terveysministeriö on viime viikkoina heitellyt ilmaan erilaisia ehdotuksia alkoholimainonnan kiristämisestä. Panimoliiton rummutus oluen puolesta ei ole mikään yllätys, mutta nykyiset suunnitelmat ovat saaneet muutkin älähtämään: huhtikuun alussa Aalto-yliopiston professorit kritisoivat ministeriön suunnitelmia ja pitävät sen toimintaa edesvastuuttomana.

Oikeusministeriö puolestaan järjesti marraskuussa seminaarin, jossa käsiteltiin Ruotsin kokemuksia seksin ostokiellosta. Seminaari oli siinä määrin tasapuolinen, että se nostatti mielenosoituksen, ja Pro-tukipiste päätyi järjestämään oman seminaarinsa. Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson on kuitenkin päättänyt ajaa seksin oston täyskieltoa, joten hän on valmis turvautumaan jopa asiantuntija-apuun: oikeusministeriö on tilannut aiheesta tutkimuksen täyskieltoa kannattavalta tutkijalta.

Ben Zyskowicz ärähti taannoin pakkokeinolakia pohdittaessa, että ihmisoikeusasiantuntijat elävän norsunluutorneissa. Ihmisoikeudet ovatkin sen verran vakava asia, että niiden polkeminen on syytä tehdä vahvalla fiilispohjalla.

Hallituksen sote-ehdotusta kritisoitiin maaliskuun lopussa kovalla kädellä asiantuntijoiden sivuuttamisesta. Selvitystyöryhmän puheenjohtaja Päivi Sillanaukee arvioi tuolloin, että hallitus on tekemässä isoa uudistusta ilman asiantuntijavalmistelua. Ongelma ratkaistiin näppärästi nimittämällä lakia valmistelevaan työryhmään uusi päällikkö.

Jo surullisen kuuluisaan osinkoverouudistukseen valtiovarainministeriö tarjosi useita vaihtoehtoja, mutta hallitus päätyi sekoittamaan oman keitoksensa – ja siitähän tuli todella hyvä. Asiantuntijat haukkuvat, mutta karavaani kulkee.

Nyt alkuviikko on saatu ihastella kalastuksesta käytävää köydenvetoa. Ratkaisuja on onneksi helppo tehdä, sillä maa- ja metsätalousministeri Jari Koskisen mukaan tyhmempikin näkee asiantuntijoiden olevan väärässä. Ministeriö onkin jo mittavilla tutkimuksillaan onnistunut selvittämään, että lohet eivät käy äänestämässä.

Kansalaisia ja aloitteita

Kuluva viikko on ollut kansalaisaktivismin juhlaa. 19.3. käynnistyi kansalaisaloite tasa-arvoisen avioliittolain puolesta. Tahdon 2013 on ollut heti alkumetreiltä niin vahva liike, että kansalaisaloitteelta vaadittavat 50 000 allekirjoitusta kertyi jo ennen kuin varsinainen keräystapahtuma pääsi vauhtiin.

Tasa-arvoista avioliittolakiahan yritettiin rustata myös eduskunnassa. 76 edustajan allekirjoittama aloite lojui ensin vuoden odottamassa käsittelyyn pääsyä. Helmikuussa lakivaliokunta puheenjohtajansa Anne Holmlundin johdolla päätyi viimein poistamaan aloitteen päiväjärjestyksestä.

Samaan aikaan toisaalla... Tai itse asiassa täsmälleen samassa paikassa, kerättiin nimiä toiseen, hiukan eri tyyliseen lakialoitteeseen. Eduskunta nimittäin vaatii tarkkailuhaalareita takaisin vankiloihin. Eduskunnan oikeusasiamies kielsi haalarien käytön, mutta ilmeisesti vankiloiden huumeongelma on niin polttava, että haalareiden palauttaminen ansaitsee yli sadan edustajan tuen ja kiireellisen lakikäsittelyn. Tasa-arvoinen avioliittolaki joutaa odottaa.

Odottaa saa myös turkistarhauksen kieltoa vaativa kansalaisaloite. Eduskunnalle yhdenkin kansalaisaloitteen onnistuminen tuli niin suurena yllätyksenä, että eduskuntaryhmät joutuvat sulattelemaan asiaa kuukauden verran. Lakia säätäessä aloitteen ajateltiin rinnastuvan merkittävään, yli sadan edustajan kannattamaan lakialoitteeseen – vaikkapa nyt sellaiseen kuin vankien haalarit – mutta nyt asiaa on ilmeisesti pakko miettiä uudestaan.

Holmlund valitteleekin Aamulehden haastattelussa, kuinka kansalaisaloitteet saattavat olla jopa hallitusohjelman vastaisia. Eduskunnan pääsihteeri Seppo Tiitinen puolestaan oli huolissaan siitä, että kansalaisaloitteet saattavat syrjäyttää eduskunnan tahdon.

Näin tosiaan voi olla, sehän kansalaisaloitteessa on ajatuksena. Politiikka on kompromissien tekemistä, ja joskus se johtaa siihen, että edes kansan enemmistön kannattamat muutokset eivät mene läpi: lehmänkauppojen ristivirtaus vain on liian väkevä. Kansalaisaloitteella ihmiset voivat ilmaista, että puuhastelun aika on ohi: tärkeälle asialle pitäisi oikeasti tehdä jotain.

Tekijän ja kokijan oikeus

Kansalaisaloitepalvelun toiseksi suosituin aloite on aloite tekijänoikeuslain korjaamiseksi. Se on maltillinen yritys tasoittaa nykyisen lain pahimpia epäkohtia.

Kahden kuukauden aikana, ja osittain avioliittolakialoitteen avustamana, aloite on saanut kasaan noin puolet tarvittavasta allekirjoitusmäärästä. Nimien kertymistahti on kuitenkin hiipumaan päin, joten aloite tarvitsisi ehdottomasti lisää näkyvyyttä. Provosoivat mainokset eivät riitä takomaan asiaa suuren yleisön tietoisuuteen, kun sanoja tarvittaisiin enemmän kuin lakanaan mahtuu.

Tavallaan tämä kertoo hyvää suomalaisista. Tasa-arvoinen avioliittolaki koskee kansan selvää vähemmistöä; pääosa populaatiosta pääsee naimisiin nykyiselläkin lailla. Ihmiset ovat kuitenkin täysin rinnoin mukana kannattamassa aloitetta ja levittämässä sanomaa. Tekijänoikeuslain muutos puolestaan koskettaisi suurta osaa kansalaisista: oikeuspoliittisen tutkimuskeskuksen mukaan 71 prosenttia nuorista on ladannut laitonta materiaalia verkosta, mikä nykylailla voi tarkoittaa kahta vuotta vankeutta. Itsekkäistä näkökohdista siis ihmisten pitäisi rynnätä ennemmin tekijänoikeus- kuin avioliittoaloitteen taakse.

Oma teesini on, että ihmiset osaavat samaistua rakastuneeseen mutta eivät piraattiin. Toinen merkittävä tekijä on, että avioliittolaki on konkreettinen: se estää tälläkin hetkellä ihmisiä avioitumasta rakastamansa ihmisen kanssa. Tekijänoikeuslaki puolestaan käsittelee abstraktia asiaa, jonka seurauksia eivät välttämättä koskaan konkretisoidu – jos ei sitten oven taakse ilmesty mustapukuinen mies 600 euron tai huonommalla tuurilla 400 000 euron korvausvaatimuksen kera.

Vaan jos kansalaisaloitteet kertovat hyvää kansasta, mitä aloitteet kertovat kansanedustajista? Avioliiton vapauttaminen tuntuu hankalalta, tekijänoikeuslaki sorsii rivikansalaisia, ja vankien perusoikeuksia halutaan rajoittaa entisestään. Tähän rintamaan sopii hyvin, että Ben Zyskowicz kuvaa ihmisoikeusasiantuntijat norsunluutorneissaan oleviksi akateemisiksi mietiskelijöiksi. Kansanedustajat näyttävät istuvan poteroissa, joissa ei asiantuntijoita tai kansaa kaivata.

P.S. Tasa-arvoisen avioliittolain yli 130 000 allekirjoitusta tekevät siitä jo nyt suositumman kuin kaksi pienintä hallituspuoluetta viime vaaleissa.

P.P.S. Tekijänoikeuslakialoite ei vaadi vapaata kopiointia. Sen sijaan kaivataan myös kuluttajan näkökulmaa, kohtuullisempia rangaistuksia, ja lain päivittämistä paremmin nykyteknologiaan sopivaksi. Euroopan komission tutkimuksessa muuten todettiin, että piratismi ei näytä vähentävän musiikin myyntiä. Mahdollisesti jopa päinvastoin.

P.P.P.S. Vankien tarkkailuhaalarit odottavat käsittelyä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa. Tuomiota odotellessa.

P.P.P.P.S Muokkasin leipätekstin viimeistä lausetta. Kirottua.

Pilatun maidon paluu

Yle esitti pari viikkoa sitten Silminnäkijä -sarjassaan dokumentin Pilattu maito. Kommentoin esitystä jo silloin lyhyesti. Dokumentin toimittaneen Noora Shinglerin blogissa keskustelu on kuitenkin jatkunut kiivaana, joten ajattelin keräillä omia kommenttejani ihan erilliseen kirjoitukseen.

Ohjelmassa ei juuri tutkimustuloksista puhuttu: käytännössä ainoa tutkimus, johon viitattiin, oli Valion tutkimus, jota kuvattiin surkeaksi. Kemikaalicocktailin mukaan on pöyristyttävää, että tämän tason potentiaalista terveyshaittaa on tutkittu Suomessa vain yhden tutkimuksen verran ja vieläpä todella ylimalkaisesti – ja silti tutkimukseen vedotaan pätevänä, tieteellisenä sellaisena.

Nyt vain pääsi käymään niin, että tutkimuksia on enemmän kuin yksi. Alkuun pääsee vaikkapa metsästämällä Helsingin Yliopiston opinnäytetietokannasta papereita sopivilla hakusanoilla – "milk hypersensitivity" on aika hyvä alku.

Kovin pitkälle ei tarvitse kaivaa, kun vastaan tulee Laura Paajasen väitöskirja. Väitös on merkityksellinen siksi, että se koostuu kuudesta maitoyliherkkyyttä koskevasta tutkimuksesta, joista ensimmäinen on tuo sama, johon Silminnäkijässä viitataan. Tutkimuksia löytyy siis useita jopa samalta tekijältä, ja kolme noista kuudesta tutkimuksesta koskee juuri homogenoinnin vaikutuksia. Listaa selaamalla löytyy nippu muitakin maitoyliherkkyystutkimuksia.

Valion tutkimus

Tutkimusta on siis tehty laajemminkin, mutta keskitytään siitä huolimatta tuohon Silminnäkijän silmätikuksi ottamaan julkaisuun. Jälleen Shingleriä lainaten:

Se ei ole pätevä tutkimus siksi, että Valio ei valvonut testiryhmän ruokailuja, vaan luotti ihmisten omaan sanaan siitä, mitä ovat pistäneet suuhunsa. Pelkästään se, että joi testimaitoa on yksi juttu. Toinen on se, kuinka tarkkana kukin testiryhmäläinen oli kaiken sen kanssa, mitä söi töissä, juhlissa jne. Homogenoitua maitoa ei saisi saada mistään elintarvikkeesta edes pieniä määriä silloin, kun halutaan oikeasti tietää, vaikuttaako maitolaadun vaihto vai ei. 40 testiryhmäläisestä ei voida olla täysin varmoja, mitä he söivät ja paljonko, koska tutkimusta ei tehty valvotuissa olosuhteissa. Lisäksi maitolaatujen vaihto oli niin tiheää, että koehenkilöiden oireet eivät ehtineet parantua välissä.

Tutkimus eteni osapuilleen näin:

1. Otetaan 44 henkilöä, joille homogenoitu maito on aiheuttanut vatsaongelmia ja homogenoimaton ei.
2. Henkilöitä seurataan seitsemän päivän ajan.
3. Koehenkilöt juovat viiden päivän ajan testimaitoa, 4dl päivässä.
4. Yhdeksän päivän tauko.
5. Toinen viiden päivän maitosessio, 4dl päivässä toista testimaitoa.
6. Kootaan tulokset ja ihmetellään.

Valio ei tosiaan valvonut testiryhmän ruokailuja. Selän takana ei ollut intendenttiä eivätkä osallistujat majailleet suljetulla osastolla, vaan testiryhmäläiset raportoivat päivittäin niin ruokavaliostaan kuin mahdollisista oireista ja suolen liikkeistä. Maito ja terveys tietää kertoa, että koeaikana noudatettiin lähes maidotonta dieettiä, mutta sen tarkempaa speksiä minulla ei valitettavasti ole saatavilla.

Mietitään siis hetki lähtötilannetta. Tutkimukseen osallistui 44 henkilöä, jotka oman ilmoituksensa mukaan sietävät paremmin homogenoimatonta kuin homogenoitua maitoa; puhutaan siis ihmisistä, jotka ovat tunnistaneet ongelman ja löytäneet siihen ratkaisun. Miksi ihmeessä nuo ihmiset lähtisivät tutkimuksen aikana kittaamaan prosessoitua maitoa ihan vain pakkaa sekoittaakseen?

Jos nyt unohdetaan se, mitä tapahtui testijärjestelyn ulkopuolella, lopputulos oli kuitenkin seuraavanlainen: kummallakin viiden päivän testimaitojaksolla kaikkien koehenkilöiden oireet lisääntyivät, jälkimmäisellä jaksolla enemmän kuin ensimmäisellä.

Merkittävää tässä kohtaa on se, että oireet lisääntyivät riippumatta siitä, mitä maitoa juotiin.
Heti ensimmäisellä testijaksolla puolet koehenkilöistä – oman todistuksensa mukaan homogenoimatonta maitoa sietävistä – joivat homogenoimatonta testimaitoa ja voivat huonosti. Toinen puoli joi tavallista kaupan maitoa... ja voi ihan yhtä huonosti. Eroa homogenoidun ja homogenoimattoman maidon välillä ei todettu.

Nooran mukaan yhdeksän päivän tauko maitotestien välissä ei ole riittävä, vaan testijaksojen vaikutukset sekoittuivat toisiinsa. Voi olla, mutta pidän hivenen epätodennäköisenä, että jälkimmäisen jakson juomingit suuremmin pääsivät vaikuttamaan ensimmäiseen testijaksoon.

Lisäksi on huomattava, että koehenkilöiden oman todistuksen mukaan aika oli vallan riittävä: iho-oireita lukuunottamatta maidon aiheuttamat oireet katosivat koehenkilöiltä vuorokauden kuluessa maidon nauttimisesta. Tutkimuksen oireseurannan mukaan yhdeksän päivän väliajalla koehenkilöiden kokemat oireet putosivat samalle tasolle kuin ennen ensimmäistä maitojaksoa. Tutkija itse muuten esittää hypoteesin siitä, mistä ilmiö saattaa johtua; kannattaa lukea.

Entäpä Raija Tukkinen, eräs Silminnäkijän vieraista ja maitotutkimuksen koehenkilöistä? Nooran mukaan hänen oireensa yltyivät niin pahoiksi, että hän joutui keskeyttämään testin. Perin ikävää, mutta niin kävi kahdelle muullekin testiryhmäläiselle. Kahdelle näistä kolmesta oireet aiheutti homogenoitu maito, yhdelle homogenoimaton.

Totta kai tutkimus voisi olla paremmin tehty. Koehenkilöitä voisi olla enemmän, seuranta-aika pidempi ja kontrolli tarkempaa. Testijärjestelykin voisi olla aukottomampi. Kovin mielelläni myös näkisin tarkempaa dataa, mutta valitettavasti alkuperäinen tutkimus on maksumuurin takana. Väitöksessä viitataan tutkimuksiin, joissa koe-eläimillä on havaittu eroja homogenoidun ja homogenoimattoman maidon välillä, joten olisi mielenkiintoista löytää samat erot myös ihmisellä.

Tutkimuksen ja teollisuuden suhteita voi ja pitääkin nostaa esille, mutta valitettavasti tilanne on se, että yliopistoissa joudutaan yhä enemmän luottamaan ulkopuoliseen rahoitukseen. Lähtökohtaisesti kuitenkin aika moni tutkija olisi peijoonin mielissään jos pystyisi todistamaan valtavirran näkemyksen vääräksi. Silminnäkijässä mainittu tutkimus ei siinä onnistunut, ei myöskään saman väitöskirjan toinen, hiukan erilaisella asetelmalla toteutettu homogenointitutkimus. Väitöksessä viitataan myös muutamiin aiempiin tutkimuksiin, joissa niissäkin on vedetty vesiperä; toistaiseksi tulokset ovat siis sangen johdonmukaisia. Tutkimuksen laadussa voi olla kritisoitavaa, mutta perusteeksi ei riitä pelkästään se, että sen tulos ei ollut lukijalle mieluinen.

Tutkimus vastaan kokemus

Silminnäkijän ja Kemikaalicocktailin artikkelien yhtenä juonteena ovat mainitun Tukkisen kokemukset Karjalohjan terveyskeskuksessa. Terveydenhoitajana toimiessaan hän omin käsin johdatti kymmeniä ihmisiä homogenoimattoman maidon pariin, hyvin tuloksin.

Nyt on kuitenkin valittaen todettava, että kyseessä on kertomus, ei tutkimus. Ihmisten kokemukset saattavat olla tosia ja Tukkisen yhteenveto tilanteesta kohdallaan, mutta se ei tarkoita, että edes näille vaivoistaan parantuneille ongelman ratkaisu oli homogenoimaton maito. Plasebo-vaikutus on vahva, ja ihmismieli on loistava löytämään syy-seuraussuhteita sieltäkin, missä niitä ei ole. Sen paremmin maallikot, terveydenhoitohenkilökunta kuin tutkijatkaan eivät ole näille ilmiöille immuuneja.

Otetaan siis esimerkki lääketieteestä. 1930-luvulta 1950-luvulle asti sepelvaltimotautia hoidettiin leikkauksella, jossa joitakin verisuonia sidottiin umpeen. Teoria oli, että sulkemalla suonia veri löytäisi vaihtoehtoisia reittejä sydänlihakseen ja sydämen hapensaanti paranee. Potilaiden kokemukset olivat loistavia: eräässä tutkimuksessa 73 prosenttia potilaista sai merkittävää hyötyä leikkauksesta.

No miksi sitten näin tehokas hoitotapa lopetettiin? Siksi, että samaisessa tutkimuksessa toista potilasryhmää hoidettiin leikkauksella, jossa rintakehä avattiin ja suljettiin saman tien. Ei siis operaatioita verisuonille, lopputuloksena vain arpi rintakehässä. Näistä potilaista 83 prosenttia sai leikkauksesta hyötyä.

Toisin sanoen: ihmisillä on kokemuksia, ja ne voivat olla hyvinkin todellisia. Ne eivät kuitenkaan ole luotettavia, eivätkä niiden syyt ole yksiselitteisiä. Tieteellisessä menetelmässä muodostetaan hypoteeseja ja vahvistetaan teorioita systemaattisilla havainnoilla ja toistettavilla kokeilla. Yksittäiset kokemukset eivät ole kumpaakaan.

Joillekin saattaa olla fysiikan tunneilta tuttu lausahdus, että havainnointi muuttaa myös kohdetta, ja sama pätee myös lääke- ja ravitsemustieteessä. Tätä yritetään kampittaa käyttämällä kaksoissokkokoetta. Käyttäjätodistukset puolestaan ovat vaihtoehtohoitojen ja Ostos-TV:n vakiotavaraa. Paajasen maitotestit muuten olivat kaksoissokkokokeita.

Asenteellisuus

Kun tutkimuskritiikistä kyseltiin perusteita ja lisätietoa, vastaus oli useamman kerran jotain tällaista:

Jos haluat lisää tietoa, osaa Raija Tukkinen vastata hyvin seikkaperäisesti. Hän oli yksi tutkimuksessa mukana olleista.

Ei kiitos. En halua haastatella Raija Tukkista, hän pääsi ääneen jo Silminnäkijässä. Sen sijaan haluaisin kuulla ihmistä, joka olisi tehnyt alalla tutkimusta.

Valitettavasti tämä ei kuulu Silminnäkijän konseptiin, sillä Shinglerin mukaan Silminnäkijä ei halua ruutuun tutkijoita, poliitikkoja tms. vaan ihmisiä, jotka kokevat ja kertovat. Sen sijaan kameran eteen marssitettiin raakamaidon tuottaja, myyjä ja nippu juojia. Syystä tai toisesta myös lääkäri Olli Sovijärvi sopi Silminnäkijän formaattiin puhumaan homogenoimattoman maidon puolesta.

Lopputulos näkyy niin Kemikaalicocktailin kuin Ylen sivujenkin kommenteissa. Jo ennestään kaupan maitoa epäilleet saavat vahvistusta uskolleen, ja vastaavasti skeptisesti asiaan suhtautuneet ovat entistä skeptisempiä, koska ohjelma ei edes yrittänyt olla tasapuolinen. Jos väitteille ei esitetä perusteita eikä ruutuun uskalleta päästää edes tutkijaa, saati suoraa epäilijää, kuinka luotettavana ohjelmaa voi pitää?

Päivitys: Hups, olinpa sitkeästi kirjoittanut Nooran sukunimen useampaan kertaan väärin. Pahoitteluni.

Myrkyllinen maito ja näytön puute

Ylen Silminnäkijä kertoi tänään (Valion) pilaamasta maidosta. Ja voi pojat, että se on myrkkyä, laktoosi-intoleranteista pääsee ilmaa pihalle ihan vain maitoteollisuuden takia.

Ohjelma tarttuu sinällään ihan oikeaan ongelmaan: maitoa käytetään Suomessa paljon, mutta samalla maito aiheuttaa yhä useammalle ihmiselle erilaisia vaivoja. Toisaalta maailmanlaajuisesti laktoosi-intoleranssi on normi, ei poikkeus, joten monessa muussa maassa ei ole edes vastaavaa maitokulttuuria.

Silminnäkijän suurin ongelma oli, että siinä esitettiin nippu teorioita mutta vähän näyttöä. Ainut mainittu tutkimus oli Valion tekemä ja tyrmäsi yhden ehdotetuista teorioista. Ruutuun ei marssitettu elintarviketutkijoita, ei biologeja, biokemistejä, ravitsemustieteilijöitä tai edes Valion tutkimuspuolen henkilöitä. Yksi lääkäri joukkoon mahtui - paleoravinnon puolesta hehkuttava Olli Sovijärvi. Raakamaitotietoutta pääsi kyllä jakelemaan niin tinkimaidon tuottaja kuin sen myyjäkin.

Ohjelmassa tehtiin myös testi, jossa kuusi ongelmaista joi raakamaitoa ja lopussa kysyttiin kommentteja. Loppupäätelmä oli, että "raakamaito sopi kaikille". Tämä siitä huolimatta, että kaksi ensimmäistä sanoi vatsan kipristelleen ja kurisseen. Yksi joi maitoa lorauksen kahvissa, toinen pari lasillista, kaikki tietenkin tiesivät juovansa raakamaitoa. Kaksoissokkotestit ja seuranta, kuka niitä kaipaa!

Tämän näytön perusteella päädyttiin sitten vaatimaan Valion teknologiajohtajalta homogenoinnin lopettamista. Teknologiajohtalla tuntui olevan vaikeuksia vastata kysymykseen, mutta eipä sitä voi varsinaisesti ihmeenä pitää. "Minulla on teoria, jolle ei ole vahvaa pohjaa mutta jonka tyrmäävän tutkimuksen te olette tehneet. Kuluttajat ovat vihaisia ja ostavat kalliimpia tuotteita, miksi ette lopeta homogenointia?" Niin, miksipä ei.

Maidon käsittelyssä voi ihan oikeasti olla ongelmia. Esimerkiksi mainittu Sovijärvi on kirjoittanut maidon pitkästikin. Laura Paajanen on päätynyt väitöstutkimuksessaan tulokseen, että homogenoinnilla ei olisi vaikutusta. Yle listaa aiheeseen liittyviä linkkejä lisätietosivullaan, mutta lisää tutkimusta epäilemättä tarvitaan.

Sitä lisätutkimusta odotellessa olisi toivottavaa, että edes noista nykyisistä tutkimuksista kerrottaisiin jotain, ja saataisiin ruutuun pari asiantuntijaa arvioimaan esitettyjä väitteitä. Yksittäisten ihmisten kokemukset ovat toki heille itselleen arvokkaita, ja jokainen ohjelman katsoja saa karsia ruokavaliotaan ihan niin paljon kuin haluaa. Tieteellisellä pohjalla toiminta ei kuitenkaan tuolloin ole.

Kansallinen musiikkimaku

Radio Aalto äänestytti ihmisillä viime vuodenvaihteessa listan parhaista kappaleista. 365 kappaleen mittaista listausta käytiin läpi päivittäin, ja loppuhuipennukseen päästiin uudenvuoden aattona.

Vuonna 1995 puolestaan silloinen Radiomafia listasi 500 maailman kaikkien aikojen parasta kappaletta. Tuolloinkin äänestyksen lopputulos oli suuren mielenkiinnon kohde. Näin 17 vuoden jälkeen lienee hyvä hetki tarkastella, miten kansan maku on muuttunut.

Aloitetaan helposti Top-10-listauksilla.

Radio Aalto 365 parasta biisiä 2012

1.	Queen	Bohemian Rhapsody	1975
2.	Led Zeppelin	Stairway to Heaven	1971
3.	Eagles	Hotel California	1976
4.	Bon Jovi	Livin' on a Prayer	1986
5.	Adele	Rolling in the Deep	2011
6.	Metallica	Nothing Else Matters	1991
7.	Whitney Houston	I Will Always Love You	1991
8.	The Beatles	Let It Be	1970
9.	Michael Jackson	Billie Jean	1983
10.	Louis Armstrong	What a Wonderful World	1967

Radiomafia Top 500 1995

1.	Led Zeppelin	Stairway to Heaven	1971
2.	Nirvana	Smells Like Teen Spirit	1991
3.	Eagles	Hotel California	1976
4.	Bon Jovi	Always	1994
5.	Queen	Bohemian Rhapsody	1975
6.	Rednex	Wish You Were Here	1995
7.	Queen	The Show Must Go On	1991
8.	R.E.M.	Losing My Religion	1991
9.	U2	One	1991
10.	The Offspring	Self Esteem	1994

Näyttää selvältä, että Queen ja Led Zeppelin ovat kevyen musiikin kärkeä riippumatta siitä, millä vuosikymmenellä kyselyjä tehdään. Aivan yhtä selvää on, että Eaglesin Hotel California on maailman kolmanneksi paras kappale – edellä olevat nimet vain vaihtelevat.

Siinä, missä vuoden 1995 ilmiö oli Rednex, nyt suurin sensaatio lienee Adele; tosin Rednexin suosio koettiin naurettavaksi jo listan ilmestymisen aikoihin, Adelella sen sijaan voi hyvinkin olla menestyksekäs ura edessään.

Vuonna 1995 kuulijakunta oli tiiviisti ajan hermolla: puolet listan kappaleista oli alle kymmenen vuotta vanhoja. Räikeimpänä häväistyksenä Den glider in rankattiin maailmankaikkeuden 13. parhaaksi kappaleeksi – edelleenkin tosin Poika saunoo, mutta vasta sijalla 228.

Mafian listan tuoreutta selittänee osaltaan se, että kyseessä oli nuorten aikuisten kanava, siinä missä Aalto on suuntautunut aikuisempaan makuun. Samasta syystä myös 1980-luku on vahvasti esillä: molempien listojen musiikista kolmasosa on silkkaa kasaria. Vuoden 1995 nuoret aikuiset äänestävät nyt, keski-ikää lähestyessään, edelleen menneisyytensä musiikkia.

Listasijoituksia laskemalla kotimaisen rockin kärkinimi on molemmilla listoilla Eppu Normaali. Vuonna 1995 paalupaikkaa tosin piti Yön Joutsenlaulu (sija 14), joka on Aallon listallakin sijalla 30; suomalaisista edelle ehti vain Jenni Vartiaisen Missä muruseni on (sija 27). Kolmas Nainen on hiukan hiipunut, Apulanta sen sijaan piiskasi itsensä nousuun vasta Mafian listan jälkeen.

Kovimmaksi nousijaksi voi nimittää Michael Jacksonin. Vuonna 1995 Jacko sai nimiinsä pari jäännössijaa listan loppupäästä. Vuonna 2012 Billie Jean nousi kymmenen kärkeen ja listalla kokonaisuudessaan on kuusi Jacksonin kappaletta.

Jyrkimmän pudotuksen puolestaan on kokenut R.E.M. Vuoden 1995 kahdeksasta kappaleesta on jäljellä enää yksi, ja Losing My Religion on sekin vaivaisella sijalla 166. Myös Nirvanan kahdeksasta kappaleesta on jäljellä vain yksi, mutta Smells Like Teen Spirit sentään näyttää ankkuroituneen vankasti rockin peruskallioon (vuonna 1995 2., nyt 17.). The Beatles lienee kärsinyt materiaalin laajuudesta: aiemman listan 14 kappaletta vaihtui nyt viiteen sitäkin suositumpaan.

Näillä datapisteillä ei tulevaisuuden sijoituksista voi kovin vahvoja ennusteita tehdä. Lienee kuitenkin selvää, että vuonna 2029 esitettävällä listalla kärkisijoilta löytyy ainakin Led Zeppeliniä, ja Hotel California on kolmas.

Verkosta ja oikeuksista

Olen viime aikoina seurannut ristiriitaisin tuntein erinäisiä keskusteluja suomalaisessa sosiaalisessa mediassa. Chisugate sai ihmiset barrikadeille pienen tyttösen ja hänen kannettavansa puolesta. TTVK, tuo patoutuneen vihan pisutolppa, kehtasi käydä viattoman enkelin kimppuun.

Seuraavalla etapilla puolestaan Helsingin Sanomat siirtyi maksumuurin taakse. Niinpä verkkokansa riensi kilpaa virittämään maksumuurin ohittavia kikkoja, ja taisipa joku tehdä somebotinkin; HS:n journalistinen laatu on nykyään niin heikkoa, että sen lukeminen on suorastaan kansalaisoikeus.

Menneellä viikolla Instagram julkaisi uudet käyttöehtonsa ja sai samantien sosiaalisen median vihat päällensä. Hetkeä myöhemmin yhtiö tunnusti virheensä ja tekee kenties muutoksia.

Eilispäivänä eräs lääketieteen opiskelija sitten kirjoitti blogiinsa päivittäisestä elämästään, johon liittyi muun muassa ruumiita. Kirjoitus herätti keskustelua niin yleisössä kuin tiedekunnassakin, ja lopulta kirjoittaja päätyi poistamaan artikkelin. Sensuuria, pentele, sitä pitää vastustaa kaikin keinoin! Vihjaukset välimuisteista uhkasivat jäädä liian hienovaraisiksi, joten kirjoituksen kopio linkitettiin suoraan alkuperäiseen blogiin.

Kerrataanpa. Chisugaten synnytti isä, jolla olisi ollut puolen tusinaa tapaa ohjastaa tyttärensä laillisille apajille. Tilanne päätyi kuitenkin torrentteihin. TTVK:n toiminnassa on ehkä reilustikin kritisoitavaa, mutta itse teossa ei juuri ole puolustettavaa.

Helsingin Sanomat tarjoaa edelleen viisi ilmaista artikkelia viikossa, ja sosiaalisen median linkit ovat nekin vapaata riistaa. Jos lukeminen kuitenkin kilpistyy maksumuuriin, olisi ehkä syytä tunnustaa, että Hesarilla taitaa sittenkin olla aika paljon lukemisen arvoista sisältöä.

Instagramin katsotaan käyttävän asemaansa väärin, kun satojen miljoonien käyttäjien palvelu pyytää oikeutta käyttää ladattuja kuvia kolmannen osapuolen mainonnassa. Huoli on aiheellinen, mutta toisaalta yhtiö antoi käyttäjilleen takaoven: jaloillaan on helppo äänestää ja aikaakin on kuukausi.

Lääketieteen opiskelija puolestaan päätyi käyttämään omaa harkintavaltaansa ja poisti julkaisemansa kirjoituksen. Vaikka kerran nettiin päässyttä sisältöä voi olla vaikea poistaa, linkin julkaiseminen saman blogin kommenteissa on isku vasten kirjoittajan kasvoja.

Ihmiset piratoivat musiikkia ja ohittelevat maksumuureja samaan aikaan kun älähtävät Instagramista, vaikka taustalla ovat täsmälleen samat tekijänoikeudet. Yksittäisen blogaajan päätös sivuutettiin, kun haluttiin puolustaa yhteistä hyvää. Oikeuksien vastapainona pitäisi olla vastuuta, mutta verkossa seuraukset valuvat helposti jollekulle muulle.

Garmin 3490LMT & Ecoroute HD

Garmin julkaisi alkuvuodesta nipun uusia navigaattoreita. Kuten aiempi huippumalli 3790, myös nämä 3490- ja 3590-mallit on varustettu kapasitiivisella kosketusnäytöllä.

Pitkään harkittuani päädyin hankkimaan vaatimattomiin reitinetsintätarpeisiini 3490LMT:n, pääasiallisesti mallinumeron perään lisättyjen kirjaimien takia. "Lifetime Maps and Traffic" lupaa, että laitteeseen tulee karttapäivityksiä ja Destian TMC-tiedot vähintäänkin maailman tappiin asti.

Toinen merkittävä tekijä Garminin valinnassa oli se, että yhtiö on viimein alkanut innovoida. Navigoinnin lisäksi Garmin tarjoaa myös kytkyjä auton omaan tietojärjestelmään Ecoroute HD -lisälaitteen kautta sekä Android-sovellusta verkkopalvelujen käyttämiseen.

3490LMT on sangen sukkela käyttää. Kuten nykynavigaattoreilla on tapana, käyttäjä voi aloittaa kirjoittamisen, ja laite yrittää arpoa tekstiin sopivia kohteita. Garmin tunnistaa kaupungit, kadut, kaupunginosat, aimo nipun liikkeiden nimiä ja erilaisia nähtävyyksiä. Lähistöllä olevat kohteet tulevat luonnollisesti vastaan päällimmäisinä.

Garminin parhaita puolia on ääniohjaus. Osoitteista Garmin saa selvän lähes täydellisesti, itse tallennetut paikatkin löytyvät pulmitta. Suurimmat ongelmat syntyvät liikkeiden nimistä ja kategoriavalinnoista: mitä enemmän navigaattoria käyttää, sitä selvemmäksi käy, kuinka puutteellinen yrityshaku kuitenkin on. Kohteiden luokittelu puolestaan on sen verran epämääräistä, että kategoriahaku ei aina osu kohdalleen.

Reititys on ripeää mutta suosii oletuksena ehkä turhankin paljon isoja teitä. Esimerkiksi Tampereella kuski ohjataan herkästi käyttämään Hervannan valtaväylää, Teiskontietä tai valtateitä, vaikka piirun verran pienempien katujen kautta matka olisi sekä lyhyempi että nopeampi. TomTomia vaivaavan hiekkatie-efektin kaltaisia reitityksiä ei ainakaan toistaiseksi ole tullut vastaan.

Niin loistavalta kuin 3490LMT käytössä tuntuukin, siinä on kiistatta myös ongelmansa. Suurimmat pulmat liittyvät navigoinnin kustomointiin.

Garminin kartat sisältävät suurten teiden nopeustiedot. Pääreiteiltä sivuun mentäessä käyttäjä voi itse syöttää tiellä voimassa olevan nopeusrajoituksen laitteeseen. Tietojen täydentäminen on kuitenkin täyttä ajanhukkaa; rajoitustiedot katoavat satunnaisesti laitteen käynnistyksessä, karttojen päivityksen yhteydessä, ja ihan muuten vain silloin, kun Garminista tuntuu siltä.

Käytön kannalta isompi ongelma on, että ajan kuluessa navigaattorin reititys alkaa hidastua. Pakasta vedetty 3490LMT hakee reitin kuin reitin parissa sekunnissa, reagoi reitiltä poikkeamiseen välittömällä uudelleenreitityksellä ja on muutenkin perin luotettava kumppani. Muutaman kuukauden käytön jälkeen oltiin kuitenkin tilanteessa, jossa 400 kilometrin matkalle reitin löytämiseen kului lähes tunti. Reitiltä poiketessa edessä oli toinen tunti uudelleenreititystä.

Omassa käytössä syyksi paljastui yksi Garminin myyntiargumenteista. TrafficTrends-toiminto kerää ajettaessa nopeustietoja, tilastoi hidastuksia ja muuttaa niiden perusteella reittiä jopa kellonajan perusteella. Paperilla loistavalta kuulostava ominaisuus on kuitenkin toteutettu ilmeisen kelvottomasti, sillä TrafficTrendsin käytöstä poistaminen palautti navigaattorin reitityksen aiempaan, salamannopeaan kuosiinsa.

Vastaava MyTrends puolestaan seuraa käyttäjän ajamia reittejä ja reitiltä poikkeamisia. Kellonajan ja viikonpäivän perusteella se sitten alkaa ehdotella toistuvia reittejä: esimerkiksi aamulla autoon istahtaessa tie vie todennäköisesti työpaikalle, ja niinpä Garmin ehdottaa sitä kohteeksi. Jos kuski sitkeästi käyttää jotain muuta kuin navin ehdottamaa reittiä, Garmin mukautuu tilanteeseen ja priorisoi käyttäjän reitin ensisijaiseksi.

Yksittäisen käyttäjän kohdalla mukauttaminen toimii kohtalaisesti. Vakiopaikat tulevat navigaattorillekin tutuiksi, ja reittejä muokataan käytön mukaan.

Muilta käyttäjiltä kerätyn datan vaikutusta sen sijaan on vaikea arvioida, ja ylipäätään älypuhelinlinkki jää pitkälti hyödyntämättä – verkosta tuntuu laitteeseen lipuvan lähinnä säätietoja. Maksullisia palveluja on kyllä saatavilla, mutta kun esimerkiksi bensanhintapalvelu on suunnattu koko Länsi-Euroopalle, ei luotto oikein riitä sen kattavuuteen Pohjolan perukoilla. Suomen tapaisessa syrjäisessä maassa Garmin tuskin menettäisi mitään, vaikka palvelut olisivat tarjolla ilmaiseksi.

Kun puhelinlinkitys kuitenkin on saatavilla, Garminin kannattaisi alkaa kehittää sitä. Mikä vielä parempaa, palveluun pitäisi avata sovelluskehitysrajapinta. Suomessakin on tarjolla jos jonkinlaista paikkatietoa, jonka integrointiin Garminilla tuskin on kiinnostusta, mutta josta voisi olla käyttäjille hyötyä. Innokkaiden käyttäjien kehittämät, reaaliaikaisesti päivittyvät karttatasot olisivat jotain, jolla Garmin voisi erottua edukseen ja kerätä hyvää karmaa älypuhelinnavigoinnin puristuksessa.

Navigaattorin jatkeena roikkuva Ecoroute HD kaipaisi myös jonkinlaista idearuisketta. OBD-porttiin liitettävä laite on periaatteessa näppärä kapine erilaisen suorituskykydatan keräämiseen. Käytännössä se kuitenkin jää hyödyttömäksi, sillä karttanäkymässä tuo data puristetaan yhdeksi taloudellisuutta kuvaavaksi pistelukemaksi. Epäselväksi jää, käyttääkö navigaattori Ecoroute HD:n tuottamaa dataa esimerkiksi reitin määrittelyyn. Nykyisellään Ecoroute HD on pitkälti hyödytön lelu, jonka silmiinpistävin ominaisuus on hämmentävän suuri koko.

Garminin kunniaksi on todettava, että navigaattorin ohjelmistoa kehitetään jatkuvasti. Esimerkiksi alkuvaiheessa kiusaa tehneet erilaiset bluetooth-ongelmat ovat päivitysten myötä käytännössä kadonneet. 3490LMT:n reitit ovat pääsääntöisesti selväpäisiä, reititys nopeaa ja äänikomennot helpottavat käyttöä ajaessa. Näyttö on kirkas ja kapasitiivisena se reagoi sormella osoitteluun sukkelasti. Pienistä bugeista huolimatta Garmin 3490LMT on vajaan vuoden kokemuksella oivallinen laite.

Hei, me kilpailutetaan taas

Markkinaoikeus antoi marraskuun alussa päätöksen, jolla kumottiin HUS:n tekemä hankintapäätös suojatusta sähköpostijärjestelmästä. Valituksen tehnyt Deltagon Group Oy oli sitä mieltä, että Innofactor Software Oy:n tarjous ei täytä tarjouksen vaatimuksia.

Sellaistahan sattuu. Silmät hyppäävät rivillä, tarjouspyynnön sivut ovat liimautuneet yhteen, eikä väsyneenä ole aivan terävimmillään. Tapaus kuitenkin kertoo jotain itse prosessista.

Valituksen pääasiallinen peruste nimittäin on se, että alunperin voittanut tarjous on liian halpa. 70 kiloeuron hintalappu herätti epäilyksiä, kun kakkoseksi jääneen Deltagonin tarjous oli arvoltaan viisinkertainen. Kolmanneksi ehtineen tarjoajan mopo onkin sitten keulinut voittajaan nähden 20-kertaisella hinnalla.

Hinnan arviointi sinällään on oma kysymyksensä. Jännittävä on kuitenkin tieto, että alkuperäisessä hankintailmoituksessa hankinnan arvoksi on ilmoitettu 400 000–600 000 euroa. Toisin sanoen HUS:n tarjouspyynnössä annetaan jo haarukka, johon hintojen odotetaan osuvan.

Otetaanpa kuvitteellinen tilanne autokaupasta. Henkilö marssii paikalliselle Laakkoselle ja ilmoittaa, että haussa on ketterä diesel ja takataskussa polttelee sitä varten nostettu 140 000 euroa. Asiakkaan vaatimukset täyttää esimerkiksi hinnat alkaen -varusteltu VW Polo. Mitä luulette, päätyvätkö myyjä ja ostaja Polon ääreen?

Nerokasta on myös valituksen jatko: Deltagon perustaa valituksen hinnalle, sillä sen enempää tietoa ei ole tarjolla. Innofactorin alkuperäinen tarjous on merkitty pääosin salassa pidettäväksi.

Ollaan siis hankkimassa sairaanhoitopiirille sähköpostijärjestelmää, jonka toteutus on niin liiketoimintakriittinen, että yksityiskohdat on pakko pitää salassa. HUS kuitenkin olettaa järjestelmän täyttävän vaatimukset, sillä järjestelmän toimittaja on osannut ympyröidä tarjousvakuutuslomakkeesta asianmukaisen "Juujuu" -vaihtoehdon.

Pääkaupunkiseutulaisille tämäkin kierros näyttää tulevan kalliiksi, sillä markkinaoikeus päätyi samalle kannalle valittajan kanssa: voittaja ei täytä vaatimuksia. Salassapidon oikeuskin katsoo syystä tai toisesta tarpeelliseksi.

Alan pikku hiljaa ymmärtää, miksi kilpailutus tulee niin kalliiksi.

Ryhmäkuria

Näin vaalien aikaan tavallinenkin kansalainen alkaa miettiä politiikkaa. Ei se ehkä suoranaisesti kiinnosta, mutta takaraivossa kaihertaa ikävästi puheet kansalaisvelvollisuudesta.

Jostain pitäisi siis kaivaa esiin sopiva ehdokas. Helpointa on tietenkin etsiä verkosta sopivan hauska naama ja heittää ääni sille. Ikävä kyllä kunnallisvaalitkaan eivät Suomessa ole henkilövaalit; jos puoluekantaa ei ole imetty äidinmaidossa, sillekin on syytä uhrata ajatus tai kaksi.

Tuttavani muistutti taannoin Facebookissa, että meikäläisissä vaaleissa käytössä oleva d'Hondtin menetelmä korostaa puolueen merkitystä: ääni menee ensisijaisesti puolueelle, ja henkilöäänillä ratkotaan vain, kuka puolueen sisällä pääsee tulevina vuosina valtuuston kokouksiin nuokkumaan.

Tämähän on toki tuttua jo yläkoulusta. Sen sijaan välillä pääsee unohtumaan, että valituksi tulleiden valtuutettujen mielipiteisiin vaikuttaa oman pään lisäksi myös puolueen kanta. Paikoitellen ryhmäkuri voi olla hyvinkin tiukkaa, eivätkä puolueen toisinajattelijat monesti pääse sooloilemaan.

Tuttavani muistutukseen kommentoitiin asiaa tuntevalta taholta, että ryhmäkuri on lähinnä vasemmistopuolueiden touhuja, ja oikeammalla saa olla individualisti, jos siltä tuntuu.

Koska en löytänyt asiasta tilastoja ja olen luonteeltani utelias, päätin suorittaa kaivauksia. Niinpä kävin läpi Tampereen kaupunginvaltuuston äänestykset vuoden 2010 alusta tähän päivään ja ynnäilin, kuinka usein eri puolueiden riveistä on kuulunut soraääniä.

Puolue	Edustajia	Erimielisiä äänestyksiä
Vas.	8	30 (36%)
Vihr.	11	22 (26%)
Kok.	17	18 (21%)
KD	3	16 (19%)
Ps	4	11 (13%)
SDP	16	5 (6%)
Kesk.	4	4 (5%)
SKP	1	0
RKP	1	0
Sitoutumattomat	2	-

Löytyneen 84 äänestyksen perusteella siis Tampereen isoista puolueista SDP on tosiaan selvästi yksimielisin. Eripuraisin sakki tulee kuitenkin myös vasemmalta, sillä Vasemmistoliiton riveissä oli vähintään yksi eriävä mielipide yli kolmanneksessa äänestyksistä.

Tarkastelu on toki kovin suoraviivainen, sillä se ei ota millään lailla huomioon äänestyksen aihetta. Samoin huomiotta jäävät tilanteet, jossa esimerkiksi puolueen kantaa vastustava henkilö on päättänyt jättää äänestyksen väliin tai äänestänyt tyhjää. Voi myös olla, että puolueissa vain ollaan yleisesti ottaen hyvin samanmielisiä – siksi kai puolue usein valitaan. Onpahan kuitenkin mielenkiintoista statistiikkaa. Jos joku on tehnyt asiasta ihan oikeaa tutkimusta, olisin kiinnostunut kuulemaan.

Ps. Terkkuina Tampereelle, tulostetun paperin skannaaminen ja julkaisu PDF:nä sisältää pari turhaa vaihetta, joista voisi ehkä luopua jatkoa ajatellen.

Pps. Voin pukata koosteen noista äänestysjakaumista verkkoon, jos se jotakuta kiinnostaa.

Kallista kerhotoimintaa

Eduskunnan urheilukerhon kavalluksen nousi tällä viikolla taas otsikoihin. Helposti hoitunut 136 000 euron puhallus sai syyllisensä jo lähes kaksi vuotta sitten, mutta jälkimainingeillä keinutaan edelleen.

Tuomitulta virkamieheltä ei rahoja ole juuri luvassa, ja perintäoikeus muilta vastuuhenkilöiltä uhkaa katketa 20.10. Perussuomalaiset vaativat perintäoikeuden pidentämistä, jotta asia päästäisiin käsittelemään nyt, kun siitä on enemmän tietoa. Urheilukerhon johtotehtävissä ja mahdollisina vastuullisina ovat toimineet muun muassa Jyrki Katainen, Jyri Häkämies ja Jukka Gustafsson - ainakin Gustafsson ja Arto Satonen ovat toimineet kerhon tilintarkastajina.

Eduskunnan enemmistön mukaan mitään syytä asian jatkokäsittelyyn ei kuitenkaan ole – linja on sovittu, eikä sitä ole syytä muuttaa. Kansanedustajien haastaminen oikeuteen maksaisi enemmän kuin vahinkosumma on, eikä tällaisista pienistä kupruista ole muutenkaan tavattu ainakaan ketään poliitikkoa syyttää.

Eduskunnalta tuntuu kokonaan jäävän huomiotta viesti, jonka päätös välittää: kansanedustajan ei tarvitse kantaa sen paremmin poliittista kuin taloudellistakaan vastuuta. Tilintarkastajien vastuu on toki rajattu, joten tuomiota ei ehkä tulisi oikeudessakaan. Sitä päätöstä ei kuitenkaan tehtäisi eduskuntatalon sisällä, niin kuin nyt on käymässä.

Eduskunnan urheilukerhon entinen puheenjohtaja Matti Saarinen kertoo perjantain (28.9.) Helsingin Sanomissa, että häneltä rahoja saa periä vain oikeuden kautta. Saarisen mukaan kerhossa tehtiin virhe siinä, että sama henkilö toimi kerhon rahastonhoitajana ja kirjanpitäjänä. Jutun mukaan Saarinen hyväksyi päätöksen ja syyttää nyt itseään siitä – mutta vastuuta päätöksestä hän ei kuitenkaan ota.

Kilpailutuksen mittakaavaa

Viikonlopun aikana maailmalla on näkynyt jonkin verran kirjoituksia sosiaali- ja terveydenhoitoalan tulevasta it-hankinnasta.

Kirsti Louhelainen vertasi kirjoituksessaan hanketta avaruussukkulaan. Panu Liira puolestaan arvioi summan kattavan sata konsulttia 80 vuodeksi. Kirjoittajat ovat vertailleet hintaa muun muassa Viron kymmenen miljoonan euron järjestelmään.

Itse kun en luota konsultteihin, otan vertailukohdan viime viikon toisesta uutisesta: it-alan keskimääräinen palkka on 4501 euroa kuukaudessa. Terveydenalan järjestelmää koodaamaan tarvitaan vähän tavallista parempia heppuja, joten otetaan keskipalkaksi 5000 euroa, ja tuplataan se sivukulujen kattamiseksi. Tällä laskelmalla päästään hiukan Panua rapsakkaampaan viiteentoista tuhanteen miestyövuoteen.

Toiseksi verrokiksi kelpaa vaikkapa pääkaupunkiseudun kirjaimellinen rahareikä: metron automatisointi maksaa kymmenesosan potilastietojärjestelmästä, ja koko länsimetron hinnaksi on arvioitu noin 800 miljoonaa euroa.

Toki potilasjärjestelmäkokonaisuuteen kuuluu myös nippu laitteistoa järjestelmää pyörittämään, mutta niin kuuluu länsimetroonkin. Jos projektia kelaa hintalapusta takaisinpäin, käy aika nopeasti selväksi, että joko hinta-arviossa on rutkasti ilmaa tai kokonaisuus on täysin hallitsematon. Todennäköisesti molempia.

Jos nyt kuitenkin päädytään Sitran suunnitelman mukaiseen järjestelmään, ehdottaisin laatikon ulkopuolista ajattelua. Tiedon markkina-arvo oli viime vuoden lopussa 800 miljoonaa euroa; jos valtio ostaisi firman pois kuleksimasta, jäisi juokseviin kuluihin vielä miljardi euroa. Ehkä seuraavassa kilpailutuksessa ostajapuoleltakin löytyisi osaamista.

Otsikko tiivistää olennaisen

Olen pariin otteeseen kirjoittanut journalismista, verkkojournalismista, kustantajista ja muusta lehtialaan liittyvästä. Median toilailua uusmediassa seuratessa juttu suorastaan kirjoittaa itsensä.

Perinteinen tapa rakentaa uutinen on kärjellään oleva kolmio. Se tarkoittaa, että asian ydin kerrotaan otsikossa, sitä täydennetään ingressissä, ja kirjoituksen edetessä kuvaa täydennetään yksityiskohdilla.

Kyse ei tietenkään ole ainoasta tavasta rakentaa sen paremmin uutista kuin muutakaan lehtijuttua. Sisältöä voi ryhmitellä monella tapaa, ja nykyisellä hypermedian aikakaudella jutun ei tarvitse edes edetä millään tavalla lineaarisesti. Itsekin noudatan blogissani enemmän timanttimallia, jossa johdantoa seuraa itse asia, ja kliimaksin jälkeen kirjoitus hiljalleen kuihtuu pois.

On rakenne sitten mikä hyvänsä, otsikon on tarkoitus olla otsikko. Vaikka siinä ei paljastettaisi loppuratkaisua, sen tulisi kuvastaa vetävästi itse artikkelia.

Verkko-otsikoinnissa säännöt ovat kuitenkin muuttuneet. Otsikko ei välttämättä kerro mitään itse uutisesta vaan toimii vain täkynä, jolla lukijaa houkutellaan klikkaamaan itsensä sivustolle. Kyse ei ole edes yli-innokaan otsikkonikkarin harhailuista, sillä seuraavat esimerkkiotsikot eivät ole millään mittapuulla iskeviä.

Moukarihäkissä hurja yllätys - katso video! (YLE 29.6.2012 12:10)

Jotta yllätys olisi hurja, moukarihäkissä pitäisi äristä vähintäänkin vihainen kodiakinkarhu. Videomateriaali saattaisi olla hyvinkin mielenkiintoista, mutta sen paikka ei ole otsikossa.

Tämä on hyvä uutinen ylipainoiselle miehelle, joka kärsii seksihalujen puutteesta (Ilta-Sanomat 29.6.2012 11:49)

Uutinen olisi hyvä, jos se otsikoitaisiin oikein. Nyt se on vain vastenmielistä kävijämäärien lypsämistä.

Juotko neljä kuppia kahvia päivässä? Tämä siitä seuraa (Ilta-Sanomat 29.6.2012 06:02)

Ylenpalttinen journalistisen terän tylsistyminen? Ei, vaan pienempi riski sairastua paksusuolensyöpään.

Nämä liikkeet käännyttävät sinut jo ovelta (Taloussanomat 29.6.2012 06:01)

Otsikon perusteella uutinen kertoo joko eksklusiivisista herrakerhoista tai spastisen tanssin vaikutuksesta portsariin.

En pistä uutisiin edes linkkejä, sillä en tahdo houkutella ihmisiä pahoille teille.

Pari viikkoa sitten puolestaan MTV3 julkaisi uutisen Microsoft Surface-täppäristä. Pääkuva on napattu Engadget-sivustolta, alkuperäisessä uutisessa oli toinen kuva The Vergestä, ja sisältö oli lähinnä lainauksia eri sivustoilta.

Aiemmin lehdet tutkivat taustoja, siivilöivät uutissuota ja nostivat esiin merkittävimmät aiheet, mutta verkon uutisvuoksessa tämä ei enää toteudu. Yhdysvaltalaisen Gawker Median omistaja Nick Denton suunnitteleekin jo toimittajien sulauttamista kommentoijiin. Jos perinteinenkin media riipii sisältönsä ympäri verkkoa ja otsikoi uutisensa huonommin kuin keskiverto twiittaaja, mikä on toimittajan lukijalle tuoma lisäarvo?

Halla-aho ja korkein oikeus

Jussi Halla-aho tuomittiin viime perjantaina korkeimmassa oikeudessa sakkoihin uskonrauhan rikkomisesta ja kansanryhmää vastaan kiihottamisesta. Jo aikaisemmin runsain mitoin julkisuutta saanut ja närää herättänyt oikeusprosessi on nostatellut laineita satunnaisissa blogeissa, epäilemättä hyvästä syystä. Kirjoituksia ja kommentteja lukiessa on kuitenkin käynyt kiusallisen selväksi, että harva on vaivautunut lukemaan Korkeimman oikeuden päätöstä.

Oma näkemykseni on, että varsinkin tuo tuomio uskonrauhan rikkomisesta on sinällään hyvin perusteltu. Halla-aho ohjasi kritiikkinsä toisaalta islamia ja toisaalta oikeuslaitosta kohtaan, ja tavallaan osui molempiin. Se, että oikeuslaitos on kritiikin kohteena, ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tuomio olisi lainmukainen. Paljon on kohkattu Halla-ahon loogisesta päättelyketjusta mutta jätetty huomiotta, että uskonrauhan rikkominen ei edellytä valehtelua tai edes olkiukkoilua: riittää, että tekijä loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee (RL17 10 §) pyhiä asioita. Se taas taisi olla koko Halla-ahon alkuperäisen kirjoituksen ajatus, eivätkä tietoisen roisit sanavalinnat ainakaan helpottaneet tilannetta.

Kansanryhmää vastaan kiihottaminen on syytteenä ehkä hiukan heikompi; siitä kielii jo se, että sekä käräjäoikeus että hovioikeus hylkäsivät syytteen. Molemmat oikeusasteet tunnistivat kirjoituksen kritiikiksi – kyseessähän oli yhdenlainen faktoilla höystetty pastissi Kalevan pääkirjoituksesta. Käräjäoikeuden ajatus, että somalit päätyivät Halla-ahon kirjoitukseen sattumaan verrattavista syistä on kuitenkin lähinnä huonoa huumoria. Korkein oikeus päätyikin toiseen tulkintaan: vaikka teksti oli tarkoitettu kritiikiksi, tuo kritiikki samalla leimaa yhtä kansanryhmää ja on siten katsottava kiihotukseksi.

Korkeimman oikeuden teksti sinällään on suhteellisen selvää. Perustelut ovat olemassa, ja pykäliä lukemalla tulos ei varsinaisesti ollut yllätys. Kokonaan toinen asia sitten on, miten pykäliä päädyttiin ylipäätään soveltamaan, ja pitäisikö niitä olla laissa lainkaan.

Kaikenlaisessa loukkaamisessa päädytään herkästi subjektiivisiin määritelmiin, ja uskonrauhan rikkomisessa rajankäynti on monia muita pykäliä hankalampaa. Kunnianloukkauksen, siis henkilöön kohdistuvan rikoksen, tapauksessa pyritään määrittelemään jonkinlainen objektiivinen loukkaavuus, jonka mukaan tekoa arvioidaan. Yleensä ongelma ei ole tolkuttoman iso, sillä useimmilla ihmisillä on kuitenkin osapuilleen yhtäläinen käsitys sosiaalisista normeista ja sopivuuden rajoista.

Vaan miten määritellään Jumalan pilkka ja pyhien arvojen loukkaaminen? Riittääkö uskonrauhan rikkomiseen uskonnon kriittinen tarkastelu, jos kritiikki määritellään pyhien arvojen loukkaamiseksi? Kuinka laajasti pyhät arvot ylipäätäään käsitetään, ja kenen määritelmää noudatetaan? Jos henkilö on uskossaan vahva, pitäisikö hänen ylipäätään korvaansa lotkauttaa mahdollisille loukkauksille? Kirkossa mesoaminen on asia erikseen, mutta pykälän ensimmäinen momentti johtaa helposti teologiseen ajatusketjuun, joka jo sinällään asettaa eri uskontokunnat eriarvoiseen asemaan.

Vielä kummallisemmaksi Halla-ahon tapauksessa tilanteen tekee se, että kissaa ei suinkaan nostanut pöydälle kukaan islaminuskoinen, vaan valtionsyyttäjä Mika Illman. Pertti Jarla nostaa blogissaan esiin viestin, jonka syytteestä voi helposti tulkita: valtiovallan mielestä muslimit ovat sen verran räjähdysherkkiä, että loukkauksiin pitää suhtautua muita uskontokuntia herkemmin.

Ei asia tietenkään ole aivan näin suoraviivainen, mutta tällä hetkellä toiminta on kieltämättä melko linjatonta. Helena Eronen rinnastaa Halla-ahon kirjoitukset lestadiolaisiin; en tosin ole nähnyt kenenkään poliitikon kirjoittavan pedofiliasta lestadiolaisuuden uskonkappaleena. On osittain ymmärrettävää, että tuoreemmat tulokkaat ovat tavallaan erityissuojeluksen alla, sillä heihin myös helpoimmin kohdistuu syrjintää. Nyt vaan ei ollut kyse syrjinnästä vaan uskonnosta.

Mitä tulee kansanryhmän kiihottamiseen, Halla-ahon kirjoituksessa on osuva kärki. Harmi vain, että loppujen lopuksi kärki osoittaa aina samaan suuntaan: vaikka miestä on kehuttu analyyttisyydestä ja faktoissa pysyttelemisestä, hän käsittelee noita faktoja aika tarkkaan yhdestä, kapeasta näkökulmasta. Tosiasia on myös, että kansankiihottamispykälä on tarkoitettu suojaamaan vähemmistöjä; valtaapitävä kansanryhmä (kuten alkuperäisessä Kalevan kirjoituksessa) ei nauti aivan samaa suojaa.

Ja kyllä, myös sillä on merkitystä, kuka puhuu. Jos kukaan ei kiihotu, ei kansanryhmäkään tule vastustetuksi. Halla-aho poliitikkona, ja sitä ennen jonkun sortin nettikuuluisuutena, on himpun verran eri asemassa kuin satunnainen blogisti. Minä saan luultavasti syytää melkoista myrkkyä kaikille 14 keskimääräiselle lukijalleni, ennen kuin kukaan lähtee sorvaamaan syytettä.

Entä jatko? Toiveikkaat puhuvat Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta, mutta korkein oikeus perusti tuomionsa osittain EIT:n päätöksiin. Halla-aho ei aio erota hallintovaliokunnan puheenjohtajuudesta. Ei toki tarvitsekaan. Timo Soinista puolestaan ei ole suuremman kiven heittäjäksi. Tämä on poliittisesti sangen ymmärrettävää. Sen sijaan se, että molemmat puskevat päätöstä muun eduskunnan niskoille, on puhdasta mediapeliä. Valiokunnan puheenjohtajan valitsee paikan saanut puolue sisäisesti, mutta siirtämällä asia laajempaan käsittelyyn päästään näppärästi leikkimään marttyyria.

Riippumatta siitä, mitä mieltä tuomiosta itsestään on, sellainen kuitenkin napsahti. Sopii miettiä, kuinka hyvin uskonrauhan rikkomisesta ja kansanryhmää vastaan kiihottamisesta tuomittu henkilö sopii johtamaan valiokuntaa, jonka vastuulla ovat kirkollis- ja maahanmuuttoasiat.

Sanoma hukassa

Helsingin Sanomien pitkäaikainen vastaava päätoimittaja Janne Virkkunen sai maanantaina valtion journalistipalkinnon. Virkkusen ohella kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki pääsi kättelemään myös kansakunnan mikkisuoja Hannu Karpoa, Soundissa kannuksensa kerännyttä Timo Kanervaa sekä entistä yleisradiolaista Liisa Tukkimäkeä.

Helsingin Sanomat luonnollisesti jututti Virkkusta hiukan pidemmältikin. Haastattelu jätti hiukan ristiriitaisen vaikutelman, sillä kiistämättä merkittävän journalistisen uran tehneeltä toimittajalta tuntuvat menneen syyt ja seuraukset sekaisin.

Virkkunen muistuttaa, että laatu maksaa aina. Niinpä myös paperilehti tulee säilymään: sen tuloilla kustannetaan laatujournalismi, kun digipuoli ei tuota.

Palkitulta lehtimieheltä on ilmeisesti päässyt unohtumaan, että julkaisutavasta riippumatta tulot riippuvat viime kädessä lukijoista. Tilaajat hoitavat oman osansa, mainostajat omansa, ja ensimmäisten vähetessä hiljalleen kaikkoavat myös jälkimmäiset. Mitä lehden tulevaisuudesta siis kertoo se, että kymmenessä vuodessa HS:n levikistä on sulanut 18 prosenttia (Levikkitietokanta)? Ylipäätään suomalaisten lehtien levikki on laskussa (pdf) ja lukijamäärät samoin (pdf).

Kansallisen mediatutkimuksen mukaan 96 prosenttia suomalaisista lukee viikon aikana jotain painettua sanoma- tai aikakauslehteä, mutta tietokoneella lehtiä seuraaviakin on väestöstä jo 60 prosenttia. Lisäksi Mediatutkimus itsessään on osa samaa, hiipuvaa maailmaa: printtimedian ylläpitämästä tutkimuksesta kerrotaan kyllä, että ulkopuolelle jää tuhansia pikkulehtiä, mutta jätetään mainitsematta, että se ei ilmeisesti mitenkään noteeraa lehtimaailman ulkopuolisia verkkopalveluja.

Virkkusen näkemys kuvaa hyvin sitä ongelmaa, jonka parissa kustannusala painii: paperilehti on toimivaksi koettu ansaintamalli, jota ei onnistuta siirtämään verkkoon. On selvää, että verkkokäyttäjien maksuhaluttomuus aiheuttaa harmaita hiuksia niille, jotka yrittävät tehdä verkkojulkaisemisesta liiketoimintaa. Kauppalehti siirsi muutama viikko sitten juttunsa heikon maksumuurin taakse; ennustan, että tempun merkittävimmäksi seuraukseksi jää sivuston kävijämäärien putoaminen.

Toistaiseksi paperi on tukijalka, johon Sanomankin on hyvä nojata, mutta kuolleet puut kaatuvat hiljalleen. Virkkusen mukaan verkkojournalismin tuloilla ei korvata paperilehden tuloja. Ei varmasti. Niin kauan, kun Sanomissakin erotetaan toisistaan verkkojournalismi ja se ihan oikea työ, ei ensimmäisestä kukaan ole valmis mitään maksamaankaan. Ei laatujournalismi paperia vaadi, siihen tarvitaan osaavia toimittajia ja vastuullista julkaisemista.

Haastattelu taitaa itse asiassa sisältää pienen piikin entisen työnantajan suuntaan. Miehen laatu maksaa -tokaisu nimittäin jatkuu: "Se pitää myös kustantajan muistaa." Olikohan entisen vt. päätoimittajan mielessä Sanoma Magazines Finlandin freelance-sopimus? Vai kenties Oma Kaupunki, jossa voi luovuttaa Sanomalle kaikki oikeudet vaivaisella multimediaviestin hinnalla? Virkkunen rummuttaa vahvan journalismin puolesta; jotta sellaista voi olla, pitää pelastaa Reijo.

Edestakaisin automaattimetrolla

Elokuun alussa meikäläinen metro on puksuttanut eteläisen satamakaupunkimme kallioperässä 30 vuotta. Kahden vuoden kuluttua puolestaan tulee täyteen 40 vuotta siitä, kun alettiin suunnitella metron automatisointia.

Kyse on tosiaan pitkällisestä projektista, sillä keskustelu automatisoinnista lähti liikkeelle jo koevaiheessa vuonna 1974. Vähän sen jälkeen, vuonna 2006, Helsingin kaupunginhallitus teki periaatepäätöksen, että automaattimetro hankitaan; hintalapuksi arvioitiin sinällään kunnioitettavat 70 miljoonaa euroa. Tekijä löytyi jo vuonna 2008, kun HKL teki Siemensin kanssa sopimuksen nykyisen metron automatisoinnista.

Taivaalle alkoi kasautua pilviä elokuussa 2011, kun 115 miljoonan euron hankkeen ilmoitettiin myöhästyvän ja valmistuvan vasta 2014. Tammikuussa 2012 todellisuus heitti entistä paksumpia kapuloita rattaisiin: alkoi näyttää siltä, että koko 170 miljoonan euron automatisointihanke vesittyisi puoliautomaattiseksi, jos siksikään.

Lisää lunta tupaan tuli huhtikuussa, jolloin HKL alkoi suunnitella sopimuksen purkua. Tiukan neuvottelurupeaman jälkeen HKL:n johtokunta päätti kallella kypärin, että sopimus Siemensin kanssa puretaan.

... kunnes Helsingin kaupunginhallitus päätti perua HKL:n päätökset ja pakottaa sen takaisin samaan pöytään Siemensin kanssa. Ankaran väännön jälkeen Pekka Sauri (vihr.) neuvottelukuntineen sai ilmeisesti Siemensin suostuteltua siihen, että sopimustekniset riidat ratkotaan vasta metron valmistumisen jälkeen.

Haiskahtaa vahvasti siltä, että tässä kokkaillaan taas isomman luokan kilpailutuskatastrofia. Vihreiden Elina Moisio kommentoi Helsingin Sanomissa, että sopimuksen purkaminen olisi ollut huomattavasti jatkamista suurempi taloudellinen riski. Ihmetyttää, millä logiikalla tuohon lopputulokseen on päästy.

Myönnettäköön, allekirjoittaneella ei todellakaan ole tietoa Siemensin ja HKL:n välisistä sopimuksista. Julkisuudessa esiintyneiden tietojen mukaan Siemensiltä on kuitenkin tilattu vuonna 2008 metron automatisointi. Jos sitten kolme vuotta myöhemmin toimittaja alkaa vihjailla, että aikatauluteknisesti kintut kastuu, budjetti tuplaantuu alkuperäiseen nähden, ja itse asiassa koko touhu on teknisesti mahdotonta, niin oikea reaktio moiseen olisi käsittääkseni lähettää paluupostissa surunvalittelut ja tilinumero, johon merkittävääkin suuremman sopimussakon voi maksaa.

Vaan ei. Sen sijaan avataan Siemensille piikki ja annetaan sen toteuttaa projekti niin kuin se parhaaksi katsoo – ensi hätään tarjoamalla vähän lisäaikaa maaliskuuhun 2015. Maksan laskun myöhemmin, kuten lauluntekijä tapaa sanoa.

Helsingin kaupungilla ovat siis sopimuksentekotaidot sitä luokkaa, että maallikon silmään itsestäänselvässä tilanteessa sopimuksen purkua pidetään merkittävänä taloudellisena riskinä. Kuinkakohan mahtaa käydä siinä vaiheessa, kun metro sukkuloi automagialla ja Siemens osoittaa välimiesoikeudelle epäilemättä entisestään paisunutta laskua? Minun veikkaukseni on, että taitaa tulla kalliiksi.

Hei, me kilpailutetaan

Viime viikolla uutisoitiin jälleen kilpailuttamisesta. Juhlakaluna oli tällä kertaa HSL, joka hankkii uuden lippujärjestelmän Tiedolta. Sama firmahan toteutti menestyksekkäästi muun muassa eduskunnan salijärjestelmän, pyörittää konesalia Ruotsissa, rakentelee AKE:n tietojärjestelmäuudistusta ja on osaltaan mukana myös VR:n jo legendaarisessa lippukaupassa.

Onneksi menneistä on opittu, joten tällä kertaa ongelmia ei tule. Epäselväksi jää, onko Tiedon itseluottamuksen takana se, että HSL:n tapauksessa se vastaa sovelluksista, vai se, että se ei vastaa infrastruktuurista.

Tiedon kanssa loppusuoralle pääsi Logica – joka muuten on myös mukana AKE-kehityksessä. Tiukan kilpailun jälkeen tuloksena oli kakkossija niukkaakin niukemmalla 44 miljoonan euron hintaerolla. Kolme muuta tarjoajaa putosivat pelistä jo aiemmin syistä, joita HSL ei halua kertoa.

VR:n lippukauppa oli hinnaltaan kokonaisedulliset 15 miljoonaa euroa. HSL teettää Tiedolla koko paketin paikkatietoa ja lipunmyyntilaitteita lukien, joten bussiliikenne pääsee nokittamaan junailua hiukan hintavammalla 90 miljoonan euron järjestelmällä. Mieleen jää kuitenkin kytemään kysymys: kullastako ne tulevat korttipäätteet kyhätään?

Samaan aikaan toisaalla HUS ostaa Logicalta 15,7 miljoonan euron edestä Uranus-potilastietojärjestelmän ylläpitoa. Tällä kertaa kilpailutusta ei tarvittu, sillä Logica omistaa järjestelmän oikeudet ja on siksi katsottu ainoaksi kelvolliseksi vaihtoehdoksi. Vaikka asiasta on uutisoitu laajasti, hiukan vähemmälle huomiolle on jäänyt, että näin ei ollut aina: HUS myi osuutensa Uranuksesta silloiselle WM-Datalle vuonna 2007.

Julkishallinnolla ja sitä muistuttavilla tahoilla tuntuu olevan käynnissä kilpailu, jossa nokitellaan jatkuvasti poskettomammilla it-hankkeilla. Epäonnistuneista projekteista saadaan lukea kerta toisensa jälkeen, mutta meno jatkuu vuodesta toiseen samana. Ilmeisesti asiat siis sujuvat juuri niin kuin pitääkin.

Ihmetyttää kuitenkin, miten HUS onnistui ajamaan itsensä tilanteeseen, jossa se on pakotettu ostamaan palveluja täsmälleen yhdeltä tarjoajalta? Miksi HSL katsoo tarpeelliseksi salata tarjousten hylkäämisen syyt? Sekä VR:n että HSL:n järjestelmien hankintaperusteeksi on mainittu järjestelmän vanheneminen, mutta jotain konkreettisempaa olisi kiva kuulla. Vanhaan hyvään aikaan VR kuitenkin vielä myi lippuja.

Näin ruohonjuuritasolta katsoen ainut hyväksyttävä syy maksaa it-järjestelmästä kymmeniä tai satoja miljoonia euroja on se, että sen nimi on "Skynet". Pullataikinan lailla paisuvat hankkeet takaavat, että kilpailutuksen loppumetreille pääsee vain se sama muutaman nimen lista, joka on tarjonnut lööppimateriaalia jo vuosia.

Ainakin osasyy alisuorittamiseen on mitä ilmeisimmin kilpailuttamisessa itsessään, niin prosessina kuin ideologiana. Vaikka yksityisten yhtiöiden epäonnistumisetkin nousevat välillä otsikoihin, harvan hankinnat menevät toistuvasti poskelleen; julkinen kilpailutus sen sijaan tuntuu tuottavan pettymyksiä tasaiseen tahtiin. Monivaiheinen järjestelmä lienee raskas niin tilaajalle kuin tuottajallekin, eikä kummallakaan osapuolella näytä olevan suurta vastuuta lopputuloksesta.

Olisikohan prosessia aika uudistaa?

Lähikoulut kunniaan

Helsingin Sanomat kertoi lauantaina (21.1.), kuinka Helsingissä vanhemmat välttelevät lähikouluja: esimerkiksi Roihuvuoressa vain reilu kolmannes lapsista päätyy heille nimettyyn kouluun. Vanhemmilla on mahdollisuus valita lastensa koulu, ja mahdollisuutta myös käytetään.

Lapsipako korostaa koulujen välisiä eroja: kun oman asuinalueen koulusta huhutaan huonoa, vanhemmat pyrkivät sijoittamaan lapsensa hyviksi koettuihin kouluihin. Opetusministeri Jukka Gustafsson ja Helsingin sivistystoimesta vastaava apulaiskaupunginjohtaja Tuula Haatainen tunnistavat ongelman. Molemmat ovat kuitenkin sitä mieltä, että vanhempien mahdollisuutta valita ei pidä rajoittaa.

Herää vain kysymys, miksi ei? Suomi on saanut paljon positiivista julkisuutta PISA-testien kärkimaana, ja merkittävimpänä syynä on aika lailla yksimielisesti pidetty yhteiskunnan ylläpitämää, tasalaatuista peruskoulua. Opetuksen pitäisi siis oletusarvoisesti olla samaa kaikkialla, eikä erityistä syytä muun kuin lähikoulun valintaan ole.

Todellinen maailma on tietysti toinen, ja kouluissa on eroa niin kuntien välillä kuin niiden sisälläkin. Gustafssonin ja Haataisen ruusuinen ajatus vanhempien valistamisesta on kuitenkin kotoisin vielä tasalaatuista koululaitostakin kaukaisemmasta utopiasta. Jos vanhemmat nyt puskevat lapsiaan kaukaisempiin kouluihin huhujen perusteella, mitä opetusministeri voi sanoa saadakseen mielen muuttumaan?

Yksittäisten lasten siirtelyn sijaan pitäisi kiinnittää huomiota ongelmakouluihin niin, että niidenkin maine ja opintosuoritukset saataisiin samalle tasolle muiden kanssa. Muutama viikko sitten samainen HS kertoi kuopiolaisesta yrittäjästä, joka lahjoitti paikalliselle koululle 10 000 euroa turvaluokan perustamiseen. Ehkäpä Helsingissäkin resursseja kannattaisi suunnata koulumatkailun sijaan lähikoulun työympäristön parantamiseen.

Ylenpalttista

Yleisradion rahoituksen tulevaisuudesta päästiin viimein jonkinlaiseen yksimielisyyteen. Kuten arvata saattaa, poru on noussut niin tv-katsojien kuin mediankin joukoissa.

Aamulehti onnittelee tehdystä päätöksestä, mutta vertaa Yleisradion rahoitusta dopingiin – valtion varoilla pyöritetään merkittävää mediatoimijaa, jonka ei tarvitse juuri huolehtia tuotannon kannattavuudesta. Helsingin Sanomien Mikael Pentikäinen jatkaa samalla valittelulinjalla pohtiessaan, mikä Ylen roolin pitäisi olla. Paikoitellen kritiikki on osuvaa, mutta osittain sillä tunnutaan peittelevän myös omia epäonnistumisia.

Esimerkiksi Aamulehti harmittelee, kuinka Yleisradio päästi kansallisesti merkittäviä urheilutapahtumia lipsumaan maksukanavien puolelle. Hetkinen, eikö palvelua pitänytkään siirtää kaupallisille toimijoille? Ei pitäisi tulla yllätyksenä, että tulosvastuulliset yhtiöt tarttuvat mieluiten selkeisiin vetonauloihin ja pyrkivät sen jälkeen saamaan palvelusta maksun. Se kai on koko harjoituksen idea.

Pentikäinen puolestaan mallailee Yleä katsellessaan, mitä ohjelmia voisi tuottaa myös yksityinen yritys. Itse kehottaisin Pentikäisen saman tien katsomaan vaikkapa Sanoma-konsernin lähettämiä 4D- ja Jim D -dokumentteja ja miettimään, kuinka moni niistä voisi tulla Yleisradion kanavilta. Laadukkaita ohjelmia voisi esittää jo nyt.

Myös Ylen internet-palvelut saavat sapiskaa: nettitarjonta on liian laajaa, kun samaan aikaan perinteiset mediatalot yrittävät keksiä keinoja saada verkosta edes jotain tuloja. Dilemma on toki valitettava, mutta eikö Ylen kaltaisen yleishyödyllisen palvelun pidäkin julkaista tuotantonsa mahdollisimman monen saataville?

Ajatusleikkinä sopii muuten pohtia, millainen olisi kaupallisten radioiden Areena. Musiikkiahan netissä ei soiteta, ja juonnettua tai toimitettua ohjelmaa kaupallisilla aalloilla ei juuri kuulu, radioteatterista puhumattakaan.

Mediayhtiöt toivovat Ylen pysyvän poissa jaloista ja näyttävän sen, mikä muilta yli jää – ja muina aikoina virityskuvaa. Viime kädessä Yleisradion mahdollisuus toimia ilman välittömiä tulostavoitteita on kuitenkin etu paitsi Ylelle itselleen, myös koko kansalliselle kulttuurille. Kuinka monella kaupallisella toimijalla olisi todellisuudessa halua palvella pienen maan ja kielen pienimpiä kohderyhmiä? Mainoskanavien nykytarjonta vetoaa paljolti pienimpään yhteiseen nimittäjään, jolloin ohjelmistoon päätyvät vain varmat nakit ja niiden seuralaisina pakkomyydyt B-luokan tuotokset. Oma tuotanto keskittyy kansainvälisiin kilpailuformaatteihin. Miksi Ylen alasajo muuttaisi tilannetta?

Ylen rahoitusmalli korvamerkittyine veroineen on vähintäänkin eriskummallinen, ja veropäätökseen kirjattu nostoautomaatti herättää aivan aiheellisesti närää. Toiminnan laajuuttakin voisi huoletta pohtia uudestaan. Ylen karsiminen siinä luulossa, että kaupalliset yhtiöt tarjoaisivat vastaavaa palvelua edes maksusta, on kuitenkin utopiaa.

HS:n Pentikäinen päättää kirjoituksensa herättelemällä epäilyksiä Ylen puolueettomuudesta ja rummuttaa moniarvoisen median puolesta. Huoli on toki aiheellinen, mutta on hyvä muistaa, että sen esittää Suomen suurimman sanomalehden päätoimittaja, jonka työnantaja julkaisee joitakin kymmeniä lehtiä, kahdeksaa tv-kanavaa ja useampaa radiokanavaa. Yhden kilpailijan, vaikka sitten eduskunnasta riippuvaisen, torsoksi karsiminen ei moniarvoisuutta ainakaan lisää.

Tehdään edes jotakin

Imagessa julkaistiin viime vuoden lopulla artikkeli psykologian professori Irving Kirschin tutkimuksista, joiden mukaan masennuslääkkeet ovat karkeasti ottaen yhtä suurta plasebo-teollisuutta. Innostuin aiheesta siinä määrin, että pistin Kirschin kirjan The Emperor's New Drugs tilaukseen ja lukulistalle. Nyt alkaa olla loppuyhteenvedon aika.

Kirsch aloittaa kirjan kertomalla, kuinka hän alunperin lähti tutkimaan plasebo-vaikutusta. Ajatuksena oli tehdä metatutkimus, jossa plaseboa verrataan hoitoa saamattomiin masennuspotilaisiin. Tutkimus tuli tehtyä, mutta samalla huomio kiinnittyi masennuslääkkeiden lääkevaikutukseen: masennuslääketutkimuksissa plasebon ja lääkkeen välinen ero paljastui olemattomaksi. Vielä hätkähdyttävämpää oli se, että annetulla lääkkeellä ei ollut merkitystä. Nykyaikaiset masennuslääkkeet olivat teholtaan identtisiä paitsi 1960-luvun masennuslääkkeiden, myös esimerkiksi rauhoittavien lääkkeiden ja synteettisen kilpirauhashormonin kanssa.

Kirschin johtopäätös useista tutkimuksista on, että masennuslääkkeet ovat itse asiassa aktiivisia plaseboja: pieni ero sokeripillereihin johtuu siitä, että lääkkeiden sivuvaikutukset vahvistavat plaseboefektiä. Tämän tueksi Kirsch kertoo muun muassa havainnoista, joiden mukaan potilas tunsi olonsa sitä paremmaksi, mitä pahemmat sivuvaikutukset lääkkeestä aiheutui.

Jatkoa seuraa. Kirja kertoo, kuinka ajatus masennuksesta aivojen kemiallisena epätasapainona sai alkunsa, ja käy sitten läpi julkaisuja, jotka ovat ristiriidassa tämän näkemyksen kanssa – mukaan lukien toinen niistä julkaisuista, joihin teoria alunperin perustui. Kirsch käy myös läpi saamaansa kritiikkiä ja esittää vakuuttavan joukon tutkimuksia, joilla kritiikki ammutaan alas.

Voi tietysti sanoa, että psykologina Kirschillä on oma lehmä ojassa, ja hänen mukaansa tehokkain apu masennukseen onkin terapia. Ongelma kuitenkin on, että terapia on kallista ja vaikeammin toteutettavissa, kuten psykiatrian professori Erkki Isometsäkin Imagen jutussa toteaa:

Missä reaalitilanteessa Suomessa ollaan, meillä ei ole sellaista psykoterapian saatavuutta, missä se olisi laajalti masennuksen hoidolle vaihtoehto. Vaikka lääkkeiden vaikutus on vähäinen, se on parempi kuin ei mitään.

Itse asiassa jo kirjan alkumetreillä todetaankin, että mikä tahansa hoito on parempaa kuin toimettomuus. Kun terapiatilanne on mikä on, Kirsch esittää lääkkeille myös muita vaihtoehtoja, kuten luontaislääkitystä, liikuntaa ja itsehoito-oppaita. Myös näille suosituksille on tarjolla lähdeviitteitä.

Kirsch kiistämättä ajaa omaa näkemystään, mutta hän on kasannut mielipiteilleen sangen tukevan pohjan. Mielenkiintoisimpia osuuksia kirjassa on, kun Kirsch kertoo viranomaisten ja lääketutkijoiden reaktioista tuloksiin: ne ovat sangen laimeita, sillä masennuslääkkeiden heikko teho on ilmeisen tunnettu tosiasia.

Ongelmana on, että yksittäisen lääkärin ja potilaan kannalta lääkkeet tavallaan toimivat. Jos potilas tuntee olonsa paremmaksi, tavoite on saavutettu, vaikka syynä olisikin plasebovaikutus. Kirjan perusteella tämän voi kuitenkin rinnastaa homeopatiaan. Erona on vain, että pillereitä tehtailevat lääkeyhtiöt ja sivuvaikutukset ovat hyvinkin todellisia.

Kansakunta voi siis yhä huonommin, ja lääkkeeksi siihen tarjotaan... niin, lääkkeitä. Yleisesti hyväksytyt vaihtoehdot ovat vähissä, käytettävissä olevat resurssit samoin. Vaan niin mukavaa kuin tablettien napsiminen onkin, ehkä olisi aika keksiä jotain muuta.

Uutisvirran vietävänä

Niin kuin monesti tavataan sanoa, internet on mullistanut tiedonvälityksen. Sanomalehtien sijaan uutisia luetaan netistä ja yhä enenevässä määrin älypuhelimilla. Samalla uutisten julkaiseminen on muuttunut kilpajuoksuksi, jossa määrä korvaa laadun; yksittäisenkin sivuston uutisten seuraaminen vaatii rankkaa suodastusta.
Olen jo pitkään etsinyt toimivaa ratkaisua uutislukijaksi; ohjelmistoa tai palvelua, joka kaivaisi verkosta olennaisen. Olennaisen määritteleminen ei kuitenkaan ole aivan yksinkertaista. Verkko on täynnä erilaisia suosittelukoneita kaikenlaiselle sisällölle, mutta niiden perusongelma on, että ne yleensä selvittävät käyttäjän mieltymyksiä ja tarjoavat lisää samaa. Irtiottoja ei juuri tarjota.
Uutisten kohdalla tämä lähestymistapa toimii huonosti, sillä saman sisällön toistaminen useaan kertaan ei varsinaisesti toteuta uutisen perusluonnetta. Aihepiiritason tunnistaminenkin on ongelmallista, sillä Kreikan kriisi käy nopeasti kuivaksi, vaikka ensimmäinen uutinen kiinnostava olisikin.
Erityisesti mobiilialustoille on tarjolla kuitenkin useita ohjelmia, joiden avulla uutisten ja blogien seuraamisesta saattaa tulla hiukan siedettävämpää. Tässäpä pari vaihtoehtoa.

Google Reader

Google Reader lienee maailman käytetyin RSS-lukija. Sen hyvä puoli on, että se toimii kaikkialla – web-käyttöliittymä on toimiva ja ainakin Android-sovellus perin oivallinen. Reader muistaa käyttäjän lukemat ja lukemattomat uutiset, ja tämän takia se sopii hyvin esimerkiksi aktiivisessa seurannassa olevien blogien lukemiseen. Tiheään päivittyvien uutissivustojen seurannassa lukemattomien artikkelien määrä paisuu äkkiä mahdottomaksi.

Feedly

Feedly on käytännössä vaihtoehtoinen käyttöliittymä Google Readeriin. Erityisesti Android-sovellus on suorastaan kaunis ja monin tavoin mukava käyttää. Verkkopalvelu lyö sekin Readerin ulkoasun puolesta laudalta, mutta käytettävyydessä Feedlyn lähestymistapa jää kakkoseksi.

my6sense

My6sense poikkeaa edellisistä siinä, että se pyrkii analysoimaan käyttäjän lukutottumuksia ja etsii aktiivisesti uutta luettavaa. Pesämunan voi hakea Google Readerista tai valitsemalla sovelluksen asetuksista nipun kiinnostavia aihepiirejä. Käytännössä sovellus toimii erittäinkin hyvin; ainoa valittamisen aihe on, että aihepiirivalikoima jää herkästi turhan kapeaksi.

Pulse News

Pulse tarjoaa mobiilikäyttäjille sujuvan käyttöliittymän erilaisiin uutissyötteisiin. Sovellus näyttää hyvältä, toimii ripeästi ja kytkeytyy haluttaessa esimerkiksi Read It Lateriin ja Instapaperiin. Seurattavia aihepiirejä riittää ja sovelluksen seuraamien sivustojen kirjo vaikuttaa laajalta.

Taptu

Jos Pulse tuntuu turhan karkilta, Taptu on käyttöliittymältään jonkinlainen itäblokilta tuoksahtava kopio. Toiminnot ovat pitkälti identtiset, mutta tuntuma on joka käänteessä aavistuksen karumpi. Mainoslauseet puhuvat sosiaalisuudesta ja tiskijukkailusta, mutta näiden ilmentyminen varsinaisessa sovelluksessa jää vähän hämäräksi.

ChannelCaster

ChannelCaster jatkaa samaa ideaa kuin Pulse ja Taptu mutta korostaa käyttäjien roolia. Jokainen käyttäjä voi rakentaa erilaisten sivustojen syötteistä oman kanavansa ja julkaista sen muiden seurattavaksi. Ruohonjuuritason toimittaminen on ajatuksena hyvä. Sääli, että se on kääritty sekä ulkonäöltään että käytettävyydeltään perin kankeaan kuosiin.

News360

News360 kaivaa mainosten mukaan minua kiinnostavia asioita esimerkiksi Facebook-, Twitter- ja Google Reader -tililtäni ja keräilee sitten uutisia ympäri maailmaa. Käytännössä uutisvuo tuntuu kuitenkin virtaavan pitkälti USA:sta ja tyrehtyy välillä kokonaan. Readerista palvelu tunnisti pari-kolme sivustoa ja aihepiirijaottelu ei tunnu pitävän paikkaansa lainkaan.

Genieo

Genieo on joukon ainoa tietokoneella käytettäväksi tarkoitettu ohjelmisto. Sovellus kyttää käyttäjää taustalla ja poimii sisältövinkkejä esimerkiksi Google-hakujen perusteella. Softa toimii muuten oivallisesti, mutta my6sensen tapaan se urautuu herkästi – Genieo saattaa tarjota tunnistamastaan aiheesta kymmeniä lähes identtisiä uutisia eri lähteistä. Ohjelma kerää myös turhan innokkaasti RSS-syötteitä seurattavakseen esimerkiksi erilaisilta foorumeilta. Suurin puute Genieossa kuitenkin on, että se on tietokonekohtainen; ohjelma asennetaan jokaiselle koneelle erikseen, eikä synkronointimahdollisuutta ole.

Käytännössä yksikään listan sovelluksista ei yksinään tunnu riittävältä, joten toistaiseksi pyörin vähintään kolmen sovelluksen loukussa. Google Reader on se alustariippumaton pohja, jolla on hyvä seurata lukulaariin kertyviä blogeja. My6sense puolestaan käynnistyy siinä vaiheessa, kun bussipysäkillä on neljä minuuttia luppoaikaa uutisten lukemiseen. Työpöydän kulmalla puolestaan otsikoita vilkuttelee Genieo. Salaa toivon, että jossain vaiheessa nämä kaikki yhdistyvät ja pääsen viimein käyttämään yhtä, oikeasti toimivaa ratkaisua.

Mikä virastolle nimeksi

Ilta-Sanomat listasi menneellä viikolla Suomen omituisimpia lasten nimiä. Joukkoon mahtuu niin tuotemerkkejä kuin mausteitakin, eikä kaikilla vanhemmilla todellakaan tunnu olevan kaikki inkkarit kanootissa.

Myös suomalaisessa virastomaailmassa kaikki haluavat vaihtaa nimensä identtisellä tavalla persoonallisiksi. Leikkilatinasta napattujen nimien airuena saattoi toimia järjen, oikeinkirjoitussääntöjen ja kielikorvan vastaisesti nimetty Merita Pankki (entinen Kansallis-Osake-Pankki ja Unitas), mutta ennen kaikkea tällä päättömän nimeämisen saralla ovat kunnostautuneet valtiota lähellä olevat tahot.

Viimeisin kummastuksen aihe on viime aikoina hajauttamispolitiikan pelinappulaksi joutunut Fimea. Pienenä vinkkinä vastaisuuden varalle: jos nimeen joudutaan yhdistämään selitys, ja lehdet lisäävät uuden nimen perään toistuvasti päätteen "(entinen Lääkelaitos)", nimen muutos ei ollut kovinkaan onnistunut.

Vastaavia esimerkkejä löytyy 1990-luvulta alkaen lukuisia. Kun suomalainen aseteollisuus koottiin viime vuosituhannen lopulla yhteen yhtiöön, Patrian tieltä kuopattiin muun muassa nimet Vihtavuori, Lapuan patruunatehdas ja Sisu Defence. Destia syntyi, kun Tieliikelaitos päätti ryhtyä kryptiseksi. Inspecta (entinen Teknillinen tarkastuskeskus) on nykyään kansainvälisestikin menestynyt sertifikaattimaakari, Acuta puolestaan Pirkanmaan sairaanhoitopiirin ensiaputiski. Helsingin virastoista yhdistetty Palmia palvelee vaihtelevalla menestyksellä. Viestintäalalla toimiva Ficora sentään on nähnyt valon ja esittelee itsensä nykyään asiaankuuluvasti Viestintävirastoksi.

Leonia oli entinen Postipankki ja nykyinen Sampo; erinäiset yhtiöjärjestelyt siirsivät nimihirviön armeliaasti historiaan. Nykyään Sampo-konsernin suurin omistaja on muuten Solidium, Suomen valtion sijoitusyhtiö – perisuomalainen ja kuvaava nimi sekin.

Oppilaitosten listalta löytyvät muun muassa nimet Metropolia (entinen Stadia ja EVTEK), Helia, Novia, Lappia ja Savonia. Arcada on Uudenmaan ruotsalainen ammattikorkeakoulu, jonka pääkoulutusalana ovat ilmeisesti kolikkopelit. Laurea puolestaan oli ennen Espoon-Vantaan ammattikorkeakoulu, nykyään Lohjan alueen urea. Onnea vain ylpeille vanhemmille.

VR:n toiminnasta voidaan olla monta mieltä, mutta ainakin sen nimessä kalskahtaa edelleen ylpeästi Valtion Rautatiet. Lippu-uudistusfiaskon jälkimainingeissa kasvojen pesu lienee kuitenkin paikallaan, joten voi hyvin olla, että jo ensi talvena Suomen raiteilla puksuttaa Ferria.

Kevyesti liikkeellä suvessa

Näin kesän tullen olen jälleen päässyt kiertelemään kunnailla erilaisilla kulkuvälineillä. Niinpä ajattelin jakaa havaintojani kanssakulkijoille hellämielisten ohjeiden muodossa.

Pyöräilijän paikka

Jalkakäytävä on tarkoitettu jalankulkijoille, pyörätie pyöräilijöille, yhdistetty väylä molemmille. Jokaiselle on oma merkkinsä, joissa seikkailevat kohtalaisen tunnistettavat hahmot. Jos väylän päässä ei näy pyörää, suuntaa siis ajoradalle.
Toisaalta merkit toimivat myös toisinpäin: jos kadun vieressä kulkee kevyen liikenteen väylä, sitä tulee käyttää, jos se vain suinkin on mahdollista. Pyörätietä pulleammaksi paisunut ego ei ole hyväksyttävä syy ajella kadulla. Nopeutesi on vain nestehukan tuoma aistiharha.
Ja vielä tangenttina: ajoradalla liikkuville säännöt ovat pääosin yhteiset. Yksisuuntainen katu on yksisuuntainen myös pyöräilijälle.

Rullasauvailu

Pidetään ne sauvat omalla puolella – niillä on tarkoitus lykkiä vauhtia, ei seivästää kanssakulkijoita. Kun asetut alamäessä muna-asentoon, suuntaa ne piikit edes taaksepäin, älä 45 asteen kulmassa yläviistoon sivulle.

Kevyen liikenteen väylällä kävely

Vaikka tieliikennelaki käy jalankulkijoiden toilailuille vuosi vuodelta suopeammaksi, nyrkkisääntö on kuitenkin, että väylällä kuljetaan reunassa ja peräkkäin. Dressmann-kävely näyttää toki tyylikkäältä, mutta sen paikka on muulta liikenteeltä suljetulla alueella.

Suojatien eteen pysähtyminen

Kun jalankulkija on aikeissa astua suojatielle, hänelle pitää antaa esteetön kulku. On alla sitten auto, mopo tai polkupyörä, ajoradan käyttäjä väistää. Jos joku muu on jo pysähtynyt, pysähdy rinnalle. Se ei ole vain hyvä tapa, se on laki.

Autojen ja pyörien väistely

Väistämissääntöjä on viime vuosina rukattu suuntaan jos toiseenkin, pääasiallisesti kuitenkin niin, että pyöräilijän pitää väistää autoja yhä useammin. Siedettävä nyrkkisääntö on, että risteyksessä kääntyjä väistää, muualla pyöräilijä väistää.
Autoilijan kannattaa siis tiirailla kevyen liikenteen väylille ainakin risteyksissä. Pyöräilijän puolestaan kannattaa aina olla valmiina väistämään – kamoja keräillessä ei helpota yhtään, vaikka sattuisikin olemaan oikeassa.

Koiran ulkoiluttaminen

Järjestyslain mukaan koira tulee pitää taajamassa kytkettynä. Vielä hiukan olennaisempaa on, että koiran pitää olla hallinnassa.
Jos Noppe on kävelyllä viisimetrinen flexi äärimmilleen venytettynä, kuinkakohan nopeasti omistaja kelaa koiransa pois lähestyvän auton/pyöräilijän/luistelijan/avomaankurkun tieltä? Entä kuinka hyvin se tosi kiltti ja koulutettu ja siksi irrallaan oleva Gennadi mahtaa totella, kun ohi pyyhältää juoksussa oleva ja muutenkin viehko narttu?
Edesvastuuttoman koirahtelun kulminaatiopisteessä otuksia on matkassa useampia, yleensä eri puolilla tietä, ja ulkoiluttajana on hontelo esiteini. Rullaluistimilla.

Yleisenä turvaohjeena kevyelle liikenteelle voisi sanoa, että kypärä on ihan hyvä ajatus. Laki puhuu vain polkupyöräilijöistä, mutta ei se silti kiellä itsensä suojaamista muilla välineillä liikuttaessa. Kuperkeikka alamäessä sattuu huomattavassa määrin, vaikka alla olisikin luistimet tai potkulauta.

Vastoin yleistä mielipidettä minun nähdäkseni suomalainen liikenne toimii kaiken kaikkiaan melko mainiosti. Tiellä kulkijat liikkuvat pääosin ainakin osapuilleen sovussa, ja tarpeen vaatiessa tilaa löytyy tiukemmassakin paikassa. Aina on kuitenkin parannettavaa. "Läheltä piti" antaa ymmärtää, että onnettomuus vältettiin; useimmiten se kuitenkin viittaa tilanteeseen, jota ei olisi edes pitänyt syntyä.

Ei se niin Nookaa

Olen viime kuukausina ryhtynyt sivistämään itseäni. Kirjaston kori on täyttynyt tietokirjoista, kun olen kahlannut läpi niin ihmisen osaa kuin tuomiopäivän ennusteitakin.

Kirjallinen harrastukseni elää pitkälti paikallisbussissa: puolen tunnin työmatka tarjoaa hyvän mahdollisuuden nauttia muutaman sivun verran painavaakin asiaa. Matkustusmukavuuden parantamiseksi mielessä on alkanut siintää ajatus siirtymisestä e-kirjoihin.

Vaikka lukulaitteita saa kotimaastakin, Barnes & Noblen Nook-tuoteperhe houkuttelee suuresti. Viime kuussa myyntiin tullut, kosketusherkällä eInk-näytöllä varustettu uusi Nook on kerännyt kehuja, ja Nook Coloria on tituleerattu ensimmäiseksi houkuttelevaksi Android-tabletiksi. Päälle päätteeksi Nookit syövät Adoben epub-formaattia, jota muiden muassa Akateeminen kirjakauppa käyttää.

Niinpä ryntäsin tiistai-iltana sydän pamppaillen B&N:n verkkokauppaan, ja siellähän Nookit möllöttävätkin heti etusivulla. Ei muuta kuin lukulaite ja kirjoja ostoskoriin ja postipakettia odottamaan! Korin täytettyäni rekisteröidyin kirjakaupan käyttäjäksi, annoin osoitetietoni, ja siirryin kassalle.

Vaan ah ja voi! Aikansa ostoskoria tutkailtuaan B&N:n digitaalivirkailija tuli siihen tulokseen, että valitettavasti Nookin voi toimittaa ainoastaan yhdysvaltalaiseen osoitteeseen. Varmuuden vuoksi vaihdoin eInk-laitteen väriversioon, mutta sekään ei suostunut lähtemään Suomen suuntaan.

Leuka rinnassa poistin laitteet ostoskorista ja päätin ostaa valitsemani kirjat luettavaksi vaikkapa pc-ohjelmalla. Mutta ei: myös sähköisten kirjojen toimitus suomalaiseen osoitteeseen on mahdotonta.

Kun ei kerran raha kelpaa, tyhjensin ostoskorin ja lähdin omille teilleni. Vaan päättyykö tarina tähän? Enpä usko.

Seuraavana päivänä Barnes & Noble muisti minua sähköpostilla: ostoskorissani on tavaraa, joten haluaisinko mahdollisesti suorittaa ostokseni loppuun? Kyllä kiitos, vaan sitä koriin uudelleen ilmestynyttä Nookia ei edelleenkään suostuta toimittamaan Suomeen. Touhu alkoi hiljalleen vaikuttaa härnäämiseltä.

Rekisteröidyttyäni käyttäjäksi arvon kirjakauppa on muistanut minua päivittäin sähköpostilla tai kahdella, ja jokaisessa niistä mainostetaan Nookia tai Nook-kirjoja. Yhdessäkään ei mainita sanallakaan, että niitä ei voi tilata USA:n ulkopuolelle. Tätä ei mainita myöskään kaupan Nook-sivuilla, eikä sitä löydy usein kysytyistä kysymyksistä.

Barnes & Noble lähettää siis minulle profiloituja mainoksia, jotka keskittyvät tuotteeseen, jota he eivät halua minulle myydä. Olisikohan prosessissa jotain korjattavaa?