2014-03-06

Ei-pilleri miehille

Yleisradio julkaisi pari viikkoa sitten artikkelin miesten e-pilleristä – tai tarkemmin sanoen sen puutteesta. Tämän päivän Helsingin Sanomissa Maija Aalto kolumnoi samasta aiheesta ja valittelee, kuinka naisilla terveysriskejä sallitaan miehiä enemmän.

Aihe on hyvä ja mielenkiintoinen, mutta siitä ollaan vähän turhan takia vääntämässä sukupuolten välistä sotaa. Aalto puhuu naisilla jatkuvista ihmiskokeista mutta vertaa e-pillereiden sivuvaikutuksia väärään mittatikkuun: ei ehkäisyssä ole vastakkain miehet ja naiset, vaan ehkäisy ja ehkäisemättömyys. Ylen uutisessa professori Jorma Toppari viittaa tähän:

Miesten ehkäisyasioissa on nollatoleranssi riskejä kohtaan. Naisilla riskejä sallitaan enemmän.

Raskaana olevalla naisella on aina jonkinlainen terveysriski, mutta miehelle terveysriskiä ei muodostu lapsen siittämisestä. Henkisellä puolella tietenkin voi jotain tulla, jos lapsi ei ole toivottu.

Toisin sanoen ilman ehkäisyä lopputuloksena saattaa olla raskaus, joka jo itsessään on melko merkittävä vaikutus, ja komplikaatioiden sattuessa terveysvaikutukset voivat olla hyvinkin negatiivisia. The Lancetissa julkaistu artikkeli arvioi, että ehkäisykeinojen yleistyminen kehittyvissä maissa on vähentänyt äitien kuolemia 40 prosentilla ja listaa samalla joukon muita positiivisia vaikutuksia. Tähän verrattuna e-pillereiden sivuvaikutukset ovat loppujen lopuksi melko lailla merkityksettömiä.

Miesten kohdalla taas siemenen levittäminen sinne tänne ei sinällän aiheuta minkään valtakunnan terveysriskiä, on spermassa sitten eläväisiä ituja tai ei. Niinpä myös hyväksyttävät sivuvaikutukset ovat pienemmät. Asiasta voi kiukutella niin paljon kuin haluaa, mutta kun vaihtoehdot ovat nämä, ei ehkäisypiikin ottaminen juuri houkuta.

Ehkäisy ei tämän suhteen eroa millään tavalla muista lääkkeistä. Vaikkapa syanidimyrkytyksen hoitoon saatetaan vaikeissa tapauksissa käyttää Kelocyanoria, joka voi aiheuttaa kobolttimyrkytyksen, ja jolla on muutenkin nippu perin harmillisia sivuvaikutuksia. Tämä on kuitenkin hyväksyttävää, sillä on parempi kärsiä oksentelusta, rytmihäiriöistä ja vakavasta allergisesta reaktiosta kuin kuolla. Päänsärkylääkkeellä moisia sivuvaikutuksia ei tarvitse suvaita, kun varsinainen vaivakin on lievempi.

Piikki, ei pilleri

Toppari luettelee kehitystyön hankaluudelle syitä, mutta perimmäinen ongelma on siittiötuotannon hiukan vaille hillitön tahti. Riittävällä tuurilla yksikin siittiö riittää raskauteen, ja kivekset kasvattavat varastoon uusia nuijapäitä tuhannen siimahännän sekuntivauhdilla. Ei siis riitä, että spermaa hiukan laimennetaan, koneisto täytyy saada sammuksiin kokonaan.

Pahaksi onneksi tämä ei kuitenkaan onnistu luotettavasti suun kautta otettavalla pillerillä, sillä hormonin imeytyminen vaihtelee eri ihmisillä. Iholle levitettäviä voiteita vaivaa sama ongelma, ja lisäksi rasvaa saattaisi joutua myös kumppanin iholle; miesten ehkäisyn sivuvaikutus olisi siis naisten parrankasvu. Ylipäätään epävarma ehkäisy on tuotteena aika lailla käyttökelvoton.

Niinpä lopputuloksena on, että miehille tehokas hormonaalinen ehkäisy vaatii viikottaisia pistoksia, eikä tulos siitä huolimatta ole taattu. WHO:n tutkimuksen mukaan ehkäisyvaikutuksen aikaansaaminen kesti keskimäärin 120 päivää, mutta kaikilla sitä ei tullut vielä kuuden kuukauden jälkeenkään. Toisessa päässä testiä hedelmällisyys myös palautui viipeellä, ja siittiötuotanto palautui minimitasolle 3–7 kuukaudessa. Jos pariskunta päätyy yrittämään lapsen hankkimista, ehkäisyn vaikutusten hälvenemistä saa siis odotella pitkäänkin.

Maija Aallon kutsu barrikadeille on siinä mielessä paikallaan, että naisten ehkäisytutkimus kärsii rahapulasta ja keskittyy lähinnä nykykeinojen parantamiseen. Ei kuitenkaan huolta: vaikka miesten hormonaalinen ehkäisy näyttää olevan hyllyllä, muita keinoja kehitellään. Ideoita riittää, ja vasta joulukuussa uutisoitiin uudesta, siittiöiden erittymisen estävästä menetelmästä. Testirottien ehkäisy tosin saatiin aikaan geenimuokkauksella, joten ollaan vielä pienen hyppäyksen päässä ihmisiin käytettävästä ehkäisymallista.

Hormonaalisella ehkäisyllä on sivuvaikutuksia, ne on hyvä tiedostaa ja pyrkiä parempaan. Samaan aikaan myös naisille on tarjolla koko joukko vaihtoehtoisia keinoja. Jos hormonaalisesta ehkäisystä haluaa päästä eroon, se on mahdollista. Jos vastuun haluaa jättää miehelle, kondomeja myydään joka kaupassa. Ja jos koko asia ahdistaa liikaa, voi aina unohtaa koko ehkäisyn ja laittaa jalat ristiin tai luottaa arpaonneen.

P.S. Vapaaottelussa on viime aikoina kohuttu TRT-hoidoista – muutamalla ottelijalla on todettu alentunut testosteronitaso, jonka takia he ovat saaneet erityisluvan lisätestosteronin käyttöön. Tätä on pidetty epäreiluna muita ottelijoita kohtaan, ja helmikuun lopussa Nevadan urheilukomissio päättikin kieltää hoidot kokonaan.

Ehkäisyn kannalta asia on siinä mielessä olennainen, että pahat kielet pitävät alhaisten testosteronitasojen syynä aiempaa steroidikäyttöä. Jatkuva anabolisten steroidien – joihin myös testosteroni kuuluu – käyttö kun pidentää kehon oman testosteronituotannon palautumista, ja saattaa jopa lopettaa sen kokonaan. En nopealla etsimisellä löytänyt asiasta artikkelia enkä tiedä, onko vaaraa olemassa ehkäisyruiskeita käytettäessä, mutta pysyvää hedelmättömyyttä pitäisin melko vakavana sivuvaikutuksena. Joku epäilemättä lukuisasta endokrinologi-lukijakunnastani voi varmaan tyrmätä ajatuksen täysin vääränä.

P.P.S. Lancetin artikkelin mukaan maailman yleisin ehkäisymenetelmä on (naisten) sterilointi, toisena tulee kierukka. Se mainitsee myös ehkäisypillerien olevan yksi maailman tutkituimmista lääkkeistä. Mutta epäilemättä kyse on silti vain ihmiskokeesta, jonka pitkäaikaisia vaikutuksia ei juuri tunneta.

2014-03-03

Voi voi

Helsingin Sanomat julkaisi tänään uutisen Marjo Eskelisen väitöstutkimuksesta, jossa on seurantatutkimuksella tutkittu ruokavalion vaikutusta vanhuuden dementiaan.

Riippuen siitä, mistä tuutista uutista lukee, Helsingin Sanomat vaihtaa otsikkoa.

Voita keski-iässä, muistisairaus vanhana

Helsingin sanomat, 3.3.2014, s. A15

Paperilehden mukaan kyse on siis väistämättömyydestä: voista seuraa muistisairauksia, tai vaihtoehtoisesti voittaminen johtaa muistisairauksiin. Otsikko saattaa johtaa harhaan, mutta se on vielä perusteltavissa tilavaatimuksilla.

Voin ahmiminen keski-iässä voi viedä muistin vanhana

Helsingin Sanomien verkkouutinen 3.3.2014

Verkkosivujen uutisessa kulutustapaa on täsmennetty ja yhteyttä lievennetty: voin ahmiminen saattaa johtaa muistisairauteen. Sanavalinta on vähintäänkin epäonnistunut, sillä kaupungilla harvemmin tulee vastaan ihmisiä valiolainen puolen kilon energiapatukka suupielessä. Kukaan ei ahmi voita.

Runsas voinsyönti keski-iässä lisää muistisairauden vaaraa vanhuudessa

Helsingin Sanomat, päivän lehti 3.3.2014

Päivän digilehden versio on selvästi informatiivisin ja antaa jo otsikossa olennaisen tiedon, mistä on kyse: runsas voin syöminen kasvattaa dementian riskiä. Tämä on sitä, mitä otsikolta perinteisesti halutaan: kiteytetään jutun olennaisin osa.

Itse väitöskirja perustuu Pohjois-Karjala-projektista osittain ponnistaneeseen CAIDE-tutkimukseen. Väitöksen mukaan runsas tyydyttyneiden rasvojen käyttö on yhteydessä erilaisiin muistihäiriöihin, monityydyttymättömät rasvat puolestaan ovat hyväksi, ja samoin kahvi alentaa dementiariskiä. Jos geeneissä sattuu pesimään riskitekijä Alzheimerin tautiin, jo kohtalainenkin tyydyttyneiden rasvojen käyttö lisää riskiä. Kaikkien ei siis tarvitse ahmia, ei edes syödä runsaasti.

Kaikki tämä itse asiassa kerrotaan uutistekstissä, mutta otsikot luovat erilaisia mielikuvia ja johdattavat lukijaa jopa harhaan. Parhaiten tämä käy ilmi HS:n Facebook-jaon kommenteista. Otsikko on napattu verkkouutisesta, ja niinpä moni kommentoija tarttuu ahmimiseen eikä vaivaudu edes lukemaan itse uutista.

Väitöskirja vahvistaa siis tietoa tyydyttyneiden rasvojen haitallisuudesta. Vaikka 1970–80-luvun pohjoiskarjalaista ruokavaliota ei välttämättä voi suoraan rinnastaa tiukkaan Atkinsin noudattajaan, moni innostuu muotidieettien seurauksena palauttamaan kovat rasvat takaisin ruokavalioonsa. Koskapa tästäkään tutkimuksesta ei malteta ottaa opiksi, seurauksia päästään ihmettelemään taas parinkymmenen vuoden päästä.

Itse kukin voi varautua seuraavaan nettiväittelyyn hakemalla koko väitöskirjan (PDF) iltalukemisiksi. Jos lukeminen ei maita, voin paljastaa loppuratkaisun: kannattaa syödä kasviksia ja kalaa.

P.S. Pikanttina lisämausteena HS:n digilehden jakopainikkeet jakavat lehtijutun sijaan verkkouutisen. Sinällään toiminta on järkevää, sillä verkkosivuilla on mukana myös kommentointi. On kuitenkin hiukan ikävää, että jakolinkki ei osoitakaan siihen sivuun, jonka haluaa jakaa.

P.P.S. FB-kommentit kertovat myös, miksi tiedeuutisointiin pitäisi panna rutkasti paukkuja. Otsikon ihmettelijöiden jälkeen seuraavaksi suurin ryhmä ovat ne varmaa tietoa levittävät ihmiset, jotka kiistävät uutisen, koska naapurin 98-vuotias Mairekin elää pelkällä voilla.

2014-02-28

Pilviboksin kuolema

Verkossa toimivat digiboksit ovat kokemassa hitaan kuoleman. Tekijänoikeusjärjestöt ja operaattorit pääsivät asiasta sopuun pari viikkoa sitten, ja tuo sopu on kuluttajalle julmaa luettavaa.

Aiheesta ehti jo kirjoittamaan Petteri Järvinen Helsingin Sanomissa ja hiukan toisesta näkökulmasta Hupparihörhö Suomen Kuvalehdessä. Komppaan molempia, vaikkakin hiukan varauksin.

TVkaista oli nimittäin hiukan lakia lukeneen maallikonkin silmään melko itsestäänselvästi laiton palvelu. Oikeudenkäynti ei ollut kivaa katsottavaa, mutta firman temppuilu ei toisaalta tehnyt toiminnasta ainakaan uskottavampaa. Startup-aate on hieno asia, mutta ideoiden pitäisi silti noudattaa lakeja.

TVkaista ei muuten ollut aivan niin pioneeri kuin esimerkiksi Hupparihörhön tekstistä voi ymmärtää, sillä Saunavisiosta kohistiin jo vuonna 2007 – ja jo silloin pohdittiin, kuinka kauan tekijänoikeusjärjestöt antavat homman jatkua. Oma veikkaukseni on, että Elisa ja Sonera ainakin jossain määrin olettivat niiden aseman kaapeli-tv-operaattoreina antavan liikkumavaa palvelutarjontaan. Ei antanut.

Tähän on kuitenkin tultu. Tekijänoikeusjärjestöt puhuvat laillisista palveluista, mutta kun sopimukseen viimein päästään, laillinen palvelu kuristetaan käyttökelvottomaksi. Ei tästä tosin voi vain järjestöjä syyttää: pakkomainokset ovat ilmeisesti kaupallisten tv-yhtiöiden vaatimus. Videonauhureiden tappaminen epäonnistui, mutta verkkotallennuksen kanavat onnistuivat kampeamaan kertaheitolla jonnekin VHS-nauhureiden pahemmalle puolen.

Opetusministeriölle jätetty sopuehdotus (PDF) on paikoin vitsikästä luettavaa:

Ratkaisu tuo sisällöt tarjolle kuluttajille tallennuspalveluiden kautta kestävällä tavalla

  • Ratkaisu tukee kotimaista sisällöntuotantoa ja työllisyyttä sekä vastaa kuluttajien tarpeeseen katsoa televisiosisältöjä myös ei-lineaarisesti.
  • Se parantaa kotimaisten toimijoiden kykyä tuottaa uutta sisältöä sekä edistää sisältöjen saatavuutta nopeasti kansainvälistyvässä tarjoamakentässä.

[...]

Ratkaisun ansiosta verkkotallennuksen tarjoajat pääsevät kehittämään palveluita asiakkaiden toiveiden mukaisesti.

Tätä sopimusta hierottaessa ulkomaiset kilpailijat, Netflix etunenässä, saapuivat apajille. Nyt kotimaista palvelua ollaan heikentämässä samalla, kun sopimus nostaa kustannuksia. Rapakon taakse valuvista euroista ei kotimainen sisällöntuotanto kostu. Vaikka sopimus periaatteessa tuo tekijöille – ja tv-kanaville – lisää pelimerkkejä, nettovaikutus jäänee ohueksi. Kotimaisen tuotannon valttikortti on kotimaisuus, mutta pelkästään sillä ei voi myydä huonoa palvelua.

Nykyiset palvelut – varsinkin se konkurssiin mennyt TVkaista – vastaavat kuluttajien tarpeeseen. Mainoksia pakkosyöttävää, keinotekoisesti heikennettyä ajansiirtopalvelua ei oikeasti kaipaa kukaan. Voi kuitenkin olla, että jotkut sellaista suostuvat käyttämään, kun muutakaan vaihtoehtoa ei ole.

P.S. Niistä laillisista palveluista. TTVK:nkin innokkaasti mainostama Lailliset palvelut -verkkosivusto listaa sekä Elisan että Soneran palvelut tv-osiossaan. Listasi myös silloin, kun yhtiöt olivat palveluistaan oikeudessa.

P.P.S. Omalla digiboksillani on tällä hetkellä 3,6 teratavua tallennuksia, vanhimmat ovat vuodelta 2006. Tähän ei kaupallinen palvelu jatkossa pysty.

P.P.P.S. Järkeä tekijänoikeuslakiin -aloite muuten otti kantaa myös tv-ohjelmien verkkotallennukseen. Siis se aloite, josta Petteri ei pitänyt.

2014-02-23

Luurivuotoa

Helsingin Sanomat kirjoittaa tänään (23.2.) Sunnuntai-osiossaan, kuinka Lumia-puhelimet vuotavat tietoja ulkomaille.

Tavallaan tämä ei ole edes uutinen: viimeistään viime kesän Snowden-paljastusten jälkeen ei pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä, että puhelimia seurataan. Eikä tähän oikeastaan Snowdenia edes tarvittu: kaikki nykyiset älypuhelimet tukeutuvat innokkaasti pilvipalveluihin, ja ne pilvet sijaitsevat tyypillisesti jossain ihan muualla kuin Suomessa. Snowden lisäsi juttuun mausteeksi NSA:n, mutta tiedon siirtyminen ulkomaille oli jo ennestään selviö.

Mielenkiintoiseksi Helsingin Sanomien jutun tekevät sen sivujuonteet. Lehden saamien tietojen mukaan nimittäin Nokia on jo vuosien ajan toiminut sujuvassa yhteistyössä poliisin kanssa ja toimittanut puhelinten seurantatietoja tarpeen mukaan, turhia oikeuden määräyksiä kyselemättä.

Tietojen pyytäminen ja antaminen muistuttaa ainakin päällepäin viime syksyistä Kiakkovieras-tapausta, jossa poliisi pyysi keskustelupalstan ylläpitäjältä verkkokirjoittajien henkilötietoja. Tuolloin eduskunnan oikeusasiamies päätti (PDF), että tietojen kysely oli poliisilain mukaista, vaikka sitä ei aivan pienimpiin tarpeisiin pitäisikään käyttää.

Kiakkovieras-kysely perustui poliisilain 36. pykälään, jonka mukaan tietoja on mahdollista pyytää ja saada, jos poliisille kuuluvan tehtävän suorittaminen sitä edellyttää. Ympäripyöreän pykälän tavoitteena on ilmeisesti ollut lähinnä mahdollistaa yhteydenotto silloinkin, kun henkilön yhteystiedot eivät ole julkisia. Siitä on kuitenkin tullut myös tutkinnan väline, jolla kierretään poliisilain ja pakkokeinolain 5a luvun vaatimusta oikeuden päätöksestä.

Jos HS:n tiedot pitävät paikkansa, ollaan kuitenkin epäselvillä vesillä. Pahaksi onneksi nimittäin tuo mainittu 36 § sisältää rajauksen:

Telekuuntelusta, televalvonnasta ja tietojen hankkimisesta matkaviestimien sijainnista on voimassa, mitä niistä erikseen säädetään.

Nyt on käynyt niin, että niistä erikseen säädetään, että lupa pitäisi olla. Tietosuojavaltuutettu Reijo Aarnio on syystäkin huolissaan.

Viestintävirasto vesittyy

Itseäni huolestuttaa ehkä vieläkin enemmän Viestintäviraston rooli. HS:n mukaan Viestintäviraston tehtävä on valvoa viestisalaisuutta ja valtionhallinnon käyttämien laitteiden turvallisuutta.

Virasto ryhtyikin tarmokkaasti toimeen ja lähetti Nokialle selvityspyynnön kesäkuussa 2013, ensimmäisten Snowden-paljastusten jälkimainingeissa. Tähän saakka kaikki vaikuttaa hyvältä: huolestuttavaa tietoa saatuaan virasto otti kopin ja lähti selvittämään asiaa. Jos asia olisi edennyt tällä ladulla, kaikki olisi hyvin. Vaan kun ei:

Nokia ei pystynyt antamaan Viestintäviraston toivomaa vakuutusta puhelimiensa yksityisyydensuojasta.

Heinäkuussa 2013 Viestintävirasto vesitti alkuperäisen pyyntönsä ja teki uuden, entistä suppeamman pyynnön Nokialle. Nokia ei pystynyt vieläkään vastaamaan.

[...]

Viestintäviraston kolmannessa pyynnössä vakuutus rajattiin koskemaan suomalaisille myytäviä laitteistoja ja ohjelmistoja. Pyynnön ulkopuolelle rajattiin alihankkijoiden ja yhteistyökumppaneiden toimenpiteet.

Virasto, jonka tehtävänä on huolehtia laitteiden turvallisuudesta, laimensi siis selvityspyyntöään aina vain ohuemmaksi, kunnes päästiin sellaiseen sanamuotoon, jolla Nokia pystyi sen allekirjoittamaan. Ja silloinkin vain vaivoin:

Nokian tiedossa ei ole, että sen Suomessa myytäviin tuotteisiin olisi tarkoituksellisesti asennettu valmistusvaiheessa sellaisia toiminnallisuuksia tai komponentteja, jotka mahdollistavat käyttäjän yksityisten tietojen paljastumisen ulkopuolisille käyttäjän tietämättä.

Kuten Helsingin Sanomien jutussakin todetaan, Nokia ei tietenkään ole tässä tilanteessa yksin. Jos käytössä on Android, luuri huutelee tietojaan Googlen pilveen, iPhone puolestaan soittelee innolla Applelle. Nokia ja Microsoft eivät tässä joukossa ole välttämättä sen parempi tai huonompi valinta.

Olisi myös suureellista kuvitella, että Viestintäviraston kaltainen pienen maan pieni elin pystyisi selvityspyynnöillään jotenkin muuttamaan tilannetta, jos tietovuotoa tapahtuisi. Vaan jos selvityspyyntö joudutaan laimentamaan niin suppeaksi, että se ei vastaa tarkoitusperiään, sitä oli turha lähettää alunperinkään.

Suomen virallinen käyttöjärjestelmä

Jos valtionhallinnon tietoturvasta ollaan aidosti huolissaan, on tietysti paikallaan kysyä, mitä tilanteelle voisi tehdä. Pitäisikö valtionhallinnon lyödä viisaat päänsä yhteen ja tilata Tiedolta, Accenturelta, CGI:ltä tai joltain muulta virallisen leiman saaneelta konsulttitalolta kotimainen kännykkäkäyttöjärjestelmä?

Idea ei ole aivan mahdoton. Vaikka Google on monien mielestä siirtynyt pahisten joukkoon, Android on edelleen vähintäänkin oiva pohja vaikkapa jollekin CyanogenModin kaltaiselle käyttöjärjestelmälle. Amazon on sekin osoittanut, että kun halua riittää, Androidista voi kehittää Googlesta riippumattoman version. Haluttaessa puhelimet voitaisiin noutaa edelleen suoraan kaupasta, ohjelmistoksi vain pultattaisiin tietoturvallinen Findroid.

Hiukan maanläheisempi vaihtoehto on siirtyä käyttämään puhelimia, jotka eivät vuoda tietoja. Viestintäviraston tänään julkaiseman tiedotteen mukaan tietoturvaa koskeva vakuutuspyyntö lähetettiin myös Jollalle. Jos kyseessä on pyyntö, joka Nokiallekin alunperin lähetettiin, ja jos Jolla kykenee vastaamaan siihen myöntävästi, luulisi valtionhallinnossa piakkoin koittavan luurinvaihtoviikot.

P.S. Koska viittasin viime vuotisiin tapahtumiin, linkittelin selvyyden vuoksi vanhoihin lakeihin. Vuoden alusta on nimittäin tullut voimaan uusi poliisilaki (siinä katso 5. luku, salaiset tiedonhankintakeinot) ja uusi pakkokeinolaki (10. luku, salaiset pakkokeinot). Lakeja on siinä määrin teknistetty, että nyt puhutaan muun muassa tukiasematiedoista. Itse kukin voi miettiä, onko soluverkkoteknologian termistön tuominen lakiin kestävää kehitystä.

2014-02-17

Kuvan arvoton arvo

Helsingin Sanomat julkaisi ystävänpäivänä pienen artikkelin kahdesta työmiehestä, jotka kiipesivät salaa Shanghai Towerin huipulle. Sosiaalisessa mediassa ankarasti jaettu video on hurjaa katsottavaa ja antaa toki aihetta pikku-uutiselle.

Uutinen kiinnitti Harto Pöngän huomion: juttu lähti komealla tornin huipulta otetulla kuvalla, jonka kerrottiin olevan kuvakaappaus toisen kiipijän kuvasta. Arvovaltaisella ja hyvämaineisella lehdellä on totta kai tietenkin tekijänoikeudet hansikkaassa, mutta kun asiaa ei suoraan mainittu, Pönkä kyseli Twitterissä, onko kuvan julkaisulle lupaa – kuvaa kun oli uudelleenrajattu sen verran, että esimerkiksi Wall Street Journalin jutussa näkyvä kuvaajan vesileima jäi pois.

Parin päivän pohdiskelun ja lisätökkimisen jälkeen Helsingin Sanomat muutti juttua: alkuperäinen lähtökuva vaihtui Reutersin välittämään näkymään tornista ja juttuun lisättiin toinen kuva. Päivityksessä lisättiin korjausteksti:

Oikaisu: Uutisen yhteydessä aikaisemmin käytetyn kuvakaapppauksen rajaus ja kuvatekstin tiedot olivat puutteellisia. Niistä ei käynyt ilmi alkuperäislähde, The Wall Street Journal.

Mitä Vitaliy Raskalovin kuvalle tapahtui? Se koristaa edelleen Helsingin Sanomien uutista. Nyt se on osa kuvakaappausta WSJ:n sivuilta, eikä kuvan ottajasta ole enää pienintäkään mainintaa.

Kuvasitaatit ovat tekijänoikeudellisesti hankala asia. Tekijänoikeuslain 22 § antaa luvan ottaa lainauksia tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa. Wikipedia avaa käytäntöä jonkin verran, mutta kovin selkeää se ei ole.

Kuvien kohdalla sitaatin hankaluutta lisää se, että lainauksen laajuutta ei oikein voi säädellä: kuva on kokonaisuus. Mediassa kuvia lainataan silloin tällöin revinnäisinä: kuvan lisäksi lainataan osa ympäröivästä lehden sivusta ja tuodaan siten kuvalle kontekstia.

Kuvan konteksti on kuitenkin kerrottu jo Helsingin Sanomien jutussa: jampat kävivät tornissa ja ottivat kuvia todisteeksi. Uutinen ei käsittele WSJ:n artikkelia, artikkelia on käytetty lähteenä. Se taas ilmoitettiin jo alkuperäisessä uutisessa, kuvaaja sen sijaan ei saa tunnustusta.

En väitä, että Helsingin Sanomat rikkoisi lakia, vaikka mieli tekisi. Lainaukseen vaaditaan asiallinen yhteys, jonka perusteella lainaus tehdään, eikä Helsingin Sanomien jutusta sellaista oikein löydy. Lehdistön oikeus lainailuun on kuitenkin yllättävän laaja (tekstin osalta katso vaikka tekijänoikeuslain 23 §), ja media itse tulkitsee sen mielellään omaksi edukseen. Alkuperäisellä kuvalla nähdäkseni rikottiin tekijänoikeuksia, uudella liikutaan ehkä jo laillisen puolella.

Kuvan arvo

Kuvalainauksen moraalin sen sijaan kyseenalaistan. Mitään syytä WSJ:n uutisen kuvakaappaukseen ei ole – paitsi, että sivulla sattuu olemaan peijoonin komea valokuva, jonka HS jo kertaalleen kopioi. Kuvan iskevyys tunnistetaan, mutta ilmeisesti siitä ei haluta maksaa.

Yleisemmällä tasolla tämä kertoo rumaa kieltä kuvan arvostuksesta, niin Helsingin Sanomissa kuin laajemminkin. Jos uutiskuvituksen riittäväksi tasoksi katsotaan todellakin ruutukaappaus toisen lehden blogista, ei juurikaan voi enää puhua kuvajournalismista.

Kuvajournalismista olisi sen sijaan voinut puhua vaikkapa Meeri Koutaniemen kuvareportaasin yhteydessä: tyttöjen silpomisesta kertova kuvasarja on oikeasti aika vavahduttavaa materiaalia.

Helsingin Sanomille tämä ei kuitenkaan käynyt, vaan lehden verkkosivuilla artikkeli on otsikolla datajournalismi. Jutun erikoistaittoa – koko sivun levyisiä kuvia peräkkäin, ohhoh! – pidettiin ilmeisesti arvokkaampana kuin itse kuvia.

Päälle päätteeksi kuvista ja niiden luvallisuudesta nousi pienehkö kohu niin sosiaalisessa mediassa kuin Helsingin Sanomien mielipideosastollakin. Paljastui, että lehti kirjoitutti kuvien kylkeen jälkikäteen artikkelin, joka synnytti koko joukon vääriä mielikuvia.

Yleisradio puolestaan huuteli viime viikolla Twitterissä penkkarikuvien perään:


Myös tämä kysely sai ihmiset miettimään, miten mahtaa olla kuvien käyttäoikeuksien laita. Voiko Yleisradion kaltainen toimija napsia kuvia Twitteristä ja julkaista niitä pelkällä hashtagin huutelulla? Vastaus on, että luultavasti voi, sillä yleisön ja Yleisradion välissä on Twitter, joka pidättää itsellään oikeuden edelleenlisensoida sisältöä.

Kyselyt saivat kuitenkin Ylen Antti Hirvosen pohtimaan:

Moni valokuvaaja olisi todennäköisesti tyytyväinen, jos kuvaan suhtauduttaisiin kuin tekstiin. Jos Helsingin Sanomat olisi julkaissut luvatta satunnaisen verkkokäyttäjän tekstimuotoisen artikkelin, tilannetta ei paikattaisi Oikaisu-leimalla ja lisäämällä tekstin ympärille lisää lainaa. Kuvan kohdalla tämä on kuitenkin ilmeisen yleisesti hyväksytty käytäntö.

Kuva on tosiaan yhä suurempi osa arkipäiväistä viestintäämme, ja tekijänoikeuslaki tulee epäilemättä tässäkin kohtaa pahasti jälkijunassa. Olisi kuitenkin ihan kiva, jos edes mediatalot noudattaisivat sitä voimassa olevaa lakia. Ja kun vastaan tulee niitä vähemmän arkipäiväisiä kuvia, olisi vähintäänkin oikeus ja kohtuus, että myös kuvaaja saa niistä palkkion.

P.S. Raskalovin kuva on esillä 500px.comissa, josta sen voi myös ostaa. Latauslinkki antaa luvan vain yksityiskäyttöön, mutta ehkä HS olisi saanut sopimuksen aikaiseksi.

P.P.S. On toki paljon helpompaa, jos ei vaan välitä tekijänoikeuksista. Vivas.fi:llä on kahdeksan miljoonaa kävijää ja iso asenne.

P.P.P.S Muutama vuosi sitten Kari Kuukka ihmetteli, miten Helsingin Sanomissa skanneri lauloi. Juttu päättyi ainakin osapuilleen onnellisesti.

Edit: (17.2. 22:23) Harto pohdiskeli asiaa jo samantien perjantaina, omiin silmiini osui vasta uusinta maanantailta.

2014-02-15

Huuhaata lääkehyllyssä

Tällä viikolla homeopatia on noussut otsikoihin. Ensin Ilta-Sanomat kertoi homeopaattisteiden valmisteiden tulevan apteekkeihin, sitten Tiina Raevaara huomasi Suomen Kuvalehden kolumnissaan eläinlääkintälain muutoksesta, jolla hoidoksi kirjattaisiin myös homeopatia.

Homeopatia on siis Samuel Hahnemannin 1700-luvulla muodostama ajatusrakennelma, jonka mukaan samankaltaisuus parantaa: lääkkeenä käytetään ainetta, joka suurina määrinä aiheuttaa samanlaisia oireita kuin hoidettava tauti. Saman ajan lääkärit harrastivat muun muassa suoneniskentää, joten uusille hoitomuodoille oli epäilemättä tilausta. Homeopatiassa on kuitenkin yksi ongelma: se ei toimi.

Nyt siis Ilta-Sanomien mukaan homeopaattiset valmisteet ovat saapuneet apteekkeihin. Lehti tosin on hiukan myöhässä, sillä jo kolme vuotta sitten skeptikot yrittivät homeopaattista joukkoitsemurhaa apteekista ostetuilla rohdoksilla. Tarjonta on kuitenkin laajenemassa, ja huolestuttavaa on, että Apteekkariliiton farmaseuttinen johtaja Sirpa Peura pitää myyntiä perusteltuna:

Peuran mielestä apteekki on oikea myyntipaikka monille uskomuslääkinnänkin tuotteille.

Osa esimerkiksi homeopaattisista tuotteista on rajattu apteekkimyyntiin, koska niissä voi olla erittäin pieniä määriä myrkkyjä, esimerkiksi arsenikkia.

Erittäin pieniä määriä on liioittelua. Todellisuudessa määrät ovat niin mitättömiä, ettei niillä ole vaikutusta; yllä mainitut skeptikot vetivät kitusiinsa muun muassa arsenikkia sisältäviä valmisteita. Homeopatiaan kuuluvan potensoinnin mukaan tuote on sitä tehokkaampi, mitä laimeampi se on: homeopatian näkökulmasta tehokkaimmissa tuotteissa ei ole yhtään molekyyliä vaikuttavaa ainetta. Tämän varjolla Peura kuitenkin puolustelee uskomushoidon nostamista lääketieteen rinnalle.

Lääkäri ja homeopaatti Liisa Sulkakoski puolestaan valittelee, että homeopatiaa ei saa mainostaa terveysvaikutuksilla.

Turun Lääkäripalvelu Apilassa työskentelevä Sulkakoski ihmettelee kuitenkin suomalaista lainsäädäntöä.

Homeopaattisten lääkkeiden pakkauksissa ei saa kertoa, mihin vaivaan ne on tarkoitettu. Kuitenkin ne ovat lääkelainsäädännön alaisia, ja valvonta on hyvin tarkkaa.

Lääkelain 22 a § tosiaan määrittelee, että homeopaattisen valmisteen paketissa ei saa lukea lääkkeellistä käyttöaihetta. Sulkakoski on kuitenkin väärässä: lain 21 § perusteella hyväksytyille valmisteille saa kyllä mainita käyttötarkoituksen, ja sitä voidaan soveltaa homeopaattisiinkin valmisteisiin.

Vaan pihkuran pihkura, 21. pykälä edellyttää tutkimuksella todistettua tehoa, joten valitettavasti tämä reitti taitaa olla homeopatialta suljettu. Tältä osin lääkelaki on linjassa muun lainsäädännön kanssa, sillä esimerkiksi terveysvaikutteisilta elintarvikkeilta vaaditaan tieteellistä näyttöä tehosta – jos sitä ei löydy, ei vaikutuksillakaan saa mainostaa.

Turkulaisen Skanssin apteekin apteekkari Petri Kumlin puolestaan kertoo homeopaattisten tuotteiden olevan hyllyssä kysynnän takia.

Rajanveto ei ole kuitenkaan helppoa. Apteekkarit joutuvat käyttämään omaa harkintaansa siinä, mitä tuotteita ottavat myyntiin.

Minä en ottaisi myyntiin sellaisia tuotteita, joiden toimivuudesta ei ole mitään tutkimuksia, Kumlin sanoo.

Koska Kumlin kuitenkin myy homeopatiaa, ilmeisesti tutkimusten lopputuloksella ei ole väliä. Sitä myydään, mitä asiakkaat haluavat.

Oma mielipiteeni on selvä. Apteekkari on farmasian, siis lääkeaineiden ja niiden ominaisuuksien, ammattilainen. Homeopaattisten valmisteiden myynti ja niiden toimivuudesta puhuminen osoittaa sen luokan arvostelukyvyttömyyttä, että apteekkilupa olisi syytä ottaa pikimmiten tarkastelun alle. Jos halkojen myyminen johtaa luvan menettämiseen, miksi toimimattomien tuotteiden myynti sallitaan?

Lumehoitoa luontokappaleille

Suomen kuvalehden kolumni ehkä aavistuksen suurentelee käsillä olevan eläinlääkintäasetuksen muutosta. Lääkelaki koskee niin ihmisille kuin eläimillekin määrättäviä lääkkeitä, ja kuten yllä kerrottiin, siellä homeopatia on jo mukana.

Eläinlääkinnän kannalta olennaisehkoa on, että se on mukana myös nykyisessä eläinlääkintäasetuksessa (PDF). Asetuksen toinen luku kun antaa eläinlääkärille luvan määrätä sopivimmaksi katsomaansa rohdosta ja tarkentaa:

3. Kohdassa 2 tarkoitetun lääkevalinnan ehtona on lisäksi se, että

[...]

– tuotantoeläimelle käytettävän homeopaattisen tai antroposofisen valmisteen sisältämän lääkeaineen pitoisuus on pienempi kuin 1/10 000 (D4);

Tässä kohdassa ilmeisesti nykyisellään pyritään varmistamaan, ettei tuotantoeläimiin eksy lääkejäämiä – ja homeopaattisten valmisteiden kohdalla tästä ei juuri ole pelkoa.

Raevaara kritisoi uutta muutosta muun muassa näin:

Kohta d [homeopaattiset valmisteet] on siis uusi lisäys. Muuten sisältö on samanlainen kuin aiemmin laissa on jo ollut. Erityisen merkillepantavaa on se, että toisin kuin kohdissa b ja c, homeopatiaan saa turvautua, vaikka esimerkiksi kohdan a kuvaamaa [toiselle eläinlajille tai toiseen käyttöaiheeseen tarkoitettua] lääkettä olisi saatavilla.

Uusi ehdotus kyllä nostaa homeopatian selkeästi hyväksytyksi hoitomuodoksi, mutta ei se kiellettyä ole ollut aiemminkaan: homeopatiaa on voinut käyttää vaikkapa tuon mainitun a-kohdan lääkemääritelmän perusteella. Lääkelaki kun on määritelmältään lavea:

Lääkkeellä tarkoitetaan valmistetta tai ainetta, jonka tarkoituksena on sisäisesti tai ulkoisesti käytettynä parantaa, lievittää tai ehkäistä sairautta tai sen oireita ihmisessä tai eläimessä.

Toisin sanoen tarkoitus riittää määrittelemään lääkkeen, toiminnallista tehoa ei edellytetä. Lääkeaine sen sijaan edellyttää myös vaikutusta.

Itse spekuloin muutoksen syynä olevan luomuhuuman ja sitä kautta EU-lainsäädännön. EU:n luomusäädökset kun asettavat homeopatian ensisijaiseksi hoitomuodoksi:

When the animals are ill, chemically synthesised allopathic veterinary medicinal products including antibiotics may be used where necessary and under strict conditions. This is only allowed when the use of phytotherapeutic, homeopathic and other products is inappropriate.

Esimerkiksi Elina Lappalaisen mukaan käytännössä Suomessa luomueläimetkin saavat ihan oikeita lääkkeitä vaivoihinsa, ja hyvä niin. Oma huoleni kuitenkin on, että homeopaattisen puuhastelun profiilin noustessa saattavat luomupossujen elinolot jatkossa heikentyä.

Jos kyse olisi vain yksittäisten hörhöjen pienestä piiristä, homeopaatit saisivat ryystää muistivettä sydämensä kyllyydestä. Kun asialla ovat lääkärit, valmisteita myydään apteekeissa ja tuotteet vaikuttavat lainsäädäntöön, puoskarointi kuitenkin saa uskottavuutta, jota se ei millään tavalla ansaitse. Mitäpä jos kuitenkin vaadittaisiin lääkkeiltä edelleen tutkittua tehoa.

P.S. Lääkäriliiton Lääkärin etiikka -julkaisu (PDF) pitää plasebon määräämistä epäeettisenä. Kun homeopatia ilmeisesti perustuu lähinnä plasebovaikutukseen, onko esimerkiksi Sulkakosken toiminta lääkärinä kestävää?

P.P.S. Paholaisen Asianajaja käsittelee samaista IS:n uutista. Lukekaa toki.

P.P.P.S Loppuun vielä lainaus The Infinite Monkey Cagesta. Homeopaths do not have a physical brain, but merely 'skull water' with the memory of brains. - Robin Ince

2014-02-10

Itellavankkureilla kouluun

Liikenne- ja viestintäministeriön mukaan erilaiset julkiset kuljetuspalvelut maksavat yhteiskunnalle noin miljardi euroa vuodessa, ja lasku on kasvamaan päin. Jostain pitäisi höylätä sata miljoonaa euroa, ja yhdeksi keinoksi väläytellään nyt Itellan valjastamista erilaisiin kyydityksiin. Itellaa ei kuitenkaan kiinnosta.

Itellan haluttomuus ei juurikaan yllätä. Yhtiö aloitti juuri YT-neuvottelut ja on pistämässä varhaisjakelua uusiksi. Mielessä siintää myös jakelupäivien vähentäminen nykyisestä viidestä hiukan harvempaan rytmiin. Tähän kuvioon sopii hiukan huonosti halpamatkustamisen tarjoaminen kylän penskoille.

Samaan aikaan on mielenkiintoista huomata Itellan saavan kritiikkiä siitä, että se ei ole käsi lipassa lähdössä polkemaan hintoja henkilökuljetuksissa. Sillä siitähän tässä on kyse: esimerkiksi koulukyydit ovat jo nykyisellään kilpailutettuja, päivittäispostissa käytännön monopolia pyörittävä Itella vain voisi oman työn ohella hoitaa kyyditykset halvemmalla.

Lyhyellä tähtäimellä Itellan siirtyminen kuljettajaksi voisi tietysti olla yhteiskunnalle edullinen vaihtoehto: lisäajo takaisi postin haja-asutusalueillekin, eikä valtionyhtiöllä pitäisi olla tarvetta aivan tolkuttomalle kateprosentillekaan.

Toisaalta kulujen nousu on osittain peräisin samanlaisesta ajattelusta: kyläkoulujen sulkeminen on laskenut kuluja toisaalla mutta nostanut matkakuluja toisaalla. Itellan kyyditykset kilpailisivat suoraan paikallisten yrittäjien kanssa; kun haja-asutusalueella taksit ovat muutenkin kortilla, koulukyytien ja muiden sopimusajojen katoaminen saattaisi viedä tolpalta sen viimeisenkin pirssin.

Kannattaa myös miettiä, onko Itellalla ylipäätään edellytyksiä kuljetuksiin.

Kalusto
Posti kyllä kulkee, mutta tyypillisesti hiukan erilaisella kalustolla kuin henkilöliikenne. Tällä saattaa olla vaikutusta myös turvallisuuteen, sekä ihmisten että postin.

Reitit
Postin kuljetusreitti on aika lailla erilainen kuin esimerkiksi koulukyytien reitti. Yhteen autoon mahtuu pitkänkin reitin postit, sen sijaan lapsia mahtuu mukaan vain rajattu määrä. Auton lisäksi määrää rajoittaa myös kuljettajan ajokortti.
Aikataulut
Miten postin kuljetus ja koulukyydit sopivat yhteen? Postia ajaessa kierros voi kestää useamman tunnin, lapsosia ei voi pitää aivan niin kauan autoon vangittuna. Varhaisjakelu on kouluunmenon kannalta liian aikaisin, päiväjakelu liian myöhään. Ja jollain peijoonilla pitäisi päästä koulusta kotiinkin.
Asiakaspalvelu
Postinjakajat saattavat olla hienoja ihmisiä, mutta kyseessä ei ole ehkä aivan samassa määrin kontaktilaji kuin vaikkapa taksikuski on. Kuinka homma mahtaa toimia, jos auton takapenkillä on puoli tusinaa pilttiä huutamassa toppavaatteissa eroahdistusta? Samaan aikaan pitäisi edelleen hoitaa myös postinjakelu.

Kaiken kaikkiaan idea tuntuu kummalliselta, mutta vielä jännittävämpää on luvassa:

Voisiko esimerkiksi peräkylän maanviljelijä ottaa vastuulleen muutaman koululaisen tuomisen ison tien varteen, tai ihan koululle asti, Tampereen kaupungin logistiikkapäällikkö Erkki Harju maalailee.

Tällä myyntipuheella jokainen maanviljelijä epäilemättä rientää kilpaa keräämään lapsia naapurustosta – eihän heillä muutakaan tekemistä ole, ja kukapa ei haluaisi ottaa vastuulleen muutamia koululaisia. Halvalla. Koulutaksi-Mersun vaihtuminen traktorin peräkärryyn saattaisi herättää pientä närää vanhemmissa, ja astetta suurempaa draamaa saataisiin, kun pellonreunaan bussia odottamaan dumpatulle lapselle tapahtuisi jotain. Mutta olisipa ainakin halpaa!

Tätä ei pidä ymmärtää väärin. Yhteisöllisyys on hieno asia, ja jos joku vanhempainyhdistys päättää järjestää lasten kuljetuksen kimppakyydillä, ei muuta kuin iso peukku ja onnea matkaan. Vaan jos kaupunki lähtee tällaista junailemaan, on vastuukysymykset oltava mietittynä, eikä ihan kaikkea voi ulkoistaa sille peräkylän maanviljelijälle.

On tietenkin hyvä, että kunnissa ja ministeriöissä harjoitetaan luovaa ongelmanratkaisua, mutta ei näillä ideoilla vielä Kuuhun mennä. Valtionyhtiön pönkittämisen tai kylänmiesten hyväntahtoisuuteen luottamisen sijaan voitaisiin miettiä ihan oikeita ratkaisuja. Ensi hätään voitaisiin pohtia vaikkapa taksisääntelyn höllentämistä ja jonkin Uberin kaltaisen palvelun sallimista. Ja kun kyse on liikenne- ja viestintäministeriöstä, niin kai ongelmaan voisi pyytää apua sieltä viestintäpuoleltakin.

P.S. Kaikkihan epäilemättä muistavat, että vanhoina hyvinä aikoina Posti harjoitti myös matkustajaliikennettä. Viimeiset rippeet toiminnasta myytiin vuonna 1999.

P.P.S. Ainahan asian voi kääntää myös toisinpäin. Mitäpä jos ei pannakaan Itellaa kuljettamaan ihmisiä vaan velvoitetaan koulukyydit jakamaan postia! Itellalla on nyt parikin kilpailijaa, joten pää on avattu.

2014-02-07

Epäuskon asioita

Helsingin Sanomat julkaisi tänään uutisen aikuisia hämmentävistä lasten Jumala-kysymyksistä. Nykyperheet ovat siinä määrin maallistuneita, että kun lapsi sitten vaappuu innostuneena päiväkodista ja alkaa kysellä Jumalasta, menee vanhemmilla sormi suuhun.

Jostain syystä juttu ei hetkeäkään ihmettele, miten päiväkodissa ylipäätään päädyttiin pyhäkouluun sanaa kuulemaan. Esimerkkiperhe sen sijaan näyttää lehden alustuksesta huolimatta hoitaneen asian ainakin osapuilleen kunnialla: uskontoa pohdittiin urakalla ja ajauduttiin miettimään myös muumipeikkojen olemassaoloa.

Artikkelin asetelma on kaiken kaikkiaan jokseenkin kummallinen. Aikuisilla ei siis ole vakaumusta ja he kokevat uskonkysymykset vieraiksi. Niinpä Helsingin Sanomat ojentaa auttavan kätensä ja kysyy seurakunnan työntekijöiltä, miten kysymyksiin pitäisi suhtautua. Kirjoituksen ainut neutraali haastateltu on Hämeenlinnan perheneuvolan psykologi Sirpa Seppänen, joka yksinkertaisesti kehottaa olemaan lapsille rehellinen. Niin, ei kai sen pitäisi niin hämmentävää olla.

Jutun edetessä kristillisen leiman saa muun muassa hyvät käytöstavat ja toisten arvostaminen. Onhan selvää, ettei moisia malleja voi syntyä uskonnottomalla arvopohjalla, saati sitten jonkin muun uskonnon innoittamana.

Kuulostaako vaahtoamiselta? No ehkä vähän, mutta artikkeli kuvastaa osaltaan oivasti sitä ajatusmaailmaa, joka edelleen elää vahvana: moraali kumpuaa uskonnosta, ja epävarmuuden keskellä on hyvä turvautua kirkkoon. Viimeinen kappale on paljon puhuva.

Tavoite on, että uskonto toisi turvaa. Lapselle kannattaa korostaa, että Jumala on huolehtiva ja rakastava.

Jutussa siis lähdetään liikkeelle maallistuneiden vanhempien kohtaamista kysymyksistä, ja päädytään vakuuttamaan lapselle, että Jumala on huolehtiva ja rakastava. Onkohan se aivan varmasti viesti, jota vanhemmat haluavat jakaa? Onko se edes totta?

Minkään muun uskonnon jumalia ei kirjoituksessa käsitellä. Suomen uskontojakauma huomioon ottaen tämä ei ole varsinainen yllätys, mutta päiväkodissa saattaa tulla vastaan muitakin käsityksiä kuin evankelisluterilaisen kirkon virallinen linja. Haastateltujen kommentit ovat pääosin maltillisia, ongelmana on koko artikkelin lähtökohtaisen kristillinen näkövinkkeli.

Uskonnoista pitää puhua. Vaikka asiaa ei kotona erityisesti käsiteltäisi, vanhempien on syytä valmistautua siihen, että jossain vaiheessa uskon kysymykset tulevat esiin. Vaan onko tosiaan niin, että Herran vuonna 2014 maallistuneelle perheelle ei löydy maallistuneita asiantuntijoita Helsingin Sanomien haastateltaviksi?

P.S. Lisävahvistusta kirkon eettiseen yksinoikeuteen löytyy vaikkapa valtiovarainministeriöstä: ministeriön tammikuussa järjestämän Voiko etiikkaa ja taloutta yhdistää? -keskustelutilaisuuden paneeliin mahtuivat arkkipiispa Kari Mäkinen, metropoliitta Ambrosius, piispa Teemu Sippo sekä valtiovarainministeri Jutta Urpilainen (sd.). Sekä eettinen että talousosaaminen olivat siis vahvasti ja monipuolisesti edustettuina.

2014-01-27

Varhainen jakelu ei paljon nappaa

Yksi viime viikon suuria uutisia oli Itellan YT-neuvottelut. Postin määrä on vähentynyt niin paljon, että neuvotteluissa on pölkyllä jopa 1200 työpaikkaa.

Samaan aikaan tuli julkisuuteen myös tieto, että Itella on irtisanonut useiden kymmenien sanomalehtien varhaisjakelusopimukset ja aikoo neuvotella tuleviin sopimuksiin korkeammat hinnat.

Kuten arvata saattaa, kustantajien reaktio oli pöyristynyt. Miten se sika kehtaa, monopoliyhtiö ja vielä vaatii rahaa palvelusta? Kalevan toimitusjohtaja Jukka Haapalainen pukee asian sanoiksi:

Oululaisella Kalevalla on taajamissa oma jakeluyhtiö, mutta haja-asutusalueilla varhaisjakelusta vastaa Itella. Sen osuus kaikesta Kalevan jakelusta on 15 prosenttia.

Nyt mietitään, miten hoidetaan alueet, jotka Itella on irtisanonut. Se on meille hirvittävä isku, Kalevan toimitusjohtaja Jukka Haapalainen sanoo.

He eivät ole tehneet meille edes tarjousta, millä ehdoilla he jatkaisivat. Se on aikamoista painostusta, Haapalainen sanoo.

Hän muistuttaa, että postilla on ollut jakelumonopoli yli 300 vuotta.

Ne ovat saaneet monopolissa ja yhteiskunnan rahoilla kasvaa tuohon asemaan, ja nyt ne antavat puoli vuotta aikaa polkaista pystyyn joku uusi jakelujärjestelmä. Se on ihan käsittämätöntä.

Koska käsite epäilemättä on useimmille lukijoille tuntematon, lainataanpa Wikipediasta pätkä monopolin määritelmästä.

Monopoli (kreik. μονοπώλιο, monopolio < μόνος, monos 'yksin' + πωλεῖν, polein 'myydä') on taloustieteessä tilanne, jossa markkinoilla on vain yksi tietyn palvelun tai tuotteen tarjoaja. Monopolille ominaista on siten kilpailun puuttuminen ja usein tästä johtuva epäluonnollisen korkea hintataso sekä täydelliseen kilpailuun verrattuna liian vähäinen tuotannon määrä. Useimmiten voittoa maksimoidessaan monopoliyritys rajoittaa tuotantoaan markkinahinnan nostamiseksi.


Tarkkaavainen lukija saattaa huomata, että tähän tiukkaan määritelmään sopii melko huonosti Kalevan oma jakeluyhtiö ja Itellan vaivainen 15 prosentin osuus lehden jakelusta. Yleisradion uutisen mukaan Itellalla on kyllä reilu siivu, itse asiassa noin 60 prosentin osuus varhaisjakelusta.

Haapalaisen maininta yhteiskunnan rahoilla kasvamisesta on epäilemättä tavallaan totta mutta ehkä hiukan maustettua tarinankerrontaa. Sanoma myi varhaisjakeluyhtiönsä Leijonajakelun Itellalle kymmenisen vuotta sitten, ja hetkeä myöhemmin samaa tietä seurasi Etelä-Karjalan Jakelu Oy. Ainakin vielä 2001 Leijonajakelulla oli yli neljänneksen osuus varhaisjakelusta (PDF). Yllä lainatun HS-uutisen mukaan Turun Sanomat oli myynyt oman jakeluyhtiönsä Postille jo aiemmin.

Hätäisempi voisi päätellä, että varhaisjakelua ei ole koettu sanomalehtiyhtiöiden ydinliiketoiminnaksi; niinpä ollaan oltu tyytyväisiä, että joku on ostanut sen pois kiusaamasta. Kalevakin pyörittää omaa jakeluaan mutta on ulkoistanut Itellalle ne kiusalliset 15 prosenttia haja-asutusalueella. Nyt on sitten suru puserossa, kun kirottu valtionyhtiö haluaisi tehdä jakelulla rahaa.

Itellan monopoli

Mikä Itellan monopoli tarkalleen ottaen on? Riippuu siitä, mitä monopolilla tarkoitetaan. Varhaisjakelua pyörittää tusinan verran yrityksiä. Vaikka Itella nykyään on selvästi suurin, kustantajilla on tässä asiassa peiliin katsomisen paikka.

Paketteja kuskaa kaikki kynnelle kykenevät. Jos ei Itellan palvelu kelpaa, ei muuta kuin soitto DHL:lle. Tai UPS:lle. Tai DB Schenkerille. Niin, tai Matkahuollolle. Palvelusta ei ole pulaa, mutta nuokin peijoonit pyytävät kuljetuksista rahaa.

Päivittäispostissa Itellalla on kyllä käytännössä selvä monopoli, mutta ei sekään enää aivan kiveen hakattu ole: nykyinen postilaki ei mainitse Itellaa nimeltä. Ja miksi mainitsisikaan, kun Esan Kirjapaino on mukana kisassa.

Postin historia säädeltynä monopolina on kyllä tarjonnut sille erinomaisen kasvualustan, eikä Itellan haastajiksi päivittäisjakeluun välttämättä suurta tunkua ole. Kirjeiden kuljettaminen harvaan asutussa maassa ei välttämättä ole aivan ilmaista puuhaa, ja kirottu postitoimilupa asettaa haltijalleen myös ikäviä velvollisuuksia. Ainakin tällä haavaa näyttää siltä, että päälle päätteeksi kyseessä on auringonlaskun ala.

Sanomalehti Ilkan mukaan jokapäiväisestä jakelusta ei voi tinkiä. Avoimeksi jää, miksi ei – esimerkiksi Etla ehdottaa jo kolmipäiväistä jakelua. Jos kuljetettavan määrä jatkuvasti vähenee, myös kuljetusten pitää harventua tai vastaavasti maksajan kaivaa kuvetta.

Tästähän on kyse sanomalehtien sopimuksissakin. Kun levikit laskevat, on vaikea perustella, miksi jakajan pitäisi herätä ennen kukonlaulua kuljettamaan aiempaa ohuempia lehtiä entistä harvempaan taloon. Verkko tuo uutiset lukijalle heti, eikä paperilehdellä enää ole samaa vankkumatonta jalansijaa aamukahvipöydässä, mikä sillä aiemmin oli. Uutisten luku sujuu mainiosti tabletiltakin.

P.S. Mauri Pekkarisen (kesk.) mukaan lehdille pitäisi harkita jonkinlaista varhaisjakelutukea. Niin, sanomalehdillehän voisi harkita vaikka jonkinlaista veroalennusta. Ai niin.

P.P.S. Sanomalehtien liiton sivuilta löytyy muun muassa tulevaisuusraportti vuodelta 1996 (PDF), jossa pohdittiin varhaisjakelun tulevaisuutta. Tuohon aikaan lehtien tilaajamäärät pysyivät vakaina eikä verkkoon ollut tulossa mitään toimintaa. Jakelun nähtiin siirtyvän enemmän pienille, yhden miehen yrityksille. Justiinsa näinhän siinä taisi käydä.

2014-01-16

Ei poika viinistä parane

Olen aina silloin tällöin blogissani viitannut Kemikaalicocktailiin, joka on siis arjen kemikaaleihin – ravintoon, kosmetiikkaan, vaatteisiin jne – keskittynyt blogi.

Kelailin tänään läpi viime aikojen postauksia, ja silmiini sattui lause mahdollisista uutiskirjeen aiheista:

Jos leikitään ajatuksella, että olisin lähettänyt teille uutiskirjeen marraskuussa [...]

Olisin saattanut tarjota ale-koodin joihinkin luonnonkosmetiikan nettikauppoihin ja kertonut, että tanskalaistutkimuksen mukaan viiniä raskausaikana nauttivat saavat paremmin käyttäytyviä lapsia.

Jaa siis mitä? Vaikka kyse on vain yhdestä lauseesta, sen sisältämä viesti on jokseenkin häkellyttävä. Lyhyesti: ei hitossa.

Mainittu tanskalaistutkimus on siis tarkalleen ottaen osa Janni Niclasenin väitöstä, jossa Niclasen tutki raskaana olevien naisten alkoholinkäytön ja heidän lastensa henkisen tilan yhteyttä. Linkkejä tutkimuksiin on kerätty Kööpenhaminan yliopiston uutissivulle, tässä yhteydessä merkittävin lienee Journal of Epidemiology & Community Health -lehdessä julkaistu Prenatal exposure to alcohol, and gender differences on child mental health at age seven years (PDF).

Tutkija siis huomasi, että vähäisestä alkoholinkäytöstä raskauden aikana on jonkin verran ristiriitaisia tutkimustuloksia, ja päätti selvittää, mistä se johtuu. Tutkimuksessa 37 152 aiempaan alkoholinkäyttötutkimukseen osallistuneen naisen lasta testattiin seitsenvuotiaana SDQ-testillä, joka mittaa lasten käytöstä, tunne-elämää ja ihmissuhteita.

Mikä sitten oli lopputulos? Lainataanpa paperista:

Results Controlling for relevant confounders, small positive associations were observed between binge drinking and internalising (relative change in mean: 1.04–1.06), externalising scores (relative change in mean: 1.01–1.07), and conduct scores (OR 1.12 to 1.23) for boys. No associations were observed with
lower doses of alcohol.

Conclusions Exposure to binge drinking is weakly associated with impaired behavioural and emotional development measured at age seven. Large differences in background characteristics were observed between the groups defined by cumulated alcohol exposure, leaving the interpretations of findings uncertain.

Suomennettuna: äidin humalahakuinen juominen näyttäisi olevan lievästi yhteydessä käyttäytymishäiriöihin ja tunne-elämän kehittymisen ongelmiin seitsenvuotiaana. Henkilöiden taustat vaihtelevat niin paljon, että mitään suurisuuntaisia tulkintoja löydöstä ei voi tehdä.

Paperin keskusteluosiossa kuitenkin käydään läpi myös korrelaatioita vastakkaiseen suuntaan. Suurisuuntaisiksi ne valitettavasti muuttuvat siinä vaiheessa, kun Niclasen esittelee asian yliopiston lehdistötiedotteessa:

My study shows, among other things, that the children of mothers who drank small quantities of alcohol – 90 units or more – during their pregnancies show significantly better emotional and behavioural outcomes at age seven compared to children of mothers who did not drink at all. At first sight this makes no sense, since alcohol during pregnancy is not seen as beneficial to child behaviour. But when you look at the lifestyle of the mothers, you find an explanation. Mothers who drank 90 units or more of alcohol turn out to be the most well educated and healthiest lifestyle over all, says Janni Niclasen.

Jos nyt unohdetaan lainauksen sekavuus – 90 tai enemmän annosta raskauden aikana on vähintään pari lasia viikossa, jonka vähäisyydestä voi olla monta mieltä – Niclasen siis toteaa, että raskauden aikana hiukan alkoholia nauttineiden äitien lapset olivat tutkimusten kermaa. Nyt tarkkana: Tämä ei kerro mitään alkoholista, vaan äideistä; kyseinen joukko on keskimääräistä paremmin koulutettua ja heillä on yleisesti ottaen paremmat elämäntavat.

Toinen Niclasenin paperi, Alcohol and Alcoholism -lehdessä julkaistu Drinking or Not Drinking in Pregnancy: The Multiplicity of Confounding Influences käsittelee tavallaan juuri tätä aihetta. Alkohonlinkäyttö on vain yksi osatekijä. Ryhmittelemällä äidit sen perusteella muodostuu ryhmiä, joilla on monia muitakin yhtäläisyyksiä: tanskalaistutkimuksessa esimerkiksi absolutistit olivat muita nuorempia, vähemmän koulutettuja, lihavampia ja enemmän tupakoivia.

Toisin sanoen, kyse on jälleen kerran korrelaatiosta, ei kausaatiosta. Vaan varovainenkin viesti värittyy, kun se siirretään tutkimuksesta lehdistötiedotteeseen ja siitä edelleen uutisartikkeliin. Niinpä tätäkin tutkimusta luultavasti käytetään perusteena sille, että viinin litkiminen voi raskaana jatkua siinä missä ennenkin. Turvallista rajaa ei kuitenkaan tunneta, eikä tämäkään tutkimus sellaista väitä.

Entä mitä tutkimuksen tekijä suosittelee? Kaikesta alkoholista pidättäytymistä.

P.S. Kappas vain. Talouselämäkin kirjoitti aiheesta uutisen, joka lytätään täysin Kaksplussan blogissa.

P.P.S. Jos ette minua usko, niin lukekaa tuo Kaksplussan kirjoitus. Siinä on mukana kommentit THL:n tutkimusprofessori Mika Gissleriltä.

Rottakokeen mahalasku

Reilu vuosi sitten ranskalainen tutkija Gilles-Eric Séralini julkaisi Food and Chemical Toxicology -lehdessä kohua herättäneen geenimanipulaatiotutkimuksen. Tutkimuksessa rotille syötettiin GM-maissia ja Rounduppia, ja seurattiin sitten kauhistuneina, kuinka eläimille pukkasi kasvaimia ympäri kehoa.

Tutkimus ymmärrettävästi herätti kohua ja sai Monsanton vastaiset roviot palamaan hiukan kirkkaampina; se lienee osaltaan taustalla myös juuri umpeen menneen GM-merkintäaloitteen syöpäperusteluissa. Viimeksi aihe tuli vastaan kesällä, kun Taloussanomat julkaisi artikkelin geenimuuntelun repimästä tiedeyhteisöstä. Kommentoin tuolloin aihetta Facebookissa Kemikaalicocktailin sivulla. Koska en tiedä, miten se näkyy maailmalle, lainaan hiukan itseäni heinäkuulta.

Aihetta voi yrittää itsekin aavistuksen verran arvioida vilkuilemalla esimerkiksi tuosta Taloussanomien linkistä sitä alkuperäistä paperia sekä siihen liittyviä kommentteja, vastineita ja vastineen vastineita.

Esim. tuo lainaamasi maininta kasvaimista yksinään vaikuttaa aika lailla turhalta, kun tutkimuksessa on käytetty jalostettua rottaa, joille joidenkin tutkimusten mukaan todennäköisesti kehittyy kasvaimia ihan ravinnosta riippumatta. Séralini vastineessaan sanoo ottaneensa tämän huomioon, mutta pressitiedotteessa maininta tavallisella maissilla kasvaimia kehittyi vähän vähemmän tietysti söisi hiukan tutkimuksen dramaattisuutta.

Aiheesta on kirjoitettu myös Wikipedia-artikkeli.

Jos tutkimus, kritiikit ja Wikipedia tuntuvat liian raskailta läpi kahlattaviksi, eipä hätää: muut ovat tehneet sen tavallisten sukankuluttajien puolesta. Yltäkylläisen palautteen johdosta asiaan tarttui alun perin paperin julkaissut tieteellinen julkaisija Elsevier, joka marraskuun lopussa päätyi vetämään Séralinin julkaisun takaisin.

Lehti pyysi Séralinilta nähtäväkseen tutkimuksesta kerätyn raakadatan ja analysoi sen uudelleen. Tällä uusintakierroksella todettiin, että kun tunnetusti kasvaimia kasvattavat Sprague-Dewley-rotat yhdistetään vähäiseen koe-eläinmäärään, ei tutkimusdatasta voi päätellä mitään suuntaan eikä toiseen. Niinpä paperi (PDF) sai komean retracted-leiman sivuilleen.

Unequivocally, the Editor-in-Chief found no evidence of fraud or intentional misrepresentation of the data. However, there is a legitimate cause for concern regarding both the number of animals in each study group and the particular strain selected. The low number of animals had been identified as a cause for concern during the initial review process, but the peer review decision ultimately weighed that the work still had merit despite this limitation. A more in-depth look at the raw data revealed that no definitive conclusions can be reached with this small sample size regarding the role of either NK603 or glyphosate in regards to overall mortality or tumor incidence. Given the known high incidence of tumors in the Sprague-Dawley rat, normal variability cannot be excluded as the cause of the higher mortality and incidence observed in the treated groups.

Tarkoituksellista harhaanjohtamista ei siis havaittu, mutta ei myöskään kontrolliryhmästä poikkeavia tuloksia. Science-Based Medicine -sivusto muotoilee asian hiukan jyrkemmin:

If you look at the survival curves for the various groups, I think you will see that the results are all over the place. This is a typical scatter of data with no clear pattern. In the male groups, the GMO and glyphosate groups tended to do better, if anything. In the female groups they did worse, but there is no clear dose-response effect evident, and the overall results are a wash. Inconclusive is being polite – the data do not show anything, especially absent any statistical analysis.

Ilmestyessään Séralinin tutkimus tuotti nipun kohuotsikoita, välillä höystettynä kuvilla kärsivistä rotista. Alkuperäinen tutkimus on nyt vedetty takaisin. Mitä tehdään otsikoille?

2014-01-09

Journalismi ja sen ohjeet

Kirjoittelin yömyöhään faktantarkistusartikkelin Talouselämän juttuun kodittomille jaetusta rahasta. Nyt lypsän vähän, pahoittelut siitä.

Lehden artikkeli on ollut melkoisen suosittu, ja niinpä Talouselämä päätyi julkaisemaan linkin Twitterissä uudemman kerran. Käytin tilaisuutta hyväkseni, ja mainitsin aavistuksenomaisista asiavirheistä uutisessa. Sain myös vastauksen:


Ja niinhän siinä kävi, että juttuun on tehty korjauksia. Tämänhetkisessä versiossa (9.1.2014 11:16) puhutaan jo henkilökohtaisesta budjetista, ja asunnon löytäneitä on enää seitsemän. Virheitä on edelleen, mutta epäilemättä korjauksia tulee lisää.

Vaan eihän sen näin pitänyt mennä. Jutusta ei näy mitenkään, että se on ollut täynnä virheitä. Uusintapäivityksessä juttuun lisättiin huomautus asiavirheistä.

Alkuperäistä artikkelia, virheineen kaikkineen, on suositeltu Facebookissa 13 000 kertaa. Miten näiden linkkien kautta tuleville näkyy, että juttu ei ole se, mitä kaveri suositteli?

Jos tämä kuulostaa nillitykseltä, niin lainataan tueksi Journalistin ohjeita.

20. Olennainen asiavirhe on korjattava viipymättä ja niin, että se tavoittaa mahdollisimman kattavasti virheellistä tietoa saaneen yleisön. Korjaus on julkaistava sekä tiedotusvälineen toimituksellisilla verkkosivuilla että julkaisussa tai kanavassa, jossa virhe on alun perin ollut.

Korjauksen huomioarvo on suhteutettava virheen vakavuuteen. Jos jutussa on useita asiavirheitä tai jos virheestä voi aiheutua suurta vahinkoa, toimituksen tulee julkaista uusi juttu, jossa virheellinen tieto yksilöidään ja korjataan.

Verkossa olennaisen virheen korjaamiseksi ei riitä virheellisen tiedon tai jutun poistaminen, vaan yleisölle on kerrottava virheestä sekä miten ja milloin se on korjattu.

Tiedotusvälineen on suotavaa tehdä yleisölle selväksi ne käytännöt ja periaatteet, joiden mukaan se korjaa virheensä.

Talouselämän jutussa on useita virheitä, joten journalistin ohjeiden mukaan toimituksen tulee julkaista uusi juttu. Virheet pitää yksilöidä ja korjata. Yleisölle pitää selvittää, mikä virhe on sekä miten ja milloin se on korjattu. Hiljainen editointi ei näitä vaatimuksia täytä.

Uskokaa nyt, hyvät journalistit: verkossa on tilaa. Juttujen muokkaaminen jälkikäteen ei paranna uskottavuutta vaan murentaa sitä. Jos virheitä sattuu, ei muuta kuin lapa pystyyn ja uutta artikkelia kirjoittamaan. Tulee samalla tehtyä uusi otsikko siihen alati materiaalia janoavaan uutisvirtaan.

Tapaus tuo esiin ison ongelman myös journalistin ohjeissa. Periaatteena on, että virhe pitää korjata ja saattaa mahdollisimman kattavasti alkuperäisen lukijakunnan tietoon. Jos samaan aiheeseen liittyy useita uutisia, muuttuvat tiedot pitäisi julkaista osapuilleen samalla intensiteetillä.

Vaan miten toimitetaan korjaus sosiaalisessa mediassa? Talouselämän juttua on suositellut 13 000 ihmistä. Kuinka moni suosituksen nähnyt näkee korjauksen alkuperäisessä uutisessa? Kuinka moni jakaa uutena juttuna julkaistun uutisen?

Ehkäpä sittenkin olisi helpompaa tarkastaa faktat ennen julkaisua.

P.S. Kirjoitusta päätellessäni Talouselämän juttuun on lisätty loppuun kommentti: Päivitys 9.1: Jutusta korjattu asiavirheitä.. Juttu on vähemmän ruusuinen, mutta yksittäisten sanojen lisääminen sinne tänne ei ole korjaamista, se on paikkailua. Ja luetaanpa ne Journalistin ohjeet uudestaan.

P.P.S. Juuri julkaisunappia lähes painettuani tuli tweetti, jossa kerrotaan aiheesta tulevan jatkojutun. Hienoa.

Lehdelle annettiin tutkimus - näin kävi

Sosiaalisessa mediassa levisi keskiviikkona kulovalkean tavoin Talouselämän nostattava artikkeli Lontoossa tehdyssä kokeesta, jossa asunnottomille annettiin 3 000 puntaa vastikkeetonta rahaa. Rahaa ei tuhlattu, moni löysi asunnon, kaikki meni hienosti.

Koska olen luonteeltani epäileväinen, liian hyvältä kuulostava tarina herättää kysymyksiä. Niinpä menin lähteelle: Joseph Rowntree Foundation julkaisi kokeilusta raportin.

Aloitetaan.

Kokeilussa kolmelletoista kodittomalle annettiin kullekin 3000 puntaa täysin vastikkeetonta rahaa. Heidän ei tarvinnut tehdä sen eteen yhtään mitään, vaan he saivat sen ilman lisäehtoja, käteisenä taskuun.

No ei. Viidelletoista kodittomalle tarjottiin mahdollisuutta henkilökohtaiseen budjettiin ja tukihenkilöön. Tavoitteena oli määritellä, miten henkilöt pääsisivät pois kadulta.

Osana projektia koehenkilön piti tukihenkilönsä kanssa kirjoittaa toimintasuunnitelma: mitä hankitaan ja mitä tehdään, jotta saisi elämän syrjästä kiinni. Toimintasuunnitelma sisälsi myös deadline-päivämäärät tavoitteille. Lappu hyväksytettiin kaupungin koordinaattorilla.

Budjetin katto oli 3 000 puntaa, mutta sitä ei tässä vaiheessa pilottihenkilöille kerrottu. Raha ei kuitenkaan ollut mitenkään korvamerkittyä: koehenkilöt saivat tosiaan itse määritellä, mihin rahaa käytetään ja kuinka paljon. Päätavoitteena oli vain kadulta pois pääseminen.

Kolmetoista henkilöä tarttui tarjoukseen.

Keskimäärin he kuluttivat rahoistaan vain 800 puntaa ensimmäisen vuoden aikana.

Tarkemmin sanoen siis ensimmäisen vuoden jälkeen budjetoituihin hankintoihin oli kulunut keskimäärin 794 puntaa. Hillo ei poltellut takataskussa vaan oli koordinaattorin hallussa.

Lisäksi yksitoista kokeiluun osallistuneesta kodittomista ei enää ollut koditon ensimmäisen vuoden jälkeen – he olivat löytäneet paikan asua.

Itse asiassa seitsemän, ja lisäksi kaksi suunnitteli sisätiloihin muuttamista. 11 kyllä yritti, mutta neljälle asuminen tuotti ongelmia, ja heistä yksi päätyi vankilaan. Koehenkilöistä neljä asui kodittomille tarkoitetuissa hostelleissa, yksi tukiasunnossa, yksi jonkinnäköisessä hoitokodissa, yksi asunnottomille suunnatussa asunnossa ja yksi B&B-huoneessa.

Yksi henkilöistä käytti koko 3 000 puntaa B&B-asumiseen ja palasi sitten takaisin kadulle.

Yksikään kolmestatoista kodittomasta ei käyttänyt rahojaan alkoholiin, huumeisiin tai uhkapeleihin. Sen sijaan he olivat poikkeuksetta säästäväisiä ja käyttivät rahansa päästäkseen pois kadulta.

Niin, koko ohjelman tarkoituksenahan oli päästä pois kadulta; tuskin budjettisuunnitelmaan silloin listataan lavallinen Karhua ja loput herskaa.

Tosielämässä yksi noista neljästä ongelma-asujasta potkittiin ulos asunnosta, irrottautui ohjelmasta ja ryhtyi juomaan entistä enemmän. Muutkaan eivät olleet raittiita; yksi kokeilun positiivista tuloksista oli kyllä vähentynyt alkoholinkäyttö.

Simon kertoo myös onnistuneensa kokeilun aikana pääsemään eroon kaksikymmentä vuotta kestäneestä heroiiniriippuvuudestaan.

Simon oli siis projektin ainut huumeiden käyttäjä, ja raportin haastattelun aikaan hän oli ollut neljä kuukautta metadonihoidossa – tavoitteena toki kuntoutuminen ja lopullinen vieroitus. Simon muuten alkuvaiheessa myi projektibudjetilla ostettuja tavaroita ja osti rahoilla huumeita.

Monet heistä olivat lisäksi löytäneet opiskelu- tai työpaikan.

Raportin mukaan projektin henkilöistä kolme oli ilmoittautunut kurssille. Töiden hakemisesta kyllä puhutaan, ja jo kadulla asuessaan henkilöt olivat tehneet satunnaisia töitä henkensä pitimiksi.

Toisin kuin Talouselämän jutusta ehkä ymmärtää, pilottihenkilöiden tulot eivät jääneet tuohon 3 000 punnan budjettiin. Itse asiassa päinvastoin: yksi ohjelman saavutuksista oli, että viisi koehenkilöistä teki sosiaalitukihakemuksen. Tämä on yksinomaan positiivinen asia: kyse oli ihmisistä, joiden tavoittaminen perinteisillä sosiaalityön tavoilla on ollut poikkeuksellisen hankalaa.

Lisäksi raportissa arvioitiin, että joidenkin kohdalla tukea yksin asumiseen ja elämiseen tarvitaan todennäköisesti vuosiksi eteenpäin. Joillakin koehenkilöillä oli aluksi vaikeuksia määritellä, mitä haluaisivat budjettiinsa laittaa: pahimmillaan 45 vuoden kadulla elämisen jälkeen on vaikea kuvitella, miten muuten voisi elää.

Pilottiprojekti maksoi enemmän kuin perinteinen sosiaalityö keskimäärin – ja sen ennustettiin aiheuttavan myös muita kuluja yhteiskunnalle, muun muassa noiden sosiaalitukien muodossa. Vastaavasti poliisi- ja sairaalakulujen arvioitiin vähenevän. Toiveena kuitenkin on, että tulevina vuosina nämä henkilöt eivät enää tarvitsisi niin intensiivistä tukea ja avustusta, jolloin kokonaisuus kääntyisi plussalle.

Olennaisempaa tietysti on, että pilottiin osallistuneiden elämänlaatu ainakin pääosin parani. Yksiselitteinen menestys se ei ollut, sillä koehenkilöistä viisi oli raportin aikaan, 13 kuukautta aloittamisen jälkeen, enemmän tai vähemmän irtautunut projektista.

Lontoon pilottia ei oikeasti pidä vähätellä: haastateltujen koehenkilöiden mukaan sekä psyykkinen että fyysinen terveys parani, heillä on tulevaisuudensuunnitelmia, he oppivat hiljalleen huolehtimaan itsestään. Olennaista lienee, että ratkaisuja ei tuputettu. Pallo oli henkilöillä itsellään.

Niinpä on hiukan ikävää, että asiasta kirjoitetaan lehtijuttu, joka maalailee kokeilusta epäuskottavan ruusuista kuvaa. Talouselämän lähteenä ollut de Correspondent toki käyttää samaa pensseliä, mutta ei se ole mikään syy jättää kotitehtävät tekemättä. Varsinkin, kun linkki raporttiin löytyy tuosta de Correspondentin jutusta.

P.S. de Correspondentin jutussa on mielenkiintoisia esimerkkejä perustulokokeiluista muun muassa Kanadassa. Niissä olisi ollut aihetta ihan oikeaksikin jutuksi; tosin Lontoon tapauksen perusteella pitänee niissäkin käydä lähteet läpi.

2014-01-07

Jatkettu maito

Kävin kaupassa, ja kyllä nyt harmittaa.

Viime käynnin jälkeen maitohyllyyn oli nimittäin ilmaantunut ykköstuotteeksi Hyvä suomalainen kevyt arkimaitojuoma (HSKAMJ). Valion lanseeraama uutuus lupaa olevansa raikkaan makuista ja hyvää maitojuomaa, jossa on tasainen kolmen prosentin proteiinipitoisuus.

Kun nyt puhutaan maitojuomasta, kyse ei siis ole siitä laktoosittomasta tuotteesta, jota Valio, Arla, Rainbow ja moni muukin myy. Ei, laktoosi-intolerantilla HSKAMJ pulputtaa ihan siinä missä tavallinenkin maito. Juoma-pääte tulee siitä, että tuote on sekoitus maitoa ja maitovalmistetta.

Pari vuotta sitten Eeropekka Rislakki luki madonlukuja maidolle kirjoittaessaan maidon uudesta aikakaudesta. Kirjoitus on edelleen melkoista alarmismia ja haiskahtaa ainakin osittain ihan puhtaalta – tai tahalliselta – väärinkäsitykseltä. HSKAMJ kuitenkin on askeleen lähempänä Rislakin kuvaamaan komponenteista kasattua maidon kaltaista valmistetta.

Valio saa, ja sen pitääkin, harrastaa tuotekehitystä. Olisi kuitenkin kiva, jos tuotteiden erot tuotaisiin selvästi esiin, jotta kuluttajalla on edes teoreettinen mahdollisuus tehdä tietoinen valinta. Arkimaitojuoma ei ollut erikoismaitojen rivistössä, vaan se seisoi isoissa rullakoissa siinä, missä yleensä on kaupan halvin maito.

Sijaintinsa takia se mielletään maidoksi, ja nimityksensä takia se menee sekaisin laktoosittomien tuotteiden kanssa. Ongelma oli nähtävissä välittömästi. Maitohyllylle astellessani nimittäin maitoseinän edessä seisoskeli naiskaksikko arkijuomatölkki käsissään: Tämä on tässä kohtaa, missä ennen oli sitä Rainbow-maitoa. [...] Onkohan tämä nyt varmasti laktoositonta? Ei, arvon rouvat. Ei ole.

Halpaa arkimaitojuoma kyllä on: Prisman hinta oli 79 senttiä litralta. Tässä lienee se arkimaitojuoman olennaisin ominaisuus – proteiinilätinällä vain saadaan sekoitteelle hiukan terveysvaikutteiselta vivahtava peruste. Mutta kaipasiko joku oikeasti tätä tuotetta?

Valiolla oli muuten jo ennestään tarjolla tuoreesta maidosta valmistettu, raikkaanmakuinen ja hyvä maitojuoma. Sen nimi on maito.

Telefooni Asconassa

Vuodenvaihteessa uutisoitiin tutkimuksesta, jonka mukaan matkapuhelimen räplääminen on vaarallisinta tuoreille kuljettajille. Tai vaihtoehtoisesti, että tekstiviestien lähettäminen autoillessa luo vaaratilanteita. Tai että puhelimen käyttö tekee kuskista huonon.

Itse tutkimuksessa vertailtiin siis häiriöiden vaikutusta ajosuoritukseen hiljattain kortin saaneilla ja kokeneilla kuljettajilla. Karkeasti ottaen lopputulos on, että lähes mikä tahansa puuhastelu nostaa tuoreen kuljettajan onnettomuusriskiä, kun taas kokenut kuljettaja luovii liikenteessä hivenen häiriintyneenäkin.

Tutkimus on siitä mielenkiintoinen, että simulaatioiden ja kyselyiden sijaan tutkittiin, mitä kuljettajat oikeasti tekevät: autoihin asennettiin kameroita, kiihtyvyysantureita, GPS:iä ja muuta sälää, ja sillä keinoin selviteltiin, mitä kulloinkin tapahtuu kajuutassa ja auton ympäristössä. Tutkijat eivät keskittyneet pelkästään onnettomuuksiin, vaan datasta poimittiin myös läheltä piti -tilanteita.

On sinällään intuitiivisesti uskottavaa, että jos huomion kiinnittää johonkin muuhun kuin liikenteeseen, reaktioaika heikkenee ja onnettomuusriski kasvaa. Aivan yhtä intuitiivisesti selvää on sekin, että nuorella kuljettajalla, jolle ei ole muodostunut ajorutiinia, häiriöiden vaikutus on suurempi kuin kokeneella kuljettajalla.

Mielenkiintoista on kuitenkin se, mikä ei vaikuta riskiin. Radion ja ilmastoinnin säätämisellä ei havaittu olevan oleellista merkitystä. Samoin ajaessa juominen ei käytännössä vaikuttanut riskiin – niin kauan, kun juoma on alkoholitonta. Sen sijaan syöminen tai vaikkapa vain tien sivussa olevaan kohteeseen huomion kiinnittäminen aiheutti junnuille ongelmia.

Tutkimuksessa piileskelevä virtahepo on, että puhelimeen puhuminen ei myöskään nostanut riskiä. Helsingin Sanomat jätti asian mainitsematta uutisessaan kokonaan, Yle lieventelee havaintoa tuomalla esiin puhumiseen liittyvät oheistoiminnot. Samaa tekevät itse tutkijat.

Paperin kirjoittajien mukaan aiemmissa puhelimen käyttöä koskevissa tutkimuksissa puhumista ja puhelimen muuta käyttöä ei ole eroteltu, ja siksi puhuminen on todettu vaaralliseksi. Tässä tutkimuksessa eri toiminnot kuitenkin pystyttiin erottamaan toisistaan, ja lopputulos oli, että puhumisella ei ole vaikutusta ajosuoritukseen. Tämän todettuaan tutkijat kuitenkin vaihtavat suuntaa ja suosittelevat, ettei tulosta otettaisi vakavasti.

Aiempaa tutkimusta tosiaan on: esimerkiksi David Strayer vertasi joitakin vuosia sitten puhelimeen puhumisen vaikutusta rattijuoppouteen (PDF). Kyseisestä tutkimuksesta käy ilmi, että hands-free-laite ei vähennä häiriötä; ongelma on puheluun keskittyminen, ei puhelimen pitely. Esimerkiksi The Invisible Gorilla selittää, miksi auton sisäinen keskustelu häiritsee vähemmän: autossa ollessaan myös muut osallistujat pystyvät reagoimaan liikennetapahtumiin, jolloin havainnointi on helpompaa ja keskustelu katkeaa tarpeen tullen.

Kiusallista ristiriitaisissa tuloksissa on, että Virginia Tech ajelutti ihmisiä vuoden ajan oikeassa liikenteessä, kun taas esimerkiksi Strayerin testi perustuu simulaatioon. Voi siis hyvinkin olla, että reaalimaailman tilanteessa puhelulla ei oikeasti ole vaikutusta. Syystä tai toisesta Virginia Techin tutkijat päätyvät kuitenkin väittämään omia tuloksiaan vastaan. Havaintoa ei sen kummemmin perata, eri tutkimusten menetelmiä ei vertailla, selitystä ei anneta. Älkää uskoko meitä ei ehkä ole se viesti, jonka tieteellisestä paperista toivoisi lukevansa.

Jos puhumisen turmiollisuus jääkin hiukan ilmaan roikkumaan, yksi asia on kuitenkin kaikkien tutkimusten mukaan selvää: numeron valitseminen, tekstiviestien lukeminen ja kirjoittaminen, todennäköisesti myös Facebookin päivittäminen ovat aivan liikaa kenen tahansa kuskin pollalle. Pysykääpä siis erossa siitä luurista.

P.S. AAA:n kyselyn mukaan kokeneet kuskit räpläävät puhelintaan useammin kuin aloittelijat. Sama havaittiin myös Virginia Techin tutkimuksessa, ja siinä ei edes tutkittu kokeneiden kuskien tekstiviestittelyä.

P.P.S. Läheltä piti -tilanne muuten määriteltiin kiihtyvyysanturien avulla. Jos siis kuski on niin koomassa ettei edes tajua jarruttaa, tilanne todennäköisesit jäi rekisteröimättä tutkimuksessa. Jääpähän tilaa lisäspekuloinnille.

2014-01-06

Kansanedustajan epämääräaikainen työsuhde

Eurovaalien ehdokaslistoja täytellään, ja ilmeisesti ainakin SDP lähtee liikkeelle kansanedustajavetoisella ehdokasasettelulla.

Periaatteessa kansanedustajan pesti kestää vaalikauden, ja pois pääsee vain anomalla ja hyväksyttävästä syystä. Perustuslaissa poikkeukseksi tosin määritellään erikseen muun muassa europarlamenttiin pääseminen, jolloin kansanedustajuus keskeytyy. Käytännössä syyksi tuntuu kelpaavan vaikkapa Suomen perheyritysten liiton toimitusjohtajuus.

Suomalainen vaalitapa kannustaa puolueita valitsemaan samat kärkinimet kaikkiin vaaleihin: kotimaan politiikasta ja päivittäisistä uutisista tutut naamat tuppaavat vetämään ääniä, ja suhteellinen vaalitapa tarkoittaa, että näillä harvoilla haravilla saadaan hyvällä tuurilla vedettyä läpi myös vähemmän tunnettuja ehdokkaita.

Tässä touhussa äänestäjän kuluttajansuoja on kortilla. Moni kansanedustajaksi äänestetty ehdokas lähtee puolen vuoden päästä istuskelemaan europarlamenttiin, ja Arkadianmäelle istahtavat uudet, ehkä ennestään täysin tuntemattomat kasvot. Ulkomuistista noin puolet kansanedustajista oli tarjolla myös kunnanvaltuutetun tehtävään; Brysselistä kunnallinen päätöksenteko epäilemättä tuntuu entistäkin läheisemmältä.

Helsingin Sanomien Vieraskynässä muutama päivä sitten poliittisen historian dosentti Mikko Majander karsasti markkinatermistön tuomista politiikkaan. Kuluttajansuojaa ei ole, vaan äänestäjä antaa luottamuksensa puolueelle tai henkilölle, ja se mitataan uudelleen neljän vuoden välein. Mitä siis luottamuksen kohteesta kertoo se, että mielenkiinto ei riitä viemään pestiä loppuun asti?

Tavallisten ihmisten maailmassa määräaikainen työsuhde sitoo molempia osapuolia: työsuhteelle määritellään päättymispäivä, ja siitä ei voi poiketa ilman erityisen painavia syitä. Eduskunnassa tällaisia rajoitteita ei tunnu olevan. Perheyhdistysten liiton ohella eduskunnasta lähdettiin viime vaalikaudella europarlamenttiin, Kelaan, EBRD:n johtokuntaan, kaupunginjohtajaksi ja apulaiskaupunginjohtajaksi. Mahtaako olla syytä, jolla kansanedustajuudesta ei voisi luopua?

2013-12-05

Pisa harjakorkeuteen

Pisa-tulokset julkaistiin, ja huonostihan siinä kävi: matematiikassa pudottiin kahdenneksitoista, eikä lukutaidon ja luonnontieteidenkään kohdalla päästä juhlimaan. Opetusministeri Krista Kiuru (sd) vaatii perusopetukseen remonttia.

Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla puolestaan matematiikan dosentti Timo Tossavainen ehdottaa opetukselle suuntaviivoja, joihin ei kuulu tietotekniikka.

Olen pitkälti samaa mieltä Tossavaisen kanssa. Tietokone, samoin kuin perinteinen taskulaskin, tai epäilemättä sitä ennen laskutikku ja helmitaulu, ovat erinomaisia apuvälineitä, kun laskut käyvät turhan työläiksi paperilla suoritettavaksi. Kun opiskellaan perusasioita, niistä tulee kuitenkin herkästi apuväline, jota ilman ei enää pärjää.

Sama pätee yhtä hyvin muihinkin aineisiin. Paljon puhutaan siitä, kuinka kouluissa pitäisi suuntautua enemmän tiedon hankkimisen opetteluun, kun kaikilla on kuitenkin käytössään verkko ja sen resurssit. Vaan entäpä, jos ei ole? Entä, jos oppilaalta puuttuvat ne perustiedot, joiden avulla tietoa voisi edes lähteä hakemaan? Itse kullekin on varmasti tullut tilanteita, joissa hakukoneet eivät tarmokkaista yrityksistä huolimatta suostu tarjoamaan relevantteja linkkejä. Mitä tyhjempi pääkoppa on omasta tiedosta, sitä vaikeampi on löytää avainsanoja, sitä vaikeampi arvioida sisällön luotettavuutta.

Vastaavia ongelmia on myös valinnaisuuden lisäämisessä. Valinnaisuudella saadaan kurssistaan varmat yksilöt entistä aiemmin haluamalleen polulle. Suurella osalla lapsista, nuorista ja heidän vanhemmistaan ei kuitenkaan ole mitään käsitystä, mitä heistä tulee isona. Heille valinnaisuus ehkä tarjoaa miellyttävämpiä oppitunteja, mutta johtaako se parempaan oppimistulokseen? Onko siitä hyötyä sen paremmin yksilölle kuin yhteiskunnallekaan? Valinnaisuus kun tuo mukanaan myös mahdollisuuden pudottaa riman entistä alemmas. Koulu on koulu, ei siellä aina tarvitsekaan olla kivaa; moni onkin huomannut, että Pisa-kärkeen puristanut Korea pärjää peijoonin huonosti, kun mitataan onnellisuutta.

En sano, että Suomessa pitäisi siirtyä, tai palata, Korean kaltaiseen pänttäämiseen ja tiukkaan kuriin. Yleisesti ottaen kuitenkin peruskoulun tarkoituksena kai on tarjota jonkinlaiset yhtäläiset perustiedot ja valmiudet myöhempään elämään. Siinä tehtävässä se ei tietenkään ole täydellinen, mutta ei sen tarvitsekaan: kouluja ja elämää riittää peruskoulun jälkeenkin. Viihtyisyyttä voidaan lisätä, mutta sitä ei pidä tehdä opetuksen kustannuksella.

Yleissivistys ei ole vain sitä, että muistaa, minkä eliöiden symbioosi jäkälä on, mikä sota päättyi Westfalenin rauhaan, tai kenen bändi oli Het potatis. Yleissivistys on se pohja, jolle rakennetaan myöhempi koulutus ja joka on apuna päivittäisessä elämässä ja sosiaalisia suhteita luotaessa. Osaltaan se myös luo kansallista – ja miksei myös ylikansallista – yhteenkuuluvuutta. On sääli, jos se jää valinnaisuuden jalkoihin tai ulkoistetaan älypuhelimeen.

P.S. Pari vuotta sitten kirjoitin, kuinka kuntien pitäisi parantaa lähikoulujen mainetta ja ehkä jopa rajoittaa vanhempien mahdollisuutta valita lapsen koulu. Uusien Pisa-tulosten yhteydessä uutisoitiin myös Ruotsin romahduksesta, ja yhtenä syynä pidetään juuri vapaata kouluvalintaa. Myös Suomessa syytä haetaan yksittäisistä huonoista kouluista.

2013-11-09

Samat säännöt

Aamun Helsingin Sanomissa Antti Blåfield vaatii Yleltä julkista palvelusta. Kaupallisten mediatalojen julkaistua osavuosikatsauksensa, on viime viikkoina nähty enenevässä määrin valitusta lehtien ALV-kohtelusta ja Yleisradion rahoituksesta.

Eräs puheisiin lipunut käsite on pelisäännöt. Blåfield kirjoittaa:

Laa­du­kas jour­na­lis­mi syn­tyy kil­pai­lus­ta, mut­ta ei epä­ter­vees­tä kil­pai­lus­ta, jos­sa yh­del­lä toi­mi­jal­la on eri pe­li­sään­nöt kuin muil­la.

Samaa on vaadittu myös muun muassa Twitterissä:


Näitä samoja sääntöjä vaativat siis muun muassa lehtitalot, joiden tuote on vuosia nauttinut merkittävästä veroedusta: vuoden 2012 alkuun asti tilattujen lehtien ALV oli pyöreä nolla. Edelleen, paljon parjatun verollepanon jälkeen, lehtien ALV on kymmenen prosenttia. Se on, kuulkaas, paljon alle yleisen arvonlisäveron. Pitäisiköhän tässäkin pelata samoilla säännöillä?

Millaiset näiden sääntöjen sitten pitäisi olla? Pitäisikö Ylenkin kanaville myydä mainoksia? Vähän sen suuntaisen valituksen takiahan lottoarvonta siirtyi Maikkarille. Samat säännöt?

Vai pitäisikö Yleisradion kenties laajentua? Ostaa vaikka reilulla miljardilla televisiotoimintaa Belgiasta ja Hollannista? Pitäisikö Yle myydä Ruotsiin? Tälläkö lähtee suomalainen journalismi nousuun?

Helsingin Sanomissa siis aloitettiin YT-neuvottelut. Aiemmin syksyllä Keskisuomalainen ilmoitti aikovansa vähentää henkilöstöä. Myös Alma Media ja Turun Sanomat on vähentänyt väkeä. Tässä suhteessa muuten Yleisradio on pelannut samoilla säännöillä: tämän vuosituhannen aikana Ylen henkilöstö on vähentynyt yli 600:lla.

Tiedättekö, mitä mainituilla yhtiöillä on yhteistä? Kun jätetään kertaluonteiset kulut (kuten Sanoman Hollannin-puuhastelujen alaskirjaukset) huomiotta, kaikki ovat tehneet voittoa.

En sano, etteivätkö leikkaukset olisi tarpeellisia, mutta löysän ruikutuksen sijaan kannattaisi ehkä miettiä, millä säännöillä Yleisradion ja muiden mediatalojen nyt tarkalleen ottaen pitäisi pelata. Nykyisin kaupallisilla medioilla tuntuu olevan käytössä ns. kvartaalikapitalismin säännöt, ja ne eivät välttämättä ole lainkaan yhteensopivat journalismin kanssa.

P.S. Dan Carlin käsittelee viimeisimmässä Common Sense -jaksossa muun muassa median ja rahoittajien suhdetta. Viimeisimmässä Julkisessa sanassa puolestaan käsitellään kotimaisia mediataloja. Kannattaa kuunnella.

P.P.S. Niistä voitoista. Eräs suhteellisen tunnettu firma, Apple, pisti vuosia kaikki voittonsa tuotekehitykseen, jonka tavoitteena oli tehdä tuotteita, joita ihmiset haluavat ostaa. 1990-luvun ankeiden vuosien jälkeen firmalla on nyt rahaa kuin rosvopäälliköllä. Voisikohan tästä ottaa oppia?



2013-10-30

Lähiöunelmia

Helsingin Sanomat uutisoi viime viikolla Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä olleesta artikkelista (PDF), jossa Katja Vilkama, Mari Vaattovaara ja Hanna Dhalmann käsittelivät pääkaupunkiseudun eriytyneitä kaupunginosia ja sitä, vaikuttaako maahanmuuttajat alueilta muuttamiseen.

Helsingin Sanomien ensimmäisen artikkeli on otsikoitu: Sosiaaliset ongelmat ajavat väkeä karkuun lähiöistä. Artikkelissa käsitellään lyhyesti tutkimusta, todetaan maahanmuuttajien vaikuttavan jonkin verran, ja haastatellaan paria muuttajaa, jotka kertovat asuinalueidensa (päihde-)ongelmista.

Sunnuntain Helsingin Sanomat puolestaan otsikoi pääkirjoituksensa: Maahanmuuttajien suuri määrä on jo syy muuttaa pois lähiöstä. Pääkirjoituksessa kehotetaan päättäjiä tarttumaan toimeen ja pitämään huolta, että kaikki lähiöt ovat jatkossakin hyviä asuinpaikkoja.

Tämän päivän Helsingin Sanomat (29.10.) tarttuu aiheeseen kolmannen kerran, tällä kertaa Anne-Mari Sipilän paperilehden kolumnilla Älkää ampuko lähiöiden viestintuojaa. Tai siis verkkokolumnilla "Valkoinen pako" on totta, ja asiasta pitää pystyä puhumaan. Joka siis on digilehden kolumni Helsingissä on tapana syyllistää hyviin lähiöihin haluavaa keskiluokkaa. Kolumnin mukaan kantaväestön pako on täydessä käynnissä, asiasta pitää kyetä puhumaan, eikä tieteellistä tutkimusta pidä vaientaa.

Ilmeisesti eri versioilla on katsottu olevan sen verran eri lukijat, että otsikkoakin on katsottu parhaaksi viilailla tarpeen mukaan. Kolumni ja sen ydin ovat kuitenkin selvät: maahanmuuttajat tuovat mukanaan ongelmia, ja siitä pitää pystyä puhumaan.

Nyt kun Helsingin Sanomat on saanut metakeskustelun rullaamaan, sen pitäisi vielä ryhtyä keskustelemaan. Sipilän kolumnissa lainataan Vaattovaaraa, mutta epäselväksi jää, mistä lainaukset ovat peräisin. Artikkelin johtopäätöksissä nimittäin todetaan:

Toiseksi tuloksemme osoittavat, että kantaväestön poismuutossa maahanmuuttajakeskittymistä ei ole kyse yksinomaan maahanmuuttajien lisääntyneen määrän aiheuttamasta "kantaväestön paosta", kuten etenkin julkisessa keskustelussa usein tulkitaan.

Tutkimuksen johtopäätöksissä korostetaan ongelmien monisyisyyttä ja kasautumista, ja eri syiden yhteenkietoutumista. Helsingin Sanomat on nyt ansiokkaasti nostanut niistä yhden framille kahden pääkirjoitussivun artikkelin voimin. Sen, johon tutkijoiden mukaan keskitytään liikaa.