Ajatuskuvia

SYL otti tänään kantaa sukupuolierottelun poistamiseksi kouluista. Ehdotus on hyvinkin kannatettava, sillä kukapa ei haluaisi yläasteille yhteisiä pukuhuoneita. Varsinaisena kupletin juonena SYLin lausumassa on kuitenkin erottelun häivyttäminen sukupuolisensitiivisellä opinto-ohjauksella. Jaa millä? Aivan.

Sukupuolisensitiivisyys on sekä hirvittävää finglishiä että käsitteenä epämääräinen. SDP:n naiset kuvaavat sukupuolisensitiivisyyden sukupuolinäkökulman huomioonottamiseksi kaikessa toiminnassa, mikä kuulostaa täsmälleen päinvastaiselta kuin mihin esimerkiksi SYL oli kannanotossaan pyrkivinään.

Vika ei tietenkään ole Ylioppilaiden liiton, eikä välttämättä edes SDP:n. Olisi kaikkien osapuolten kannalta parempi, jos pyrittäisiin välttämään sanoja, jotka ovat itsensä kanssa ristiriidassa. Jos yleiseen kulutukseen tarkoitetun sanan ymmärtämiseen tarvitaan seminaareja tai epämääräisiä käyttöohjeita, on ehkä syytä miettiä sanavalintaa uudelleen.

Totta tosiaan, ihmisellä on sukupuoli. Se näkyy useimmiten niin haarojen kuin korvien välissäkin, ja valitettavasti ja onneksi se näkyy myös ympäröivässä yhteiskunnassa. Sukupuolierojen häivyttäminen ammateista opinto-ohjauksen voimin kuulostaa epäilyttävästi siltä, että poikia tökitään sairaanhoitajiksi ja tyttöjä autonasentajiksi, jotta saataisiin prosentit näyttämään paremmilta.

Itsekin toki palan halusta heittää kikkelit pois ja puhua asioista asioina. Niinpä ehdotankin, että sukupuolisensitiivisyyden sijaan SYL kannustaa opettajia, ohjaajia ja ihmisiä ylipäätään kohtelemaan kanssakulkijoita yksilöinä, ei stereotypioina. Kauaskatseisella lausunnolla voisimme ehkä pelastaa kauniin kielemme rotu-, paino- ja blondisensitiivisyydeltä.

Ajatushautomo nef päästi aivopierun ja julkaisi listan maailman onnellisimmasta maista suhteutettuna ekologiseen jalanjälkeen. Kuningasajatuksena on, että elämä voi olla onnellista myös vähemmällä kulutuksella ja ympäristö huomioiden. Niinhän siinä sitten kävi, että esimerkiksi Talous-Sanomat uutisoi asiasta otsikolla "Nämä ovat maailman onnellisimmat maat".

Kärkeen arviossa nousee Costa Rica. Suomi puolestaan on sijalla 59, yhtenä korkeimmalle sijoittuneista länsimaista.

Jos Karibianmeren paratiisissa asuminen ensikuulemalta tuntuukin oivalliselta ajatukselta, listan yleisempi tarkastelu herättää kysymyksen tai pari. Esimerkiksi sijalle 42 nousee Haiti: maa, jossa nef:n oman tiedon mukaan ihmiset elävät suhteellisen lyhyen ja epätyydyttävän elämän. Kaikeksi onneksi se tehdään kuitenkin ekologisesti, joten listalla noustaan kirkkaasti Suomen ohi.

Jos Haiti vielä kuulostaa miellyttävältä, niin entäpä Irak? Irak - maa, jossa on käyty jos jonkinmoista sotaa ja vainoa vähintäänkin puolen vuosisataa - on nef:n ja Talous-Sanomien mukaan suoranainen onnela verrattuna vaikkapa naapurimaahamme Norjaan. Ilmeisesti ylenpalttinen turskahuumori ja öljystä ja alumiinista räävitty säädytön bruttokansantuote pudottaa pohjoisen pahoinvointivaltion sijalle 88.

Sudan, joka on tunnettu muun muassa Darfurin leppoisasta leirintäalueesta, on sijalla 121 HPI:llä 28,5 (Happy Planet Index). Samaiseen lukemaan pääsee myös eurooppalainen sorron tyyssija, Luxemburg. Euroopan heikoimman sijoituksen ottaa Viro, joka on sijalla 131. Tällä lukemalla se on aavistuksen verran Malin ja Mosambikin edellä, mutta ei sentään aivan niin auvoinen kuin Angola (eliniänodote 37,6 vuotta, lapsikuolleisuus 182/1000) tai Sambia (eliniänodote n. 40, joka kuudennella aikuisella HIV).

Raha ei ehkä tee onnelliseksi, mutta ei sitä tee myöskään korruptio, sotilasvallankaappaukset, pakolaisleirit ja hiv-epidemia. Nef:n listalla pieni hiilijalanjälki kuitenkin pyyhkäisee tällaiset pikkuasiat näkymättömiin. Ympäristösta toki tulisi pitää huolta, mutta arvon ajattelijat ovat onnistuneet tekemään indeksistään lähinnä surkuhupaisaa länsimaista itseruoskintaa.

Facebookissa on viime päivinä pyörinyt BBC:ltä vivahtava lista maailmankirjallisuuden klassikoista. Brittipainotteisuudesta suivaantuneena kirjailin ylös muutaman kotimaisen hengentuotteen, jotka jokaisen suomalaisen pitäisi lukea.

BBC:n listan oheismateriaalin mukaan kyseisistä klassikoista perusjannu on lukenut keskimäärin kuusi kappaletta. Kovasti arvostetun Stetson-instituutin mukaan seuraavasta listasta neljäkin alkaa olla jo kova suoritus.

1. Kalevala
2. Juhani Aho: Rautatie
3. Jalmari Finne: Kiljusen herrasväki -sarja
4. Maria Jotuni: Huojuva talo
5. Juhani Aho: Juha
6. Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
7. Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
8. Väinö Linna: Tuntematon sotilas
9. Ilmari Kianto: Punainen viiva
10. Joel Lehtonen: Putkinotko
11. F. E. Sillanpää: Ihmiset suviyössä
12. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
13. Mika Waltari: Sinuhe Egyptiläinen
14. Volter Kilpi: Alastalon salissa
15. Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä
16. Veijo Meri: Manillaköysi
17. Veikko Huovinen: Veitikka
18. Juhani Peltonen: Elmo
19. Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
20. Hannu Salama: Juhannustanssit
21. Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu
22. Heikki Turunen: Simpauttaja
23. Minna Canth: Työmiehen vaimo
24. J. L. Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinat
25. Paavo Rintala: Sissiluutnantti
26. Kalle Päätalo: Iijoki-sarja (ei niin tarkkaa, jos nyt edes yksi osa)
27. Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia
28. Eeva Joenpelto: Neito kulkee vetten päällä
29. F. E. Sillanpää: Hurskas kurjuus
30. Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa

Listaan voisi melko helposti lisätä tuplamäärän teoksia, eikä vielä oltaisi edes kyseenalaisissa kuuluisuuksissa. Sama pätee moneen muuhunkin taiteenalaan; niin musiikista kuin vaikkapa elokuvastakin löytyy nippu tuotoksia, joissa on aimo annos kansallista identiteettiä. Kirjallisuus tosin vaatii keskimääräistä enemmän aktiivisuutta; Sissiluutnanttia on hankala omaksua taustakirjallisuutena.

Viime aikoina olen syystä tai kahdesta kiinnittänyt huomiota erilaisiin blogeihin ja muihin kirjoituksiin, jotka kritisoivat enemmän tai vähemmän terävästi monikulttuurisuutta. Vaan kuinka moni todella tuntee kotimaisen kulttuurin hedelmät? Koska viimeksi nautit annoksen Lassilaa?

Tekijänoikeus on viime aikoina ollut useammallakin tavalla tapetilla. Ensin joukko tutkijoita otti kantaa Euroopan komission ehdotukseen laajentaa taide-esityksen suojaa nykyisestä 50 vuodesta 95 vuoteen. Sitten Teosto vaatii multimediapuhelimien lisäämistä hyvitysmaksun piiriin, ja viimeisimpänä TV-kaista vastustaa Kopioston ehdotusta iptv-palvelujen verottamisesta.

Varsinkin viimeinen tapaus tuo esiin aika mielenkiintoisen ilmiön: Digitodayn keskustelu on täynnä pyhää vihaa tekijänoikeusjärjestöjä kohtaan, eikä kukaan vaivaudu pohtimaan TV-kaistan motiiveja. Kysehän ei ole laajakaistaverosta eikä suoraan kuluttajia koskevasta maksusta, vaan ilmeisestikin tv-lähetysten edelleenlähetysmaksusta, jota esimerkiksi perinteiset kaapeli-tv-operaattorit maksavat mutta josta TV-kaista kaikesta päätellen luistaa. Näppärällä vihjailulla ja uhkakuvien maalailulla piirretään kuitenkin kuva pohjattoman ahneesta tekijänoikeusjärjestöstä, joka haluaa kaikkien suomalaisten kukkarolle. Kopiosto ehtikin jo julkaista aiheesta vastineen.

Tekijänoikeusjärjestöt ovat käyttäytymisellään saaneet aikaan tilanteen, jossa monen keskustelijan selkäytimeen on porautunut tarve vastustaa automaattisesti järjestöjen kaikkea toimintaa. Uudistumisen sijaan järjestelmässä on pyritty sovittamaan fyysisen maailman säännöt uuteen digitaaliseen todellisuuteen. Kulmikasta pulikkaa sovitetaan pyöreään reikään.

Tekijänoikeuksien perusta on hyvin yksinkertainen: jos teet jotain, voit myös tiettyyn rajaan asti määrätä, mitä tuotokselle tehdään. On vallan reilua, että työn hyödyntämisessä muistetaan myös alkuperäistä tekijää. Kiistaa voidaan sitten käydä siitä, kuinka laajalle tekijän määräämisoikeus ulottuu, ja kuinka monessa välissä uutta laskua pitäisi kirjoittaa. Saman kiistan voi ulottaa myös ajallisesti — kun tuotetun informaation määrä kasvaa osapuilleen eksponentiaalisesti, onko järkevää pyrkiä jatkuvasti kasvattamaan tekijänoikeuden pituutta.

Kuka esittävän taiteilijan suoja-ajan venyttämisestä hyötyy? Tekijänoikeusjärjestöjen kuva suoja-ajan umpeutuessa vaivaistaloon joutuvasta artistista on aika lailla kuvitteellinen. Tuskin kovin moni taiteilijakaan on niin kahvilla, että jättää vanhuudenpäivänsä parikymppisenä soitetun levytyksen varaan. Pitkän linjan muusikoille levytyksiä kertyy pitkin uraa, lyhyemmällä linjalla täytyy muita töitä etsiä joka tapauksessa. Saman suoja-ajan piiriin kuitenkin kuuluvat myös muun muassa tuottajat, toisin sanoen levy-yhtiöt.

Toisaalta laki hyvitysmaksusta on jo olemassa. Sen tarkoituksena on korvata tekijöille yksityisestä kopioinnista koituva hävikki; laissa annetaan lupa tehdä kopioita, ja vastineeksi määrätään kopioinnissa yleisesti käytetyille medioille maksu. Jos musiikkia nykyään kuunnellaan puhelimella, eikö ole ihan paikallaan, että kyseinen maksu kattaa myös puhelimet? Muun muassa Nokia ymmärrettävästi vastustaa hanketta.

Sama pätee yhtä hyvin myös Kopioston tilanteeseen. Laki antaa jonkunlaista osviittaa tv-lähetysten edelleenlähettämisestä, ja Kopiosto hallinnoi vapaiden kanavien lähetyslupia. Jos kaapeliyhtiöt ja isommat taloyhtiöt nykyisellään maksavat lähetysten edelleenlähettämisestä, millä ihmeen logiikalla maksu katoaa, jos lähetyksen toimittaakin iptv:llä?

Tekijänoikeusjärjestöillä on huono maine, ja osittain ihan syystä. Kannattaa kuitenkin muistaa, että ne sentään edustavat edes jonkinlaista nippua ihan oikeita tekijöitä. Nokian ja TV-kaistan kaltaiset yritykset edustavat aika tarkkaan itseään.

Tunnisteet: tekijänoikeus

John Tierney kirjailee New York Timesiin tiedeblogia, jossa on viime aikoina ollut näkyvästi esillä energiatuotanto. Tierney on asetellut vastakkain ydinenergiaa ja uusiutuvia energiamuotoja muun muassa valtiotukien ja omavaraisuuden näkökulmasta.

Suomessa Ylelle ehdotettiin uutta rahoitusmallia sitomalla televisiomaksu asuntoon. Tämä puolestaan on kirvoittanut monenlaista keskustelua Ylen merkityksestä ja yleisestä tarpeellisuudesta. Eräässä toisessa keskustelussa puhuttiin Seiskasta, Hymystä, niiden lukijakunnasta ja -määristä.

Vaikka aiheet vaihtelevat, kaikissa puhutaan rahasta. Tierneyn blogi julistaa markkinatalouden ilosanomaa puhtaimmillaan: unohdetaan valtiotuet ja vapautetaan kaikki, markkinat tekevät oikean energiavalinnan. Yleä pistetään monissa keskusteluissa samoilla teeseillä maksukortin taakse, jotta todelliset käyttäjät maksaisivat toiminnan. Sensaatiojournalismi on ok, koska se myy.

Markkinatalous pyrkii ennen kaikkea tuottoon, menetelmillä ei ole niin väliä. Lievestuoreella pumpattiin lipeää luontoon vuosikymmeniä, ja seurauksia on paikkailtu vielä viime vuosina. Menneenä kesänä paljastui, että Italiassa on tehty pykälää tuimempaa juustoa, brittitukkurin varastoista taas löytyi hiukan vanhentunutta kalaa. Satakunta vuotta sitten eräskin firma säteilytti huoletta työntekijöitään. Ympäristöystävällisyyden, terveyden ja turvallisuuden toivoisi kuitenkin edelleen olevan yleisesti toivottavia asioita, vaikka ne eivät suoraan euroiksi muunnukaan.

Mediakentällä samainen rahavetoisuus tuottaa Big Brothereita ja lööppijulkisuutta. Sensaatiolehtien leipälaji on yksityiselle alueelle tunkeutuminen, muiden elämiin tirkistely. Se on ehkä houkuttelevaa, mutta tekevätkö levikkimäärät siitä hyväksyttävää? Yleisradion tehtävänä on tuottaa monipuolista ohjelmaa laajalle katsojakunnalle; jos Yle joutuu kaupallisten kanavien tapaan vetoamaan ihmiskunnan pienimpään yhteiseen nimittäjään katsojalukuja kalastellessaan, se epäonnistuu sille asetetussa tehtävässä.

Tuntuu, että myös henkilökohtaisessa elämässä eletään kvartaalitaloutta, jossa valinnat tehdään varttitunnin aikajänteellä. Niinpä joukkoliikenne näivettyy, koska bussi ei hae kotiportailta ja omassa autossa on parempi penkki. Marketti on täynnä tanskalaista sianpotkaa, puolalaista emmentaalia ja espanjalaisia tomaatteja; eiväthän ne oikein miltään maistu, mutta suomalaiset vastineet ovat niin kalliita. Kaksivuotiaat saavat ulosottoukaaseja, ja lauantai-iltaisin poltetaan humalassa luottotiedot pikavipeillä — mutta sekin on ihan ok, bisnestähän nuo firmat vaan tekevät.

Loppujen lopuksi kyse on ahneudesta, itsekkyydestä ja hedonismista. Oma napa on lähimpänä, ja siitä ulospäin siirryttäessä asioita on helpointa mitata rahapussilla. Saattaa kuulostaa moralisoivalta, ja sitähän se onkin. Vaan kun tässä viime aikoina on penätty yhteiskuntavastuuta yrityksiltä, ehkä sitä pitäisi hiljalleen vaatia myös ihmisiltä.

Tunnisteet: politiikka, utopia

Kunnallisvaalit ovat taas vaihteeksi edessä, ja kansa pääsee ihastelemaan kansakunnan kerman valtaisaa työkykyä ja -intoa. Helsingin Sanomien mukaan ainoastaan vihreiden Tarja Cronberg ei ole ehdolla kuntavaaleissa.

Muilla johtajilla ei tunnu olevan ongelmia hoitaa useampaa tonttia yhtä aikaa. Jyrki Katainen touhuaa valtionvarainministerinä, leikkii kansanedustajaa, ja pyrkii siinä sivussa Siilinjärven kunnanvaltuustoon. Vanhasen Matti aikoo kantaa pääministeriyden, kansanedustajuuden ja Keskustan puheenjohtajuuden ohella kortensa kekoon myös Nurmijärven valtuustossa.

Päivi Räsänen kävi juuri leikkauksessa, mutta se ei vauhtia hidasta. Kristillisten puheenjohtajuuden ja kansanedustajan tontin ohella aikaa riittää myös vaalityöhön Riihimäellä. Taannoisessa haastattelussa Räsänen vihjasi myös olevansa käytettävissä tulevissa eurovaaleissa.

Viimeksi kansanedustajien palkkausta pohdittaessa kävi ilmi, kuinka raskasta työ on. Normaalin työpäivän tunnit eivät riitä, kun käsiteltäviin asioihin pitää perehtyä, puheenvuoroja valmistella, kansan huolia kuunnella. Ministereille tulee oma ristinsä hallitusvelvollisuuksista, ja puoluejohtajilla on vielä nekin velvollisuudet hoidettavanaan.

On tietysti hienoa, että kansakunnan terävimmät aivot uhraavat itsensä valtakunnan hyvinvoinnin edistämiseksi, mutta alkaisikohan jo riittää?

Tunnisteet: politiikka

Viime aikoina on kovasti ehdoteltu nuorten rattijuopumusrajan pudottamista 0,2 promilleen. Perusteet ovat tavallaan loogiset: nuorella kuljettajalla ajotaito ei ole painunut selkäytimeen, joten pienempikin alkoholimäärä häiritsee motoriikkaa.

Voi kuitenkin miettiä, millaisen viestin promillerajan pudottaminen nuorille välittää. "Ajelepa selvin päin pari vuotta, pienen harjoittelun jälkeen on ihan sopivaa suhata ympyrää pienessä etukumarassa." Kuulostaa juuri siltä asennekasvatukselta, mitä kasvavan alkoholinkulutuksen maassa tarvitaankin.

Huomattavasti selkeämpää olisi pudottaa promillerajaa kaikilta. Tokihan joidenkin elimistö muodostaa spontaanisti alkoholia, ja jotkut juovat kefiiriä ammatikseen, mutta todellista syytä lievässä hiprakassa ajeluun ei ole. Kyse on vain kännin optimoinnista   kuinka pitkään uskaltaa tinata, jotta vielä uskaltaa mennä autolla töihin maanantaiaamuna.

Jos tahdonvoima ei riitä olemaan ilman sitä yhtä, kun on liikkeellä autolla, todellinen ongelma on jossain ihan muualla kuin promillerajassa. Loppujen lopuksi sääntö on kuitenkin hyvin yksinkertainen. Jos otat, et aja. Jos olet epävarma, et aja. Jos sen takia jää menot menemättä, katso peiliin ja muista ensi kerralla. Mutta älä aja.