Hei, me kilpailutetaan

Viime viikolla uutisoitiin jälleen kilpailuttamisesta. Juhlakaluna oli tällä kertaa HSL, joka hankkii uuden lippujärjestelmän Tiedolta. Sama firmahan toteutti menestyksekkäästi muun muassa eduskunnan salijärjestelmän, pyörittää konesalia Ruotsissa, rakentelee AKE:n tietojärjestelmäuudistusta ja on osaltaan mukana myös VR:n jo legendaarisessa lippukaupassa.

Onneksi menneistä on opittu, joten tällä kertaa ongelmia ei tule. Epäselväksi jää, onko Tiedon itseluottamuksen takana se, että HSL:n tapauksessa se vastaa sovelluksista, vai se, että se ei vastaa infrastruktuurista.

Tiedon kanssa loppusuoralle pääsi Logica – joka muuten on myös mukana AKE-kehityksessä. Tiukan kilpailun jälkeen tuloksena oli kakkossija niukkaakin niukemmalla 44 miljoonan euron hintaerolla. Kolme muuta tarjoajaa putosivat pelistä jo aiemmin syistä, joita HSL ei halua kertoa.

VR:n lippukauppa oli hinnaltaan kokonaisedulliset 15 miljoonaa euroa. HSL teettää Tiedolla koko paketin paikkatietoa ja lipunmyyntilaitteita lukien, joten bussiliikenne pääsee nokittamaan junailua hiukan hintavammalla 90 miljoonan euron järjestelmällä. Mieleen jää kuitenkin kytemään kysymys: kullastako ne tulevat korttipäätteet kyhätään?

Samaan aikaan toisaalla HUS ostaa Logicalta 15,7 miljoonan euron edestä Uranus-potilastietojärjestelmän ylläpitoa. Tällä kertaa kilpailutusta ei tarvittu, sillä Logica omistaa järjestelmän oikeudet ja on siksi katsottu ainoaksi kelvolliseksi vaihtoehdoksi. Vaikka asiasta on uutisoitu laajasti, hiukan vähemmälle huomiolle on jäänyt, että näin ei ollut aina: HUS myi osuutensa Uranuksesta silloiselle WM-Datalle vuonna 2007.

Julkishallinnolla ja sitä muistuttavilla tahoilla tuntuu olevan käynnissä kilpailu, jossa nokitellaan jatkuvasti poskettomammilla it-hankkeilla. Epäonnistuneista projekteista saadaan lukea kerta toisensa jälkeen, mutta meno jatkuu vuodesta toiseen samana. Ilmeisesti asiat siis sujuvat juuri niin kuin pitääkin.

Ihmetyttää kuitenkin, miten HUS onnistui ajamaan itsensä tilanteeseen, jossa se on pakotettu ostamaan palveluja täsmälleen yhdeltä tarjoajalta? Miksi HSL katsoo tarpeelliseksi salata tarjousten hylkäämisen syyt? Sekä VR:n että HSL:n järjestelmien hankintaperusteeksi on mainittu järjestelmän vanheneminen, mutta jotain konkreettisempaa olisi kiva kuulla. Vanhaan hyvään aikaan VR kuitenkin vielä myi lippuja.

Näin ruohonjuuritasolta katsoen ainut hyväksyttävä syy maksaa it-järjestelmästä kymmeniä tai satoja miljoonia euroja on se, että sen nimi on "Skynet". Pullataikinan lailla paisuvat hankkeet takaavat, että kilpailutuksen loppumetreille pääsee vain se sama muutaman nimen lista, joka on tarjonnut lööppimateriaalia jo vuosia.

Ainakin osasyy alisuorittamiseen on mitä ilmeisimmin kilpailuttamisessa itsessään, niin prosessina kuin ideologiana. Vaikka yksityisten yhtiöiden epäonnistumisetkin nousevat välillä otsikoihin, harvan hankinnat menevät toistuvasti poskelleen; julkinen kilpailutus sen sijaan tuntuu tuottavan pettymyksiä tasaiseen tahtiin. Monivaiheinen järjestelmä lienee raskas niin tilaajalle kuin tuottajallekin, eikä kummallakaan osapuolella näytä olevan suurta vastuuta lopputuloksesta.

Olisikohan prosessia aika uudistaa?

Lähikoulut kunniaan

Helsingin Sanomat kertoi lauantaina (21.1.), kuinka Helsingissä vanhemmat välttelevät lähikouluja: esimerkiksi Roihuvuoressa vain reilu kolmannes lapsista päätyy heille nimettyyn kouluun. Vanhemmilla on mahdollisuus valita lastensa koulu, ja mahdollisuutta myös käytetään.

Lapsipako korostaa koulujen välisiä eroja: kun oman asuinalueen koulusta huhutaan huonoa, vanhemmat pyrkivät sijoittamaan lapsensa hyviksi koettuihin kouluihin. Opetusministeri Jukka Gustafsson ja Helsingin sivistystoimesta vastaava apulaiskaupunginjohtaja Tuula Haatainen tunnistavat ongelman. Molemmat ovat kuitenkin sitä mieltä, että vanhempien mahdollisuutta valita ei pidä rajoittaa.

Herää vain kysymys, miksi ei? Suomi on saanut paljon positiivista julkisuutta PISA-testien kärkimaana, ja merkittävimpänä syynä on aika lailla yksimielisesti pidetty yhteiskunnan ylläpitämää, tasalaatuista peruskoulua. Opetuksen pitäisi siis oletusarvoisesti olla samaa kaikkialla, eikä erityistä syytä muun kuin lähikoulun valintaan ole.

Todellinen maailma on tietysti toinen, ja kouluissa on eroa niin kuntien välillä kuin niiden sisälläkin. Gustafssonin ja Haataisen ruusuinen ajatus vanhempien valistamisesta on kuitenkin kotoisin vielä tasalaatuista koululaitostakin kaukaisemmasta utopiasta. Jos vanhemmat nyt puskevat lapsiaan kaukaisempiin kouluihin huhujen perusteella, mitä opetusministeri voi sanoa saadakseen mielen muuttumaan?

Yksittäisten lasten siirtelyn sijaan pitäisi kiinnittää huomiota ongelmakouluihin niin, että niidenkin maine ja opintosuoritukset saataisiin samalle tasolle muiden kanssa. Muutama viikko sitten samainen HS kertoi kuopiolaisesta yrittäjästä, joka lahjoitti paikalliselle koululle 10 000 euroa turvaluokan perustamiseen. Ehkäpä Helsingissäkin resursseja kannattaisi suunnata koulumatkailun sijaan lähikoulun työympäristön parantamiseen.

Ylenpalttista

Yleisradion rahoituksen tulevaisuudesta päästiin viimein jonkinlaiseen yksimielisyyteen. Kuten arvata saattaa, poru on noussut niin tv-katsojien kuin mediankin joukoissa.

Aamulehti onnittelee tehdystä päätöksestä, mutta vertaa Yleisradion rahoitusta dopingiin – valtion varoilla pyöritetään merkittävää mediatoimijaa, jonka ei tarvitse juuri huolehtia tuotannon kannattavuudesta. Helsingin Sanomien Mikael Pentikäinen jatkaa samalla valittelulinjalla pohtiessaan, mikä Ylen roolin pitäisi olla. Paikoitellen kritiikki on osuvaa, mutta osittain sillä tunnutaan peittelevän myös omia epäonnistumisia.

Esimerkiksi Aamulehti harmittelee, kuinka Yleisradio päästi kansallisesti merkittäviä urheilutapahtumia lipsumaan maksukanavien puolelle. Hetkinen, eikö palvelua pitänytkään siirtää kaupallisille toimijoille? Ei pitäisi tulla yllätyksenä, että tulosvastuulliset yhtiöt tarttuvat mieluiten selkeisiin vetonauloihin ja pyrkivät sen jälkeen saamaan palvelusta maksun. Se kai on koko harjoituksen idea.

Pentikäinen puolestaan mallailee Yleä katsellessaan, mitä ohjelmia voisi tuottaa myös yksityinen yritys. Itse kehottaisin Pentikäisen saman tien katsomaan vaikkapa Sanoma-konsernin lähettämiä 4D- ja Jim D -dokumentteja ja miettimään, kuinka moni niistä voisi tulla Yleisradion kanavilta. Laadukkaita ohjelmia voisi esittää jo nyt.

Myös Ylen internet-palvelut saavat sapiskaa: nettitarjonta on liian laajaa, kun samaan aikaan perinteiset mediatalot yrittävät keksiä keinoja saada verkosta edes jotain tuloja. Dilemma on toki valitettava, mutta eikö Ylen kaltaisen yleishyödyllisen palvelun pidäkin julkaista tuotantonsa mahdollisimman monen saataville?

Ajatusleikkinä sopii muuten pohtia, millainen olisi kaupallisten radioiden Areena. Musiikkiahan netissä ei soiteta, ja juonnettua tai toimitettua ohjelmaa kaupallisilla aalloilla ei juuri kuulu, radioteatterista puhumattakaan.

Mediayhtiöt toivovat Ylen pysyvän poissa jaloista ja näyttävän sen, mikä muilta yli jää – ja muina aikoina virityskuvaa. Viime kädessä Yleisradion mahdollisuus toimia ilman välittömiä tulostavoitteita on kuitenkin etu paitsi Ylelle itselleen, myös koko kansalliselle kulttuurille. Kuinka monella kaupallisella toimijalla olisi todellisuudessa halua palvella pienen maan ja kielen pienimpiä kohderyhmiä? Mainoskanavien nykytarjonta vetoaa paljolti pienimpään yhteiseen nimittäjään, jolloin ohjelmistoon päätyvät vain varmat nakit ja niiden seuralaisina pakkomyydyt B-luokan tuotokset. Oma tuotanto keskittyy kansainvälisiin kilpailuformaatteihin. Miksi Ylen alasajo muuttaisi tilannetta?

Ylen rahoitusmalli korvamerkittyine veroineen on vähintäänkin eriskummallinen, ja veropäätökseen kirjattu nostoautomaatti herättää aivan aiheellisesti närää. Toiminnan laajuuttakin voisi huoletta pohtia uudestaan. Ylen karsiminen siinä luulossa, että kaupalliset yhtiöt tarjoaisivat vastaavaa palvelua edes maksusta, on kuitenkin utopiaa.

HS:n Pentikäinen päättää kirjoituksensa herättelemällä epäilyksiä Ylen puolueettomuudesta ja rummuttaa moniarvoisen median puolesta. Huoli on toki aiheellinen, mutta on hyvä muistaa, että sen esittää Suomen suurimman sanomalehden päätoimittaja, jonka työnantaja julkaisee joitakin kymmeniä lehtiä, kahdeksaa tv-kanavaa ja useampaa radiokanavaa. Yhden kilpailijan, vaikka sitten eduskunnasta riippuvaisen, torsoksi karsiminen ei moniarvoisuutta ainakaan lisää.

Tehdään edes jotakin

Imagessa julkaistiin viime vuoden lopulla artikkeli psykologian professori Irving Kirschin tutkimuksista, joiden mukaan masennuslääkkeet ovat karkeasti ottaen yhtä suurta plasebo-teollisuutta. Innostuin aiheesta siinä määrin, että pistin Kirschin kirjan The Emperor's New Drugs tilaukseen ja lukulistalle. Nyt alkaa olla loppuyhteenvedon aika.

Kirsch aloittaa kirjan kertomalla, kuinka hän alunperin lähti tutkimaan plasebo-vaikutusta. Ajatuksena oli tehdä metatutkimus, jossa plaseboa verrataan hoitoa saamattomiin masennuspotilaisiin. Tutkimus tuli tehtyä, mutta samalla huomio kiinnittyi masennuslääkkeiden lääkevaikutukseen: masennuslääketutkimuksissa plasebon ja lääkkeen välinen ero paljastui olemattomaksi. Vielä hätkähdyttävämpää oli se, että annetulla lääkkeellä ei ollut merkitystä. Nykyaikaiset masennuslääkkeet olivat teholtaan identtisiä paitsi 1960-luvun masennuslääkkeiden, myös esimerkiksi rauhoittavien lääkkeiden ja synteettisen kilpirauhashormonin kanssa.

Kirschin johtopäätös useista tutkimuksista on, että masennuslääkkeet ovat itse asiassa aktiivisia plaseboja: pieni ero sokeripillereihin johtuu siitä, että lääkkeiden sivuvaikutukset vahvistavat plaseboefektiä. Tämän tueksi Kirsch kertoo muun muassa havainnoista, joiden mukaan potilas tunsi olonsa sitä paremmaksi, mitä pahemmat sivuvaikutukset lääkkeestä aiheutui.

Jatkoa seuraa. Kirja kertoo, kuinka ajatus masennuksesta aivojen kemiallisena epätasapainona sai alkunsa, ja käy sitten läpi julkaisuja, jotka ovat ristiriidassa tämän näkemyksen kanssa – mukaan lukien toinen niistä julkaisuista, joihin teoria alunperin perustui. Kirsch käy myös läpi saamaansa kritiikkiä ja esittää vakuuttavan joukon tutkimuksia, joilla kritiikki ammutaan alas.

Voi tietysti sanoa, että psykologina Kirschillä on oma lehmä ojassa, ja hänen mukaansa tehokkain apu masennukseen onkin terapia. Ongelma kuitenkin on, että terapia on kallista ja vaikeammin toteutettavissa, kuten psykiatrian professori Erkki Isometsäkin Imagen jutussa toteaa:

Missä reaalitilanteessa Suomessa ollaan, meillä ei ole sellaista psykoterapian saatavuutta, missä se olisi laajalti masennuksen hoidolle vaihtoehto. Vaikka lääkkeiden vaikutus on vähäinen, se on parempi kuin ei mitään.

Itse asiassa jo kirjan alkumetreillä todetaankin, että mikä tahansa hoito on parempaa kuin toimettomuus. Kun terapiatilanne on mikä on, Kirsch esittää lääkkeille myös muita vaihtoehtoja, kuten luontaislääkitystä, liikuntaa ja itsehoito-oppaita. Myös näille suosituksille on tarjolla lähdeviitteitä.

Kirsch kiistämättä ajaa omaa näkemystään, mutta hän on kasannut mielipiteilleen sangen tukevan pohjan. Mielenkiintoisimpia osuuksia kirjassa on, kun Kirsch kertoo viranomaisten ja lääketutkijoiden reaktioista tuloksiin: ne ovat sangen laimeita, sillä masennuslääkkeiden heikko teho on ilmeisen tunnettu tosiasia.

Ongelmana on, että yksittäisen lääkärin ja potilaan kannalta lääkkeet tavallaan toimivat. Jos potilas tuntee olonsa paremmaksi, tavoite on saavutettu, vaikka syynä olisikin plasebovaikutus. Kirjan perusteella tämän voi kuitenkin rinnastaa homeopatiaan. Erona on vain, että pillereitä tehtailevat lääkeyhtiöt ja sivuvaikutukset ovat hyvinkin todellisia.

Kansakunta voi siis yhä huonommin, ja lääkkeeksi siihen tarjotaan... niin, lääkkeitä. Yleisesti hyväksytyt vaihtoehdot ovat vähissä, käytettävissä olevat resurssit samoin. Vaan niin mukavaa kuin tablettien napsiminen onkin, ehkä olisi aika keksiä jotain muuta.

Uutisvirran vietävänä

Niin kuin monesti tavataan sanoa, internet on mullistanut tiedonvälityksen. Sanomalehtien sijaan uutisia luetaan netistä ja yhä enenevässä määrin älypuhelimilla. Samalla uutisten julkaiseminen on muuttunut kilpajuoksuksi, jossa määrä korvaa laadun; yksittäisenkin sivuston uutisten seuraaminen vaatii rankkaa suodastusta.
Olen jo pitkään etsinyt toimivaa ratkaisua uutislukijaksi; ohjelmistoa tai palvelua, joka kaivaisi verkosta olennaisen. Olennaisen määritteleminen ei kuitenkaan ole aivan yksinkertaista. Verkko on täynnä erilaisia suosittelukoneita kaikenlaiselle sisällölle, mutta niiden perusongelma on, että ne yleensä selvittävät käyttäjän mieltymyksiä ja tarjoavat lisää samaa. Irtiottoja ei juuri tarjota.
Uutisten kohdalla tämä lähestymistapa toimii huonosti, sillä saman sisällön toistaminen useaan kertaan ei varsinaisesti toteuta uutisen perusluonnetta. Aihepiiritason tunnistaminenkin on ongelmallista, sillä Kreikan kriisi käy nopeasti kuivaksi, vaikka ensimmäinen uutinen kiinnostava olisikin.
Erityisesti mobiilialustoille on tarjolla kuitenkin useita ohjelmia, joiden avulla uutisten ja blogien seuraamisesta saattaa tulla hiukan siedettävämpää. Tässäpä pari vaihtoehtoa.

Google Reader

Google Reader lienee maailman käytetyin RSS-lukija. Sen hyvä puoli on, että se toimii kaikkialla – web-käyttöliittymä on toimiva ja ainakin Android-sovellus perin oivallinen. Reader muistaa käyttäjän lukemat ja lukemattomat uutiset, ja tämän takia se sopii hyvin esimerkiksi aktiivisessa seurannassa olevien blogien lukemiseen. Tiheään päivittyvien uutissivustojen seurannassa lukemattomien artikkelien määrä paisuu äkkiä mahdottomaksi.

Feedly

Feedly on käytännössä vaihtoehtoinen käyttöliittymä Google Readeriin. Erityisesti Android-sovellus on suorastaan kaunis ja monin tavoin mukava käyttää. Verkkopalvelu lyö sekin Readerin ulkoasun puolesta laudalta, mutta käytettävyydessä Feedlyn lähestymistapa jää kakkoseksi.

my6sense

My6sense poikkeaa edellisistä siinä, että se pyrkii analysoimaan käyttäjän lukutottumuksia ja etsii aktiivisesti uutta luettavaa. Pesämunan voi hakea Google Readerista tai valitsemalla sovelluksen asetuksista nipun kiinnostavia aihepiirejä. Käytännössä sovellus toimii erittäinkin hyvin; ainoa valittamisen aihe on, että aihepiirivalikoima jää herkästi turhan kapeaksi.

Pulse News

Pulse tarjoaa mobiilikäyttäjille sujuvan käyttöliittymän erilaisiin uutissyötteisiin. Sovellus näyttää hyvältä, toimii ripeästi ja kytkeytyy haluttaessa esimerkiksi Read It Lateriin ja Instapaperiin. Seurattavia aihepiirejä riittää ja sovelluksen seuraamien sivustojen kirjo vaikuttaa laajalta.

Taptu

Jos Pulse tuntuu turhan karkilta, Taptu on käyttöliittymältään jonkinlainen itäblokilta tuoksahtava kopio. Toiminnot ovat pitkälti identtiset, mutta tuntuma on joka käänteessä aavistuksen karumpi. Mainoslauseet puhuvat sosiaalisuudesta ja tiskijukkailusta, mutta näiden ilmentyminen varsinaisessa sovelluksessa jää vähän hämäräksi.

ChannelCaster

ChannelCaster jatkaa samaa ideaa kuin Pulse ja Taptu mutta korostaa käyttäjien roolia. Jokainen käyttäjä voi rakentaa erilaisten sivustojen syötteistä oman kanavansa ja julkaista sen muiden seurattavaksi. Ruohonjuuritason toimittaminen on ajatuksena hyvä. Sääli, että se on kääritty sekä ulkonäöltään että käytettävyydeltään perin kankeaan kuosiin.

News360

News360 kaivaa mainosten mukaan minua kiinnostavia asioita esimerkiksi Facebook-, Twitter- ja Google Reader -tililtäni ja keräilee sitten uutisia ympäri maailmaa. Käytännössä uutisvuo tuntuu kuitenkin virtaavan pitkälti USA:sta ja tyrehtyy välillä kokonaan. Readerista palvelu tunnisti pari-kolme sivustoa ja aihepiirijaottelu ei tunnu pitävän paikkaansa lainkaan.

Genieo

Genieo on joukon ainoa tietokoneella käytettäväksi tarkoitettu ohjelmisto. Sovellus kyttää käyttäjää taustalla ja poimii sisältövinkkejä esimerkiksi Google-hakujen perusteella. Softa toimii muuten oivallisesti, mutta my6sensen tapaan se urautuu herkästi – Genieo saattaa tarjota tunnistamastaan aiheesta kymmeniä lähes identtisiä uutisia eri lähteistä. Ohjelma kerää myös turhan innokkaasti RSS-syötteitä seurattavakseen esimerkiksi erilaisilta foorumeilta. Suurin puute Genieossa kuitenkin on, että se on tietokonekohtainen; ohjelma asennetaan jokaiselle koneelle erikseen, eikä synkronointimahdollisuutta ole.

Käytännössä yksikään listan sovelluksista ei yksinään tunnu riittävältä, joten toistaiseksi pyörin vähintään kolmen sovelluksen loukussa. Google Reader on se alustariippumaton pohja, jolla on hyvä seurata lukulaariin kertyviä blogeja. My6sense puolestaan käynnistyy siinä vaiheessa, kun bussipysäkillä on neljä minuuttia luppoaikaa uutisten lukemiseen. Työpöydän kulmalla puolestaan otsikoita vilkuttelee Genieo. Salaa toivon, että jossain vaiheessa nämä kaikki yhdistyvät ja pääsen viimein käyttämään yhtä, oikeasti toimivaa ratkaisua.

Mikä virastolle nimeksi

Ilta-Sanomat listasi menneellä viikolla Suomen omituisimpia lasten nimiä. Joukkoon mahtuu niin tuotemerkkejä kuin mausteitakin, eikä kaikilla vanhemmilla todellakaan tunnu olevan kaikki inkkarit kanootissa.

Myös suomalaisessa virastomaailmassa kaikki haluavat vaihtaa nimensä identtisellä tavalla persoonallisiksi. Leikkilatinasta napattujen nimien airuena saattoi toimia järjen, oikeinkirjoitussääntöjen ja kielikorvan vastaisesti nimetty Merita Pankki (entinen Kansallis-Osake-Pankki ja Unitas), mutta ennen kaikkea tällä päättömän nimeämisen saralla ovat kunnostautuneet valtiota lähellä olevat tahot.

Viimeisin kummastuksen aihe on viime aikoina hajauttamispolitiikan pelinappulaksi joutunut Fimea. Pienenä vinkkinä vastaisuuden varalle: jos nimeen joudutaan yhdistämään selitys, ja lehdet lisäävät uuden nimen perään toistuvasti päätteen "(entinen Lääkelaitos)", nimen muutos ei ollut kovinkaan onnistunut.

Vastaavia esimerkkejä löytyy 1990-luvulta alkaen lukuisia. Kun suomalainen aseteollisuus koottiin viime vuosituhannen lopulla yhteen yhtiöön, Patrian tieltä kuopattiin muun muassa nimet Vihtavuori, Lapuan patruunatehdas ja Sisu Defence. Destia syntyi, kun Tieliikelaitos päätti ryhtyä kryptiseksi. Inspecta (entinen Teknillinen tarkastuskeskus) on nykyään kansainvälisestikin menestynyt sertifikaattimaakari, Acuta puolestaan Pirkanmaan sairaanhoitopiirin ensiaputiski. Helsingin virastoista yhdistetty Palmia palvelee vaihtelevalla menestyksellä. Viestintäalalla toimiva Ficora sentään on nähnyt valon ja esittelee itsensä nykyään asiaankuuluvasti Viestintävirastoksi.

Leonia oli entinen Postipankki ja nykyinen Sampo; erinäiset yhtiöjärjestelyt siirsivät nimihirviön armeliaasti historiaan. Nykyään Sampo-konsernin suurin omistaja on muuten Solidium, Suomen valtion sijoitusyhtiö – perisuomalainen ja kuvaava nimi sekin.

Oppilaitosten listalta löytyvät muun muassa nimet Metropolia (entinen Stadia ja EVTEK), Helia, Novia, Lappia ja Savonia. Arcada on Uudenmaan ruotsalainen ammattikorkeakoulu, jonka pääkoulutusalana ovat ilmeisesti kolikkopelit. Laurea puolestaan oli ennen Espoon-Vantaan ammattikorkeakoulu, nykyään Lohjan alueen urea. Onnea vain ylpeille vanhemmille.

VR:n toiminnasta voidaan olla monta mieltä, mutta ainakin sen nimessä kalskahtaa edelleen ylpeästi Valtion Rautatiet. Lippu-uudistusfiaskon jälkimainingeissa kasvojen pesu lienee kuitenkin paikallaan, joten voi hyvin olla, että jo ensi talvena Suomen raiteilla puksuttaa Ferria.

Kevyesti liikkeellä suvessa

Näin kesän tullen olen jälleen päässyt kiertelemään kunnailla erilaisilla kulkuvälineillä. Niinpä ajattelin jakaa havaintojani kanssakulkijoille hellämielisten ohjeiden muodossa.

Pyöräilijän paikka

Jalkakäytävä on tarkoitettu jalankulkijoille, pyörätie pyöräilijöille, yhdistetty väylä molemmille. Jokaiselle on oma merkkinsä, joissa seikkailevat kohtalaisen tunnistettavat hahmot. Jos väylän päässä ei näy pyörää, suuntaa siis ajoradalle.
Toisaalta merkit toimivat myös toisinpäin: jos kadun vieressä kulkee kevyen liikenteen väylä, sitä tulee käyttää, jos se vain suinkin on mahdollista. Pyörätietä pulleammaksi paisunut ego ei ole hyväksyttävä syy ajella kadulla. Nopeutesi on vain nestehukan tuoma aistiharha.
Ja vielä tangenttina: ajoradalla liikkuville säännöt ovat pääosin yhteiset. Yksisuuntainen katu on yksisuuntainen myös pyöräilijälle.

Rullasauvailu

Pidetään ne sauvat omalla puolella – niillä on tarkoitus lykkiä vauhtia, ei seivästää kanssakulkijoita. Kun asetut alamäessä muna-asentoon, suuntaa ne piikit edes taaksepäin, älä 45 asteen kulmassa yläviistoon sivulle.

Kevyen liikenteen väylällä kävely

Vaikka tieliikennelaki käy jalankulkijoiden toilailuille vuosi vuodelta suopeammaksi, nyrkkisääntö on kuitenkin, että väylällä kuljetaan reunassa ja peräkkäin. Dressmann-kävely näyttää toki tyylikkäältä, mutta sen paikka on muulta liikenteeltä suljetulla alueella.

Suojatien eteen pysähtyminen

Kun jalankulkija on aikeissa astua suojatielle, hänelle pitää antaa esteetön kulku. On alla sitten auto, mopo tai polkupyörä, ajoradan käyttäjä väistää. Jos joku muu on jo pysähtynyt, pysähdy rinnalle. Se ei ole vain hyvä tapa, se on laki.

Autojen ja pyörien väistely

Väistämissääntöjä on viime vuosina rukattu suuntaan jos toiseenkin, pääasiallisesti kuitenkin niin, että pyöräilijän pitää väistää autoja yhä useammin. Siedettävä nyrkkisääntö on, että risteyksessä kääntyjä väistää, muualla pyöräilijä väistää.
Autoilijan kannattaa siis tiirailla kevyen liikenteen väylille ainakin risteyksissä. Pyöräilijän puolestaan kannattaa aina olla valmiina väistämään – kamoja keräillessä ei helpota yhtään, vaikka sattuisikin olemaan oikeassa.

Koiran ulkoiluttaminen

Järjestyslain mukaan koira tulee pitää taajamassa kytkettynä. Vielä hiukan olennaisempaa on, että koiran pitää olla hallinnassa.
Jos Noppe on kävelyllä viisimetrinen flexi äärimmilleen venytettynä, kuinkakohan nopeasti omistaja kelaa koiransa pois lähestyvän auton/pyöräilijän/luistelijan/avomaankurkun tieltä? Entä kuinka hyvin se tosi kiltti ja koulutettu ja siksi irrallaan oleva Gennadi mahtaa totella, kun ohi pyyhältää juoksussa oleva ja muutenkin viehko narttu?
Edesvastuuttoman koirahtelun kulminaatiopisteessä otuksia on matkassa useampia, yleensä eri puolilla tietä, ja ulkoiluttajana on hontelo esiteini. Rullaluistimilla.

Yleisenä turvaohjeena kevyelle liikenteelle voisi sanoa, että kypärä on ihan hyvä ajatus. Laki puhuu vain polkupyöräilijöistä, mutta ei se silti kiellä itsensä suojaamista muilla välineillä liikuttaessa. Kuperkeikka alamäessä sattuu huomattavassa määrin, vaikka alla olisikin luistimet tai potkulauta.

Vastoin yleistä mielipidettä minun nähdäkseni suomalainen liikenne toimii kaiken kaikkiaan melko mainiosti. Tiellä kulkijat liikkuvat pääosin ainakin osapuilleen sovussa, ja tarpeen vaatiessa tilaa löytyy tiukemmassakin paikassa. Aina on kuitenkin parannettavaa. "Läheltä piti" antaa ymmärtää, että onnettomuus vältettiin; useimmiten se kuitenkin viittaa tilanteeseen, jota ei olisi edes pitänyt syntyä.