2014-02-28

Pilviboksin kuolema

Verkossa toimivat digiboksit ovat kokemassa hitaan kuoleman. Tekijänoikeusjärjestöt ja operaattorit pääsivät asiasta sopuun pari viikkoa sitten, ja tuo sopu on kuluttajalle julmaa luettavaa.

Aiheesta ehti jo kirjoittamaan Petteri Järvinen Helsingin Sanomissa ja hiukan toisesta näkökulmasta Hupparihörhö Suomen Kuvalehdessä. Komppaan molempia, vaikkakin hiukan varauksin.

TVkaista oli nimittäin hiukan lakia lukeneen maallikonkin silmään melko itsestäänselvästi laiton palvelu. Oikeudenkäynti ei ollut kivaa katsottavaa, mutta firman temppuilu ei toisaalta tehnyt toiminnasta ainakaan uskottavampaa. Startup-aate on hieno asia, mutta ideoiden pitäisi silti noudattaa lakeja.

TVkaista ei muuten ollut aivan niin pioneeri kuin esimerkiksi Hupparihörhön tekstistä voi ymmärtää, sillä Saunavisiosta kohistiin jo vuonna 2007 – ja jo silloin pohdittiin, kuinka kauan tekijänoikeusjärjestöt antavat homman jatkua. Oma veikkaukseni on, että Elisa ja Sonera ainakin jossain määrin olettivat niiden aseman kaapeli-tv-operaattoreina antavan liikkumavaa palvelutarjontaan. Ei antanut.

Tähän on kuitenkin tultu. Tekijänoikeusjärjestöt puhuvat laillisista palveluista, mutta kun sopimukseen viimein päästään, laillinen palvelu kuristetaan käyttökelvottomaksi. Ei tästä tosin voi vain järjestöjä syyttää: pakkomainokset ovat ilmeisesti kaupallisten tv-yhtiöiden vaatimus. Videonauhureiden tappaminen epäonnistui, mutta verkkotallennuksen kanavat onnistuivat kampeamaan kertaheitolla jonnekin VHS-nauhureiden pahemmalle puolen.

Opetusministeriölle jätetty sopuehdotus (PDF) on paikoin vitsikästä luettavaa:

Ratkaisu tuo sisällöt tarjolle kuluttajille tallennuspalveluiden kautta kestävällä tavalla

  • Ratkaisu tukee kotimaista sisällöntuotantoa ja työllisyyttä sekä vastaa kuluttajien tarpeeseen katsoa televisiosisältöjä myös ei-lineaarisesti.
  • Se parantaa kotimaisten toimijoiden kykyä tuottaa uutta sisältöä sekä edistää sisältöjen saatavuutta nopeasti kansainvälistyvässä tarjoamakentässä.

[...]

Ratkaisun ansiosta verkkotallennuksen tarjoajat pääsevät kehittämään palveluita asiakkaiden toiveiden mukaisesti.

Tätä sopimusta hierottaessa ulkomaiset kilpailijat, Netflix etunenässä, saapuivat apajille. Nyt kotimaista palvelua ollaan heikentämässä samalla, kun sopimus nostaa kustannuksia. Rapakon taakse valuvista euroista ei kotimainen sisällöntuotanto kostu. Vaikka sopimus periaatteessa tuo tekijöille – ja tv-kanaville – lisää pelimerkkejä, nettovaikutus jäänee ohueksi. Kotimaisen tuotannon valttikortti on kotimaisuus, mutta pelkästään sillä ei voi myydä huonoa palvelua.

Nykyiset palvelut – varsinkin se konkurssiin mennyt TVkaista – vastaavat kuluttajien tarpeeseen. Mainoksia pakkosyöttävää, keinotekoisesti heikennettyä ajansiirtopalvelua ei oikeasti kaipaa kukaan. Voi kuitenkin olla, että jotkut sellaista suostuvat käyttämään, kun muutakaan vaihtoehtoa ei ole.

P.S. Niistä laillisista palveluista. TTVK:nkin innokkaasti mainostama Lailliset palvelut -verkkosivusto listaa sekä Elisan että Soneran palvelut tv-osiossaan. Listasi myös silloin, kun yhtiöt olivat palveluistaan oikeudessa.

P.P.S. Omalla digiboksillani on tällä hetkellä 3,6 teratavua tallennuksia, vanhimmat ovat vuodelta 2006. Tähän ei kaupallinen palvelu jatkossa pysty.

P.P.P.S. Järkeä tekijänoikeuslakiin -aloite muuten otti kantaa myös tv-ohjelmien verkkotallennukseen. Siis se aloite, josta Petteri ei pitänyt.

2014-02-23

Luurivuotoa

Helsingin Sanomat kirjoittaa tänään (23.2.) Sunnuntai-osiossaan, kuinka Lumia-puhelimet vuotavat tietoja ulkomaille.

Tavallaan tämä ei ole edes uutinen: viimeistään viime kesän Snowden-paljastusten jälkeen ei pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä, että puhelimia seurataan. Eikä tähän oikeastaan Snowdenia edes tarvittu: kaikki nykyiset älypuhelimet tukeutuvat innokkaasti pilvipalveluihin, ja ne pilvet sijaitsevat tyypillisesti jossain ihan muualla kuin Suomessa. Snowden lisäsi juttuun mausteeksi NSA:n, mutta tiedon siirtyminen ulkomaille oli jo ennestään selviö.

Mielenkiintoiseksi Helsingin Sanomien jutun tekevät sen sivujuonteet. Lehden saamien tietojen mukaan nimittäin Nokia on jo vuosien ajan toiminut sujuvassa yhteistyössä poliisin kanssa ja toimittanut puhelinten seurantatietoja tarpeen mukaan, turhia oikeuden määräyksiä kyselemättä.

Tietojen pyytäminen ja antaminen muistuttaa ainakin päällepäin viime syksyistä Kiakkovieras-tapausta, jossa poliisi pyysi keskustelupalstan ylläpitäjältä verkkokirjoittajien henkilötietoja. Tuolloin eduskunnan oikeusasiamies päätti (PDF), että tietojen kysely oli poliisilain mukaista, vaikka sitä ei aivan pienimpiin tarpeisiin pitäisikään käyttää.

Kiakkovieras-kysely perustui poliisilain 36. pykälään, jonka mukaan tietoja on mahdollista pyytää ja saada, jos poliisille kuuluvan tehtävän suorittaminen sitä edellyttää. Ympäripyöreän pykälän tavoitteena on ilmeisesti ollut lähinnä mahdollistaa yhteydenotto silloinkin, kun henkilön yhteystiedot eivät ole julkisia. Siitä on kuitenkin tullut myös tutkinnan väline, jolla kierretään poliisilain ja pakkokeinolain 5a luvun vaatimusta oikeuden päätöksestä.

Jos HS:n tiedot pitävät paikkansa, ollaan kuitenkin epäselvillä vesillä. Pahaksi onneksi nimittäin tuo mainittu 36 § sisältää rajauksen:

Telekuuntelusta, televalvonnasta ja tietojen hankkimisesta matkaviestimien sijainnista on voimassa, mitä niistä erikseen säädetään.

Nyt on käynyt niin, että niistä erikseen säädetään, että lupa pitäisi olla. Tietosuojavaltuutettu Reijo Aarnio on syystäkin huolissaan.

Viestintävirasto vesittyy

Itseäni huolestuttaa ehkä vieläkin enemmän Viestintäviraston rooli. HS:n mukaan Viestintäviraston tehtävä on valvoa viestisalaisuutta ja valtionhallinnon käyttämien laitteiden turvallisuutta.

Virasto ryhtyikin tarmokkaasti toimeen ja lähetti Nokialle selvityspyynnön kesäkuussa 2013, ensimmäisten Snowden-paljastusten jälkimainingeissa. Tähän saakka kaikki vaikuttaa hyvältä: huolestuttavaa tietoa saatuaan virasto otti kopin ja lähti selvittämään asiaa. Jos asia olisi edennyt tällä ladulla, kaikki olisi hyvin. Vaan kun ei:

Nokia ei pystynyt antamaan Viestintäviraston toivomaa vakuutusta puhelimiensa yksityisyydensuojasta.

Heinäkuussa 2013 Viestintävirasto vesitti alkuperäisen pyyntönsä ja teki uuden, entistä suppeamman pyynnön Nokialle. Nokia ei pystynyt vieläkään vastaamaan.

[...]

Viestintäviraston kolmannessa pyynnössä vakuutus rajattiin koskemaan suomalaisille myytäviä laitteistoja ja ohjelmistoja. Pyynnön ulkopuolelle rajattiin alihankkijoiden ja yhteistyökumppaneiden toimenpiteet.

Virasto, jonka tehtävänä on huolehtia laitteiden turvallisuudesta, laimensi siis selvityspyyntöään aina vain ohuemmaksi, kunnes päästiin sellaiseen sanamuotoon, jolla Nokia pystyi sen allekirjoittamaan. Ja silloinkin vain vaivoin:

Nokian tiedossa ei ole, että sen Suomessa myytäviin tuotteisiin olisi tarkoituksellisesti asennettu valmistusvaiheessa sellaisia toiminnallisuuksia tai komponentteja, jotka mahdollistavat käyttäjän yksityisten tietojen paljastumisen ulkopuolisille käyttäjän tietämättä.

Kuten Helsingin Sanomien jutussakin todetaan, Nokia ei tietenkään ole tässä tilanteessa yksin. Jos käytössä on Android, luuri huutelee tietojaan Googlen pilveen, iPhone puolestaan soittelee innolla Applelle. Nokia ja Microsoft eivät tässä joukossa ole välttämättä sen parempi tai huonompi valinta.

Olisi myös suureellista kuvitella, että Viestintäviraston kaltainen pienen maan pieni elin pystyisi selvityspyynnöillään jotenkin muuttamaan tilannetta, jos tietovuotoa tapahtuisi. Vaan jos selvityspyyntö joudutaan laimentamaan niin suppeaksi, että se ei vastaa tarkoitusperiään, sitä oli turha lähettää alunperinkään.

Suomen virallinen käyttöjärjestelmä

Jos valtionhallinnon tietoturvasta ollaan aidosti huolissaan, on tietysti paikallaan kysyä, mitä tilanteelle voisi tehdä. Pitäisikö valtionhallinnon lyödä viisaat päänsä yhteen ja tilata Tiedolta, Accenturelta, CGI:ltä tai joltain muulta virallisen leiman saaneelta konsulttitalolta kotimainen kännykkäkäyttöjärjestelmä?

Idea ei ole aivan mahdoton. Vaikka Google on monien mielestä siirtynyt pahisten joukkoon, Android on edelleen vähintäänkin oiva pohja vaikkapa jollekin CyanogenModin kaltaiselle käyttöjärjestelmälle. Amazon on sekin osoittanut, että kun halua riittää, Androidista voi kehittää Googlesta riippumattoman version. Haluttaessa puhelimet voitaisiin noutaa edelleen suoraan kaupasta, ohjelmistoksi vain pultattaisiin tietoturvallinen Findroid.

Hiukan maanläheisempi vaihtoehto on siirtyä käyttämään puhelimia, jotka eivät vuoda tietoja. Viestintäviraston tänään julkaiseman tiedotteen mukaan tietoturvaa koskeva vakuutuspyyntö lähetettiin myös Jollalle. Jos kyseessä on pyyntö, joka Nokiallekin alunperin lähetettiin, ja jos Jolla kykenee vastaamaan siihen myöntävästi, luulisi valtionhallinnossa piakkoin koittavan luurinvaihtoviikot.

P.S. Koska viittasin viime vuotisiin tapahtumiin, linkittelin selvyyden vuoksi vanhoihin lakeihin. Vuoden alusta on nimittäin tullut voimaan uusi poliisilaki (siinä katso 5. luku, salaiset tiedonhankintakeinot) ja uusi pakkokeinolaki (10. luku, salaiset pakkokeinot). Lakeja on siinä määrin teknistetty, että nyt puhutaan muun muassa tukiasematiedoista. Itse kukin voi miettiä, onko soluverkkoteknologian termistön tuominen lakiin kestävää kehitystä.

2014-02-17

Kuvan arvoton arvo

Helsingin Sanomat julkaisi ystävänpäivänä pienen artikkelin kahdesta työmiehestä, jotka kiipesivät salaa Shanghai Towerin huipulle. Sosiaalisessa mediassa ankarasti jaettu video on hurjaa katsottavaa ja antaa toki aihetta pikku-uutiselle.

Uutinen kiinnitti Harto Pöngän huomion: juttu lähti komealla tornin huipulta otetulla kuvalla, jonka kerrottiin olevan kuvakaappaus toisen kiipijän kuvasta. Arvovaltaisella ja hyvämaineisella lehdellä on totta kai tietenkin tekijänoikeudet hansikkaassa, mutta kun asiaa ei suoraan mainittu, Pönkä kyseli Twitterissä, onko kuvan julkaisulle lupaa – kuvaa kun oli uudelleenrajattu sen verran, että esimerkiksi Wall Street Journalin jutussa näkyvä kuvaajan vesileima jäi pois.

Parin päivän pohdiskelun ja lisätökkimisen jälkeen Helsingin Sanomat muutti juttua: alkuperäinen lähtökuva vaihtui Reutersin välittämään näkymään tornista ja juttuun lisättiin toinen kuva. Päivityksessä lisättiin korjausteksti:

Oikaisu: Uutisen yhteydessä aikaisemmin käytetyn kuvakaapppauksen rajaus ja kuvatekstin tiedot olivat puutteellisia. Niistä ei käynyt ilmi alkuperäislähde, The Wall Street Journal.

Mitä Vitaliy Raskalovin kuvalle tapahtui? Se koristaa edelleen Helsingin Sanomien uutista. Nyt se on osa kuvakaappausta WSJ:n sivuilta, eikä kuvan ottajasta ole enää pienintäkään mainintaa.

Kuvasitaatit ovat tekijänoikeudellisesti hankala asia. Tekijänoikeuslain 22 § antaa luvan ottaa lainauksia tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa. Wikipedia avaa käytäntöä jonkin verran, mutta kovin selkeää se ei ole.

Kuvien kohdalla sitaatin hankaluutta lisää se, että lainauksen laajuutta ei oikein voi säädellä: kuva on kokonaisuus. Mediassa kuvia lainataan silloin tällöin revinnäisinä: kuvan lisäksi lainataan osa ympäröivästä lehden sivusta ja tuodaan siten kuvalle kontekstia.

Kuvan konteksti on kuitenkin kerrottu jo Helsingin Sanomien jutussa: jampat kävivät tornissa ja ottivat kuvia todisteeksi. Uutinen ei käsittele WSJ:n artikkelia, artikkelia on käytetty lähteenä. Se taas ilmoitettiin jo alkuperäisessä uutisessa, kuvaaja sen sijaan ei saa tunnustusta.

En väitä, että Helsingin Sanomat rikkoisi lakia, vaikka mieli tekisi. Lainaukseen vaaditaan asiallinen yhteys, jonka perusteella lainaus tehdään, eikä Helsingin Sanomien jutusta sellaista oikein löydy. Lehdistön oikeus lainailuun on kuitenkin yllättävän laaja (tekstin osalta katso vaikka tekijänoikeuslain 23 §), ja media itse tulkitsee sen mielellään omaksi edukseen. Alkuperäisellä kuvalla nähdäkseni rikottiin tekijänoikeuksia, uudella liikutaan ehkä jo laillisen puolella.

Kuvan arvo

Kuvalainauksen moraalin sen sijaan kyseenalaistan. Mitään syytä WSJ:n uutisen kuvakaappaukseen ei ole – paitsi, että sivulla sattuu olemaan peijoonin komea valokuva, jonka HS jo kertaalleen kopioi. Kuvan iskevyys tunnistetaan, mutta ilmeisesti siitä ei haluta maksaa.

Yleisemmällä tasolla tämä kertoo rumaa kieltä kuvan arvostuksesta, niin Helsingin Sanomissa kuin laajemminkin. Jos uutiskuvituksen riittäväksi tasoksi katsotaan todellakin ruutukaappaus toisen lehden blogista, ei juurikaan voi enää puhua kuvajournalismista.

Kuvajournalismista olisi sen sijaan voinut puhua vaikkapa Meeri Koutaniemen kuvareportaasin yhteydessä: tyttöjen silpomisesta kertova kuvasarja on oikeasti aika vavahduttavaa materiaalia.

Helsingin Sanomille tämä ei kuitenkaan käynyt, vaan lehden verkkosivuilla artikkeli on otsikolla datajournalismi. Jutun erikoistaittoa – koko sivun levyisiä kuvia peräkkäin, ohhoh! – pidettiin ilmeisesti arvokkaampana kuin itse kuvia.

Päälle päätteeksi kuvista ja niiden luvallisuudesta nousi pienehkö kohu niin sosiaalisessa mediassa kuin Helsingin Sanomien mielipideosastollakin. Paljastui, että lehti kirjoitutti kuvien kylkeen jälkikäteen artikkelin, joka synnytti koko joukon vääriä mielikuvia.

Yleisradio puolestaan huuteli viime viikolla Twitterissä penkkarikuvien perään:


Myös tämä kysely sai ihmiset miettimään, miten mahtaa olla kuvien käyttäoikeuksien laita. Voiko Yleisradion kaltainen toimija napsia kuvia Twitteristä ja julkaista niitä pelkällä hashtagin huutelulla? Vastaus on, että luultavasti voi, sillä yleisön ja Yleisradion välissä on Twitter, joka pidättää itsellään oikeuden edelleenlisensoida sisältöä.

Kyselyt saivat kuitenkin Ylen Antti Hirvosen pohtimaan:

Moni valokuvaaja olisi todennäköisesti tyytyväinen, jos kuvaan suhtauduttaisiin kuin tekstiin. Jos Helsingin Sanomat olisi julkaissut luvatta satunnaisen verkkokäyttäjän tekstimuotoisen artikkelin, tilannetta ei paikattaisi Oikaisu-leimalla ja lisäämällä tekstin ympärille lisää lainaa. Kuvan kohdalla tämä on kuitenkin ilmeisen yleisesti hyväksytty käytäntö.

Kuva on tosiaan yhä suurempi osa arkipäiväistä viestintäämme, ja tekijänoikeuslaki tulee epäilemättä tässäkin kohtaa pahasti jälkijunassa. Olisi kuitenkin ihan kiva, jos edes mediatalot noudattaisivat sitä voimassa olevaa lakia. Ja kun vastaan tulee niitä vähemmän arkipäiväisiä kuvia, olisi vähintäänkin oikeus ja kohtuus, että myös kuvaaja saa niistä palkkion.

P.S. Raskalovin kuva on esillä 500px.comissa, josta sen voi myös ostaa. Latauslinkki antaa luvan vain yksityiskäyttöön, mutta ehkä HS olisi saanut sopimuksen aikaiseksi.

P.P.S. On toki paljon helpompaa, jos ei vaan välitä tekijänoikeuksista. Vivas.fi:llä on kahdeksan miljoonaa kävijää ja iso asenne.

P.P.P.S Muutama vuosi sitten Kari Kuukka ihmetteli, miten Helsingin Sanomissa skanneri lauloi. Juttu päättyi ainakin osapuilleen onnellisesti.

Edit: (17.2. 22:23) Harto pohdiskeli asiaa jo samantien perjantaina, omiin silmiini osui vasta uusinta maanantailta.

2014-02-15

Huuhaata lääkehyllyssä

Tällä viikolla homeopatia on noussut otsikoihin. Ensin Ilta-Sanomat kertoi homeopaattisteiden valmisteiden tulevan apteekkeihin, sitten Tiina Raevaara huomasi Suomen Kuvalehden kolumnissaan eläinlääkintälain muutoksesta, jolla hoidoksi kirjattaisiin myös homeopatia.

Homeopatia on siis Samuel Hahnemannin 1700-luvulla muodostama ajatusrakennelma, jonka mukaan samankaltaisuus parantaa: lääkkeenä käytetään ainetta, joka suurina määrinä aiheuttaa samanlaisia oireita kuin hoidettava tauti. Saman ajan lääkärit harrastivat muun muassa suoneniskentää, joten uusille hoitomuodoille oli epäilemättä tilausta. Homeopatiassa on kuitenkin yksi ongelma: se ei toimi.

Nyt siis Ilta-Sanomien mukaan homeopaattiset valmisteet ovat saapuneet apteekkeihin. Lehti tosin on hiukan myöhässä, sillä jo kolme vuotta sitten skeptikot yrittivät homeopaattista joukkoitsemurhaa apteekista ostetuilla rohdoksilla. Tarjonta on kuitenkin laajenemassa, ja huolestuttavaa on, että Apteekkariliiton farmaseuttinen johtaja Sirpa Peura pitää myyntiä perusteltuna:

Peuran mielestä apteekki on oikea myyntipaikka monille uskomuslääkinnänkin tuotteille.

Osa esimerkiksi homeopaattisista tuotteista on rajattu apteekkimyyntiin, koska niissä voi olla erittäin pieniä määriä myrkkyjä, esimerkiksi arsenikkia.

Erittäin pieniä määriä on liioittelua. Todellisuudessa määrät ovat niin mitättömiä, ettei niillä ole vaikutusta; yllä mainitut skeptikot vetivät kitusiinsa muun muassa arsenikkia sisältäviä valmisteita. Homeopatiaan kuuluvan potensoinnin mukaan tuote on sitä tehokkaampi, mitä laimeampi se on: homeopatian näkökulmasta tehokkaimmissa tuotteissa ei ole yhtään molekyyliä vaikuttavaa ainetta. Tämän varjolla Peura kuitenkin puolustelee uskomushoidon nostamista lääketieteen rinnalle.

Lääkäri ja homeopaatti Liisa Sulkakoski puolestaan valittelee, että homeopatiaa ei saa mainostaa terveysvaikutuksilla.

Turun Lääkäripalvelu Apilassa työskentelevä Sulkakoski ihmettelee kuitenkin suomalaista lainsäädäntöä.

Homeopaattisten lääkkeiden pakkauksissa ei saa kertoa, mihin vaivaan ne on tarkoitettu. Kuitenkin ne ovat lääkelainsäädännön alaisia, ja valvonta on hyvin tarkkaa.

Lääkelain 22 a § tosiaan määrittelee, että homeopaattisen valmisteen paketissa ei saa lukea lääkkeellistä käyttöaihetta. Sulkakoski on kuitenkin väärässä: lain 21 § perusteella hyväksytyille valmisteille saa kyllä mainita käyttötarkoituksen, ja sitä voidaan soveltaa homeopaattisiinkin valmisteisiin.

Vaan pihkuran pihkura, 21. pykälä edellyttää tutkimuksella todistettua tehoa, joten valitettavasti tämä reitti taitaa olla homeopatialta suljettu. Tältä osin lääkelaki on linjassa muun lainsäädännön kanssa, sillä esimerkiksi terveysvaikutteisilta elintarvikkeilta vaaditaan tieteellistä näyttöä tehosta – jos sitä ei löydy, ei vaikutuksillakaan saa mainostaa.

Turkulaisen Skanssin apteekin apteekkari Petri Kumlin puolestaan kertoo homeopaattisten tuotteiden olevan hyllyssä kysynnän takia.

Rajanveto ei ole kuitenkaan helppoa. Apteekkarit joutuvat käyttämään omaa harkintaansa siinä, mitä tuotteita ottavat myyntiin.

Minä en ottaisi myyntiin sellaisia tuotteita, joiden toimivuudesta ei ole mitään tutkimuksia, Kumlin sanoo.

Koska Kumlin kuitenkin myy homeopatiaa, ilmeisesti tutkimusten lopputuloksella ei ole väliä. Sitä myydään, mitä asiakkaat haluavat.

Oma mielipiteeni on selvä. Apteekkari on farmasian, siis lääkeaineiden ja niiden ominaisuuksien, ammattilainen. Homeopaattisten valmisteiden myynti ja niiden toimivuudesta puhuminen osoittaa sen luokan arvostelukyvyttömyyttä, että apteekkilupa olisi syytä ottaa pikimmiten tarkastelun alle. Jos halkojen myyminen johtaa luvan menettämiseen, miksi toimimattomien tuotteiden myynti sallitaan?

Lumehoitoa luontokappaleille

Suomen kuvalehden kolumni ehkä aavistuksen suurentelee käsillä olevan eläinlääkintäasetuksen muutosta. Lääkelaki koskee niin ihmisille kuin eläimillekin määrättäviä lääkkeitä, ja kuten yllä kerrottiin, siellä homeopatia on jo mukana.

Eläinlääkinnän kannalta olennaisehkoa on, että se on mukana myös nykyisessä eläinlääkintäasetuksessa (PDF). Asetuksen toinen luku kun antaa eläinlääkärille luvan määrätä sopivimmaksi katsomaansa rohdosta ja tarkentaa:

3. Kohdassa 2 tarkoitetun lääkevalinnan ehtona on lisäksi se, että

[...]

– tuotantoeläimelle käytettävän homeopaattisen tai antroposofisen valmisteen sisältämän lääkeaineen pitoisuus on pienempi kuin 1/10 000 (D4);

Tässä kohdassa ilmeisesti nykyisellään pyritään varmistamaan, ettei tuotantoeläimiin eksy lääkejäämiä – ja homeopaattisten valmisteiden kohdalla tästä ei juuri ole pelkoa.

Raevaara kritisoi uutta muutosta muun muassa näin:

Kohta d [homeopaattiset valmisteet] on siis uusi lisäys. Muuten sisältö on samanlainen kuin aiemmin laissa on jo ollut. Erityisen merkillepantavaa on se, että toisin kuin kohdissa b ja c, homeopatiaan saa turvautua, vaikka esimerkiksi kohdan a kuvaamaa [toiselle eläinlajille tai toiseen käyttöaiheeseen tarkoitettua] lääkettä olisi saatavilla.

Uusi ehdotus kyllä nostaa homeopatian selkeästi hyväksytyksi hoitomuodoksi, mutta ei se kiellettyä ole ollut aiemminkaan: homeopatiaa on voinut käyttää vaikkapa tuon mainitun a-kohdan lääkemääritelmän perusteella. Lääkelaki kun on määritelmältään lavea:

Lääkkeellä tarkoitetaan valmistetta tai ainetta, jonka tarkoituksena on sisäisesti tai ulkoisesti käytettynä parantaa, lievittää tai ehkäistä sairautta tai sen oireita ihmisessä tai eläimessä.

Toisin sanoen tarkoitus riittää määrittelemään lääkkeen, toiminnallista tehoa ei edellytetä. Lääkeaine sen sijaan edellyttää myös vaikutusta.

Itse spekuloin muutoksen syynä olevan luomuhuuman ja sitä kautta EU-lainsäädännön. EU:n luomusäädökset kun asettavat homeopatian ensisijaiseksi hoitomuodoksi:

When the animals are ill, chemically synthesised allopathic veterinary medicinal products including antibiotics may be used where necessary and under strict conditions. This is only allowed when the use of phytotherapeutic, homeopathic and other products is inappropriate.

Esimerkiksi Elina Lappalaisen mukaan käytännössä Suomessa luomueläimetkin saavat ihan oikeita lääkkeitä vaivoihinsa, ja hyvä niin. Oma huoleni kuitenkin on, että homeopaattisen puuhastelun profiilin noustessa saattavat luomupossujen elinolot jatkossa heikentyä.

Jos kyse olisi vain yksittäisten hörhöjen pienestä piiristä, homeopaatit saisivat ryystää muistivettä sydämensä kyllyydestä. Kun asialla ovat lääkärit, valmisteita myydään apteekeissa ja tuotteet vaikuttavat lainsäädäntöön, puoskarointi kuitenkin saa uskottavuutta, jota se ei millään tavalla ansaitse. Mitäpä jos kuitenkin vaadittaisiin lääkkeiltä edelleen tutkittua tehoa.

P.S. Lääkäriliiton Lääkärin etiikka -julkaisu (PDF) pitää plasebon määräämistä epäeettisenä. Kun homeopatia ilmeisesti perustuu lähinnä plasebovaikutukseen, onko esimerkiksi Sulkakosken toiminta lääkärinä kestävää?

P.P.S. Paholaisen Asianajaja käsittelee samaista IS:n uutista. Lukekaa toki.

P.P.P.S Loppuun vielä lainaus The Infinite Monkey Cagesta. Homeopaths do not have a physical brain, but merely 'skull water' with the memory of brains. - Robin Ince

2014-02-10

Itellavankkureilla kouluun

Liikenne- ja viestintäministeriön mukaan erilaiset julkiset kuljetuspalvelut maksavat yhteiskunnalle noin miljardi euroa vuodessa, ja lasku on kasvamaan päin. Jostain pitäisi höylätä sata miljoonaa euroa, ja yhdeksi keinoksi väläytellään nyt Itellan valjastamista erilaisiin kyydityksiin. Itellaa ei kuitenkaan kiinnosta.

Itellan haluttomuus ei juurikaan yllätä. Yhtiö aloitti juuri YT-neuvottelut ja on pistämässä varhaisjakelua uusiksi. Mielessä siintää myös jakelupäivien vähentäminen nykyisestä viidestä hiukan harvempaan rytmiin. Tähän kuvioon sopii hiukan huonosti halpamatkustamisen tarjoaminen kylän penskoille.

Samaan aikaan on mielenkiintoista huomata Itellan saavan kritiikkiä siitä, että se ei ole käsi lipassa lähdössä polkemaan hintoja henkilökuljetuksissa. Sillä siitähän tässä on kyse: esimerkiksi koulukyydit ovat jo nykyisellään kilpailutettuja, päivittäispostissa käytännön monopolia pyörittävä Itella vain voisi oman työn ohella hoitaa kyyditykset halvemmalla.

Lyhyellä tähtäimellä Itellan siirtyminen kuljettajaksi voisi tietysti olla yhteiskunnalle edullinen vaihtoehto: lisäajo takaisi postin haja-asutusalueillekin, eikä valtionyhtiöllä pitäisi olla tarvetta aivan tolkuttomalle kateprosentillekaan.

Toisaalta kulujen nousu on osittain peräisin samanlaisesta ajattelusta: kyläkoulujen sulkeminen on laskenut kuluja toisaalla mutta nostanut matkakuluja toisaalla. Itellan kyyditykset kilpailisivat suoraan paikallisten yrittäjien kanssa; kun haja-asutusalueella taksit ovat muutenkin kortilla, koulukyytien ja muiden sopimusajojen katoaminen saattaisi viedä tolpalta sen viimeisenkin pirssin.

Kannattaa myös miettiä, onko Itellalla ylipäätään edellytyksiä kuljetuksiin.

Kalusto
Posti kyllä kulkee, mutta tyypillisesti hiukan erilaisella kalustolla kuin henkilöliikenne. Tällä saattaa olla vaikutusta myös turvallisuuteen, sekä ihmisten että postin.

Reitit
Postin kuljetusreitti on aika lailla erilainen kuin esimerkiksi koulukyytien reitti. Yhteen autoon mahtuu pitkänkin reitin postit, sen sijaan lapsia mahtuu mukaan vain rajattu määrä. Auton lisäksi määrää rajoittaa myös kuljettajan ajokortti.
Aikataulut
Miten postin kuljetus ja koulukyydit sopivat yhteen? Postia ajaessa kierros voi kestää useamman tunnin, lapsosia ei voi pitää aivan niin kauan autoon vangittuna. Varhaisjakelu on kouluunmenon kannalta liian aikaisin, päiväjakelu liian myöhään. Ja jollain peijoonilla pitäisi päästä koulusta kotiinkin.
Asiakaspalvelu
Postinjakajat saattavat olla hienoja ihmisiä, mutta kyseessä ei ole ehkä aivan samassa määrin kontaktilaji kuin vaikkapa taksikuski on. Kuinka homma mahtaa toimia, jos auton takapenkillä on puoli tusinaa pilttiä huutamassa toppavaatteissa eroahdistusta? Samaan aikaan pitäisi edelleen hoitaa myös postinjakelu.

Kaiken kaikkiaan idea tuntuu kummalliselta, mutta vielä jännittävämpää on luvassa:

Voisiko esimerkiksi peräkylän maanviljelijä ottaa vastuulleen muutaman koululaisen tuomisen ison tien varteen, tai ihan koululle asti, Tampereen kaupungin logistiikkapäällikkö Erkki Harju maalailee.

Tällä myyntipuheella jokainen maanviljelijä epäilemättä rientää kilpaa keräämään lapsia naapurustosta – eihän heillä muutakaan tekemistä ole, ja kukapa ei haluaisi ottaa vastuulleen muutamia koululaisia. Halvalla. Koulutaksi-Mersun vaihtuminen traktorin peräkärryyn saattaisi herättää pientä närää vanhemmissa, ja astetta suurempaa draamaa saataisiin, kun pellonreunaan bussia odottamaan dumpatulle lapselle tapahtuisi jotain. Mutta olisipa ainakin halpaa!

Tätä ei pidä ymmärtää väärin. Yhteisöllisyys on hieno asia, ja jos joku vanhempainyhdistys päättää järjestää lasten kuljetuksen kimppakyydillä, ei muuta kuin iso peukku ja onnea matkaan. Vaan jos kaupunki lähtee tällaista junailemaan, on vastuukysymykset oltava mietittynä, eikä ihan kaikkea voi ulkoistaa sille peräkylän maanviljelijälle.

On tietenkin hyvä, että kunnissa ja ministeriöissä harjoitetaan luovaa ongelmanratkaisua, mutta ei näillä ideoilla vielä Kuuhun mennä. Valtionyhtiön pönkittämisen tai kylänmiesten hyväntahtoisuuteen luottamisen sijaan voitaisiin miettiä ihan oikeita ratkaisuja. Ensi hätään voitaisiin pohtia vaikkapa taksisääntelyn höllentämistä ja jonkin Uberin kaltaisen palvelun sallimista. Ja kun kyse on liikenne- ja viestintäministeriöstä, niin kai ongelmaan voisi pyytää apua sieltä viestintäpuoleltakin.

P.S. Kaikkihan epäilemättä muistavat, että vanhoina hyvinä aikoina Posti harjoitti myös matkustajaliikennettä. Viimeiset rippeet toiminnasta myytiin vuonna 1999.

P.P.S. Ainahan asian voi kääntää myös toisinpäin. Mitäpä jos ei pannakaan Itellaa kuljettamaan ihmisiä vaan velvoitetaan koulukyydit jakamaan postia! Itellalla on nyt parikin kilpailijaa, joten pää on avattu.

2014-02-07

Epäuskon asioita

Helsingin Sanomat julkaisi tänään uutisen aikuisia hämmentävistä lasten Jumala-kysymyksistä. Nykyperheet ovat siinä määrin maallistuneita, että kun lapsi sitten vaappuu innostuneena päiväkodista ja alkaa kysellä Jumalasta, menee vanhemmilla sormi suuhun.

Jostain syystä juttu ei hetkeäkään ihmettele, miten päiväkodissa ylipäätään päädyttiin pyhäkouluun sanaa kuulemaan. Esimerkkiperhe sen sijaan näyttää lehden alustuksesta huolimatta hoitaneen asian ainakin osapuilleen kunnialla: uskontoa pohdittiin urakalla ja ajauduttiin miettimään myös muumipeikkojen olemassaoloa.

Artikkelin asetelma on kaiken kaikkiaan jokseenkin kummallinen. Aikuisilla ei siis ole vakaumusta ja he kokevat uskonkysymykset vieraiksi. Niinpä Helsingin Sanomat ojentaa auttavan kätensä ja kysyy seurakunnan työntekijöiltä, miten kysymyksiin pitäisi suhtautua. Kirjoituksen ainut neutraali haastateltu on Hämeenlinnan perheneuvolan psykologi Sirpa Seppänen, joka yksinkertaisesti kehottaa olemaan lapsille rehellinen. Niin, ei kai sen pitäisi niin hämmentävää olla.

Jutun edetessä kristillisen leiman saa muun muassa hyvät käytöstavat ja toisten arvostaminen. Onhan selvää, ettei moisia malleja voi syntyä uskonnottomalla arvopohjalla, saati sitten jonkin muun uskonnon innoittamana.

Kuulostaako vaahtoamiselta? No ehkä vähän, mutta artikkeli kuvastaa osaltaan oivasti sitä ajatusmaailmaa, joka edelleen elää vahvana: moraali kumpuaa uskonnosta, ja epävarmuuden keskellä on hyvä turvautua kirkkoon. Viimeinen kappale on paljon puhuva.

Tavoite on, että uskonto toisi turvaa. Lapselle kannattaa korostaa, että Jumala on huolehtiva ja rakastava.

Jutussa siis lähdetään liikkeelle maallistuneiden vanhempien kohtaamista kysymyksistä, ja päädytään vakuuttamaan lapselle, että Jumala on huolehtiva ja rakastava. Onkohan se aivan varmasti viesti, jota vanhemmat haluavat jakaa? Onko se edes totta?

Minkään muun uskonnon jumalia ei kirjoituksessa käsitellä. Suomen uskontojakauma huomioon ottaen tämä ei ole varsinainen yllätys, mutta päiväkodissa saattaa tulla vastaan muitakin käsityksiä kuin evankelisluterilaisen kirkon virallinen linja. Haastateltujen kommentit ovat pääosin maltillisia, ongelmana on koko artikkelin lähtökohtaisen kristillinen näkövinkkeli.

Uskonnoista pitää puhua. Vaikka asiaa ei kotona erityisesti käsiteltäisi, vanhempien on syytä valmistautua siihen, että jossain vaiheessa uskon kysymykset tulevat esiin. Vaan onko tosiaan niin, että Herran vuonna 2014 maallistuneelle perheelle ei löydy maallistuneita asiantuntijoita Helsingin Sanomien haastateltaviksi?

P.S. Lisävahvistusta kirkon eettiseen yksinoikeuteen löytyy vaikkapa valtiovarainministeriöstä: ministeriön tammikuussa järjestämän Voiko etiikkaa ja taloutta yhdistää? -keskustelutilaisuuden paneeliin mahtuivat arkkipiispa Kari Mäkinen, metropoliitta Ambrosius, piispa Teemu Sippo sekä valtiovarainministeri Jutta Urpilainen (sd.). Sekä eettinen että talousosaaminen olivat siis vahvasti ja monipuolisesti edustettuina.