Julkisuus ei poista tekijänoikeutta

Sosiaalisessa mediassa on tänään pyörinyt kovasti Mari Niinikosken Facebook-päivitys, joka tuo ansiokkaasti esiin sitä, millaisiin raameihin aikuiset lapsia asettavat, ja miten julmasti ja ajattelemattomasti ihmiset toisiaan kohtaan käyttäytyvät. Suosittelen lukemaan.

Se ei kuitenkaan ole kirjoitukseni aihe. Ajattelin sen sijaan puhua tekijänoikeuksista.

Ylen Kioski nimittäin julkaisi koko kirjoituksen omassa uutisessaan (otsikolla Äidin koskettava vetoomus mekkoon pukeutuvan poikansa nimittelijöille: "Lapseni EI ole drag queen. Hän on Lenni". En linkitä.)

Jutussa on ruutukaappaus Facebook-sivulta ja sen perässä tekstiksi kopioituna koko Niinikosken tilapäivitys. Kuvasta on rajattu ulos profiilin nimi, jutussa kirjoittajaan viitataan vain äitinä. Uutisen tekijöiksi on merkitty kaksi Kioskin toimittajaa, mitään mainintaa esimerkiksi yhteydenotosta Facebook-päivityksen kirjoittajaan ei ole.

Koska olen ilkeä ihminen, päätin kysyä asiaa:

@sami_sundell Päivitys on julkinen. :) @ylekioski @JessikkaAro

— Tiina-Rakel Liekki (@rakelliekki) June 1, 2015

Alkuperäinen kirjoittaja on tosiaan tehnyt päivityksestään julkisen ja se on jaettu Facebookissa yli 6 000 kertaa, joten kirjoitus on saanut runsaasti julkisuutta. Oman osansa on tuonyt myös Yle: Kioskin uutista on jaettu Facebookissa yli 4 000 kertaa ja Twitterissäkin yli 200 kertaa. Kyse on siis jo melko messevästä mediatapahtumasta.

Voi olla, että Niinikoskelle on ihan ok, että Yle julkaisee hänen tekstinsä uutisena. Sekin voi olla ok, että hänen nimeään ei jutussa mainita. Yleisemmällä tasolla toiminta on kuitenkin aika kaukana hyväksyttävästä.

Tekijänoikeuslaki sanoo muun muassa seuraavaa:

Sillä, joka on luonut kirjallisen tai taiteellisen teoksen, on tekijänoikeus teokseen, olkoonpa se kaunokirjallinen tahi selittävä kirjallinen tai suullinen esitys, sävellys- tai näyttämöteos, elokuvateos, valokuvateos tai muu kuvataiteen teos, rakennustaiteen, taidekäsityön tai taideteollisuuden tuote taikka ilmetköönpä se muulla tavalla.

TekL 1 Luku 1 § 1. momentti

Tekijänoikeus tuottaa, jäljempänä säädetyin rajoituksin, yksinomaisen oikeuden määrätä teoksesta valmistamalla siitä kappaleita ja saattamalla se yleisön saataviin, muuttamattomana tai muutettuna, käännöksenä tai muunnelmana, toisessa kirjallisuus- tai taidelajissa taikka toista tekotapaa käyttäen.

TekL 1 Luku 2 § 1. momentti

Liekin tulkinta ilmeisesti on, että päivityksen julkisuus tekee siitä vapaata riistaa. Näin ei kuitenkaan ole: tekijänoikeudet koskevat Facebookiin kirjoitettua tekstiä ihan siinä missä mitä tahansa muutakin. Facebook toki iskee oman lusikkansa soppaan, mutta eivät senkään käyttöehdot anna vapaata oikeutta kopioida käyttäjien sisältöä kolmannen osapuolen omille sivuille.

Tapauksen kannalta olennaisia ovat myös moraaliset oikeudet:

Kun teoksesta valmistetaan kappale tai teos kokonaan tai osittain saatetaan yleisön saataviin, on tekijä ilmoitettava sillä tavoin kuin hyvä tapa vaatii.

Teosta älköön muutettako tekijän kirjallista tai taiteellista arvoa tahi omalaatuisuutta loukkaavalla tavalla, älköönkä sitä myöskään saatettako yleisön saataviin tekijää sanotuin tavoin loukkaavassa muodossa tai yhteydessä.

Oikeudesta, joka tekijällä on tämän pykälän mukaan, hän voi sitovasti luopua vain mikäli kysymyksessä on laadultaan ja laajuudeltaan rajoitettu teoksen käyttäminen.

TekL 1 Luku 3 §

Siis: tekijällä on yksinoikeus teokseensa. Ilman lupaa teosta saa lainata soveltuvin osin vaikkapa arvostelutarkoituksessa tai yksityisessä käytössä. Kopiointi Ylen nuorisopalveluun ei liene kumpaakaan. Tekijä pitää mainita osapuilleen aina, kun se median puolesta on mahdollista.

Voi olla, että Ylellä on luvat kunnossa ja anonyymistä uutisoinnista on sovittu. Tällöin olisi toivottavaa, että asiasta olisi jokin maininta uutisen yhteydessä; Vanhemmat eivät halua esiintyä nimellään. olisi riittänyt – tosin päivityksen saaman suosion takia nimettömyys lienee aikaa sitten unohdettu vaihtoehto.

Päätellen Liekin vastauksesta ja siitä, että juttuun on jälkikäteen lisätty linkki Niinikosken FB-profiiliin, haiskahtaa pahasti siltä, että Ylen uutista tehdessä ei lupia juuri ole kyselty. Hyvä tapa on jotain ihan muuta kuin kopioida sisältöä ja viitata sen kirjoittajaan anonyyminä äitinä.

P.S. Kuten Tiina Kinnunen Twitterissä mainitsi, julkisia ovat myös muun muassa Ylen ja Helsingin Sanomien artikkelit. Harvemmin silti näkee Yleisradion julkaisevan oman toimittajan nimissä HS:ssä ilmestyneitä juttuja.

P.P.S. Helsingin Sanomat julkaisi viime kesänä lehdessään muun muassa Lasse Männistön Instagram-kuvia. Hesari tulkitsi tämän olevan sallittua sitaattioikeuden perusteella. Itse olen aavistuksen eri mieltä, mutta missään tapauksessa sitaattioikeus ei päde Kioskin uutiseen.

Somekuvia mediassa

Helsingin Sanomat uutisoi tänään pääkaupunkiseudun metropolihallinnosta (Metropolihallinto myötätuulessa, HS 28.6.2014, Kaupunki A22). Jutun mukaan isot kaupungit kannattavat metropolihallinnon perustamista.

Juttu sinällään ei ole olennainen, mielenkiintoista on siinä käytetty kuva: Helsingin Sanomat on päätynyt käyttämään jutussaan Lasse Männistön (kok) Instagram-tililtä kaapattua kuvaa Männistöstä ja Mari Puoskarista (vihr). Kuvan kyljessä lukee Kuvakaappaus Instagramista ja kuvatekstinä:

Kokoomuksen ryhmänjohtaja Lasse Männistö ja valtuuston puheenjohtaja Mari Puoskari (vihr) lähtivät yhteistyöhenkisinä Saksaan, mutta metropolihallinnossa vihreät liittoutuivat demarien kanssa.

Muuta mainintaa Saksan matkasta ei ole. Kuvan ainut yhteys uutiseen on, että siinä esiintyvä – ja sen ottanut – Lasse Männistö mainitaan uutisessa. Kuvaajaksi Männistöä ei ole kreditoitu, vaikka kuvakaappauksessa mukana oleva osittainen Instagramin päivitys näin antaa ymmärtää.

En tiedä, onko Helsingin Sanomat pyytänyt Männistöltä lupaa kuvan käyttämiseen tai onko hänelle maksettu siitä palkkiota. Koskapa kuvassa ei ole käytäntöjen mukaista kuvaajamerkintää, oletan, että Hesari on nyysinyt kuvan omine lupineen. Instagramin käyttöehdot eivät ainakaan suoralta kädeltä anna lupaa kopioida kuvia sinne tänne; harrastavat sitä toki muutkin, mutta ei se ole puolustus.

Kirjoitin helmikuussa, kuinka Helsingin Sanomat julkaisi venäläisen valokuvaajan kuvan ja nimesi sen ruutukaappaukseksi. Näköjään sama meno jatkuu, tällä kertaa kopioinnin kohteeksi pääsi kotimainen poliitikko. Miksi tavalliset kansalaiset kunnioittaisivat tekijänoikeuksia, kun valtakunnan päälehti ei sitä tee?

P.S. Aikaisemmassa blogauksessani mainitsin Vivas.fi:n, joka kopioi huoletta sisältöä ympäri nettiä. Toiminta näköjään kannattaa, sillä firma sai juuri 300 000 euroa ulkomaiden valloitukseen. Ossi Jääskeläinen onkin kysellyt Twitterissä kuvien oikeuksien perään.

Sopii! https://t.co/bjBvPYte1i @lavas Tuo samalla dokumentit, että teillä on julkaisuoikeudet kaikkiin näihin kuviin http://t.co/b6HOoe6wSB

— Ossi Jääskeläinen (@ossij) June 26, 2014

Kannattaa klikata koko Twitter-keskustelu auki, sanailussa on vähintäänkin vitsikkäitä piirteitä.

P.P.S. Parin päivän takaisessa kirjoituksessani kritisoin linkkien jakamista huonoon journalismiin. Noudatan omaa ohjettani enkä siis linkitä. Ja koska kyselen kuvan käyttöoikeuksien perään, en laita edes ruutukaappausta.

Pilviboksin kuolema

Verkossa toimivat digiboksit ovat kokemassa hitaan kuoleman. Tekijänoikeusjärjestöt ja operaattorit pääsivät asiasta sopuun pari viikkoa sitten, ja tuo sopu on kuluttajalle julmaa luettavaa.

Aiheesta ehti jo kirjoittamaan Petteri Järvinen Helsingin Sanomissa ja hiukan toisesta näkökulmasta Hupparihörhö Suomen Kuvalehdessä. Komppaan molempia, vaikkakin hiukan varauksin.

TVkaista oli nimittäin hiukan lakia lukeneen maallikonkin silmään melko itsestäänselvästi laiton palvelu. Oikeudenkäynti ei ollut kivaa katsottavaa, mutta firman temppuilu ei toisaalta tehnyt toiminnasta ainakaan uskottavampaa. Startup-aate on hieno asia, mutta ideoiden pitäisi silti noudattaa lakeja.

TVkaista ei muuten ollut aivan niin pioneeri kuin esimerkiksi Hupparihörhön tekstistä voi ymmärtää, sillä Saunavisiosta kohistiin jo vuonna 2007 – ja jo silloin pohdittiin, kuinka kauan tekijänoikeusjärjestöt antavat homman jatkua. Oma veikkaukseni on, että Elisa ja Sonera ainakin jossain määrin olettivat niiden aseman kaapeli-tv-operaattoreina antavan liikkumavaa palvelutarjontaan. Ei antanut.

Tähän on kuitenkin tultu. Tekijänoikeusjärjestöt puhuvat laillisista palveluista, mutta kun sopimukseen viimein päästään, laillinen palvelu kuristetaan käyttökelvottomaksi. Ei tästä tosin voi vain järjestöjä syyttää: pakkomainokset ovat ilmeisesti kaupallisten tv-yhtiöiden vaatimus. Videonauhureiden tappaminen epäonnistui, mutta verkkotallennuksen kanavat onnistuivat kampeamaan kertaheitolla jonnekin VHS-nauhureiden pahemmalle puolen.

Opetusministeriölle jätetty sopuehdotus (PDF) on paikoin vitsikästä luettavaa:

Ratkaisu tuo sisällöt tarjolle kuluttajille tallennuspalveluiden kautta kestävällä tavalla

• Ratkaisu tukee kotimaista sisällöntuotantoa ja työllisyyttä sekä vastaa kuluttajien tarpeeseen katsoa televisiosisältöjä myös ei-lineaarisesti.
• Se parantaa kotimaisten toimijoiden kykyä tuottaa uutta sisältöä sekä edistää sisältöjen saatavuutta nopeasti kansainvälistyvässä tarjoamakentässä.

[...]

Ratkaisun ansiosta verkkotallennuksen tarjoajat pääsevät kehittämään palveluita asiakkaiden toiveiden mukaisesti.

Tätä sopimusta hierottaessa ulkomaiset kilpailijat, Netflix etunenässä, saapuivat apajille. Nyt kotimaista palvelua ollaan heikentämässä samalla, kun sopimus nostaa kustannuksia. Rapakon taakse valuvista euroista ei kotimainen sisällöntuotanto kostu. Vaikka sopimus periaatteessa tuo tekijöille – ja tv-kanaville – lisää pelimerkkejä, nettovaikutus jäänee ohueksi. Kotimaisen tuotannon valttikortti on kotimaisuus, mutta pelkästään sillä ei voi myydä huonoa palvelua.

Nykyiset palvelut – varsinkin se konkurssiin mennyt TVkaista – vastaavat kuluttajien tarpeeseen. Mainoksia pakkosyöttävää, keinotekoisesti heikennettyä ajansiirtopalvelua ei oikeasti kaipaa kukaan. Voi kuitenkin olla, että jotkut sellaista suostuvat käyttämään, kun muutakaan vaihtoehtoa ei ole.

P.S. Niistä laillisista palveluista. TTVK:nkin innokkaasti mainostama Lailliset palvelut -verkkosivusto listaa sekä Elisan että Soneran palvelut tv-osiossaan. Listasi myös silloin, kun yhtiöt olivat palveluistaan oikeudessa.

P.P.S. Omalla digiboksillani on tällä hetkellä 3,6 teratavua tallennuksia, vanhimmat ovat vuodelta 2006. Tähän ei kaupallinen palvelu jatkossa pysty.

P.P.P.S. Järkeä tekijänoikeuslakiin -aloite muuten otti kantaa myös tv-ohjelmien verkkotallennukseen. Siis se aloite, josta Petteri ei pitänyt.

Kuvan arvoton arvo

Helsingin Sanomat julkaisi ystävänpäivänä pienen artikkelin kahdesta työmiehestä, jotka kiipesivät salaa Shanghai Towerin huipulle. Sosiaalisessa mediassa ankarasti jaettu video on hurjaa katsottavaa ja antaa toki aihetta pikku-uutiselle.

Uutinen kiinnitti Harto Pöngän huomion: juttu lähti komealla tornin huipulta otetulla kuvalla, jonka kerrottiin olevan kuvakaappaus toisen kiipijän kuvasta. Arvovaltaisella ja hyvämaineisella lehdellä on totta kai tietenkin tekijänoikeudet hansikkaassa, mutta kun asiaa ei suoraan mainittu, Pönkä kyseli Twitterissä, onko kuvan julkaisulle lupaa – kuvaa kun oli uudelleenrajattu sen verran, että esimerkiksi Wall Street Journalin jutussa näkyvä kuvaajan vesileima jäi pois.

Parin päivän pohdiskelun ja lisätökkimisen jälkeen Helsingin Sanomat muutti juttua: alkuperäinen lähtökuva vaihtui Reutersin välittämään näkymään tornista ja juttuun lisättiin toinen kuva. Päivityksessä lisättiin korjausteksti:

Oikaisu: Uutisen yhteydessä aikaisemmin käytetyn kuvakaapppauksen rajaus ja kuvatekstin tiedot olivat puutteellisia. Niistä ei käynyt ilmi alkuperäislähde, The Wall Street Journal.

Mitä Vitaliy Raskalovin kuvalle tapahtui? Se koristaa edelleen Helsingin Sanomien uutista. Nyt se on osa kuvakaappausta WSJ:n sivuilta, eikä kuvan ottajasta ole enää pienintäkään mainintaa.

Kuvasitaatit ovat tekijänoikeudellisesti hankala asia. Tekijänoikeuslain 22 § antaa luvan ottaa lainauksia tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa. Wikipedia avaa käytäntöä jonkin verran, mutta kovin selkeää se ei ole.

Kuvien kohdalla sitaatin hankaluutta lisää se, että lainauksen laajuutta ei oikein voi säädellä: kuva on kokonaisuus. Mediassa kuvia lainataan silloin tällöin revinnäisinä: kuvan lisäksi lainataan osa ympäröivästä lehden sivusta ja tuodaan siten kuvalle kontekstia.

Kuvan konteksti on kuitenkin kerrottu jo Helsingin Sanomien jutussa: jampat kävivät tornissa ja ottivat kuvia todisteeksi. Uutinen ei käsittele WSJ:n artikkelia, artikkelia on käytetty lähteenä. Se taas ilmoitettiin jo alkuperäisessä uutisessa, kuvaaja sen sijaan ei saa tunnustusta.

En väitä, että Helsingin Sanomat rikkoisi lakia, vaikka mieli tekisi. Lainaukseen vaaditaan asiallinen yhteys, jonka perusteella lainaus tehdään, eikä Helsingin Sanomien jutusta sellaista oikein löydy. Lehdistön oikeus lainailuun on kuitenkin yllättävän laaja (tekstin osalta katso vaikka tekijänoikeuslain 23 §), ja media itse tulkitsee sen mielellään omaksi edukseen. Alkuperäisellä kuvalla nähdäkseni rikottiin tekijänoikeuksia, uudella liikutaan ehkä jo laillisen puolella.

Kuvan arvo

Kuvalainauksen moraalin sen sijaan kyseenalaistan. Mitään syytä WSJ:n uutisen kuvakaappaukseen ei ole – paitsi, että sivulla sattuu olemaan peijoonin komea valokuva, jonka HS jo kertaalleen kopioi. Kuvan iskevyys tunnistetaan, mutta ilmeisesti siitä ei haluta maksaa.

Yleisemmällä tasolla tämä kertoo rumaa kieltä kuvan arvostuksesta, niin Helsingin Sanomissa kuin laajemminkin. Jos uutiskuvituksen riittäväksi tasoksi katsotaan todellakin ruutukaappaus toisen lehden blogista, ei juurikaan voi enää puhua kuvajournalismista.

Kuvajournalismista olisi sen sijaan voinut puhua vaikkapa Meeri Koutaniemen kuvareportaasin yhteydessä: tyttöjen silpomisesta kertova kuvasarja on oikeasti aika vavahduttavaa materiaalia.

Helsingin Sanomille tämä ei kuitenkaan käynyt, vaan lehden verkkosivuilla artikkeli on otsikolla datajournalismi. Jutun erikoistaittoa – koko sivun levyisiä kuvia peräkkäin, ohhoh! – pidettiin ilmeisesti arvokkaampana kuin itse kuvia.

Päälle päätteeksi kuvista ja niiden luvallisuudesta nousi pienehkö kohu niin sosiaalisessa mediassa kuin Helsingin Sanomien mielipideosastollakin. Paljastui, että lehti kirjoitutti kuvien kylkeen jälkikäteen artikkelin, joka synnytti koko joukon vääriä mielikuvia.

Yleisradio puolestaan huuteli viime viikolla Twitterissä penkkarikuvien perään:

Julkaise #penkkarikuva tällä häsällä, kuvasi voi päästä telkkariin! #yle #aamutv #yleuutisluokka #penkkarit pic.twitter.com/h148lzz3i2

— Terhi Upola (@terhiu) February 12, 2014

Myös tämä kysely sai ihmiset miettimään, miten mahtaa olla kuvien käyttäoikeuksien laita. Voiko Yleisradion kaltainen toimija napsia kuvia Twitteristä ja julkaista niitä pelkällä hashtagin huutelulla? Vastaus on, että luultavasti voi, sillä yleisön ja Yleisradion välissä on Twitter, joka pidättää itsellään oikeuden edelleenlisensoida sisältöä.

Kyselyt saivat kuitenkin Ylen Antti Hirvosen pohtimaan:

@arttuj @terhiu @villegrahn miksei kuvaan vois alkaa suhtautua kuin tekstiin? on yhtä arkipäiväinen tapa viestiä. taide/teos eri juttu.

— Antti Hirvonen (@anttihirvonen) February 12, 2014

Moni valokuvaaja olisi todennäköisesti tyytyväinen, jos kuvaan suhtauduttaisiin kuin tekstiin. Jos Helsingin Sanomat olisi julkaissut luvatta satunnaisen verkkokäyttäjän tekstimuotoisen artikkelin, tilannetta ei paikattaisi Oikaisu-leimalla ja lisäämällä tekstin ympärille lisää lainaa. Kuvan kohdalla tämä on kuitenkin ilmeisen yleisesti hyväksytty käytäntö.

Kuva on tosiaan yhä suurempi osa arkipäiväistä viestintäämme, ja tekijänoikeuslaki tulee epäilemättä tässäkin kohtaa pahasti jälkijunassa. Olisi kuitenkin ihan kiva, jos edes mediatalot noudattaisivat sitä voimassa olevaa lakia. Ja kun vastaan tulee niitä vähemmän arkipäiväisiä kuvia, olisi vähintäänkin oikeus ja kohtuus, että myös kuvaaja saa niistä palkkion.

P.S. Raskalovin kuva on esillä 500px.comissa, josta sen voi myös ostaa. Latauslinkki antaa luvan vain yksityiskäyttöön, mutta ehkä HS olisi saanut sopimuksen aikaiseksi.

P.P.S. On toki paljon helpompaa, jos ei vaan välitä tekijänoikeuksista. Vivas.fi:llä on kahdeksan miljoonaa kävijää ja iso asenne.

P.P.P.S Muutama vuosi sitten Kari Kuukka ihmetteli, miten Helsingin Sanomissa skanneri lauloi. Juttu päättyi ainakin osapuilleen onnellisesti.

Edit: (17.2. 22:23) Harto pohdiskeli asiaa jo samantien perjantaina, omiin silmiini osui vasta uusinta maanantailta.

Oikaisuja tekijänoikeusaloitteesta

Markus Nordenstreng kirjoittaa tänään Teoston blogissa tekijänoikeusaloitteesta ja Marimekosta. Tekijänoikeusaloite tosin on luettu ilmeisen huonosti, ja Marimekkokin jää lähinnä täkyksi keräämään klikkaajia.

Koskapa Nordenstreng kritisoi aloitetta monessakin kohtaa, ajattelin joutessani käydä läpi muutamia väitteitä.

[...] Aloite sallisi käytännössä p2p-piraattiverkkojen vapaan käyttämisen Suomessa, kun laillisen lähteen vaatimus poistettaisiin laista. Musiikin ohella elokuvista, televisio-ohjelmista, e-kirjoista, valokuvista ja tietokoneohjelmista tulisi suomalaispiraateille laillista riistaa.

Kansalaisaloite on siinä oikeassa, että laillisen lähteen vaatimus aiheuttaa tavalliselle kuluttajalle päänvaivaa ja ongelmia tulisi ratkoa. Nousee kuitenkin kysymys, kuka investoisi Suomessa enää laillisiin maksullisiin palveluihin, jos sisältöä voisi napata mielin määrin laillisesti piraattikanavia pitkin? Ja olisiko tällainen politiikka itse asiassa omiaan synnyttämään Suomeen kaupallisen piraattibisneksen, josta sisällön tuottajat eivät hyötyisi lanttiakaan?

Laillisen lähteen vaatimus tuli lakiin siis vuoden 2006 alusta Lex Karpelan myötä. Oliko p2p-verkkojen käyttäminen vapaata sitä ennen? Tietokoneohjelmista ei tulisi laillista riistaa sen enempää kuin nykyäänkään, sillä tietokoneohjelmien kopioiminen yksityiseen käyttöön on kiellettyä, eikä aloite ole tuota muuttamassa.

Aikaa on ollut lähes seitsemän vuotta, mutta tänä aikana Suomeen ei ole syntynyt esimerkiksi ensimmäistäkään järkevää e-kirjakauppaa. Tänä vuonna sähköisen kirjan markkinaosuus on puolen prosentin luokkaa. Eivät nuo tiukka tekijänoikeus ja kopiosuojaukset varsinaisesti ole kustantajia kehitykseen kannustaneet.

Ville Oksanen esittää, että tekijöiden menetykset kompensoitaisiin hyvitysmaksuilla. Vielä pari vuotta sitten Oksanen ja EFFI vastustivat hyvitysmaksujärjestelmää ja sen päivittämistä ajanutta kulttuuriministeriä jopa banderollein Helsingin katukuvassa. Takinkäännös on melkoinen. Lisäksi kiinnostaa, miten korvaustaso saataisiin sellaiseksi, että jaettavaa tekijöille ylipäätään riittäisi. Poliittista tahtoa hyvitysmaksukysymyksen ratkomiseen ei ole näyttänyt riittävän, vaikka asia kirjattiin hallitusohjelmaan.

Muun muassa tekijänoikeusjärjestöjen Hyvitysmaksu-sivusto julistaa järjestelmän toimivan hyvin ja tehokkaasti, joten avoimeksi jää, mitä kysymystä pitäisi ratkoa.

Tekijänoikeusjärjestöjen ja tekijöiden kannalta ongelma tietenkin on, että hyvitysmaksun kertymä liukuu alaspäin – vuosituhannen alun reilun kymmenen miljoonan euron kertymästä on pudottu alle seitsemään miljoonaan. Vaan onko kyseessä ongelma? Hyvitysmaksulla ei ole mitään tiettyä, ylhäältä annettua tasoa, joka sen pitäisi vuodesta toiseen saavuttaa, eikä sitä pitäisi tekijänoikeusjärjestöissäkään pitää maksuautomaattina.

Pienenä filosofisena ongelmana voi pitää myös sitä, että hyvitysmaksu on tarkoitettu korvaukseksi tekijöille lain sallimasta yksityisestä kopioinnista. Jos laillisia lähteitä – esimerkiksi Spotifyn kaltaisia suoratoistopalveluita – ei voi kopioida, millä perusteella sitä kerätään? Laittomasta lähteestä kopioinnin korvauksethan hoidetaan lain mukaan oikeussalin kautta.

[TVkaista ja sen etu sekä asiakassuhde Oksasen Turre Legaliin]

Riippumatta siitä, mitä mieltä tekijänoikeuslaista tai sen nykyisistä verkkotallennussäädöksistä ollaan, lienee ihan paikallaan kysyä, onko moraalisesti oikein ajaa oman asiakkaan ja yhtiökumppanin asiaa kansalaisaloitteen nimissä.

Tästä olen vaihteeksi samaa mieltä – kun yksi aloitteen aktiivisista puuhamiehistä on lakifirmassa, joka on oikeudessa aloitteen aihepiiriin liittyvässä asiassa, se olisi syytä tuoda selvästi esille. Toisaalta tältäkin osin aloite on ennen kaikkea kuluttajan asialla. Käyttäjälle ei ole oleellista merkitystä, onko digiboksi verkkopalvelu vai paikallinen loota, mutta jostain syystä toinen niistä on tällä hetkellä laiton.

Sinällään ei ole aivan ennen kuulumatonta, että lakialoitteessa ajetaan oman eturyhmän asiaa. Kuumana vinkkinä Nordenstrengille voin vihjata, että energiatodistuslain muuttamista koskevan aloitteen puuhamiehet näyttävät toimivan Omakotitaloliitossa.

TVkaista ei toki ole ainut nettitallennuksen tarjoaja; ainakin viime vuonna TTVK harkitsi oikeusjutun nostamista myös Elisaa ja Soneraa vastaan. Apuun tulevat onneksi HBO, Netflix ja Viaplay. Tässä kohtaa on ehkä hyvä miettiä, edistääkö palveluntarjoajien oikeuteen vieminen todella suomalaisen viihdeteollisuuden tai tekijän asiaa.

Kansalaisaloitteen allekirjoittaneet kulttuurintekijät ovat esittäneet julkisesti tyytymättömyyttään tekijänoikeusjärjestöihin. Järjestöillä on ilman muuta syytä kriittiseen itsetutkiskeluun, mutta useissa tapauksissa tyytymättömyys näyttäisi liittyvän silkkaan tietämättömyyteen. Rivien välistä käy selväksi, että kansalaisaloitteessa pyritään puuttumaan lain kautta juuri tekijöiden siteisiin tekijänoikeusjärjestöihinsä.

Aloitteen voi ilman muuta nähdä järjestöjen valtaa nakertavana. Siitä voi sitten olla monta mieltä, mikä sen vaikutus on itse tekijälle: samalla ehdotus kuitenkin rakentaa myös työsopimuslain kaltaista minimitasoa tekijänoikeussopimuksen ehdoille. Kärjistetysti voi tulkita myös, että ehdotuksella palautetaan päätösvaltaa tekijälle, ja järjestöt ohjataan keskittymään sopimuslisensointiin.

Aloite esittää karrikoidusti, että mitä tahansa teosta voitaisiin muuntaa ja parodioida lupia kyselemättä ja tekijänoikeuskorvauksia maksamatta, vaikka lopputulos päätyisi kaupalliseen levitykseen. Näin kansalaisaloitteessa puututaan tekijöiden moraalisiin oikeuksiin ja liipataan myös hyvin läheltä viime aikaisia Marimekko-tapauksia.

Todella karrikoidusti. Viime aikaisissa Marimekko-tapauksissa ei muuten yksikään edes likimain vakavasti otettava taho väittänyt, että tekijänoikeuksia olisi rikottu.

Kansalaisaloitteen välikopioihin liittyvä pykälä taas mahdollistaisi käytännössä levyjen ja elokuvien raakamateriaalien tai kirjojen editoimattomien käsikirjoituksien kaupallisen käytön ilman että tekijä tai oikeudenomistaja olisivat oikeutettuja kostumaan bisneksestä penniäkään.

No ei. Teknisillä välikopioilla ei ole mitään tekemistä raakamateriaalin tai editoimattomien käsikirjoitusten kanssa. Kyse on siitä, mitä nimikin antaa ymmärtää: prosessin osana syntyvistä välttämättömistä, tilapäisistä kopioista. Näitä syntyy jatkuvalla syötöllä vaikkapa tietokoneen muistissa, internetin välityspalvelimissa ja niin edelleen. Nykyisellään moiset on tekijänoikeuslaissa sallittu ainoastaan käytön ja välittämisen yhteydessä, aloitteessa teknisten välikopioiden täsmennettäisiin olevan sallittuja myös uutta teosta tehtäessä.

Teosten opetuskäytön laajentamistavoitteet ymmärrän sen sijaan hyvin. Voisiko ratkaisu olla siinä, että Opetusministeriö ostaisi tulevaisuudessa oppilaitoksille entistä laajempia opetusoikeuksia ja että vastaavasti tekijänoikeusjärjestöt tulisivat vastaan lisenssien hinnoissa? Ongelmallisempaa olisi, jos suomalaiset sisällöntuottajat pakotettaisiin lain voimalla luovuttamaan tuotantonsa ilmaiseksi oppilaitoksien käyttöön, kuten aloitteessa esitetään. Jos yksityisesti tuotettu sisältö yhtäkkiä pakkolunastettaisiin kunnille ja valtiolle, niin silloin otettaisiin nähdäkseni melkoinen harppaus kohti neuvostoliittolaista suunnitelmataloutta.

Onko sen sijaan parempi, että yksityisesti tuotettu sisältö pakkolunastetaan yksityiselle järjestölle, joka sitten myy sitä eteenpäin kunnille ja valtiolle? Sillä niinhän Kopiosto Digiluvallaan tekee tälläkin hetkellä.

Suomen tulevaisuuden päättäjillä on huomattavan vankka edustus allekirjoittajien keskuudessa. Toivottavasti asianosaiset oppivat Järkeä tekijänoikeuslakiin -keisin kautta lukemaan aloitteet entistä huolellisemmin läpi ennen kuin sinetöivät ne allekirjoituksillaan.

Kannattaa tosiaan lukea paperi ennen kuin tällää nimensä alle. Vaan mistä Nordenstrengille on tullut sellainen käsitys, että poliittisten nuorisojärjestöjen edustajat eivät olisi niin tehneet? Iron Sky -ohjaaja Timo Vuorensola näyttää vielä heinäkuussakin kannattaneen aloitetta, joten ilmeisesti kysymys ei ole vain hetken mielijohteesta.

Design-Kaikkonen

Marimekko-keskustelu on käynyt kuumana. On ollut mielenkiintoista seurata ihmisten tulkintoja siitä, mitä on tapahtunut, onko jotain tehty väärin, ja jos on, niin mitä.

Twitterissä maallikot ja asian harrastajat ihmettelevät valokuvan piiloteltua käyttöä. Luovilla aloilla ja erityisesti suunnittelualalla moni tuntuu kuitenkin pitävän käytäntöä itsestäänselvänä ja hyväksyttävänä.

@JussiPullinen …koska kuvista lainaus/läpipiirto on aikalailla business as usual. Alalle siinä ei ole mitään uutta tai merkittävää

— Sami Niemelä (@samin) September 28, 2013

Niin, Aalto-yliopiston dekaani, entinen Taideteollisen korkeakoulun rehtori Helena Hyvönen tosiaan oli sitä mieltä, että valokuvasta olisi pitänyt mainita. Tosin näkemys on kymmenen vuoden ja ison kohun siloittelema:

@JussiPullinen btw. työssä oli 10+ näkymää maailmalta (sis. hankalia perspektiivejä) pätevä jury tuskin luuli Louekarin käyneen itse niissä

— Erkka Peitso (@erkka) September 28, 2013

Mistä tässä sitten on kyse? Osittain kulttuurin murroksesta. Läpi piirtäminen on saattanut olla ok, ja voi olla, että se on sitä vieläkin, mutta selvästikään tilanne ei ole aivan niin selkeä ja yksinkertainen kuin keskustelussa halutaan antaa ymmärtää.

@JussiPullinen Toimittajat ilmeisesti eivät tahallaan ymmärrä luovaa alaa, jossa lainataan ja inspiroidaan, kun tehdään uutta. Naurettavaa.

— Kalle Kinnunen (@kallekinnunen) September 28, 2013

On tietenkin totta, että taiteessa vaikutteita imetään kaikkialta, eikä sitä tehdä pullossa. Esimerkiksi Anssi Kela on blogissaan avannut monien kappaleidensa syntyhistoriaa, myös vaikutteiden osalta. Toisaalta Bitter Sweet Symphony muuttui yhdessä yössä Verven kappaleesta Rolling Stonesiksi, kun lainaa oli hiukan liikaa.

Vaikutteilla ja vaikutteilla on eroa. On yksi asia piirtää huomaamattaan oman työnsä taustalle Simpsons-pilvet. Välillä alitajunta tekee tepposensa ja omaan teokseen putkahtaa turhan selkeä laina; silloin on syytä nostaa kädet pystyyn ja pyytää anteeksi.

Nyt ei kyse ole alitajunnan myyräntyöstä, vaan valokuvan tyylitellystä toisintamisesta. Teos voi olla uusi ja käytäntö alalla hyväksytty, mutta käsien levittely ja kohun ihmettely – tai sen sysääminen toimittajien harteille – ei avaa tilannetta. Kuten Jussi Pullinen asian ilmaisi:

@samin Vastaavissa kohuissa alan sisällä käytännöissä ei koskaan nähdä ihmeellistä. Ulkopuolisesta voi näyttää toiselta.

— Jussi Pullinen (@JussiPullinen) September 28, 2013

Tämä on jotain, joka Marimekolta ja joiltakin kommentoijilta on jäänyt täysin huomiotta. On aivan yhdentekevää, mikä on alan sisäinen käytäntö. Nyt ei viestitä alan henkilöille, nyt puhutaan yleisölle.

Olisiko valokuvasta siis pitänyt kertoa? No kyllä, viimeistään siinä vaiheessa, kun kuvion alkuperää epäiltiin. Itselläni ei ole pienintäkään epäilystä siitä, etteikö Marimekko olisi lehdistötiedotetta rustatessaan tiennyt alkuperäisen kuvan olemassaolosta. Valokuvaa ei mainita sanallakaan, mutta tiedotteessa ei myöskään valehdella; sanavalinnat on tehty siten, että yleisölle syntyy mielikuva Espan puistossa näkymiä tähyilleestä suunnittelijasta.

Tiedotteen peittelevyyttä korostaa se, että sitä varten käytiin erikseen valokuvaamassa näkymä Espalta. Jos jonkun muun ottaman valokuvan käyttäminen kuosin pohjana on kerran täysin hyväksyttävää, Marimekko olisi päässyt huomattavasti helpommalla antamalla tiedotteen kylkeen viitteeksi Lepon alkuperäisen valokuvan. Näin ei kuitenkaan tehty.

@JussiPullinen @samin @sami_sundell ei tässä ole tekijänoikeuskysymykset oleellisia: uusi teos selkeästi. mutta mitä väliä, kansa tietää.

— Mika Porspakka (@mikap) September 28, 2013

Tavallaan Mika Porspakka on oikeassa: tekijänoikeus ei välttämättä ole tässä kohtaa oleellista. Se ei muuta miksikään sitä, että aiheessa ja käytännöissä selkeästi riittää keskusteltavaa.

Vastaavaa esimerkkiä voi hakea vaikkapa valokuvauksen puolelta. Lain kannalta on täysin selvää, että julkisella paikalla saa kuvata lähes mitä tahansa. Laista riippumatta viime vuosina on kuitenkin käyty kovastikin keskustelua valokuvaamisen hyväksyttävyydestä. Selkeimmin tämä on tullut näkyviin lasten kohdalla: nykyään ei liene olemassa sellaista päiväkotia, josta ei kotiin kiikuteltaisi vanhemmilta kuvauslupaa anovia lappuja. Laki ei sellaista vaadi, mutta muuttunut yhteiskunta vaatii.

Täysin toisella elämänalalla mieleen tulee väistämättä Antti Kaikkonen (kesk). Mies tuomittiin taannoin käytännöstä, joka on ollut voimassa vuosikymmeniä. Laki ei ole muuttunut, mutta jossain vaiheessa yhteiskunta ja laintulkinta muuttui.

Saattaa olla, että jatkossa Marimekolla ollaan entistä tarkempia suunnittelijoiden käyttämän materiaalin suhteen, ja ainakin sopii toivoa, että myös viestintä otetaan jossain vaiheessa haltuun. Valitettavasti kohu kiteytyy yhteen yritykseen ja suunnittelijaan. Louekarista on tulossa design-maailman Kaikkonen.

P.S. Nokian entinen innovaatiojohtaja Juhani Risku suomii blogissaan Marimekon suunnittelukulttuuria. Polveilevan jorinan kritiikki olisi vaikuttanut huomattavasti teräväkatseisemmalta, jos viiltävä analyysi Hetkiä-kuosin automalleista olisi kirjoitettu edelliseen, kuosia puolustavaan päivitykseen.

P.P.S. Koko juttu lähti liikkeelle barcelonalaisesta kassista. Miten on, Yle, onko Hetkiä edelleen kassikopio, vai onko luvassa oikaisu? Anteeksi pitäisi pyydellä muuallakin kuin Marimekolla.

Epäonnistumisia: Marimekon viestintä, Ylen journalismi

Yleisradio julkaisi toissailtana uutisen, jossa Marimekkoa epäillään jälleen yhdestä plagiaatista.

Juttu oli lyhyt ja epämääräinen, samoin kuin Iltalehden vastaava: syytöksen perustana oli kuva nimettömän henkilön vuonna 2001 Barcelonasta ostetuksi väitetystä kassista. Marimekolta ei saatu kommenttia, ei myöskään suunnittelijalta, eikä ilmeisesti myöskään kassin valmistajalta. Tässä vaiheessa toimittajalla pitäisi hälytyskellojen soida.

Kun kohumylly lähti täysillä käyntiin, myös Ilta-Sanomat liittyi joukkoon, mutta hiukan erilaisella otteella:

Laukun omistaja tosin kertoi, että hän ei ole ihan varma siitä, oliko vuosi sittenkään 2001, kun hän osti laukun. Mahdollisesti näin oli, hän sanoi keskiviikkona IS:lle.

IS:n päätoimittaja Ulla Appelsin kertoi, että juttua oli tarjottu myös heille jo keskiviikkona.

@svuorikoski IS haastatteli ke,mutta koska Marimekon kommenttia ei saatu ja epävarmuustekijöitä oli, emme heti julkaisseet. Toisin kuin Yle.

— Ulla Appelsin (@AppelsinUlla) September 26, 2013

Iltapäivälehtiä tavataan paheksua lööppihakuisuudesta ja löysästä journalismista, mutta Appelsinin näpäytys Ylen suuntaan on varsin paikallaan. Pelkästään satunnaisen henkilön muistikuviin perustuva plagiointisyytös on peijoonin hataralla pohjalla.

Kaikki uutisia seuranneet tietävät, miten sitten kävi. Marimekko julkaisi tiedotteen, jossa kerrottiin Maija Louekarin voittamasta kilpailusta vuonna 2003 ja julkaistiin kuvia alkuperäisistä kilpailutöistä. Yle kuitenkin luotti edelleen lähteeseensä.

Kohu ei kuitenkaan laantunut, sillä seuraavaksi tutkivan yleisön silmiin sattui pari vuotta vanha blogaus, jossa Mika Savela vertaa Hetkiä vuodelta 1966 olevaan valokuvakirjaan.

Kun kuvia katselee, on aika selvää, että Louekarin työ on tehty kirjan kuvan pohjalta – saattaa olla vaikka suoraan Photoshopilla väännetty. Viimein myös Marimekko myönsi asian. Tässä välissä muun muassa toimitusjohtaja Mika Ihamuotila ehti uhkua pyhää vihaa perättömistä syytteistä.

Tässä kohtaa on syytä pysähtyä.

On nimittäin niin, että ainakin toistaiseksi näyttää vahvasti siltä, että Yleisradion ja Iltalehden esittämät epäilyt tosiaankin ovat perättömiä. Toimittajan työ on ollut suoraan sanoen kelvotonta, eikä lähdekritiikistä ole ollut häivääkään.

Yleisradio ei ole edelleenkään ilmaissut olleensa asiassa väärässä. Päinvastoin, se ehti julkaista toisenkin uutisen samasta aiheesta.

Voidaan toki leikitellä ajatuksella, että espanjalainen suunnittelija oli lomalla Suomessa, osti täältä valokuvakirjan ja päätti suunnitella sen perusteella kauppakassin. Pari vuotta myöhemmin nuori suomalainen opiskelija näki kassin, ihastui kuosiin ja julkaisi sen omanaan. Aika paljon todennäköisempää kuitenkin on, että kassin omistaja ei vain muista vuosilukuja oikein.

Juttu ei lopu aivan tähän, sillä Marimekon viimeisimmän tiedotteen jälkeen Yle uutisoi asiasta:

Marimekko vahvistaa, että suunnittelija Maija Louekarin Hetkiä/Moments -nimisen kuosin inspiraationa on toiminut Markus Lepon 60-luvulla ottama valokuva.

Yhtiön mukaan esikuvana olevasta valokuvasta välittyvät suunnittelijan toteamalla tavalla kaupunkinäkymät Helsingistä. Louekari itse kertoi aiemmin saaneensa inspiraation kuosiinsa tarkkaillessaan kaupunkinäkymiä Helsingin keskustassa.

No ei. Ihmisen mieli kyllä mielellään kuvittelee suunnittelijan istumaan Espan puistoon piirtämään, mutta ei sitä alkuperäisessä Hetkiä-lehdistötiedotteessa sanota:

Oman Hetkiä/Moments-kuosini inspiraationa olivat kaupunkinäkymät Helsingistä. Piirsin Helsingin keskustasta kaupunkinäkymää, jossa katse kohdistuu Esplanadin puiston suunnalta Fabianinkadun ja Pohjoisesplanadin risteymään.

Inspiraationa voi toimia myös valokuva, ja niin tässä tapauksessa pääsi käymään. Miten olisi, Yleisradio, jos vaikka ryhdistäytyisitte hiukan?

Marimekon viestintä

Koko vuoden jatkuneiden plagiointikohujen Marimekon asema design-talona on asetettu kyseenalaiseksi. Sen sijaan päivänselväksi on käynyt, että viestintää siellä ei ainakaan osata.

Kristiina Isola on toistaiseksi ainut suorasta kopioinnista kiinni jäänyt suunnittelija. Yritys ei voi yhtä aikaa harrastaa nollatoleranssia kopioinnin suhteen ja jatkaa yhteistyötä Isolan kanssa.

Eilinen lehdistötiedote Hetkiä-kuosin kilpailuvoitosta on tarkkaan mietitty. Sen sanamuodot on valittu siten, että se on täysin todenmukainen mutta jättää siitä huolimatta olennaisen asian mainitsematta. Kun on tiedossa, että pohjana on vanha valokuva, tuntuu lehdistötiedotteen kylkeen kuvattu Espan näkymä irvokkaalta. Ihamuotilan esiintyminen Huomenta Suomen haastattelussa alkaa sekin haiskahtaa tekopyhältä.

Ei näin, Marimekko. Tässä tapauksessa ei suoranaisesti ole edes tehty mitään väärää, mutta jatkuva kieltäminen saa kaiken kuulostamaan epäilyttävältä. Miksi alkuperäistä kuvaa ei suosiolla liitetty eiliseen lehdistötiedotteeseen? Ihamuotila oli oikeassa hyökätessään Yleisradion uutisointia vastaan, mutta katsojia kohtaan olisi pitänyt esiintyä lakki kourassa viimeistään siinä vaiheessa, kun esiin nostettiin alkuperäinen valokuva. Sillä ei tämä nyt aivan mennyt niin kuin elokuvissa.

Ei mitään väärää?

Niin, se kuosi. Tosiasia on, että se on hyvin erilainen kuin alkuperäinen valokuva. Joku voisi sanoa sitä vaikka uudeksi teokseksi – ja jos oikeuteen mentäisiin, niin sanottaisiinkin.

Suomessa nimittäin valokuvan suoja ei ole erityisen vahva. Valokuva sinällään on aina suojattu: tekijänoikeuslaki sisältää varsinaisen tekijänoikeuden lisäksi myös lähioikeuksia, joihin kuuluu myös valokuvaajan oikeus määrätä kuvastaan. Tämä oikeus on nykyään voimassa 50 vuotta kuvan ottamisesta.

Näin ei kuitenkaan ollut aina. Esimerkiksi Wikipedian tiedostojen käyttösäännöt valokuvan osalta tietävät kertoa, että vuonna 1966 elettiin aikaa, jolloin valokuvan suoja oli voimassa vain 25 vuotta. Mikäli siis kyse ei ollut teoksesta, kuvan suoja-aika on mennyt jo hyvän aikaa ennen kuin Louekari teki oman teoksensa.

Hyvin suurella todennäköisyydellä Markus Lepon katunäkymää ei pidettäisi teoksena. Se on miellyttävää ajankuvaa, mutta siinä ei ole mitään erityislaatuista, mikä nostaisi sen teokseksi. Oikeuskäytännössä puolestaan on päädytty siihen, että valokuva ja siitä maalattu muotokuva eivät olleet yhden teoksen ilmentymiä, vaan maalaus oli itsenäinen teos. Sama tuomio tullisi myös valokuvasta tehdylle abstraktille viivapiirrokselle. Ja kappas, kauppaoikeuden professori Rainer Oesch on samaa mieltä.

Koko hässäkän jälkeen käteen jää siis yksi suunnittelija, joka tuntuu voittaneen kilpailun jälkikäteen arvioiden kevyehköillä eväillä. Yksi vaatefirma, jolla on hyvin suuria ongelmia viestinnässään ja paljolti sen seurauksena yhä suurempia ongelmia yleisessä uskottavuudessan. Yksi kappale julkisia viestintäyhtiöitä, joka näyttää pudottaneen pallon totaalisesti mutta jatkaa sujuvasti valitsemallaan linjalla. Sekä ennen kaikkea yksi arkkitehti, joka jo pari vuotta sitten näki sen, minkä julki tulemiseen vaadittiin kokonainen nippu leväperäistä uutisointia ja pari vuorokautta päätöntä sosiaalismediaalista vouhotusta.

Kansalaisia ja aloitteita

Kuluva viikko on ollut kansalaisaktivismin juhlaa. 19.3. käynnistyi kansalaisaloite tasa-arvoisen avioliittolain puolesta. Tahdon 2013 on ollut heti alkumetreiltä niin vahva liike, että kansalaisaloitteelta vaadittavat 50 000 allekirjoitusta kertyi jo ennen kuin varsinainen keräystapahtuma pääsi vauhtiin.

Tasa-arvoista avioliittolakiahan yritettiin rustata myös eduskunnassa. 76 edustajan allekirjoittama aloite lojui ensin vuoden odottamassa käsittelyyn pääsyä. Helmikuussa lakivaliokunta puheenjohtajansa Anne Holmlundin johdolla päätyi viimein poistamaan aloitteen päiväjärjestyksestä.

Samaan aikaan toisaalla... Tai itse asiassa täsmälleen samassa paikassa, kerättiin nimiä toiseen, hiukan eri tyyliseen lakialoitteeseen. Eduskunta nimittäin vaatii tarkkailuhaalareita takaisin vankiloihin. Eduskunnan oikeusasiamies kielsi haalarien käytön, mutta ilmeisesti vankiloiden huumeongelma on niin polttava, että haalareiden palauttaminen ansaitsee yli sadan edustajan tuen ja kiireellisen lakikäsittelyn. Tasa-arvoinen avioliittolaki joutaa odottaa.

Odottaa saa myös turkistarhauksen kieltoa vaativa kansalaisaloite. Eduskunnalle yhdenkin kansalaisaloitteen onnistuminen tuli niin suurena yllätyksenä, että eduskuntaryhmät joutuvat sulattelemaan asiaa kuukauden verran. Lakia säätäessä aloitteen ajateltiin rinnastuvan merkittävään, yli sadan edustajan kannattamaan lakialoitteeseen – vaikkapa nyt sellaiseen kuin vankien haalarit – mutta nyt asiaa on ilmeisesti pakko miettiä uudestaan.

Holmlund valitteleekin Aamulehden haastattelussa, kuinka kansalaisaloitteet saattavat olla jopa hallitusohjelman vastaisia. Eduskunnan pääsihteeri Seppo Tiitinen puolestaan oli huolissaan siitä, että kansalaisaloitteet saattavat syrjäyttää eduskunnan tahdon.

Näin tosiaan voi olla, sehän kansalaisaloitteessa on ajatuksena. Politiikka on kompromissien tekemistä, ja joskus se johtaa siihen, että edes kansan enemmistön kannattamat muutokset eivät mene läpi: lehmänkauppojen ristivirtaus vain on liian väkevä. Kansalaisaloitteella ihmiset voivat ilmaista, että puuhastelun aika on ohi: tärkeälle asialle pitäisi oikeasti tehdä jotain.

Tekijän ja kokijan oikeus

Kansalaisaloitepalvelun toiseksi suosituin aloite on aloite tekijänoikeuslain korjaamiseksi. Se on maltillinen yritys tasoittaa nykyisen lain pahimpia epäkohtia.

Kahden kuukauden aikana, ja osittain avioliittolakialoitteen avustamana, aloite on saanut kasaan noin puolet tarvittavasta allekirjoitusmäärästä. Nimien kertymistahti on kuitenkin hiipumaan päin, joten aloite tarvitsisi ehdottomasti lisää näkyvyyttä. Provosoivat mainokset eivät riitä takomaan asiaa suuren yleisön tietoisuuteen, kun sanoja tarvittaisiin enemmän kuin lakanaan mahtuu.

Tavallaan tämä kertoo hyvää suomalaisista. Tasa-arvoinen avioliittolaki koskee kansan selvää vähemmistöä; pääosa populaatiosta pääsee naimisiin nykyiselläkin lailla. Ihmiset ovat kuitenkin täysin rinnoin mukana kannattamassa aloitetta ja levittämässä sanomaa. Tekijänoikeuslain muutos puolestaan koskettaisi suurta osaa kansalaisista: oikeuspoliittisen tutkimuskeskuksen mukaan 71 prosenttia nuorista on ladannut laitonta materiaalia verkosta, mikä nykylailla voi tarkoittaa kahta vuotta vankeutta. Itsekkäistä näkökohdista siis ihmisten pitäisi rynnätä ennemmin tekijänoikeus- kuin avioliittoaloitteen taakse.

Oma teesini on, että ihmiset osaavat samaistua rakastuneeseen mutta eivät piraattiin. Toinen merkittävä tekijä on, että avioliittolaki on konkreettinen: se estää tälläkin hetkellä ihmisiä avioitumasta rakastamansa ihmisen kanssa. Tekijänoikeuslaki puolestaan käsittelee abstraktia asiaa, jonka seurauksia eivät välttämättä koskaan konkretisoidu – jos ei sitten oven taakse ilmesty mustapukuinen mies 600 euron tai huonommalla tuurilla 400 000 euron korvausvaatimuksen kera.

Vaan jos kansalaisaloitteet kertovat hyvää kansasta, mitä aloitteet kertovat kansanedustajista? Avioliiton vapauttaminen tuntuu hankalalta, tekijänoikeuslaki sorsii rivikansalaisia, ja vankien perusoikeuksia halutaan rajoittaa entisestään. Tähän rintamaan sopii hyvin, että Ben Zyskowicz kuvaa ihmisoikeusasiantuntijat norsunluutorneissaan oleviksi akateemisiksi mietiskelijöiksi. Kansanedustajat näyttävät istuvan poteroissa, joissa ei asiantuntijoita tai kansaa kaivata.

P.S. Tasa-arvoisen avioliittolain yli 130 000 allekirjoitusta tekevät siitä jo nyt suositumman kuin kaksi pienintä hallituspuoluetta viime vaaleissa.

P.P.S. Tekijänoikeuslakialoite ei vaadi vapaata kopiointia. Sen sijaan kaivataan myös kuluttajan näkökulmaa, kohtuullisempia rangaistuksia, ja lain päivittämistä paremmin nykyteknologiaan sopivaksi. Euroopan komission tutkimuksessa muuten todettiin, että piratismi ei näytä vähentävän musiikin myyntiä. Mahdollisesti jopa päinvastoin.

P.P.P.S. Vankien tarkkailuhaalarit odottavat käsittelyä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa. Tuomiota odotellessa.

P.P.P.P.S Muokkasin leipätekstin viimeistä lausetta. Kirottua.

Verkosta ja oikeuksista

Olen viime aikoina seurannut ristiriitaisin tuntein erinäisiä keskusteluja suomalaisessa sosiaalisessa mediassa. Chisugate sai ihmiset barrikadeille pienen tyttösen ja hänen kannettavansa puolesta. TTVK, tuo patoutuneen vihan pisutolppa, kehtasi käydä viattoman enkelin kimppuun.

Seuraavalla etapilla puolestaan Helsingin Sanomat siirtyi maksumuurin taakse. Niinpä verkkokansa riensi kilpaa virittämään maksumuurin ohittavia kikkoja, ja taisipa joku tehdä somebotinkin; HS:n journalistinen laatu on nykyään niin heikkoa, että sen lukeminen on suorastaan kansalaisoikeus.

Menneellä viikolla Instagram julkaisi uudet käyttöehtonsa ja sai samantien sosiaalisen median vihat päällensä. Hetkeä myöhemmin yhtiö tunnusti virheensä ja tekee kenties muutoksia.

Eilispäivänä eräs lääketieteen opiskelija sitten kirjoitti blogiinsa päivittäisestä elämästään, johon liittyi muun muassa ruumiita. Kirjoitus herätti keskustelua niin yleisössä kuin tiedekunnassakin, ja lopulta kirjoittaja päätyi poistamaan artikkelin. Sensuuria, pentele, sitä pitää vastustaa kaikin keinoin! Vihjaukset välimuisteista uhkasivat jäädä liian hienovaraisiksi, joten kirjoituksen kopio linkitettiin suoraan alkuperäiseen blogiin.

Kerrataanpa. Chisugaten synnytti isä, jolla olisi ollut puolen tusinaa tapaa ohjastaa tyttärensä laillisille apajille. Tilanne päätyi kuitenkin torrentteihin. TTVK:n toiminnassa on ehkä reilustikin kritisoitavaa, mutta itse teossa ei juuri ole puolustettavaa.

Helsingin Sanomat tarjoaa edelleen viisi ilmaista artikkelia viikossa, ja sosiaalisen median linkit ovat nekin vapaata riistaa. Jos lukeminen kuitenkin kilpistyy maksumuuriin, olisi ehkä syytä tunnustaa, että Hesarilla taitaa sittenkin olla aika paljon lukemisen arvoista sisältöä.

Instagramin katsotaan käyttävän asemaansa väärin, kun satojen miljoonien käyttäjien palvelu pyytää oikeutta käyttää ladattuja kuvia kolmannen osapuolen mainonnassa. Huoli on aiheellinen, mutta toisaalta yhtiö antoi käyttäjilleen takaoven: jaloillaan on helppo äänestää ja aikaakin on kuukausi.

Lääketieteen opiskelija puolestaan päätyi käyttämään omaa harkintavaltaansa ja poisti julkaisemansa kirjoituksen. Vaikka kerran nettiin päässyttä sisältöä voi olla vaikea poistaa, linkin julkaiseminen saman blogin kommenteissa on isku vasten kirjoittajan kasvoja.

Ihmiset piratoivat musiikkia ja ohittelevat maksumuureja samaan aikaan kun älähtävät Instagramista, vaikka taustalla ovat täsmälleen samat tekijänoikeudet. Yksittäisen blogaajan päätös sivuutettiin, kun haluttiin puolustaa yhteistä hyvää. Oikeuksien vastapainona pitäisi olla vastuuta, mutta verkossa seuraukset valuvat helposti jollekulle muulle.

Ihan luvan kanssa

Eilinen kirjoitukseni Kopioston digiluvasta herätti siellä täällä hiukan kysymyksiä luvan kattavuudesta. Kopioston digilupa-ukk vastaa kysymyksiin osittain, mutta selvennetään vielä hiukan lisää.

Sopimuslisenssi on siis menetelmä, jonka perusteella tekijöiden laajaa tukea nauttiva järjestö voi jakaa koko alansa kattavia käyttölupia. Opetusministeriön hyväksymä järjestö — eilisen kirjoituksen Kopiosto tai vaikkapa Teosto — voi siis antaa luvan käyttää myös niiden tekijöiden teoksia, joita se ei edusta. Tämä menettely perustuu tekijänoikeuslain 26. pykälään.

Vastaavaa käytäntöä harrastetaan muissakin maissa, ja niinpä luvan ulottaminen ulkomaille perustuukin vastavuoroisuuteen: Kopiosto kerää rahaa Suomessa, ja vastaavat elimet muissa maissa poimivat hiluja myös suomalaisista teoksista.

Petteri Järvisen mukaan Kopioston tähtäimessä ovat lähinnä kustantajien ja muiden instanssien verkkosivustot. Tällä rajauksella digilupa olisikin ehkä pätevä, sillä noihin sivustoihin rajattuna pyöritään selkeästi Kopioston asiakkaiden piirissä. Valitettavasti vain luvassa ei moista rajausta ole: se on yleinen lupa nettisisällön käytölle opetuksessa. Aiemmin lähinnä valokopioihin ja kustantajiin keskittynyt järjestö väittää nyt siis edustavansa kaikkia maailman nettikäyttäjiä.

Kyllä, lupa tosiaan kattaa koko maailman. Se kattaa myös juuri sinun kirjoituksesi ja kuvasi, jos et niiden käyttöä erikseen kiellä. Opettajan tekijänoikeusoppaan mukaan Kopiostolle voi ilmoittaa, mikäli ei halua teoksiaan digiluvan perusteella käytettävän. Epäilemättä tätä listaa sitten lupia jaettaessa ja sivuja kopiotaessa orjallisesti tarkkaillaan.

Mielenkiintoinen kysymys sinällään on, kuinka Kopiosto aikoo seurata teosten käyttöä. Järvinen tietää kertoa, että Kopiostolla on seurantajärjestelmä kehitteillä, mutta Kopioston ulkopuoliset tekijät siitä tuskin kostuvat.

Almuja tekijälle

Tekijänoikeus on viime aikoina ollut useammallakin tavalla tapetilla. Ensin joukko tutkijoita otti kantaa Euroopan komission ehdotukseen laajentaa taide-esityksen suojaa nykyisestä 50 vuodesta 95 vuoteen. Sitten Teosto vaatii multimediapuhelimien lisäämistä hyvitysmaksun piiriin, ja viimeisimpänä TV-kaista vastustaa Kopioston ehdotusta iptv-palvelujen verottamisesta.

Varsinkin viimeinen tapaus tuo esiin aika mielenkiintoisen ilmiön: Digitodayn keskustelu on täynnä pyhää vihaa tekijänoikeusjärjestöjä kohtaan, eikä kukaan vaivaudu pohtimaan TV-kaistan motiiveja. Kysehän ei ole laajakaistaverosta eikä suoraan kuluttajia koskevasta maksusta, vaan ilmeisestikin tv-lähetysten edelleenlähetysmaksusta, jota esimerkiksi perinteiset kaapeli-tv-operaattorit maksavat mutta josta TV-kaista kaikesta päätellen luistaa. Näppärällä vihjailulla ja uhkakuvien maalailulla piirretään kuitenkin kuva pohjattoman ahneesta tekijänoikeusjärjestöstä, joka haluaa kaikkien suomalaisten kukkarolle. Kopiosto ehtikin jo julkaista aiheesta vastineen.

Tekijänoikeusjärjestöt ovat käyttäytymisellään saaneet aikaan tilanteen, jossa monen keskustelijan selkäytimeen on porautunut tarve vastustaa automaattisesti järjestöjen kaikkea toimintaa. Uudistumisen sijaan järjestelmässä on pyritty sovittamaan fyysisen maailman säännöt uuteen digitaaliseen todellisuuteen. Kulmikasta pulikkaa sovitetaan pyöreään reikään.

Tekijänoikeuksien perusta on hyvin yksinkertainen: jos teet jotain, voit myös tiettyyn rajaan asti määrätä, mitä tuotokselle tehdään. On vallan reilua, että työn hyödyntämisessä muistetaan myös alkuperäistä tekijää. Kiistaa voidaan sitten käydä siitä, kuinka laajalle tekijän määräämisoikeus ulottuu, ja kuinka monessa välissä uutta laskua pitäisi kirjoittaa. Saman kiistan voi ulottaa myös ajallisesti — kun tuotetun informaation määrä kasvaa osapuilleen eksponentiaalisesti, onko järkevää pyrkiä jatkuvasti kasvattamaan tekijänoikeuden pituutta.

Kuka esittävän taiteilijan suoja-ajan venyttämisestä hyötyy? Tekijänoikeusjärjestöjen kuva suoja-ajan umpeutuessa vaivaistaloon joutuvasta artistista on aika lailla kuvitteellinen. Tuskin kovin moni taiteilijakaan on niin kahvilla, että jättää vanhuudenpäivänsä parikymppisenä soitetun levytyksen varaan. Pitkän linjan muusikoille levytyksiä kertyy pitkin uraa, lyhyemmällä linjalla täytyy muita töitä etsiä joka tapauksessa. Saman suoja-ajan piiriin kuitenkin kuuluvat myös muun muassa tuottajat, toisin sanoen levy-yhtiöt.

Toisaalta laki hyvitysmaksusta on jo olemassa. Sen tarkoituksena on korvata tekijöille yksityisestä kopioinnista koituva hävikki; laissa annetaan lupa tehdä kopioita, ja vastineeksi määrätään kopioinnissa yleisesti käytetyille medioille maksu. Jos musiikkia nykyään kuunnellaan puhelimella, eikö ole ihan paikallaan, että kyseinen maksu kattaa myös puhelimet? Muun muassa Nokia ymmärrettävästi vastustaa hanketta.

Sama pätee yhtä hyvin myös Kopioston tilanteeseen. Laki antaa jonkunlaista osviittaa tv-lähetysten edelleenlähettämisestä, ja Kopiosto hallinnoi vapaiden kanavien lähetyslupia. Jos kaapeliyhtiöt ja isommat taloyhtiöt nykyisellään maksavat lähetysten edelleenlähettämisestä, millä ihmeen logiikalla maksu katoaa, jos lähetyksen toimittaakin iptv:llä?

Tekijänoikeusjärjestöillä on huono maine, ja osittain ihan syystä. Kannattaa kuitenkin muistaa, että ne sentään edustavat edes jonkinlaista nippua ihan oikeita tekijöitä. Nokian ja TV-kaistan kaltaiset yritykset edustavat aika tarkkaan itseään.