2013-09-29

Design-Kaikkonen

Marimekko-keskustelu on käynyt kuumana. On ollut mielenkiintoista seurata ihmisten tulkintoja siitä, mitä on tapahtunut, onko jotain tehty väärin, ja jos on, niin mitä.

Twitterissä maallikot ja asian harrastajat ihmettelevät valokuvan piiloteltua käyttöä. Luovilla aloilla ja erityisesti suunnittelualalla moni tuntuu kuitenkin pitävän käytäntöä itsestäänselvänä ja hyväksyttävänä.


Niin, Aalto-yliopiston dekaani, entinen Taideteollisen korkeakoulun rehtori Helena Hyvönen tosiaan oli sitä mieltä, että valokuvasta olisi pitänyt mainita. Tosin näkemys on kymmenen vuoden ja ison kohun siloittelema:

Mistä tässä sitten on kyse? Osittain kulttuurin murroksesta. Läpi piirtäminen on saattanut olla ok, ja voi olla, että se on sitä vieläkin, mutta selvästikään tilanne ei ole aivan niin selkeä ja yksinkertainen kuin keskustelussa halutaan antaa ymmärtää.

On tietenkin totta, että taiteessa vaikutteita imetään kaikkialta, eikä sitä tehdä pullossa. Esimerkiksi Anssi Kela on blogissaan avannut monien kappaleidensa syntyhistoriaa, myös vaikutteiden osalta. Toisaalta Bitter Sweet Symphony muuttui yhdessä yössä Verven kappaleesta Rolling Stonesiksi, kun lainaa oli hiukan liikaa.

Vaikutteilla ja vaikutteilla on eroa. On yksi asia piirtää huomaamattaan oman työnsä taustalle Simpsons-pilvet. Välillä alitajunta tekee tepposensa ja omaan teokseen putkahtaa turhan selkeä laina; silloin on syytä nostaa kädet pystyyn ja pyytää anteeksi.

Nyt ei kyse ole alitajunnan myyräntyöstä, vaan valokuvan tyylitellystä toisintamisesta. Teos voi olla uusi ja käytäntö alalla hyväksytty, mutta käsien levittely ja kohun ihmettely – tai sen sysääminen toimittajien harteille – ei avaa tilannetta. Kuten Jussi Pullinen asian ilmaisi:

Tämä on jotain, joka Marimekolta ja joiltakin kommentoijilta on jäänyt täysin huomiotta. On aivan yhdentekevää, mikä on alan sisäinen käytäntö. Nyt ei viestitä alan henkilöille, nyt puhutaan yleisölle.

Olisiko valokuvasta siis pitänyt kertoa? No kyllä, viimeistään siinä vaiheessa, kun kuvion alkuperää epäiltiin. Itselläni ei ole pienintäkään epäilystä siitä, etteikö Marimekko olisi lehdistötiedotetta rustatessaan tiennyt alkuperäisen kuvan olemassaolosta. Valokuvaa ei mainita sanallakaan, mutta tiedotteessa ei myöskään valehdella; sanavalinnat on tehty siten, että yleisölle syntyy mielikuva Espan puistossa näkymiä tähyilleestä suunnittelijasta.

Tiedotteen peittelevyyttä korostaa se, että sitä varten käytiin erikseen valokuvaamassa näkymä Espalta. Jos jonkun muun ottaman valokuvan käyttäminen kuosin pohjana on kerran täysin hyväksyttävää, Marimekko olisi päässyt huomattavasti helpommalla antamalla tiedotteen kylkeen viitteeksi Lepon alkuperäisen valokuvan. Näin ei kuitenkaan tehty.

Tavallaan Mika Porspakka on oikeassa: tekijänoikeus ei välttämättä ole tässä kohtaa oleellista. Se ei muuta miksikään sitä, että aiheessa ja käytännöissä selkeästi riittää keskusteltavaa.

Vastaavaa esimerkkiä voi hakea vaikkapa valokuvauksen puolelta. Lain kannalta on täysin selvää, että julkisella paikalla saa kuvata lähes mitä tahansa. Laista riippumatta viime vuosina on kuitenkin käyty kovastikin keskustelua valokuvaamisen hyväksyttävyydestä. Selkeimmin tämä on tullut näkyviin lasten kohdalla: nykyään ei liene olemassa sellaista päiväkotia, josta ei kotiin kiikuteltaisi vanhemmilta kuvauslupaa anovia lappuja. Laki ei sellaista vaadi, mutta muuttunut yhteiskunta vaatii.

Täysin toisella elämänalalla mieleen tulee väistämättä Antti Kaikkonen (kesk). Mies tuomittiin taannoin käytännöstä, joka on ollut voimassa vuosikymmeniä. Laki ei ole muuttunut, mutta jossain vaiheessa yhteiskunta ja laintulkinta muuttui.

Saattaa olla, että jatkossa Marimekolla ollaan entistä tarkempia suunnittelijoiden käyttämän materiaalin suhteen, ja ainakin sopii toivoa, että myös viestintä otetaan jossain vaiheessa haltuun. Valitettavasti kohu kiteytyy yhteen yritykseen ja suunnittelijaan. Louekarista on tulossa design-maailman Kaikkonen.

P.S. Nokian entinen innovaatiojohtaja Juhani Risku suomii blogissaan Marimekon suunnittelukulttuuria. Polveilevan jorinan kritiikki olisi vaikuttanut huomattavasti teräväkatseisemmalta, jos viiltävä analyysi Hetkiä-kuosin automalleista olisi kirjoitettu edelliseen, kuosia puolustavaan päivitykseen.

P.P.S. Koko juttu lähti liikkeelle barcelonalaisesta kassista. Miten on, Yle, onko Hetkiä edelleen kassikopio, vai onko luvassa oikaisu? Anteeksi pitäisi pyydellä muuallakin kuin Marimekolla.

2013-09-27

Epäonnistumisia: Marimekon viestintä, Ylen journalismi

Yleisradio julkaisi toissailtana uutisen, jossa Marimekkoa epäillään jälleen yhdestä plagiaatista.

Juttu oli lyhyt ja epämääräinen, samoin kuin Iltalehden vastaava: syytöksen perustana oli kuva nimettömän henkilön vuonna 2001 Barcelonasta ostetuksi väitetystä kassista. Marimekolta ei saatu kommenttia, ei myöskään suunnittelijalta, eikä ilmeisesti myöskään kassin valmistajalta. Tässä vaiheessa toimittajalla pitäisi hälytyskellojen soida.

Kun kohumylly lähti täysillä käyntiin, myös Ilta-Sanomat liittyi joukkoon, mutta hiukan erilaisella otteella:

Laukun omistaja tosin kertoi, että hän ei ole ihan varma siitä, oliko vuosi sittenkään 2001, kun hän osti laukun. Mahdollisesti näin oli, hän sanoi keskiviikkona IS:lle.

IS:n päätoimittaja Ulla Appelsin kertoi, että juttua oli tarjottu myös heille jo keskiviikkona.


Iltapäivälehtiä tavataan paheksua lööppihakuisuudesta ja löysästä journalismista, mutta Appelsinin näpäytys Ylen suuntaan on varsin paikallaan. Pelkästään satunnaisen henkilön muistikuviin perustuva plagiointisyytös on peijoonin hataralla pohjalla.

Kaikki uutisia seuranneet tietävät, miten sitten kävi. Marimekko julkaisi tiedotteen, jossa kerrottiin Maija Louekarin voittamasta kilpailusta vuonna 2003 ja julkaistiin kuvia alkuperäisistä kilpailutöistä. Yle kuitenkin luotti edelleen lähteeseensä.

Kohu ei kuitenkaan laantunut, sillä seuraavaksi tutkivan yleisön silmiin sattui pari vuotta vanha blogaus, jossa Mika Savela vertaa Hetkiä vuodelta 1966 olevaan valokuvakirjaan.

Kun kuvia katselee, on aika selvää, että Louekarin työ on tehty kirjan kuvan pohjalta – saattaa olla vaikka suoraan Photoshopilla väännetty. Viimein myös Marimekko myönsi asian. Tässä välissä muun muassa toimitusjohtaja Mika Ihamuotila ehti uhkua pyhää vihaa perättömistä syytteistä.

Tässä kohtaa on syytä pysähtyä.

On nimittäin niin, että ainakin toistaiseksi näyttää vahvasti siltä, että Yleisradion ja Iltalehden esittämät epäilyt tosiaankin ovat perättömiä. Toimittajan työ on ollut suoraan sanoen kelvotonta, eikä lähdekritiikistä ole ollut häivääkään.

Yleisradio ei ole edelleenkään ilmaissut olleensa asiassa väärässä. Päinvastoin, se ehti julkaista toisenkin uutisen samasta aiheesta.

Voidaan toki leikitellä ajatuksella, että espanjalainen suunnittelija oli lomalla Suomessa, osti täältä valokuvakirjan ja päätti suunnitella sen perusteella kauppakassin. Pari vuotta myöhemmin nuori suomalainen opiskelija näki kassin, ihastui kuosiin ja julkaisi sen omanaan. Aika paljon todennäköisempää kuitenkin on, että kassin omistaja ei vain muista vuosilukuja oikein.

Juttu ei lopu aivan tähän, sillä Marimekon viimeisimmän tiedotteen jälkeen Yle uutisoi asiasta:

Marimekko vahvistaa, että suunnittelija Maija Louekarin Hetkiä/Moments -nimisen kuosin inspiraationa on toiminut Markus Lepon 60-luvulla ottama valokuva.

Yhtiön mukaan esikuvana olevasta valokuvasta välittyvät suunnittelijan toteamalla tavalla kaupunkinäkymät Helsingistä. Louekari itse kertoi aiemmin saaneensa inspiraation kuosiinsa tarkkaillessaan kaupunkinäkymiä Helsingin keskustassa.

No ei. Ihmisen mieli kyllä mielellään kuvittelee suunnittelijan istumaan Espan puistoon piirtämään, mutta ei sitä alkuperäisessä Hetkiä-lehdistötiedotteessa sanota:

Oman Hetkiä/Moments-kuosini inspiraationa olivat kaupunkinäkymät Helsingistä. Piirsin Helsingin keskustasta kaupunkinäkymää, jossa katse kohdistuu Esplanadin puiston suunnalta Fabianinkadun ja Pohjoisesplanadin risteymään.

Inspiraationa voi toimia myös valokuva, ja niin tässä tapauksessa pääsi käymään. Miten olisi, Yleisradio, jos vaikka ryhdistäytyisitte hiukan?

Marimekon viestintä

Koko vuoden jatkuneiden plagiointikohujen Marimekon asema design-talona on asetettu kyseenalaiseksi. Sen sijaan päivänselväksi on käynyt, että viestintää siellä ei ainakaan osata.

Kristiina Isola on toistaiseksi ainut suorasta kopioinnista kiinni jäänyt suunnittelija. Yritys ei voi yhtä aikaa harrastaa nollatoleranssia kopioinnin suhteen ja jatkaa yhteistyötä Isolan kanssa.

Eilinen lehdistötiedote Hetkiä-kuosin kilpailuvoitosta on tarkkaan mietitty. Sen sanamuodot on valittu siten, että se on täysin todenmukainen mutta jättää siitä huolimatta olennaisen asian mainitsematta. Kun on tiedossa, että pohjana on vanha valokuva, tuntuu lehdistötiedotteen kylkeen kuvattu Espan näkymä irvokkaalta. Ihamuotilan esiintyminen Huomenta Suomen haastattelussa alkaa sekin haiskahtaa tekopyhältä.

Ei näin, Marimekko. Tässä tapauksessa ei suoranaisesti ole edes tehty mitään väärää, mutta jatkuva kieltäminen saa kaiken kuulostamaan epäilyttävältä. Miksi alkuperäistä kuvaa ei suosiolla liitetty eiliseen lehdistötiedotteeseen? Ihamuotila oli oikeassa hyökätessään Yleisradion uutisointia vastaan, mutta katsojia kohtaan olisi pitänyt esiintyä lakki kourassa viimeistään siinä vaiheessa, kun esiin nostettiin alkuperäinen valokuva. Sillä ei tämä nyt aivan mennyt niin kuin elokuvissa.

Ei mitään väärää?

Niin, se kuosi. Tosiasia on, että se on hyvin erilainen kuin alkuperäinen valokuva. Joku voisi sanoa sitä vaikka uudeksi teokseksi – ja jos oikeuteen mentäisiin, niin sanottaisiinkin.

Suomessa nimittäin valokuvan suoja ei ole erityisen vahva. Valokuva sinällään on aina suojattu: tekijänoikeuslaki sisältää varsinaisen tekijänoikeuden lisäksi myös lähioikeuksia, joihin kuuluu myös valokuvaajan oikeus määrätä kuvastaan. Tämä oikeus on nykyään voimassa 50 vuotta kuvan ottamisesta.

Näin ei kuitenkaan ollut aina. Esimerkiksi Wikipedian tiedostojen käyttösäännöt valokuvan osalta tietävät kertoa, että vuonna 1966 elettiin aikaa, jolloin valokuvan suoja oli voimassa vain 25 vuotta. Mikäli siis kyse ei ollut teoksesta, kuvan suoja-aika on mennyt jo hyvän aikaa ennen kuin Louekari teki oman teoksensa.

Hyvin suurella todennäköisyydellä Markus Lepon katunäkymää ei pidettäisi teoksena. Se on miellyttävää ajankuvaa, mutta siinä ei ole mitään erityislaatuista, mikä nostaisi sen teokseksi. Oikeuskäytännössä puolestaan on päädytty siihen, että valokuva ja siitä maalattu muotokuva eivät olleet yhden teoksen ilmentymiä, vaan maalaus oli itsenäinen teos. Sama tuomio tullisi myös valokuvasta tehdylle abstraktille viivapiirrokselle. Ja kappas, kauppaoikeuden professori Rainer Oesch on samaa mieltä.

Koko hässäkän jälkeen käteen jää siis yksi suunnittelija, joka tuntuu voittaneen kilpailun jälkikäteen arvioiden kevyehköillä eväillä. Yksi vaatefirma, jolla on hyvin suuria ongelmia viestinnässään ja paljolti sen seurauksena yhä suurempia ongelmia yleisessä uskottavuudessan. Yksi kappale julkisia viestintäyhtiöitä, joka näyttää pudottaneen pallon totaalisesti mutta jatkaa sujuvasti valitsemallaan linjalla. Sekä ennen kaikkea yksi arkkitehti, joka jo pari vuotta sitten näki sen, minkä julki tulemiseen vaadittiin kokonainen nippu leväperäistä uutisointia ja pari vuorokautta päätöntä sosiaalismediaalista vouhotusta.

2013-09-24

Tervetuloa tasavero

RKP:n Carl Haglundin mukaan ensi keväänä on odotettavissa lisää miljardileikkauksia.

Koska julkisen puolen suurimmat menot ovat opetus- ja sote-sektorilla, pitää tukia, korvauksia ja muita etuuksia kiireen vilkkaa leikata. Haglund puhuu kauniisti hyvinvointiyhteiskunnan muokkaamisesta, mutta RKP:n kuurin jälkeen hyvinvointi on jotain ihan muuta kuin mihin on totuttu.

Vaikka Haglund puhuu mieluummin leikkauksista, verotuksessakin riittää rukattavaa:

Haglund puhuu paljon voimallisemmin leikkausten tarpeesta kuin verojen korottamisesta. Tulo- tai yhteisöverojen kiristäminen heittäisi hänestä hiekkaa talouden rattaisiin.

Alv:n nostoa en vastusta. Ruoan alv:n alentaminen esimerkiksi ei ollut järkevää. Siitä pitää keskustella.

Kerrataan: tulo- ja yhteisöveroja ei voi kiristää, sillä se heittää hiekkaa talouden rattaisiin. Arvonlisäveron – ja ilmeisesti erityisesti ruuan arvonlisäveron – rukkaaminen olisi Haglundin mielestä paikallaan.

Ministeriltä jäi ilmeisesti huomaamatta muun muassa valtionvarainministeriön tiedote, jonka mukaan nykyinen vähäinenkin kasvu on yksityisen kulutuksen varassa. Taannoin ALV:n korotusta pidettiin yhtenä syynä tuon kulutuksen hiipumiseen, mutta Haglundilla on epäilemättä salainen ässä hihassaan.

Jotain perin kummallista on myös siinä logiikassa, että tuloverojen sijaan nostettaisiin ALV:tä. Voidaan puhua työn sivukuluista ja verotuksen vaikutuksesta työllisyyteen, ja voidaan toki väittää, että ihminen voi itse säädellä kulutustaan. Nimikkeestä riippumatta veroeurot kuitenkin viime kädessä lähtevät samasta pussista. Ero tulee siinä, että ALV on kaikille sama: sen nostaminen kirpaisee pienituloista huomattavasti enemmän kuin keski- tai suurituloista. Kokoomusnuoret ehdottivat tasaveroa ja saivat aikaan vastalausemyrskyn; nyt sitä käytännössä ehdottaa hallituspuolueen puheenjohtaja, istuva puolustusministeri.

Pisteenä i:n päälle Haglund vielä pitää ruuan ALV-alea virheenä. Viis siitä, että suomalainen ruoka on jo nykyisellään Euroopan viidenneksi kalleinta, osaltaan verotuksen takia. Tai että pienituloisen tuloista neljännes saattaa mennä ruokaan. Ei muuta kuin pois vaan, sillä saadaan hyvinvointivaltio uuteen muotoon!

En ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että alennetut ALV-prosentit ovat oikea tapa tukea köyhää kansanosaa. Minulla on kuitenkin hyvin vähän uskoa siihen, että Haglund olisi oikeasti ensi keväänä rakentamassa suomalaista verotus- ja tukikäytäntöä kokonaan uusiksi. Näillä ulostuloilla vaikuttaa siltä, että niillä, joilla aikaisemmin meni huonosti, menee uudistusten jälkeen entistä huonommin.

Suomalaista järjestelmää on moitittu siitä, että se tarjoaa liikaa keppiä ja liian vähän porkkanaa. Haglundin tapauksessa tästä ei tarvitse huolehtia, sillä hän ei tarjoa kumpaakaan. Sekä kepin että porkkanan tarkoitus on ohjata ihmisiä haluttuun suuntaan; Haglundin työkalu on nuija, jolla polvillaan olevat murjotaan kunnolla maihin. Suunta tietysti sekin.

P.S. Helsingin Sanomat esittelee kuntien kulurakennetta. Yleisellä tasolla kuntasäästäjää voi harjoitella HS:n säästöpelissä.

P.P.S. Haglundin esille nostama aikuisten hammashoito tuli tosiaan nykyisessä laajuudessaan kuntien tehtäväksi 2000-luvun alussa, mutta kolmekymppiset pääsivät kunnalliseen hoitoon jo 1980-luvulla (PDF). Ehdotus sopii siis hyvin Yleisradion Aikamatkoja 70-luvulle -sarjaan.

P.P.P.S. Ruuan ALV:n korottamista muiden tasolle ehdotti myös valtiovarainministeriö (PDF) muutama kuukausi sitten. VM:n lapussa kerrotaan, että varakkaimmissa tuloryhmissä kulutukseen menee 60% tuloista, alimmissa yli 100%; toisin sanoen kansakunnan köyhimmät elävät jatkuvasti velaksi. Tämän jälkeen verrataan kulutetun rahan jakautumista ja todetaan, että köyhimmillä menee suurempi osuus kulutuksesta ruokaan; prosentuaalisesti ero ei kuitenkaan ole merkittävä, joten VM päätyy toteamaan, että tulonjaon kannalta alennettu prosentti ei ole merkittävä. Ok, mutta entäpä elämänlaadun? Missä todellisuudessa näitä esityksiä valmistellaan?

2013-09-19

Bisnesmiehiä eikä marjanpoimijoita

Pari viime viikkoa on kovasti puhuttu marjanpoimijoista. Viitisenkymmentä thaimaalaista marjanpoimijaa heitti Saarijärvellä hanskat tiskiin ja nosti yrittäjää vastaan syytteen ihmiskaupasta. Samainen yrittäjä puolestaan siirsi poimijoiden lennot omin käsin aikaisemmaksi, joten tällä haavaa poimijat ovat maassa ilman tietoa, miten ja koska pääsisivät kotiin.

Syyttäjä ehti jo lopettaa esitutkinnan (PDF), sillä saatujen tietojen perusteella näytti selvältä, että ihmiskaupan määritelmä ei täyty. Poimijoiden lakimies Ville Hoikkala ihmetteli päätöstä, sillä kaikkea näyttöä ei ole esitelty.

Helsingin Sanomissa kerrottiin tänään, että thaipoimijat keräävät nykyään 80–90% yritysten kautta myyntiin tulevista marjoista. Marjayrittäjien mukaan thaimaalaiset ovatkin liiketoiminnalle elinehto:

Ilman thaimaalaisia iso määrä marjojen jatkojalostuksen kehittämiseen käytettyä julkista rahaa menisi hukkaan. Lisäksi monien yritysten toiminta loppuisi, ja luonnonmarjoja jouduttaisiin tuomaan Suomeen, sanoo Arktiset aromit -yhdistyksen toiminnanjohtaja Simo Moisio.

Ilman thaimaalaisia voimme laittaa lapun luukulle, vahvistaa Marja Bothnian vientipäällikkö Ben Strömsten.

City-lehdessä Taneli Hämäläinen kirjoittaa myös poimijoista. Piirtyy osapuilleen seuraavanlainen kuva:

  • Thaimaalaiset ovat yrittäjiä. Suomalainen marjayritys tosin kutsuu heidät Suomeen ja on viisumissa merkitty työnantajaksi, mutta työsopimusta ei kirjoiteta, luvataan vain ostaa kerätyt marjat.
  • Yritykset pidättävät automaattisesti palkasta muun muassa majoituskuluja ja auton vuokraa. Tai ei tietenkän palkasta, sillä thaimaalaisethan ovat yrittäjiä.
  • Esimerkiksi Suolahden tapauksessa thaimaalaisen poimijan ja meikäläisen marjayrittäjän välissä on 12 porrasta erilaisia alihankkijoita, jotka kukin nappaavat oman siivunsa tuloista.
  • Marjasta saatavia tuloja ei makseta poimijalle vaan thaimaalaiselle välittäjälle, joka huolehtii siitä, että velat tulee kuitattua.

Helsingin Sanomien mukaan thaimaalaisten keskituntipalkka on 2,40 euroa. Kuulostaako pieneltä? No niin pitääkin. Se on peijoonin vähän, vaikka valtio ei marjanpoimintaa verotakaan.

Maailmahan on, kuten tunnettua, globaali, joten suomalaisten yrittäjien huoli ulkomailta tulevasta marjasta on aiheellinen. Kuinka siis muualla toimitaan?

Suomalaiset marjat kilpailevat muun muassa Kiinasta, Venäjältä ja Ruotsista tulevan halvemman marjan kanssa.

Ruotsiin thaimaalaiset poimijat tulevat työluvalla eivätkä Suomen tavoin turistiviisumilla ja omalla riskillä. Käytäntö takaa poimijalle noin 2 000 euron kuukausittaisen verotettavan minimiansion.

Suomalaisyrittäjät eivät lämpene käytännölle.

Suomessa on tällä hetkellä maailman paras systeemi ja win-win-tilanne. Poimija ei maksa veroja tuloistaan ja tuo varmasti marjansa metsästä meille joka päivä, toteaa Strömsten.

Suomalaiset marjayritykset eivät siis ole halukkaita ottamaan poimijoita työsuhteeseen tai nostamaan palkkioita, sillä pelkona on markkinat valtaava ruotsalainen halpamarja. Ruotsissa poimijoilla on kuitenkin onnistuttu määrittelemään minimiansio – tosin Ruotsissakin on eurooppalaisia omalla riskillä poimijoita.

Nyt olisi ehkä hyvä hetki pysähtyä miettimään, kuinka elinkelpoinen on toimiala, joka perustuu siihen, että maahan saapuu velkarahalla nimellisiä yrittäjiä, jotka kantavat riskin huonosta sadosta ja huijaavista välikäsistä. Suomalaisen yrittäjän suurin riski puolestaan tuntuu olevan siinä, että maahan ei saadakaan houkuteltua riittävästi kusetettavia. Strömstenin win-win ilmeisesti viittaa siihen, että voittoja kerätään kaksin käsin.

P.S. HS:n haastattelemat thaimaalaiset ovat tilanteeseen kohtalaisen tyytyväisiä – kotimaan 165 euron kuukausipalkkaan verrattuna marjanpoiminta voi hyvänä vuonna olla varsin kannattavaa. Se ei tee tilanteesta yhtään vähemmän hyväksikäyttöä.

2013-09-12

Maahanmuuttotilastoja

Tilastokeskuksen blogissa on kirjoitus maahanmuutosta. Kirjoittaja haluaa rikkoa myytin, että Suomeen muuttaa pelkkiä afrikkalaisia.

Aivan ensimmäiseksi on todettava, että ilmeisesti tästä myytistä ei enää tarvitse huolehtia: kommentoijat tuntuvat olevan enemmän huolissaan Itä-Euroopasta ja Lähi-idästä. Ilmeisesti erilliseksi viivaksi piirretty Somalia tekee asian sen verran selväksi, että siitä ei kehdata ruikuttaa.

Paluumuuttajat

Myös Talouselämä uutisoi asiasta. Heti ensimmäiset kommentoivat nostivat esiin suomalaisten paluumuuttajien suuren määrän: lähes 40% maahanmuuttajista on suomalaisia, ja niinpä kommentoijat olettivat, että kyseessä saattaisivat olla Koiviston ajoista lähtien maahan vapaahkosti päässeet inkeriläiset paluumuuttajat.

Voin kuitenkin keventää kommentoijien huolta: Tilastokeskus puhuu Suomen kansalaisista, ja inkerinsuomalaiset eivät sitä olleet.

Twitterissä puolestaan kauhisteltiin tilastokikkailua, jossa kotiin palaavat suomalaiset lasketaan maahanmuuttajiin.


Ei huolta tässäkään kohtaa: somalialaisten määrää verrataan Suomeen muuttaneisiin ulkomaan kansalaisiin ja kuvaajat on piirretty absoluuttisilla muuttajamäärillä. Ylipäätään suomalaiset paluumuuttajat ovat vain parin lauseen kuriositeetti Tilastokeskuksen kirjoituksessa.

Piilomuuttajat

Tilastokeskuksen blogin kommenteissa Jouni Mäkeläinen toteaa, että karkea jaottelu piilottaa totuuden, sillä esimerkiksi EU:hun kuuluu monenlaista maata. Näin toki on, joten poraudutaan hiukan syvemmälle.

MaaMuuttajia 2012Asujia 2011
Viro5 98730 250
Ruotsi5796 228
Puola5133 121
Britannia3833 492
Saksa2904 302
Espanja2821 412
Romania2742 147
Bulgaria2601 370
Unkari2501 893
Italia1841 599

Eurooppalaisista siis saksalaisia asuu Suomessa kolmanneksi eniten, ja viime vuonnakin heitä tuli maahan enemmän kuin kauhisteltuja romanialaisia ja bulgaareja. Totuuden nimissä on kuitenkin todettava, että laskin muuttajalukuihin ainoastaan EU-kansalaiset; esimerkiksi Espanjan kautta tuli viime vuonna kolmisenkymmentä alunperin Amerikan mantereelta lähtöisin olevaa henkilöä.

Entäpä sitten Aasia? Sehän pitää sisällään Japanin ja Lähi-idän valtiot.

MaaMuuttajia 2012Asujia 2011
Thaimaa7276 125
Kiina7037 645
Iran5535 479
Intia5224 693
Irak50310 072
Vietnam3747 006
Nepal3731 435
Afganistan2903 840
Filippiinit2532 012
Pakistan2271 752
Syyria148580
Bangladesh1361 872
Japani1041 111

Listalla on tosiaan Lähi-idän maita, mutta lukujen valossa näyttää kuitenkin siltä, että tulijoita on enemmän Kaukoidästä.

Koska seuraavaksi ollaan huolissaan sukupuolijakaumasta, todettakoon, että pahiten se on pielessä Thaimaalla ja Nepalilla: Thaimaan tulijoista kolme neljäsosaa on naisia, Nepalista tulee saman verran miehiä. Parhaiten tasa-arvo toteutuu ilmeisesti Iranissa, sillä sieltä tulee miehiä ja naisia tasapäin.

Talouselämän uutisen kommenteissa tiedettiin kertoa, kuinka yksikään ei asu Kehä-I pohjoispuolella.

On kyllä totta, että esimerkiksi somalialaissyntyisistä pääosa asuu Uudenmaan alueella. Vaan tiedättekö mitä? Niin asuu virolaisistakin. Samoin vietnamilaisista, kiinalaisista ja – Herra paratkoon – briteistä. Jos oikein tarkkaan väestöjakaumaa mittailee, saattaa tarkkasilmäiselle paljastua, että paljasjalkaisten suomalaistenkin väestöjakauma painottuu kovasti etelään.

Tilanteeseen on ehkä perusteltua haluta muutosta, mutta ratkaisut ovat samoja kuin maan asuttuna pitämisessä ylipäätään: pohjoisessakin pitäisi ihmisillä olla mielekästä tekemistä ja jonkinlainen mahdollisuus kuulua yhteisöön. Jos se yhtään tuntemuksia helpottaa, viime vuonna maahan muuttaneistakin pääkaupunkiseudun ulkopuolelle asettui vähintään 12 000 ulkomaalaista.

Somalialaissyntyperäisiä on Suomessa vajaa 14 000, Irakin pakolaisia noin 10 000. Määrät voivat kuulostaa suurilta, kunnes ne asettaa jonkinlaiseen kontekstiin: entisen Neuvostoliiton alueelta peräisin olevia ihmisiä on Suomessa noin 100 000, ja kaikkiaan ulkomaalaisperäisiä asukkaita on yli 250 000. Kantaväestöä tummempi iho saattaa näkyä paremmin katukuvassa, mutta jospa jätettäisiin tuo tilastointi kuitenkin niille, joilla on siihen edellytykset.

Lähteet: Tilastokeskuksen väestörakenne- ja muuttotilastot.

2013-09-11

Löyhää ohjelman lukua

Kokoomusnuoret sitten menivät ja julkaisivat tavoiteohjelman (PDF).

Yleisradio ehti uutisoimaan asiasta ensimmäisenä, ja sen jälkeen muut tiedotusvälineet ovatkin seuranneet perässä. Niinpä olemme saaneet kuulla, kuinka Kokoomusnuoret vaativat euromaiden tukemisen lopettamista, tasaveroa, vähemmistövaltuutetun viran lopettamista ja kansanryhmää vastaan kiihotuksen poistamista rikoslaista.

Ja siihen se sitten on pitkälti jäänytkin. Tavoiteohjelma on kokonaiset yhdeksän sivua löyhästi tai olemattomasti perusteltuja ranskalaisia viivoja, luulisi siitä löytyvän ammattitaitoiselle toimittajalle jutun juurta. Myyvimpien otsikoiden poimiminen päältä tietenkin antaa hetken aikaa miettiä, miten asiaan suhtautuisi.

Kansan kiihotusta

Kokoomuksen poliitikot ovat kilpaa irtisanoutuneet nuorisojärjestönsä mielipiteistä. Samaan aikaan myös päätön kauhistelu jatkuu. Ehkä pahimpana rimanalituksena Helsingin Sanomat lähti kahden toimittajan voimin pohdiskelemaan kiihotuspykälän kumoamisen vaikutuksia.

Yleisradion haastattelussa Kokoomusnuorten puheenjohtaja Susanna Koski perusteli kansanryhmäpykälän poistamista. Harmi kyllä selitys on sekava: halutaan, että ihmistä kohdellaan lainsäätäjän silmin myöskin yksilönä. Jaa mitä? Ei ketään tuomita ryhmänä, ja ryhmään kohdistuvia pykäliä on rikoslain 11. luvussa pari muutakin: joukkotuhonta ja rikos ihmisyyttä vastaan.

Oikeasti Kokoomusnuoret eivät tietenkään tarkoita tätä, ja kun haastattelun kuuntelee ajatuksella, ei sitä tarkoita Koskikaan. Tavoiteohjelmassa asia on onnistuttu avaamaan parilla lauseella ymmärrettävästi; ehkä puheenjohtajan olisi kannattanut lukea ohjelma läpi ennen haastattelun antamista.

Kiihotus kansanryhmää vastaan on oikeastikin jossain määrin pulmallinen pykälä, jonka ongelmia avaa muun muassa nettipoliisi Marko Forssille omassa kirjoituksessaan. Samasta kirjoituksesta käy ilmi, että ongelmat eivät ehkä käytännössä kuitenkaan ole aivan niin suuria kuin sananvapauden sinivalkoiset soturit antavat ymmärtää.

Yksilönä parempaan huomiseen

Parin päivän pohdinnan jälkeen viimein Helsingin Sanomat listasi muutamia kummallisuuksia, ja Aamulehdessä ehdittiin jopa osoittelemaan eri vaatimusten keskinäisiä ristiriitaisuuksia. Myös itsekin kokoomuslainen Ossi Mäntylahti kritisoi ohjelman sisältöä.

Loppujen lopuksi Kokoomusnuorten ideologiana tuntuu olevan äärimmäinen yksilönvapaus, eikä sivuille juuri tarvitse katsoa. Ilmeisesti myös kirjoittajien ikä näkyy: on kaiketi täysin loogista, että ansiosidonnaista työttömyyspäivärahaa lyhennetään ja subjektiivinen päivähoito-oikeus poistetaan, mutta samaan aikaan opintotuesta halutaan poistaa tulorajat.

Kokoomusnuoret haluavat tehdä leikkauksia ja leikkaavat kovalla kädellä myös valtion tuloja. Tasaveroilla taas kuritetaan köyhimpiä. Epäselväksi jää, miten käy ihmisille, jotka näiden leikkausten ja verotusmuutosten jälkeen putoavat kelkasta. Vaan näiden nuorten maailmassa ongelmaa ei ole, sillä jokainen on oman onnensa seppä.

Yksilönvapauden humoristisena toteemina toimii ohjelman lopusta löytyvä vaatimus talvirengaspakon poistamisesta. Maassa, jossa talvi yllättää autoilijat poikkeuksetta tasan joka vuosi, Kokoomusnuoret haluavat tuoda kesärenkaat myös sydäntalveen.

2013-09-09

Mielenterveyttä etsimässä

Helsingin Sanomat julkaisi tänään artikkelin itsemurhan tehneestä Akista. Jutun kirjoittanut toimittaja höysti tarinaa verkossa kolumnilla, ja päälle päätteeksi saman lehden mielipidesivuilla penättiin vastuunkantajaa riippuvaiselle tyttärelle.

Espoon kaupunki vastasi kirjoituksiin HS:n kainalojutussa, mutta tarkempaa vastausta Akin surkeaan tapaukseen ei saada.

Ja hyvä niin. Ongelma Helsingin Sanomien jutussa, samoin kuin mielipidekirjoituksessa, on se, että ne ovat täysin omaisen näkökulmasta kirjoitettuja. Espoon kaupungin vastaus antaa osviittaa siitä, että kaikki ei ehkä kulje kuvatulla tavalla – palveluiden välillä on vaikea pompottaa, jos palvelut on yhdistetty.

Vaikka julkishallinto on näissä tarinoissa iso ja kasvoton, julkisuudessa se on aina altavastaaja; sosiaalitoimi tai lääkäri ei voi kommentoida yksittäisen asiakkaan asioita. Tämä ei muuten koske ainoastaan tiedotusvälineitä: jos potilas ei anna lupaa, ei sitä tietoa anneta edes omaisille.

Kuten Espoon Grigori Joffe toteaa, tahdonvastaisessa hoidossakaan ihmistä ei voi pitää, jos kriteerit ei täyty. Käytännössä viranomainen tietysti toimii aina väärin, sillä Suomessa itse asiassa käytetään pakkohoitoa enemmän kuin muissa Pohjoismaissa. Käytännöstä on tullut noottia EIT:ltä.

Julkaistussa mielipidekirjoituksessa on nippu kummallisia kohtia: bentsodiatsepiineja määrätään pikkulapselle, viimeisimmät reseptit ovat 2000 pillerille – ja tämä henkilölle, jolla on todettu päihdeongelma. Henkilölle on tehnyt diagnoosin yksityinen pätevä asiantuntija, mutta se jätetään mainitsematta, mikä tuo pätevyys tarkalleen ottaen on.

Edelleen kirjoituksessa kerrotaan, kuinka kuntoutuksen jälkeen tukea ei saa, sillä pitäisi tavata psykologi ja sosiaalihoitaja ennen kuin maksusitoumus jatkohoitoon myönnetään. Lienen jollain tapaa naiivi, kun ensimmäisenä mieleen nousee kysymys: miksei sitten tavata?

Kirjoituksessa kaivataan yhtä vastuuhenkilöä, jolle voi soittaa aivan milloin tahansa. Sellaisen henkilön nimi on äiti, ja siltä osin asia ilmeisesti on kunnossa. Hyvällä tuurilla apua voi löytyä vapaaehtoistoiminnasta, mutta varsinkaan julkisesta terveydenhoidosta tällaista ympärivuorokautista avustajaa tuskin löytyy. Tuskin sellaista on luvassakaan; terveydenhoitojärjestelmässä on aika paljon kipupisteitä ilman, että siihen vielä lisätään kallis ja työntekijöitä kuormittava tukihenkilötoiminta.

Toimittaja tuntuu olevan hyvin vaikuttunut, ja se epäilemättä kertoo hyvää hänen luonteestaan. Samalla kolumni kuitenkin kääntyy tunteisiin vetoavaksi itkuvirreksi, jossa keskiöön nousee yksi poika. Se voi olla jutun kannalta paikallaan, mutta sillä fokuksella ei järjestetä kansallista terveydenhoitoa. Kolumnin lopussa syyllistetään Espoon työntekijöitä kaksin käsin. Ilmeisesti toimittajalta on päässyt unohtumaan, että avuntarvitsijoita saattaa olla yksi tai kaksi muutakin.

Tarkoituksenani ei ole kritisoida potilaita tai omaisia. On selvää, että ongelmien kasautuessa niiden setvimisestä tulee entistä hankalampaa. Jos hoitoa pitää hakea useammalta luukulta, ristiriitoja tulee varmasti ja väliinputoamisiakin tapahtuu; tätähän Espoo on ainakin jutun perusteella yrittänyt korjata. Korjattavaa varmasti riittää.

Sen sijaan ihmettelen näin yksipuolista asian käsittelyä. Suomalaisessa mediassa ihmeteltiin viime syksynä ja talvena Johan Bäckmanin venäläiseen mediaan antamia lausuntoja venäläislasten huonoista oloista Suomessa. Viranomaisen ongelmat vastaamisen suhteen tunnustettiin ja Bäckmanin motiiveja ihmeteltiin. Ehkä samaa pohdintaa pitäisi harjoittaa kotimaassakin.

P.S. Korkeimman hallinto-oikeuden viestintäpäällikkö Teuvo Arolainen ehdotti viime syksynä, että julkisuuslakia pitäisi uudistaa ja salaamisen tarvetta uudelleen arvioida. Arolainen jatkoi keskustelua YLE:n Julkisessa sanassa ja ehdotti, että viranomaisella olisi oikeus vastata, jos asianosainen tuo muuten salassapidettävän asian julkisuuteen. Ei kuulosta aivan mahdottomalta.

2013-09-04

Veroja metrimitalla

Suomalaista autoilijaa suunnitellaan jatkossa kuritettavan satelliittipaikannuksen avulla. Liikenne- ja viestintäministeriön julkaisemassa tilannekatsauksessa (PDF) kaavaillaan auto- ja ajoneuvoveron korvaamista kilometrimaksulla.

Suunnitelman lähtökohdat ovat selvät: liikennekäyttäytymistä halutaan ohjata ja veropohja taata. Monien ehdottama polttoaineveron korottaminen ei oikein käy, sillä kehitys tekee siitä pikku hiljaa mahdottoman. Autojen polttoainekulutuksen pieneneminen laskee verotuloja, joten veroprosenttia pitäisi jatkuvasti nostaa, ja samalla päälle pitäisi kasata himmeleitä, joilla ammattiautoilijoille annettaisiin edes jonkinlainen toimeentulon mahdollisuus.

Valitettavasti nyt esitetyssä ideassakin on nopeasti ajatellen aika monta ongelmaa.

Yksityisyys

Satelliittipaikannus joka autossa antaa mahdollisuuden kerätä kilometritietoa verotusta varten. Samalla se antaa mahdollisuuden esimerkiksi automaattiseen nopeudenvalvontaan. Tarpeen vaatiessa järjestelmällä voidaan kytätä vaikka yksittäistä ajoneuvoa.

Voi toki väittää, että niin ei tapahdu. Vaan biometristen passien mukanaan tuomaa sormenjälkirekisteriä on ehdotettu avattavaksi poliisin tarpeisiin. Lapsipornon suodatukseen tarkoitettuja estolistoja puolestaan suunniteltiin taannoin ulkomaisia pelisivustoja suodattamaan.

Tarkoitus voi olla ainakin jollain mittarilla hyvä ja ajatus taustalla pätevä. Tosiasia kuitenkin on, että poliisin valtuuksia laajennellaan jatkuvasti. Kun tällainen keino kerran tuodaan jossain tarkoituksessa saataville, voi olla varma, että sitä pyritään hyödyntämään muuallakin.

Tietoturva

Jos järjestelmä tallentaa jokaisen Suomessa liikkuvan henkilöauton liikkeet, kyseessä on melkoinen paketti dataa. Vaikka valtateillä ajelu ei välttämättä ole arkaluonteista, ei tuota dataa toivoisi näkevän vapaassa jakelussa.

Hinta

Mitä seuranta maksaa? Hyvä kysymys, johon ministeriön työryhmällä ei toistaiseksi ole vastausta. Älykkään liikenteen yhteistyöfoorumi ITS Finland arvioi hinnaksi 150–200 miljoonaa euroa.

Samaisen ITS Finlandin mukaan kymmenen prosenttia tuotoista menisi järjestelmän ylläpitoon. Kun veron tuotoksi vuonna 2025 on arvioitu noin 2,2 miljardia euroa, kyse ei siis ole aivan ilmaisesta järjestelmästä.

Vaihtoehdot

Ehdotuksen tarkoitus on ohjata liikennekäyttäytymistä. Tämä voi tarkoittaa monta asiaa, mutta oletus on, että viime kädessä ajatuksena on hillitä ajosuoritteiden määrää.

Vaan jos ihmiset halutaan pois henkilöautoista, pitää tarjolla olla vaihtoehtoja. Tällä hetkellä niitä ei suurimpia kaupunkeja lukuunottamatta ole – eikä kaupunkienkaan liikennettä yleensä voi kehua, jos reitti ei kulje keskustan kautta. Haja-asutusalueella joukkoliikennettä ei yksinkertaisesti ole. Bussit pitäisi saada liikkumaan nykyistä notkeammin ja kimppakyyteihin pitäisi löytää kannusteita.

Kädenojennuksena maalaisille työryhmä ehdottaa kahden vyöhykkeen järjestelmää, jossa kaupunkikilometrille tulisi hintaa 6,8 senttiä, maaseudulla puolet vähemmän. Maaseudun määritelmä on kuitenkin kovin tiukka: matalammalla hinnalla pääsisi kaasuttelemaan lähinnä pohjoisen korvissa. Etelä-Suomen maaseutukunnissa oma auto on käytännössä pakollinen, mutta verotus menisi kalliimman mukaan.

Läpinäkymättömyys

On helppo sanoa, että maa jaetaan kahteen vyöhykkeeseen ja kerätään rahaa sen mukaan; epäselvää on, mitä se käytännössä tarkoittaa. Veron kantamisesta ei tietenkään ole vielä puhuttu mitään, mutta jotenkin ne rahat pitää kansalaisilta kerätä.

Vaikka kilometrimäärä on periaatteessa yksinkertainen laskutusperuste, kilometrejä kertyy helposti paljon ja niiden seuraaminen on hankalaa. Jos tieto kerätään jonnekin Tiedon konesalien syövereihin, veron suuruudesta tulee varmasti sanomista. Verotusperusteiden tarkastaminen ei liene herkkua, enkä ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että tarkkoja tietoja haluttaisiin luovuttaa edes asianosaiselle.

Jos kaksi vyöhykettä tuntuu liian yksinkertaiselta, niin eipä hätää! Vihreät ehdottavat Oras Tynkkysen suulla useampia vyöhykkeitä ja aikaperusteista vaihtelua kilometrimaksuihin. Lopputuloksena olisi vero, jonka suuruutta olisi mahdoton ennakoida.

Yhtenä vaihtoehtona on tietysti liittää seurantajärjestelmän lisäksi kojelautaan reaaliaikainen näyttö, joka kertoo voimassa olevan tariffin ja kertyneen veron. Ei se verotusta juuri sen selkeämmäksi muuttaisi, mutta luotaisiin ehkä kansalaiselle illuusio kontrollista – ja järjestelmälle taas hiukan lisää hintaa.

Luotettavuus

Jokaisella navigaattoria tai puhelimen paikannusta käyttäneellä lienee käsitys siitä, miten satelliittipaikannus toimii: perusvaatimus on suhteellisen esteetön näkymä taivaalle. Tunnelissa yhteys katkeaa varmasti, korkeiden rakennusten katveessa sijainti hyppelehtii miten sattuu. Jos tietoja halutaan kerätä muuten kuin kerran vuodessa katsastuksen yhteydessä, satelliittiyhteyden lisäksi pitää olla myös jonkinlainen tietoliikenneyhteys.

Vaan jos katve syntyy luonnostaan, sen voi synnyttää keinotekoisesti. Veron kiertäminen on toki laitonta, mutta jos se on helppoa ja suhteellisen huomaamatonta, sitä tehdään varmasti joka tapauksessa.

GPS:ssä muuten on myös sellainen ominaisuus, että sen tarkkuus heikkenee pohjoiseen mentäessä. Vaikutus ei välttämättä ole merkittävä, ja taivaalla toki kieppuu pari muutakin paikannusjärjestelmää (venäläinen GLONASS ja Euroopan Galileo). Olisi kuitenkin mukavaa, jos verotusjärjestelmässä ei olisi tällaisia reunahuomautuksia.

Ohjaava vaikutus

Ehdotuksen mukaan siis auto- ja ajoneuvovero poistettaisiin ja sen sijaan maksettaisiin kilometreistä. Koskapa prosentit vaihtuvat sentteihin, kalliin auton ostamalla saa siis verotusmuutoksesta enemmän etua kuin edullisen auton ostaja. Yhtenäinen käyttövero on tietyllä tapaa reilu, mutta sen voi helposti nähdä myös kädenojennuksena varakkaalle kansanosalle.

Nykyverotus on päästöpohjainen, ja vastaavaa hiilidioksidiporrastusta on pohdittu myös kilometriverolle. Ehdotuksen mukaan mallintaminen on vaikeaa, mutta siitä ollaan kuitenkin varmoja, että autojen päästöt edelleen laskevat. Ihan yhtä varmoja voitaneen olla siitä, että porrastus korjaa kilometrilaskutusta ennemmin ylös- kuin alaspäin.

Työryhmän tarkoitus on etsiä liikenteeseen oikeudenmukaisia ja älykkäitä ratkaisuja. Toistaiseksi nähdyn perusteella ainakaan ensimmäiseen tavoitteeseen ei osuttu, eikä jälkimmäisen suhteenkaan vaikuta lupaavalta.