2013-09-09

Mielenterveyttä etsimässä

Helsingin Sanomat julkaisi tänään artikkelin itsemurhan tehneestä Akista. Jutun kirjoittanut toimittaja höysti tarinaa verkossa kolumnilla, ja päälle päätteeksi saman lehden mielipidesivuilla penättiin vastuunkantajaa riippuvaiselle tyttärelle.

Espoon kaupunki vastasi kirjoituksiin HS:n kainalojutussa, mutta tarkempaa vastausta Akin surkeaan tapaukseen ei saada.

Ja hyvä niin. Ongelma Helsingin Sanomien jutussa, samoin kuin mielipidekirjoituksessa, on se, että ne ovat täysin omaisen näkökulmasta kirjoitettuja. Espoon kaupungin vastaus antaa osviittaa siitä, että kaikki ei ehkä kulje kuvatulla tavalla – palveluiden välillä on vaikea pompottaa, jos palvelut on yhdistetty.

Vaikka julkishallinto on näissä tarinoissa iso ja kasvoton, julkisuudessa se on aina altavastaaja; sosiaalitoimi tai lääkäri ei voi kommentoida yksittäisen asiakkaan asioita. Tämä ei muuten koske ainoastaan tiedotusvälineitä: jos potilas ei anna lupaa, ei sitä tietoa anneta edes omaisille.

Kuten Espoon Grigori Joffe toteaa, tahdonvastaisessa hoidossakaan ihmistä ei voi pitää, jos kriteerit ei täyty. Käytännössä viranomainen tietysti toimii aina väärin, sillä Suomessa itse asiassa käytetään pakkohoitoa enemmän kuin muissa Pohjoismaissa. Käytännöstä on tullut noottia EIT:ltä.

Julkaistussa mielipidekirjoituksessa on nippu kummallisia kohtia: bentsodiatsepiineja määrätään pikkulapselle, viimeisimmät reseptit ovat 2000 pillerille – ja tämä henkilölle, jolla on todettu päihdeongelma. Henkilölle on tehnyt diagnoosin yksityinen pätevä asiantuntija, mutta se jätetään mainitsematta, mikä tuo pätevyys tarkalleen ottaen on.

Edelleen kirjoituksessa kerrotaan, kuinka kuntoutuksen jälkeen tukea ei saa, sillä pitäisi tavata psykologi ja sosiaalihoitaja ennen kuin maksusitoumus jatkohoitoon myönnetään. Lienen jollain tapaa naiivi, kun ensimmäisenä mieleen nousee kysymys: miksei sitten tavata?

Kirjoituksessa kaivataan yhtä vastuuhenkilöä, jolle voi soittaa aivan milloin tahansa. Sellaisen henkilön nimi on äiti, ja siltä osin asia ilmeisesti on kunnossa. Hyvällä tuurilla apua voi löytyä vapaaehtoistoiminnasta, mutta varsinkaan julkisesta terveydenhoidosta tällaista ympärivuorokautista avustajaa tuskin löytyy. Tuskin sellaista on luvassakaan; terveydenhoitojärjestelmässä on aika paljon kipupisteitä ilman, että siihen vielä lisätään kallis ja työntekijöitä kuormittava tukihenkilötoiminta.

Toimittaja tuntuu olevan hyvin vaikuttunut, ja se epäilemättä kertoo hyvää hänen luonteestaan. Samalla kolumni kuitenkin kääntyy tunteisiin vetoavaksi itkuvirreksi, jossa keskiöön nousee yksi poika. Se voi olla jutun kannalta paikallaan, mutta sillä fokuksella ei järjestetä kansallista terveydenhoitoa. Kolumnin lopussa syyllistetään Espoon työntekijöitä kaksin käsin. Ilmeisesti toimittajalta on päässyt unohtumaan, että avuntarvitsijoita saattaa olla yksi tai kaksi muutakin.

Tarkoituksenani ei ole kritisoida potilaita tai omaisia. On selvää, että ongelmien kasautuessa niiden setvimisestä tulee entistä hankalampaa. Jos hoitoa pitää hakea useammalta luukulta, ristiriitoja tulee varmasti ja väliinputoamisiakin tapahtuu; tätähän Espoo on ainakin jutun perusteella yrittänyt korjata. Korjattavaa varmasti riittää.

Sen sijaan ihmettelen näin yksipuolista asian käsittelyä. Suomalaisessa mediassa ihmeteltiin viime syksynä ja talvena Johan Bäckmanin venäläiseen mediaan antamia lausuntoja venäläislasten huonoista oloista Suomessa. Viranomaisen ongelmat vastaamisen suhteen tunnustettiin ja Bäckmanin motiiveja ihmeteltiin. Ehkä samaa pohdintaa pitäisi harjoittaa kotimaassakin.

P.S. Korkeimman hallinto-oikeuden viestintäpäällikkö Teuvo Arolainen ehdotti viime syksynä, että julkisuuslakia pitäisi uudistaa ja salaamisen tarvetta uudelleen arvioida. Arolainen jatkoi keskustelua YLE:n Julkisessa sanassa ja ehdotti, että viranomaisella olisi oikeus vastata, jos asianosainen tuo muuten salassapidettävän asian julkisuuteen. Ei kuulosta aivan mahdottomalta.

Lähetä kommentti