2013-09-27

Epäonnistumisia: Marimekon viestintä, Ylen journalismi

Yleisradio julkaisi toissailtana uutisen, jossa Marimekkoa epäillään jälleen yhdestä plagiaatista.

Juttu oli lyhyt ja epämääräinen, samoin kuin Iltalehden vastaava: syytöksen perustana oli kuva nimettömän henkilön vuonna 2001 Barcelonasta ostetuksi väitetystä kassista. Marimekolta ei saatu kommenttia, ei myöskään suunnittelijalta, eikä ilmeisesti myöskään kassin valmistajalta. Tässä vaiheessa toimittajalla pitäisi hälytyskellojen soida.

Kun kohumylly lähti täysillä käyntiin, myös Ilta-Sanomat liittyi joukkoon, mutta hiukan erilaisella otteella:

Laukun omistaja tosin kertoi, että hän ei ole ihan varma siitä, oliko vuosi sittenkään 2001, kun hän osti laukun. Mahdollisesti näin oli, hän sanoi keskiviikkona IS:lle.

IS:n päätoimittaja Ulla Appelsin kertoi, että juttua oli tarjottu myös heille jo keskiviikkona.


Iltapäivälehtiä tavataan paheksua lööppihakuisuudesta ja löysästä journalismista, mutta Appelsinin näpäytys Ylen suuntaan on varsin paikallaan. Pelkästään satunnaisen henkilön muistikuviin perustuva plagiointisyytös on peijoonin hataralla pohjalla.

Kaikki uutisia seuranneet tietävät, miten sitten kävi. Marimekko julkaisi tiedotteen, jossa kerrottiin Maija Louekarin voittamasta kilpailusta vuonna 2003 ja julkaistiin kuvia alkuperäisistä kilpailutöistä. Yle kuitenkin luotti edelleen lähteeseensä.

Kohu ei kuitenkaan laantunut, sillä seuraavaksi tutkivan yleisön silmiin sattui pari vuotta vanha blogaus, jossa Mika Savela vertaa Hetkiä vuodelta 1966 olevaan valokuvakirjaan.

Kun kuvia katselee, on aika selvää, että Louekarin työ on tehty kirjan kuvan pohjalta – saattaa olla vaikka suoraan Photoshopilla väännetty. Viimein myös Marimekko myönsi asian. Tässä välissä muun muassa toimitusjohtaja Mika Ihamuotila ehti uhkua pyhää vihaa perättömistä syytteistä.

Tässä kohtaa on syytä pysähtyä.

On nimittäin niin, että ainakin toistaiseksi näyttää vahvasti siltä, että Yleisradion ja Iltalehden esittämät epäilyt tosiaankin ovat perättömiä. Toimittajan työ on ollut suoraan sanoen kelvotonta, eikä lähdekritiikistä ole ollut häivääkään.

Yleisradio ei ole edelleenkään ilmaissut olleensa asiassa väärässä. Päinvastoin, se ehti julkaista toisenkin uutisen samasta aiheesta.

Voidaan toki leikitellä ajatuksella, että espanjalainen suunnittelija oli lomalla Suomessa, osti täältä valokuvakirjan ja päätti suunnitella sen perusteella kauppakassin. Pari vuotta myöhemmin nuori suomalainen opiskelija näki kassin, ihastui kuosiin ja julkaisi sen omanaan. Aika paljon todennäköisempää kuitenkin on, että kassin omistaja ei vain muista vuosilukuja oikein.

Juttu ei lopu aivan tähän, sillä Marimekon viimeisimmän tiedotteen jälkeen Yle uutisoi asiasta:

Marimekko vahvistaa, että suunnittelija Maija Louekarin Hetkiä/Moments -nimisen kuosin inspiraationa on toiminut Markus Lepon 60-luvulla ottama valokuva.

Yhtiön mukaan esikuvana olevasta valokuvasta välittyvät suunnittelijan toteamalla tavalla kaupunkinäkymät Helsingistä. Louekari itse kertoi aiemmin saaneensa inspiraation kuosiinsa tarkkaillessaan kaupunkinäkymiä Helsingin keskustassa.

No ei. Ihmisen mieli kyllä mielellään kuvittelee suunnittelijan istumaan Espan puistoon piirtämään, mutta ei sitä alkuperäisessä Hetkiä-lehdistötiedotteessa sanota:

Oman Hetkiä/Moments-kuosini inspiraationa olivat kaupunkinäkymät Helsingistä. Piirsin Helsingin keskustasta kaupunkinäkymää, jossa katse kohdistuu Esplanadin puiston suunnalta Fabianinkadun ja Pohjoisesplanadin risteymään.

Inspiraationa voi toimia myös valokuva, ja niin tässä tapauksessa pääsi käymään. Miten olisi, Yleisradio, jos vaikka ryhdistäytyisitte hiukan?

Marimekon viestintä

Koko vuoden jatkuneiden plagiointikohujen Marimekon asema design-talona on asetettu kyseenalaiseksi. Sen sijaan päivänselväksi on käynyt, että viestintää siellä ei ainakaan osata.

Kristiina Isola on toistaiseksi ainut suorasta kopioinnista kiinni jäänyt suunnittelija. Yritys ei voi yhtä aikaa harrastaa nollatoleranssia kopioinnin suhteen ja jatkaa yhteistyötä Isolan kanssa.

Eilinen lehdistötiedote Hetkiä-kuosin kilpailuvoitosta on tarkkaan mietitty. Sen sanamuodot on valittu siten, että se on täysin todenmukainen mutta jättää siitä huolimatta olennaisen asian mainitsematta. Kun on tiedossa, että pohjana on vanha valokuva, tuntuu lehdistötiedotteen kylkeen kuvattu Espan näkymä irvokkaalta. Ihamuotilan esiintyminen Huomenta Suomen haastattelussa alkaa sekin haiskahtaa tekopyhältä.

Ei näin, Marimekko. Tässä tapauksessa ei suoranaisesti ole edes tehty mitään väärää, mutta jatkuva kieltäminen saa kaiken kuulostamaan epäilyttävältä. Miksi alkuperäistä kuvaa ei suosiolla liitetty eiliseen lehdistötiedotteeseen? Ihamuotila oli oikeassa hyökätessään Yleisradion uutisointia vastaan, mutta katsojia kohtaan olisi pitänyt esiintyä lakki kourassa viimeistään siinä vaiheessa, kun esiin nostettiin alkuperäinen valokuva. Sillä ei tämä nyt aivan mennyt niin kuin elokuvissa.

Ei mitään väärää?

Niin, se kuosi. Tosiasia on, että se on hyvin erilainen kuin alkuperäinen valokuva. Joku voisi sanoa sitä vaikka uudeksi teokseksi – ja jos oikeuteen mentäisiin, niin sanottaisiinkin.

Suomessa nimittäin valokuvan suoja ei ole erityisen vahva. Valokuva sinällään on aina suojattu: tekijänoikeuslaki sisältää varsinaisen tekijänoikeuden lisäksi myös lähioikeuksia, joihin kuuluu myös valokuvaajan oikeus määrätä kuvastaan. Tämä oikeus on nykyään voimassa 50 vuotta kuvan ottamisesta.

Näin ei kuitenkaan ollut aina. Esimerkiksi Wikipedian tiedostojen käyttösäännöt valokuvan osalta tietävät kertoa, että vuonna 1966 elettiin aikaa, jolloin valokuvan suoja oli voimassa vain 25 vuotta. Mikäli siis kyse ei ollut teoksesta, kuvan suoja-aika on mennyt jo hyvän aikaa ennen kuin Louekari teki oman teoksensa.

Hyvin suurella todennäköisyydellä Markus Lepon katunäkymää ei pidettäisi teoksena. Se on miellyttävää ajankuvaa, mutta siinä ei ole mitään erityislaatuista, mikä nostaisi sen teokseksi. Oikeuskäytännössä puolestaan on päädytty siihen, että valokuva ja siitä maalattu muotokuva eivät olleet yhden teoksen ilmentymiä, vaan maalaus oli itsenäinen teos. Sama tuomio tullisi myös valokuvasta tehdylle abstraktille viivapiirrokselle. Ja kappas, kauppaoikeuden professori Rainer Oesch on samaa mieltä.

Koko hässäkän jälkeen käteen jää siis yksi suunnittelija, joka tuntuu voittaneen kilpailun jälkikäteen arvioiden kevyehköillä eväillä. Yksi vaatefirma, jolla on hyvin suuria ongelmia viestinnässään ja paljolti sen seurauksena yhä suurempia ongelmia yleisessä uskottavuudessan. Yksi kappale julkisia viestintäyhtiöitä, joka näyttää pudottaneen pallon totaalisesti mutta jatkaa sujuvasti valitsemallaan linjalla. Sekä ennen kaikkea yksi arkkitehti, joka jo pari vuotta sitten näki sen, minkä julki tulemiseen vaadittiin kokonainen nippu leväperäistä uutisointia ja pari vuorokautta päätöntä sosiaalismediaalista vouhotusta.

Lähetä kommentti