2008-04-21

Valtakunnalliset maksukanavat

Menin tässä taannoin maksamaan tv-maksun. Ajattelin sen pienen miehen protestiksi yleistä typerehtimistä vastaan: siinä, missä satunnaiset sohvaperunat luopuivat helmikuun lopussa televisiosta, nyt minä vasta aloitankin.

Näppituntumalla arvioisin, että noin 96 prosenttia tv-maksunsa peruvista joko ei luovu tv:stä alkuunkaan tai palaavat telkun pariin sillä hetkellä, kun suosikkisarja uhkaa jäädä väliin. Tv-maksun maksamatta jättäminen on helppo tapa säästää parisataa euroa vuodessa ja muka-kapinoida järjestelmää vastaan.

Tällä hetkellä tuntuu, että Yle voi tehdä vain väärin. Kansan mielipiteen mukaan digitaalisuuteen mentiin liian nopeasti, ja HD-kuvaan taas mennään liian hitaasti. Vanhoista laitteista tulee romua ja uudet ovat sitä jo valmiiksi. Ja kansahan tietää.

Jos nyt muistellaan vähän menneitä, niin päätös digitalisoinnista tehtiin vuonna 1996. Suurin osa Suomea on päässyt katselemaan digiä halutessaan vuodesta 2001. Vaikka pakko on kamalaa ja valtion asettama pakko vielä kamalampaa, digitaalisuuteen siirtyminen oli tiedossa hyvinkin yhden televisiosukupolven ajan. Jos viime kesänä teki sulovilenit ja hankki halvalla puhtaasti analogisen television, siitä loistopäätöksestä saa kiittää ainoastaan itseään.

En pidä TV-maksua kovinkaan järkevänä rahoitustapana. Suhtautuminen esimerkiksi opiskelijoiden alennuksiin on idioottimaista, ja koko tarkastusruljanssin ylläpito turhaa varoja kuluttavaa pelleilyä. Luontevinta olisi kustantaa Ylen toiminta verovaroista; Ylen johtoporras on täynnä poliitikkoja ja maksun suuruudenkin määrittelee valtioneuvosto, joten puheet poliittisesta riippumattomuudesta voi unohtaa.

Tosiasia kuitenkin on, että Yleltä tulee laatuohjelmaa. Sille ei ehkä tarvitsisi viittä kanavaa — eikä ainakaan kahta samaa lähetystä lähettävää — mutta ohjelmistossa on kuitenkin asiallisia keskusteluohjelmia, vaihtelevia sarjoja ja elokuvia sekä laadukkaita dokumentteja. Jotain ihan muuta kuin 4D.