2012-12-20

Verkosta ja oikeuksista

Olen viime aikoina seurannut ristiriitaisin tuntein erinäisiä keskusteluja suomalaisessa sosiaalisessa mediassa. Chisugate sai ihmiset barrikadeille pienen tyttösen ja hänen kannettavansa puolesta. TTVK, tuo patoutuneen vihan pisutolppa, kehtasi käydä viattoman enkelin kimppuun.

Seuraavalla etapilla puolestaan Helsingin Sanomat siirtyi maksumuurin taakse. Niinpä verkkokansa riensi kilpaa virittämään maksumuurin ohittavia kikkoja, ja taisipa joku tehdä somebotinkin; HS:n journalistinen laatu on nykyään niin heikkoa, että sen lukeminen on suorastaan kansalaisoikeus.

Menneellä viikolla Instagram julkaisi uudet käyttöehtonsa ja sai samantien sosiaalisen median vihat päällensä. Hetkeä myöhemmin yhtiö tunnusti virheensä ja tekee kenties muutoksia.

Eilispäivänä eräs lääketieteen opiskelija sitten kirjoitti blogiinsa päivittäisestä elämästään, johon liittyi muun muassa ruumiita. Kirjoitus herätti keskustelua niin yleisössä kuin tiedekunnassakin, ja lopulta kirjoittaja päätyi poistamaan artikkelin. Sensuuria, pentele, sitä pitää vastustaa kaikin keinoin! Vihjaukset välimuisteista uhkasivat jäädä liian hienovaraisiksi, joten kirjoituksen kopio linkitettiin suoraan alkuperäiseen blogiin.

Kerrataanpa. Chisugaten synnytti isä, jolla olisi ollut puolen tusinaa tapaa ohjastaa tyttärensä laillisille apajille. Tilanne päätyi kuitenkin torrentteihin. TTVK:n toiminnassa on ehkä reilustikin kritisoitavaa, mutta itse teossa ei juuri ole puolustettavaa.

Helsingin Sanomat tarjoaa edelleen viisi ilmaista artikkelia viikossa, ja sosiaalisen median linkit ovat nekin vapaata riistaa. Jos lukeminen kuitenkin kilpistyy maksumuuriin, olisi ehkä syytä tunnustaa, että Hesarilla taitaa sittenkin olla aika paljon lukemisen arvoista sisältöä.

Instagramin katsotaan käyttävän asemaansa väärin, kun satojen miljoonien käyttäjien palvelu pyytää oikeutta käyttää ladattuja kuvia kolmannen osapuolen mainonnassa. Huoli on aiheellinen, mutta toisaalta yhtiö antoi käyttäjilleen takaoven: jaloillaan on helppo äänestää ja aikaakin on kuukausi.

Lääketieteen opiskelija puolestaan päätyi käyttämään omaa harkintavaltaansa ja poisti julkaisemansa kirjoituksen. Vaikka kerran nettiin päässyttä sisältöä voi olla vaikea poistaa, linkin julkaiseminen saman blogin kommenteissa on isku vasten kirjoittajan kasvoja.

Ihmiset piratoivat musiikkia ja ohittelevat maksumuureja samaan aikaan kun älähtävät Instagramista, vaikka taustalla ovat täsmälleen samat tekijänoikeudet. Yksittäisen blogaajan päätös sivuutettiin, kun haluttiin puolustaa yhteistä hyvää. Oikeuksien vastapainona pitäisi olla vastuuta, mutta verkossa seuraukset valuvat helposti jollekulle muulle.

2012-12-02

Garmin 3490LMT & Ecoroute HD

Garmin julkaisi alkuvuodesta nipun uusia navigaattoreita. Kuten aiempi huippumalli 3790, myös nämä 3490- ja 3590-mallit on varustettu kapasitiivisella kosketusnäytöllä.

Pitkään harkittuani päädyin hankkimaan vaatimattomiin reitinetsintätarpeisiini 3490LMT:n, pääasiallisesti mallinumeron perään lisättyjen kirjaimien takia. "Lifetime Maps and Traffic" lupaa, että laitteeseen tulee karttapäivityksiä ja Destian TMC-tiedot vähintäänkin maailman tappiin asti.

Toinen merkittävä tekijä Garminin valinnassa oli se, että yhtiö on viimein alkanut innovoida. Navigoinnin lisäksi Garmin tarjoaa myös kytkyjä auton omaan tietojärjestelmään Ecoroute HD -lisälaitteen kautta sekä Android-sovellusta verkkopalvelujen käyttämiseen.

3490LMT on sangen sukkela käyttää. Kuten nykynavigaattoreilla on tapana, käyttäjä voi aloittaa kirjoittamisen, ja laite yrittää arpoa tekstiin sopivia kohteita. Garmin tunnistaa kaupungit, kadut, kaupunginosat, aimo nipun liikkeiden nimiä ja erilaisia nähtävyyksiä. Lähistöllä olevat kohteet tulevat luonnollisesti vastaan päällimmäisinä.

Garminin parhaita puolia on ääniohjaus. Osoitteista Garmin saa selvän lähes täydellisesti, itse tallennetut paikatkin löytyvät pulmitta. Suurimmat ongelmat syntyvät liikkeiden nimistä ja kategoriavalinnoista: mitä enemmän navigaattoria käyttää, sitä selvemmäksi käy, kuinka puutteellinen yrityshaku kuitenkin on. Kohteiden luokittelu puolestaan on sen verran epämääräistä, että kategoriahaku ei aina osu kohdalleen.

Reititys on ripeää mutta suosii oletuksena ehkä turhankin paljon isoja teitä. Esimerkiksi Tampereella kuski ohjataan herkästi käyttämään Hervannan valtaväylää, Teiskontietä tai valtateitä, vaikka piirun verran pienempien katujen kautta matka olisi sekä lyhyempi että nopeampi. TomTomia vaivaavan hiekkatie-efektin kaltaisia reitityksiä ei ainakaan toistaiseksi ole tullut vastaan.

Niin loistavalta kuin 3490LMT käytössä tuntuukin, siinä on kiistatta myös ongelmansa. Suurimmat pulmat liittyvät navigoinnin kustomointiin.

Garminin kartat sisältävät suurten teiden nopeustiedot. Pääreiteiltä sivuun mentäessä käyttäjä voi itse syöttää tiellä voimassa olevan nopeusrajoituksen laitteeseen. Tietojen täydentäminen on kuitenkin täyttä ajanhukkaa; rajoitustiedot katoavat satunnaisesti laitteen käynnistyksessä, karttojen päivityksen yhteydessä, ja ihan muuten vain silloin, kun Garminista tuntuu siltä.

Käytön kannalta isompi ongelma on, että ajan kuluessa navigaattorin reititys alkaa hidastua. Pakasta vedetty 3490LMT hakee reitin kuin reitin parissa sekunnissa, reagoi reitiltä poikkeamiseen välittömällä uudelleenreitityksellä ja on muutenkin perin luotettava kumppani. Muutaman kuukauden käytön jälkeen oltiin kuitenkin tilanteessa, jossa 400 kilometrin matkalle reitin löytämiseen kului lähes tunti. Reitiltä poiketessa edessä oli toinen tunti uudelleenreititystä.

Omassa käytössä syyksi paljastui yksi Garminin myyntiargumenteista. TrafficTrends-toiminto kerää ajettaessa nopeustietoja, tilastoi hidastuksia ja muuttaa niiden perusteella reittiä jopa kellonajan perusteella. Paperilla loistavalta kuulostava ominaisuus on kuitenkin toteutettu ilmeisen kelvottomasti, sillä TrafficTrendsin käytöstä poistaminen palautti navigaattorin reitityksen aiempaan, salamannopeaan kuosiinsa.

Vastaava MyTrends puolestaan seuraa käyttäjän ajamia reittejä ja reitiltä poikkeamisia. Kellonajan ja viikonpäivän perusteella se sitten alkaa ehdotella toistuvia reittejä: esimerkiksi aamulla autoon istahtaessa tie vie todennäköisesti työpaikalle, ja niinpä Garmin ehdottaa sitä kohteeksi. Jos kuski sitkeästi käyttää jotain muuta kuin navin ehdottamaa reittiä, Garmin mukautuu tilanteeseen ja priorisoi käyttäjän reitin ensisijaiseksi.

Yksittäisen käyttäjän kohdalla mukauttaminen toimii kohtalaisesti. Vakiopaikat tulevat navigaattorillekin tutuiksi, ja reittejä muokataan käytön mukaan.

Muilta käyttäjiltä kerätyn datan vaikutusta sen sijaan on vaikea arvioida, ja ylipäätään älypuhelinlinkki jää pitkälti hyödyntämättä – verkosta tuntuu laitteeseen lipuvan lähinnä säätietoja. Maksullisia palveluja on kyllä saatavilla, mutta kun esimerkiksi bensanhintapalvelu on suunnattu koko Länsi-Euroopalle, ei luotto oikein riitä sen kattavuuteen Pohjolan perukoilla. Suomen tapaisessa syrjäisessä maassa Garmin tuskin menettäisi mitään, vaikka palvelut olisivat tarjolla ilmaiseksi.

Kun puhelinlinkitys kuitenkin on saatavilla, Garminin kannattaisi alkaa kehittää sitä. Mikä vielä parempaa, palveluun pitäisi avata sovelluskehitysrajapinta. Suomessakin on tarjolla jos jonkinlaista paikkatietoa, jonka integrointiin Garminilla tuskin on kiinnostusta, mutta josta voisi olla käyttäjille hyötyä. Innokkaiden käyttäjien kehittämät, reaaliaikaisesti päivittyvät karttatasot olisivat jotain, jolla Garmin voisi erottua edukseen ja kerätä hyvää karmaa älypuhelinnavigoinnin puristuksessa.

Navigaattorin jatkeena roikkuva Ecoroute HD kaipaisi myös jonkinlaista idearuisketta. OBD-porttiin liitettävä laite on periaatteessa näppärä kapine erilaisen suorituskykydatan keräämiseen. Käytännössä se kuitenkin jää hyödyttömäksi, sillä karttanäkymässä tuo data puristetaan yhdeksi taloudellisuutta kuvaavaksi pistelukemaksi. Epäselväksi jää, käyttääkö navigaattori Ecoroute HD:n tuottamaa dataa esimerkiksi reitin määrittelyyn. Nykyisellään Ecoroute HD on pitkälti hyödytön lelu, jonka silmiinpistävin ominaisuus on hämmentävän suuri koko.

Garminin kunniaksi on todettava, että navigaattorin ohjelmistoa kehitetään jatkuvasti. Esimerkiksi alkuvaiheessa kiusaa tehneet erilaiset bluetooth-ongelmat ovat päivitysten myötä käytännössä kadonneet. 3490LMT:n reitit ovat pääsääntöisesti selväpäisiä, reititys nopeaa ja äänikomennot helpottavat käyttöä ajaessa. Näyttö on kirkas ja kapasitiivisena se reagoi sormella osoitteluun sukkelasti. Pienistä bugeista huolimatta Garmin 3490LMT on vajaan vuoden kokemuksella oivallinen laite.

2012-11-29

Hei, me kilpailutetaan taas

Markkinaoikeus antoi marraskuun alussa päätöksen, jolla kumottiin HUS:n tekemä hankintapäätös suojatusta sähköpostijärjestelmästä. Valituksen tehnyt Deltagon Group Oy oli sitä mieltä, että Innofactor Software Oy:n tarjous ei täytä tarjouksen vaatimuksia.

Sellaistahan sattuu. Silmät hyppäävät rivillä, tarjouspyynnön sivut ovat liimautuneet yhteen, eikä väsyneenä ole aivan terävimmillään. Tapaus kuitenkin kertoo jotain itse prosessista.

Valituksen pääasiallinen peruste nimittäin on se, että alunperin voittanut tarjous on liian halpa. 70 kiloeuron hintalappu herätti epäilyksiä, kun kakkoseksi jääneen Deltagonin tarjous oli arvoltaan viisinkertainen. Kolmanneksi ehtineen tarjoajan mopo onkin sitten keulinut voittajaan nähden 20-kertaisella hinnalla.

Hinnan arviointi sinällään on oma kysymyksensä. Jännittävä on kuitenkin tieto, että alkuperäisessä hankintailmoituksessa hankinnan arvoksi on ilmoitettu 400 000–600 000 euroa. Toisin sanoen HUS:n tarjouspyynnössä annetaan jo haarukka, johon hintojen odotetaan osuvan.

Otetaanpa kuvitteellinen tilanne autokaupasta. Henkilö marssii paikalliselle Laakkoselle ja ilmoittaa, että haussa on ketterä diesel ja takataskussa polttelee sitä varten nostettu 140 000 euroa. Asiakkaan vaatimukset täyttää esimerkiksi hinnat alkaen -varusteltu VW Polo. Mitä luulette, päätyvätkö myyjä ja ostaja Polon ääreen?

Nerokasta on myös valituksen jatko: Deltagon perustaa valituksen hinnalle, sillä sen enempää tietoa ei ole tarjolla. Innofactorin alkuperäinen tarjous on merkitty pääosin salassa pidettäväksi.

Ollaan siis hankkimassa sairaanhoitopiirille sähköpostijärjestelmää, jonka toteutus on niin liiketoimintakriittinen, että yksityiskohdat on pakko pitää salassa. HUS kuitenkin olettaa järjestelmän täyttävän vaatimukset, sillä järjestelmän toimittaja on osannut ympyröidä tarjousvakuutuslomakkeesta asianmukaisen "Juujuu" -vaihtoehdon.

Pääkaupunkiseutulaisille tämäkin kierros näyttää tulevan kalliiksi, sillä markkinaoikeus päätyi samalle kannalle valittajan kanssa: voittaja ei täytä vaatimuksia. Salassapidon oikeuskin katsoo syystä tai toisesta tarpeelliseksi.

Alan pikku hiljaa ymmärtää, miksi kilpailutus tulee niin kalliiksi.

2012-10-17

Ryhmäkuria

Näin vaalien aikaan tavallinenkin kansalainen alkaa miettiä politiikkaa. Ei se ehkä suoranaisesti kiinnosta, mutta takaraivossa kaihertaa ikävästi puheet kansalaisvelvollisuudesta.

Jostain pitäisi siis kaivaa esiin sopiva ehdokas. Helpointa on tietenkin etsiä verkosta sopivan hauska naama ja heittää ääni sille. Ikävä kyllä kunnallisvaalitkaan eivät Suomessa ole henkilövaalit; jos puoluekantaa ei ole imetty äidinmaidossa, sillekin on syytä uhrata ajatus tai kaksi.

Tuttavani muistutti taannoin Facebookissa, että meikäläisissä vaaleissa käytössä oleva d'Hondtin menetelmä korostaa puolueen merkitystä: ääni menee ensisijaisesti puolueelle, ja henkilöäänillä ratkotaan vain, kuka puolueen sisällä pääsee tulevina vuosina valtuuston kokouksiin nuokkumaan.

Tämähän on toki tuttua jo yläkoulusta. Sen sijaan välillä pääsee unohtumaan, että valituksi tulleiden valtuutettujen mielipiteisiin vaikuttaa oman pään lisäksi myös puolueen kanta. Paikoitellen ryhmäkuri voi olla hyvinkin tiukkaa, eivätkä puolueen toisinajattelijat monesti pääse sooloilemaan.

Tuttavani muistutukseen kommentoitiin asiaa tuntevalta taholta, että ryhmäkuri on lähinnä vasemmistopuolueiden touhuja, ja oikeammalla saa olla individualisti, jos siltä tuntuu.

Koska en löytänyt asiasta tilastoja ja olen luonteeltani utelias, päätin suorittaa kaivauksia. Niinpä kävin läpi Tampereen kaupunginvaltuuston äänestykset vuoden 2010 alusta tähän päivään ja ynnäilin, kuinka usein eri puolueiden riveistä on kuulunut soraääniä.

PuolueEdustajiaErimielisiä äänestyksiä
Vas.830 (36%)
Vihr.1122 (26%)
Kok.1718 (21%)
KD316 (19%)
Ps411 (13%)
SDP165 (6%)
Kesk.44 (5%)
SKP10
RKP10
Sitoutumattomat2-

Löytyneen 84 äänestyksen perusteella siis Tampereen isoista puolueista SDP on tosiaan selvästi yksimielisin. Eripuraisin sakki tulee kuitenkin myös vasemmalta, sillä Vasemmistoliiton riveissä oli vähintään yksi eriävä mielipide yli kolmanneksessa äänestyksistä.

Tarkastelu on toki kovin suoraviivainen, sillä se ei ota millään lailla huomioon äänestyksen aihetta. Samoin huomiotta jäävät tilanteet, jossa esimerkiksi puolueen kantaa vastustava henkilö on päättänyt jättää äänestyksen väliin tai äänestänyt tyhjää. Voi myös olla, että puolueissa vain ollaan yleisesti ottaen hyvin samanmielisiä – siksi kai puolue usein valitaan. Onpahan kuitenkin mielenkiintoista statistiikkaa. Jos joku on tehnyt asiasta ihan oikeaa tutkimusta, olisin kiinnostunut kuulemaan.

Ps. Terkkuina Tampereelle, tulostetun paperin skannaaminen ja julkaisu PDF:nä sisältää pari turhaa vaihetta, joista voisi ehkä luopua jatkoa ajatellen.

Pps. Voin pukata koosteen noista äänestysjakaumista verkkoon, jos se jotakuta kiinnostaa.

2012-09-28

Kallista kerhotoimintaa

Eduskunnan urheilukerhon kavalluksen nousi tällä viikolla taas otsikoihin. Helposti hoitunut 136 000 euron puhallus sai syyllisensä jo lähes kaksi vuotta sitten, mutta jälkimainingeillä keinutaan edelleen.

Tuomitulta virkamieheltä ei rahoja ole juuri luvassa, ja perintäoikeus muilta vastuuhenkilöiltä uhkaa katketa 20.10. Perussuomalaiset vaativat perintäoikeuden pidentämistä, jotta asia päästäisiin käsittelemään nyt, kun siitä on enemmän tietoa. Urheilukerhon johtotehtävissä ja mahdollisina vastuullisina ovat toimineet muun muassa Jyrki Katainen, Jyri Häkämies ja Jukka Gustafsson - ainakin Gustafsson ja Arto Satonen ovat toimineet kerhon tilintarkastajina.

Eduskunnan enemmistön mukaan mitään syytä asian jatkokäsittelyyn ei kuitenkaan ole – linja on sovittu, eikä sitä ole syytä muuttaa. Kansanedustajien haastaminen oikeuteen maksaisi enemmän kuin vahinkosumma on, eikä tällaisista pienistä kupruista ole muutenkaan tavattu ainakaan ketään poliitikkoa syyttää.

Eduskunnalta tuntuu kokonaan jäävän huomiotta viesti, jonka päätös välittää: kansanedustajan ei tarvitse kantaa sen paremmin poliittista kuin taloudellistakaan vastuuta. Tilintarkastajien vastuu on toki rajattu, joten tuomiota ei ehkä tulisi oikeudessakaan. Sitä päätöstä ei kuitenkaan tehtäisi eduskuntatalon sisällä, niin kuin nyt on käymässä.

Eduskunnan urheilukerhon entinen puheenjohtaja Matti Saarinen kertoo perjantain (28.9.) Helsingin Sanomissa, että häneltä rahoja saa periä vain oikeuden kautta. Saarisen mukaan kerhossa tehtiin virhe siinä, että sama henkilö toimi kerhon rahastonhoitajana ja kirjanpitäjänä. Jutun mukaan Saarinen hyväksyi päätöksen ja syyttää nyt itseään siitä – mutta vastuuta päätöksestä hän ei kuitenkaan ota.

2012-09-10

Kilpailutuksen mittakaavaa

Viikonlopun aikana maailmalla on näkynyt jonkin verran kirjoituksia sosiaali- ja terveydenhoitoalan tulevasta it-hankinnasta.

Kirsti Louhelainen vertasi kirjoituksessaan hanketta avaruussukkulaan. Panu Liira puolestaan arvioi summan kattavan sata konsulttia 80 vuodeksi. Kirjoittajat ovat vertailleet hintaa muun muassa Viron kymmenen miljoonan euron järjestelmään.

Itse kun en luota konsultteihin, otan vertailukohdan viime viikon toisesta uutisesta: it-alan keskimääräinen palkka on 4501 euroa kuukaudessa. Terveydenalan järjestelmää koodaamaan tarvitaan vähän tavallista parempia heppuja, joten otetaan keskipalkaksi 5000 euroa, ja tuplataan se sivukulujen kattamiseksi. Tällä laskelmalla päästään hiukan Panua rapsakkaampaan viiteentoista tuhanteen miestyövuoteen.

Toiseksi verrokiksi kelpaa vaikkapa pääkaupunkiseudun kirjaimellinen rahareikä: metron automatisointi maksaa kymmenesosan potilastietojärjestelmästä, ja koko länsimetron hinnaksi on arvioitu noin 800 miljoonaa euroa.

Toki potilasjärjestelmäkokonaisuuteen kuuluu myös nippu laitteistoa järjestelmää pyörittämään, mutta niin kuuluu länsimetroonkin. Jos projektia kelaa hintalapusta takaisinpäin, käy aika nopeasti selväksi, että joko hinta-arviossa on rutkasti ilmaa tai kokonaisuus on täysin hallitsematon. Todennäköisesti molempia.

Jos nyt kuitenkin päädytään Sitran suunnitelman mukaiseen järjestelmään, ehdottaisin laatikon ulkopuolista ajattelua. Tiedon markkina-arvo oli viime vuoden lopussa 800 miljoonaa euroa; jos valtio ostaisi firman pois kuleksimasta, jäisi juokseviin kuluihin vielä miljardi euroa. Ehkä seuraavassa kilpailutuksessa ostajapuoleltakin löytyisi osaamista.

2012-06-29

Otsikko tiivistää olennaisen

Olen pariin otteeseen kirjoittanut journalismista, verkkojournalismista, kustantajista ja muusta lehtialaan liittyvästä. Median toilailua uusmediassa seuratessa juttu suorastaan kirjoittaa itsensä.

Perinteinen tapa rakentaa uutinen on kärjellään oleva kolmio. Se tarkoittaa, että asian ydin kerrotaan otsikossa, sitä täydennetään ingressissä, ja kirjoituksen edetessä kuvaa täydennetään yksityiskohdilla.

Kyse ei tietenkään ole ainoasta tavasta rakentaa sen paremmin uutista kuin muutakaan lehtijuttua. Sisältöä voi ryhmitellä monella tapaa, ja nykyisellä hypermedian aikakaudella jutun ei tarvitse edes edetä millään tavalla lineaarisesti. Itsekin noudatan blogissani enemmän timanttimallia, jossa johdantoa seuraa itse asia, ja kliimaksin jälkeen kirjoitus hiljalleen kuihtuu pois.

On rakenne sitten mikä hyvänsä, otsikon on tarkoitus olla otsikko. Vaikka siinä ei paljastettaisi loppuratkaisua, sen tulisi kuvastaa vetävästi itse artikkelia.

Verkko-otsikoinnissa säännöt ovat kuitenkin muuttuneet. Otsikko ei välttämättä kerro mitään itse uutisesta vaan toimii vain täkynä, jolla lukijaa houkutellaan klikkaamaan itsensä sivustolle. Kyse ei ole edes yli-innokaan otsikkonikkarin harhailuista, sillä seuraavat esimerkkiotsikot eivät ole millään mittapuulla iskeviä.

Moukarihäkissä hurja yllätys - katso video! (YLE 29.6.2012 12:10)
Jotta yllätys olisi hurja, moukarihäkissä pitäisi äristä vähintäänkin vihainen kodiakinkarhu. Videomateriaali saattaisi olla hyvinkin mielenkiintoista, mutta sen paikka ei ole otsikossa.
Tämä on hyvä uutinen ylipainoiselle miehelle, joka kärsii seksihalujen puutteesta (Ilta-Sanomat 29.6.2012 11:49)
Uutinen olisi hyvä, jos se otsikoitaisiin oikein. Nyt se on vain vastenmielistä kävijämäärien lypsämistä.
Juotko neljä kuppia kahvia päivässä? Tämä siitä seuraa (Ilta-Sanomat 29.6.2012 06:02)
Ylenpalttinen journalistisen terän tylsistyminen? Ei, vaan pienempi riski sairastua paksusuolensyöpään.
Nämä liikkeet käännyttävät sinut jo ovelta (Taloussanomat 29.6.2012 06:01)
Otsikon perusteella uutinen kertoo joko eksklusiivisista herrakerhoista tai spastisen tanssin vaikutuksesta portsariin.

En pistä uutisiin edes linkkejä, sillä en tahdo houkutella ihmisiä pahoille teille.

Pari viikkoa sitten puolestaan MTV3 julkaisi uutisen Microsoft Surface-täppäristä. Pääkuva on napattu Engadget-sivustolta, alkuperäisessä uutisessa oli toinen kuva The Vergestä, ja sisältö oli lähinnä lainauksia eri sivustoilta.

Aiemmin lehdet tutkivat taustoja, siivilöivät uutissuota ja nostivat esiin merkittävimmät aiheet, mutta verkon uutisvuoksessa tämä ei enää toteudu. Yhdysvaltalaisen Gawker Median omistaja Nick Denton suunnitteleekin jo toimittajien sulauttamista kommentoijiin. Jos perinteinenkin media riipii sisältönsä ympäri verkkoa ja otsikoi uutisensa huonommin kuin keskiverto twiittaaja, mikä on toimittajan lukijalle tuoma lisäarvo?

2012-06-11

Halla-aho ja korkein oikeus

Jussi Halla-aho tuomittiin viime perjantaina korkeimmassa oikeudessa sakkoihin uskonrauhan rikkomisesta ja kansanryhmää vastaan kiihottamisesta. Jo aikaisemmin runsain mitoin julkisuutta saanut ja närää herättänyt oikeusprosessi on nostatellut laineita satunnaisissa blogeissa, epäilemättä hyvästä syystä. Kirjoituksia ja kommentteja lukiessa on kuitenkin käynyt kiusallisen selväksi, että harva on vaivautunut lukemaan Korkeimman oikeuden päätöstä.

Oma näkemykseni on, että varsinkin tuo tuomio uskonrauhan rikkomisesta on sinällään hyvin perusteltu. Halla-aho ohjasi kritiikkinsä toisaalta islamia ja toisaalta oikeuslaitosta kohtaan, ja tavallaan osui molempiin. Se, että oikeuslaitos on kritiikin kohteena, ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tuomio olisi lainmukainen. Paljon on kohkattu Halla-ahon loogisesta päättelyketjusta mutta jätetty huomiotta, että uskonrauhan rikkominen ei edellytä valehtelua tai edes olkiukkoilua: riittää, että tekijä loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee (RL17 10 §) pyhiä asioita. Se taas taisi olla koko Halla-ahon alkuperäisen kirjoituksen ajatus, eivätkä tietoisen roisit sanavalinnat ainakaan helpottaneet tilannetta.

Kansanryhmää vastaan kiihottaminen on syytteenä ehkä hiukan heikompi; siitä kielii jo se, että sekä käräjäoikeus että hovioikeus hylkäsivät syytteen. Molemmat oikeusasteet tunnistivat kirjoituksen kritiikiksi – kyseessähän oli yhdenlainen faktoilla höystetty pastissi Kalevan pääkirjoituksesta. Käräjäoikeuden ajatus, että somalit päätyivät Halla-ahon kirjoitukseen sattumaan verrattavista syistä on kuitenkin lähinnä huonoa huumoria. Korkein oikeus päätyikin toiseen tulkintaan: vaikka teksti oli tarkoitettu kritiikiksi, tuo kritiikki samalla leimaa yhtä kansanryhmää ja on siten katsottava kiihotukseksi.

Korkeimman oikeuden teksti sinällään on suhteellisen selvää. Perustelut ovat olemassa, ja pykäliä lukemalla tulos ei varsinaisesti ollut yllätys. Kokonaan toinen asia sitten on, miten pykäliä päädyttiin ylipäätään soveltamaan, ja pitäisikö niitä olla laissa lainkaan.

Kaikenlaisessa loukkaamisessa päädytään herkästi subjektiivisiin määritelmiin, ja uskonrauhan rikkomisessa rajankäynti on monia muita pykäliä hankalampaa. Kunnianloukkauksen, siis henkilöön kohdistuvan rikoksen, tapauksessa pyritään määrittelemään jonkinlainen objektiivinen loukkaavuus, jonka mukaan tekoa arvioidaan. Yleensä ongelma ei ole tolkuttoman iso, sillä useimmilla ihmisillä on kuitenkin osapuilleen yhtäläinen käsitys sosiaalisista normeista ja sopivuuden rajoista.

Vaan miten määritellään Jumalan pilkka ja pyhien arvojen loukkaaminen? Riittääkö uskonrauhan rikkomiseen uskonnon kriittinen tarkastelu, jos kritiikki määritellään pyhien arvojen loukkaamiseksi? Kuinka laajasti pyhät arvot ylipäätäään käsitetään, ja kenen määritelmää noudatetaan? Jos henkilö on uskossaan vahva, pitäisikö hänen ylipäätään korvaansa lotkauttaa mahdollisille loukkauksille? Kirkossa mesoaminen on asia erikseen, mutta pykälän ensimmäinen momentti johtaa helposti teologiseen ajatusketjuun, joka jo sinällään asettaa eri uskontokunnat eriarvoiseen asemaan.

Vielä kummallisemmaksi Halla-ahon tapauksessa tilanteen tekee se, että kissaa ei suinkaan nostanut pöydälle kukaan islaminuskoinen, vaan valtionsyyttäjä Mika Illman. Pertti Jarla nostaa blogissaan esiin viestin, jonka syytteestä voi helposti tulkita: valtiovallan mielestä muslimit ovat sen verran räjähdysherkkiä, että loukkauksiin pitää suhtautua muita uskontokuntia herkemmin.

Ei asia tietenkään ole aivan näin suoraviivainen, mutta tällä hetkellä toiminta on kieltämättä melko linjatonta. Helena Eronen rinnastaa Halla-ahon kirjoitukset lestadiolaisiin; en tosin ole nähnyt kenenkään poliitikon kirjoittavan pedofiliasta lestadiolaisuuden uskonkappaleena. On osittain ymmärrettävää, että tuoreemmat tulokkaat ovat tavallaan erityissuojeluksen alla, sillä heihin myös helpoimmin kohdistuu syrjintää. Nyt vaan ei ollut kyse syrjinnästä vaan uskonnosta.

Mitä tulee kansanryhmän kiihottamiseen, Halla-ahon kirjoituksessa on osuva kärki. Harmi vain, että loppujen lopuksi kärki osoittaa aina samaan suuntaan: vaikka miestä on kehuttu analyyttisyydestä ja faktoissa pysyttelemisestä, hän käsittelee noita faktoja aika tarkkaan yhdestä, kapeasta näkökulmasta. Tosiasia on myös, että kansankiihottamispykälä on tarkoitettu suojaamaan vähemmistöjä; valtaapitävä kansanryhmä (kuten alkuperäisessä Kalevan kirjoituksessa) ei nauti aivan samaa suojaa.

Ja kyllä, myös sillä on merkitystä, kuka puhuu. Jos kukaan ei kiihotu, ei kansanryhmäkään tule vastustetuksi. Halla-aho poliitikkona, ja sitä ennen jonkun sortin nettikuuluisuutena, on himpun verran eri asemassa kuin satunnainen blogisti. Minä saan luultavasti syytää melkoista myrkkyä kaikille 14 keskimääräiselle lukijalleni, ennen kuin kukaan lähtee sorvaamaan syytettä.

Entä jatko? Toiveikkaat puhuvat Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta, mutta korkein oikeus perusti tuomionsa osittain EIT:n päätöksiin. Halla-aho ei aio erota hallintovaliokunnan puheenjohtajuudesta. Ei toki tarvitsekaan. Timo Soinista puolestaan ei ole suuremman kiven heittäjäksi. Tämä on poliittisesti sangen ymmärrettävää. Sen sijaan se, että molemmat puskevat päätöstä muun eduskunnan niskoille, on puhdasta mediapeliä. Valiokunnan puheenjohtajan valitsee paikan saanut puolue sisäisesti, mutta siirtämällä asia laajempaan käsittelyyn päästään näppärästi leikkimään marttyyria.

Riippumatta siitä, mitä mieltä tuomiosta itsestään on, sellainen kuitenkin napsahti. Sopii miettiä, kuinka hyvin uskonrauhan rikkomisesta ja kansanryhmää vastaan kiihottamisesta tuomittu henkilö sopii johtamaan valiokuntaa, jonka vastuulla ovat kirkollis- ja maahanmuuttoasiat.

2012-06-08

Sanoma hukassa

Helsingin Sanomien pitkäaikainen vastaava päätoimittaja Janne Virkkunen sai maanantaina valtion journalistipalkinnon. Virkkusen ohella kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki pääsi kättelemään myös kansakunnan mikkisuoja Hannu Karpoa, Soundissa kannuksensa kerännyttä Timo Kanervaa sekä entistä yleisradiolaista Liisa Tukkimäkeä.

Helsingin Sanomat luonnollisesti jututti Virkkusta hiukan pidemmältikin. Haastattelu jätti hiukan ristiriitaisen vaikutelman, sillä kiistämättä merkittävän journalistisen uran tehneeltä toimittajalta tuntuvat menneen syyt ja seuraukset sekaisin.

Virkkunen muistuttaa, että laatu maksaa aina. Niinpä myös paperilehti tulee säilymään: sen tuloilla kustannetaan laatujournalismi, kun digipuoli ei tuota.

Palkitulta lehtimieheltä on ilmeisesti päässyt unohtumaan, että julkaisutavasta riippumatta tulot riippuvat viime kädessä lukijoista. Tilaajat hoitavat oman osansa, mainostajat omansa, ja ensimmäisten vähetessä hiljalleen kaikkoavat myös jälkimmäiset. Mitä lehden tulevaisuudesta siis kertoo se, että kymmenessä vuodessa HS:n levikistä on sulanut 18 prosenttia (Levikkitietokanta)? Ylipäätään suomalaisten lehtien levikki on laskussa (pdf) ja lukijamäärät samoin (pdf).

Kansallisen mediatutkimuksen mukaan 96 prosenttia suomalaisista lukee viikon aikana jotain painettua sanoma- tai aikakauslehteä, mutta tietokoneella lehtiä seuraaviakin on väestöstä jo 60 prosenttia. Lisäksi Mediatutkimus itsessään on osa samaa, hiipuvaa maailmaa: printtimedian ylläpitämästä tutkimuksesta kerrotaan kyllä, että ulkopuolelle jää tuhansia pikkulehtiä, mutta jätetään mainitsematta, että se ei ilmeisesti mitenkään noteeraa lehtimaailman ulkopuolisia verkkopalveluja.

Virkkusen näkemys kuvaa hyvin sitä ongelmaa, jonka parissa kustannusala painii: paperilehti on toimivaksi koettu ansaintamalli, jota ei onnistuta siirtämään verkkoon. On selvää, että verkkokäyttäjien maksuhaluttomuus aiheuttaa harmaita hiuksia niille, jotka yrittävät tehdä verkkojulkaisemisesta liiketoimintaa. Kauppalehti siirsi muutama viikko sitten juttunsa heikon maksumuurin taakse; ennustan, että tempun merkittävimmäksi seuraukseksi jää sivuston kävijämäärien putoaminen.

Toistaiseksi paperi on tukijalka, johon Sanomankin on hyvä nojata, mutta kuolleet puut kaatuvat hiljalleen. Virkkusen mukaan verkkojournalismin tuloilla ei korvata paperilehden tuloja. Ei varmasti. Niin kauan, kun Sanomissakin erotetaan toisistaan verkkojournalismi ja se ihan oikea työ, ei ensimmäisestä kukaan ole valmis mitään maksamaankaan. Ei laatujournalismi paperia vaadi, siihen tarvitaan osaavia toimittajia ja vastuullista julkaisemista.

Haastattelu taitaa itse asiassa sisältää pienen piikin entisen työnantajan suuntaan. Miehen laatu maksaa -tokaisu nimittäin jatkuu: "Se pitää myös kustantajan muistaa." Olikohan entisen vt. päätoimittajan mielessä Sanoma Magazines Finlandin freelance-sopimus? Vai kenties Oma Kaupunki, jossa voi luovuttaa Sanomalle kaikki oikeudet vaivaisella multimediaviestin hinnalla? Virkkunen rummuttaa vahvan journalismin puolesta; jotta sellaista voi olla, pitää pelastaa Reijo.

2012-05-29

Edestakaisin automaattimetrolla

Elokuun alussa meikäläinen metro on puksuttanut eteläisen satamakaupunkimme kallioperässä 30 vuotta. Kahden vuoden kuluttua puolestaan tulee täyteen 40 vuotta siitä, kun alettiin suunnitella metron automatisointia.

Kyse on tosiaan pitkällisestä projektista, sillä keskustelu automatisoinnista lähti liikkeelle jo koevaiheessa vuonna 1974. Vähän sen jälkeen, vuonna 2006, Helsingin kaupunginhallitus teki periaatepäätöksen, että automaattimetro hankitaan; hintalapuksi arvioitiin sinällään kunnioitettavat 70 miljoonaa euroa. Tekijä löytyi jo vuonna 2008, kun HKL teki Siemensin kanssa sopimuksen nykyisen metron automatisoinnista.

Taivaalle alkoi kasautua pilviä elokuussa 2011, kun 115 miljoonan euron hankkeen ilmoitettiin myöhästyvän ja valmistuvan vasta 2014. Tammikuussa 2012 todellisuus heitti entistä paksumpia kapuloita rattaisiin: alkoi näyttää siltä, että koko 170 miljoonan euron automatisointihanke vesittyisi puoliautomaattiseksi, jos siksikään.

Lisää lunta tupaan tuli huhtikuussa, jolloin HKL alkoi suunnitella sopimuksen purkua. Tiukan neuvottelurupeaman jälkeen HKL:n johtokunta päätti kallella kypärin, että sopimus Siemensin kanssa puretaan.

... kunnes Helsingin kaupunginhallitus päätti perua HKL:n päätökset ja pakottaa sen takaisin samaan pöytään Siemensin kanssa. Ankaran väännön jälkeen Pekka Sauri (vihr.) neuvottelukuntineen sai ilmeisesti Siemensin suostuteltua siihen, että sopimustekniset riidat ratkotaan vasta metron valmistumisen jälkeen.

Haiskahtaa vahvasti siltä, että tässä kokkaillaan taas isomman luokan kilpailutuskatastrofia. Vihreiden Elina Moisio kommentoi Helsingin Sanomissa, että sopimuksen purkaminen olisi ollut huomattavasti jatkamista suurempi taloudellinen riski. Ihmetyttää, millä logiikalla tuohon lopputulokseen on päästy.

Myönnettäköön, allekirjoittaneella ei todellakaan ole tietoa Siemensin ja HKL:n välisistä sopimuksista. Julkisuudessa esiintyneiden tietojen mukaan Siemensiltä on kuitenkin tilattu vuonna 2008 metron automatisointi. Jos sitten kolme vuotta myöhemmin toimittaja alkaa vihjailla, että aikatauluteknisesti kintut kastuu, budjetti tuplaantuu alkuperäiseen nähden, ja itse asiassa koko touhu on teknisesti mahdotonta, niin oikea reaktio moiseen olisi käsittääkseni lähettää paluupostissa surunvalittelut ja tilinumero, johon merkittävääkin suuremman sopimussakon voi maksaa.

Vaan ei. Sen sijaan avataan Siemensille piikki ja annetaan sen toteuttaa projekti niin kuin se parhaaksi katsoo – ensi hätään tarjoamalla vähän lisäaikaa maaliskuuhun 2015. Maksan laskun myöhemmin, kuten lauluntekijä tapaa sanoa.

Helsingin kaupungilla ovat siis sopimuksentekotaidot sitä luokkaa, että maallikon silmään itsestäänselvässä tilanteessa sopimuksen purkua pidetään merkittävänä taloudellisena riskinä. Kuinkakohan mahtaa käydä siinä vaiheessa, kun metro sukkuloi automagialla ja Siemens osoittaa välimiesoikeudelle epäilemättä entisestään paisunutta laskua? Minun veikkaukseni on, että taitaa tulla kalliiksi.

2012-01-31

Hei, me kilpailutetaan

Viime viikolla uutisoitiin jälleen kilpailuttamisesta. Juhlakaluna oli tällä kertaa HSL, joka hankkii uuden lippujärjestelmän Tiedolta. Sama firmahan toteutti menestyksekkäästi muun muassa eduskunnan salijärjestelmän, pyörittää konesalia Ruotsissa, rakentelee AKE:n tietojärjestelmäuudistusta ja on osaltaan mukana myös VR:n jo legendaarisessa lippukaupassa.

Onneksi menneistä on opittu, joten tällä kertaa ongelmia ei tule. Epäselväksi jää, onko Tiedon itseluottamuksen takana se, että HSL:n tapauksessa se vastaa sovelluksista, vai se, että se ei vastaa infrastruktuurista.

Tiedon kanssa loppusuoralle pääsi Logica – joka muuten on myös mukana AKE-kehityksessä. Tiukan kilpailun jälkeen tuloksena oli kakkossija niukkaakin niukemmalla 44 miljoonan euron hintaerolla. Kolme muuta tarjoajaa putosivat pelistä jo aiemmin syistä, joita HSL ei halua kertoa.

VR:n lippukauppa oli hinnaltaan kokonaisedulliset 15 miljoonaa euroa. HSL teettää Tiedolla koko paketin paikkatietoa ja lipunmyyntilaitteita lukien, joten bussiliikenne pääsee nokittamaan junailua hiukan hintavammalla 90 miljoonan euron järjestelmällä. Mieleen jää kuitenkin kytemään kysymys: kullastako ne tulevat korttipäätteet kyhätään?

Samaan aikaan toisaalla HUS ostaa Logicalta 15,7 miljoonan euron edestä Uranus-potilastietojärjestelmän ylläpitoa. Tällä kertaa kilpailutusta ei tarvittu, sillä Logica omistaa järjestelmän oikeudet ja on siksi katsottu ainoaksi kelvolliseksi vaihtoehdoksi. Vaikka asiasta on uutisoitu laajasti, hiukan vähemmälle huomiolle on jäänyt, että näin ei ollut aina: HUS myi osuutensa Uranuksesta silloiselle WM-Datalle vuonna 2007.

Julkishallinnolla ja sitä muistuttavilla tahoilla tuntuu olevan käynnissä kilpailu, jossa nokitellaan jatkuvasti poskettomammilla it-hankkeilla. Epäonnistuneista projekteista saadaan lukea kerta toisensa jälkeen, mutta meno jatkuu vuodesta toiseen samana. Ilmeisesti asiat siis sujuvat juuri niin kuin pitääkin.

Ihmetyttää kuitenkin, miten HUS onnistui ajamaan itsensä tilanteeseen, jossa se on pakotettu ostamaan palveluja täsmälleen yhdeltä tarjoajalta? Miksi HSL katsoo tarpeelliseksi salata tarjousten hylkäämisen syyt? Sekä VR:n että HSL:n järjestelmien hankintaperusteeksi on mainittu järjestelmän vanheneminen, mutta jotain konkreettisempaa olisi kiva kuulla. Vanhaan hyvään aikaan VR kuitenkin vielä myi lippuja.

Näin ruohonjuuritasolta katsoen ainut hyväksyttävä syy maksaa it-järjestelmästä kymmeniä tai satoja miljoonia euroja on se, että sen nimi on "Skynet". Pullataikinan lailla paisuvat hankkeet takaavat, että kilpailutuksen loppumetreille pääsee vain se sama muutaman nimen lista, joka on tarjonnut lööppimateriaalia jo vuosia.

Ainakin osasyy alisuorittamiseen on mitä ilmeisimmin kilpailuttamisessa itsessään, niin prosessina kuin ideologiana. Vaikka yksityisten yhtiöiden epäonnistumisetkin nousevat välillä otsikoihin, harvan hankinnat menevät toistuvasti poskelleen; julkinen kilpailutus sen sijaan tuntuu tuottavan pettymyksiä tasaiseen tahtiin. Monivaiheinen järjestelmä lienee raskas niin tilaajalle kuin tuottajallekin, eikä kummallakaan osapuolella näytä olevan suurta vastuuta lopputuloksesta.

Olisikohan prosessia aika uudistaa?

2012-01-23

Lähikoulut kunniaan

Helsingin Sanomat kertoi lauantaina (21.1.), kuinka Helsingissä vanhemmat välttelevät lähikouluja: esimerkiksi Roihuvuoressa vain reilu kolmannes lapsista päätyy heille nimettyyn kouluun. Vanhemmilla on mahdollisuus valita lastensa koulu, ja mahdollisuutta myös käytetään.

Lapsipako korostaa koulujen välisiä eroja: kun oman asuinalueen koulusta huhutaan huonoa, vanhemmat pyrkivät sijoittamaan lapsensa hyviksi koettuihin kouluihin. Opetusministeri Jukka Gustafsson ja Helsingin sivistystoimesta vastaava apulaiskaupunginjohtaja Tuula Haatainen tunnistavat ongelman. Molemmat ovat kuitenkin sitä mieltä, että vanhempien mahdollisuutta valita ei pidä rajoittaa.

Herää vain kysymys, miksi ei? Suomi on saanut paljon positiivista julkisuutta PISA-testien kärkimaana, ja merkittävimpänä syynä on aika lailla yksimielisesti pidetty yhteiskunnan ylläpitämää, tasalaatuista peruskoulua. Opetuksen pitäisi siis oletusarvoisesti olla samaa kaikkialla, eikä erityistä syytä muun kuin lähikoulun valintaan ole.

Todellinen maailma on tietysti toinen, ja kouluissa on eroa niin kuntien välillä kuin niiden sisälläkin. Gustafssonin ja Haataisen ruusuinen ajatus vanhempien valistamisesta on kuitenkin kotoisin vielä tasalaatuista koululaitostakin kaukaisemmasta utopiasta. Jos vanhemmat nyt puskevat lapsiaan kaukaisempiin kouluihin huhujen perusteella, mitä opetusministeri voi sanoa saadakseen mielen muuttumaan?

Yksittäisten lasten siirtelyn sijaan pitäisi kiinnittää huomiota ongelmakouluihin niin, että niidenkin maine ja opintosuoritukset saataisiin samalle tasolle muiden kanssa. Muutama viikko sitten samainen HS kertoi kuopiolaisesta yrittäjästä, joka lahjoitti paikalliselle koululle 10 000 euroa turvaluokan perustamiseen. Ehkäpä Helsingissäkin resursseja kannattaisi suunnata koulumatkailun sijaan lähikoulun työympäristön parantamiseen.