Oikaisuja tekijänoikeusaloitteesta

Markus Nordenstreng kirjoittaa tänään Teoston blogissa tekijänoikeusaloitteesta ja Marimekosta. Tekijänoikeusaloite tosin on luettu ilmeisen huonosti, ja Marimekkokin jää lähinnä täkyksi keräämään klikkaajia.

Koskapa Nordenstreng kritisoi aloitetta monessakin kohtaa, ajattelin joutessani käydä läpi muutamia väitteitä.

[...] Aloite sallisi käytännössä p2p-piraattiverkkojen vapaan käyttämisen Suomessa, kun laillisen lähteen vaatimus poistettaisiin laista. Musiikin ohella elokuvista, televisio-ohjelmista, e-kirjoista, valokuvista ja tietokoneohjelmista tulisi suomalaispiraateille laillista riistaa.

Kansalaisaloite on siinä oikeassa, että laillisen lähteen vaatimus aiheuttaa tavalliselle kuluttajalle päänvaivaa ja ongelmia tulisi ratkoa. Nousee kuitenkin kysymys, kuka investoisi Suomessa enää laillisiin maksullisiin palveluihin, jos sisältöä voisi napata mielin määrin laillisesti piraattikanavia pitkin? Ja olisiko tällainen politiikka itse asiassa omiaan synnyttämään Suomeen kaupallisen piraattibisneksen, josta sisällön tuottajat eivät hyötyisi lanttiakaan?

Laillisen lähteen vaatimus tuli lakiin siis vuoden 2006 alusta Lex Karpelan myötä. Oliko p2p-verkkojen käyttäminen vapaata sitä ennen? Tietokoneohjelmista ei tulisi laillista riistaa sen enempää kuin nykyäänkään, sillä tietokoneohjelmien kopioiminen yksityiseen käyttöön on kiellettyä, eikä aloite ole tuota muuttamassa.

Aikaa on ollut lähes seitsemän vuotta, mutta tänä aikana Suomeen ei ole syntynyt esimerkiksi ensimmäistäkään järkevää e-kirjakauppaa. Tänä vuonna sähköisen kirjan markkinaosuus on puolen prosentin luokkaa. Eivät nuo tiukka tekijänoikeus ja kopiosuojaukset varsinaisesti ole kustantajia kehitykseen kannustaneet.

Ville Oksanen esittää, että tekijöiden menetykset kompensoitaisiin hyvitysmaksuilla. Vielä pari vuotta sitten Oksanen ja EFFI vastustivat hyvitysmaksujärjestelmää ja sen päivittämistä ajanutta kulttuuriministeriä jopa banderollein Helsingin katukuvassa. Takinkäännös on melkoinen. Lisäksi kiinnostaa, miten korvaustaso saataisiin sellaiseksi, että jaettavaa tekijöille ylipäätään riittäisi. Poliittista tahtoa hyvitysmaksukysymyksen ratkomiseen ei ole näyttänyt riittävän, vaikka asia kirjattiin hallitusohjelmaan.

Muun muassa tekijänoikeusjärjestöjen Hyvitysmaksu-sivusto julistaa järjestelmän toimivan hyvin ja tehokkaasti, joten avoimeksi jää, mitä kysymystä pitäisi ratkoa.

Tekijänoikeusjärjestöjen ja tekijöiden kannalta ongelma tietenkin on, että hyvitysmaksun kertymä liukuu alaspäin – vuosituhannen alun reilun kymmenen miljoonan euron kertymästä on pudottu alle seitsemään miljoonaan. Vaan onko kyseessä ongelma? Hyvitysmaksulla ei ole mitään tiettyä, ylhäältä annettua tasoa, joka sen pitäisi vuodesta toiseen saavuttaa, eikä sitä pitäisi tekijänoikeusjärjestöissäkään pitää maksuautomaattina.

Pienenä filosofisena ongelmana voi pitää myös sitä, että hyvitysmaksu on tarkoitettu korvaukseksi tekijöille lain sallimasta yksityisestä kopioinnista. Jos laillisia lähteitä – esimerkiksi Spotifyn kaltaisia suoratoistopalveluita – ei voi kopioida, millä perusteella sitä kerätään? Laittomasta lähteestä kopioinnin korvauksethan hoidetaan lain mukaan oikeussalin kautta.

[TVkaista ja sen etu sekä asiakassuhde Oksasen Turre Legaliin]

Riippumatta siitä, mitä mieltä tekijänoikeuslaista tai sen nykyisistä verkkotallennussäädöksistä ollaan, lienee ihan paikallaan kysyä, onko moraalisesti oikein ajaa oman asiakkaan ja yhtiökumppanin asiaa kansalaisaloitteen nimissä.

Tästä olen vaihteeksi samaa mieltä – kun yksi aloitteen aktiivisista puuhamiehistä on lakifirmassa, joka on oikeudessa aloitteen aihepiiriin liittyvässä asiassa, se olisi syytä tuoda selvästi esille. Toisaalta tältäkin osin aloite on ennen kaikkea kuluttajan asialla. Käyttäjälle ei ole oleellista merkitystä, onko digiboksi verkkopalvelu vai paikallinen loota, mutta jostain syystä toinen niistä on tällä hetkellä laiton.

Sinällään ei ole aivan ennen kuulumatonta, että lakialoitteessa ajetaan oman eturyhmän asiaa. Kuumana vinkkinä Nordenstrengille voin vihjata, että energiatodistuslain muuttamista koskevan aloitteen puuhamiehet näyttävät toimivan Omakotitaloliitossa.

TVkaista ei toki ole ainut nettitallennuksen tarjoaja; ainakin viime vuonna TTVK harkitsi oikeusjutun nostamista myös Elisaa ja Soneraa vastaan. Apuun tulevat onneksi HBO, Netflix ja Viaplay. Tässä kohtaa on ehkä hyvä miettiä, edistääkö palveluntarjoajien oikeuteen vieminen todella suomalaisen viihdeteollisuuden tai tekijän asiaa.

Kansalaisaloitteen allekirjoittaneet kulttuurintekijät ovat esittäneet julkisesti tyytymättömyyttään tekijänoikeusjärjestöihin. Järjestöillä on ilman muuta syytä kriittiseen itsetutkiskeluun, mutta useissa tapauksissa tyytymättömyys näyttäisi liittyvän silkkaan tietämättömyyteen. Rivien välistä käy selväksi, että kansalaisaloitteessa pyritään puuttumaan lain kautta juuri tekijöiden siteisiin tekijänoikeusjärjestöihinsä.

Aloitteen voi ilman muuta nähdä järjestöjen valtaa nakertavana. Siitä voi sitten olla monta mieltä, mikä sen vaikutus on itse tekijälle: samalla ehdotus kuitenkin rakentaa myös työsopimuslain kaltaista minimitasoa tekijänoikeussopimuksen ehdoille. Kärjistetysti voi tulkita myös, että ehdotuksella palautetaan päätösvaltaa tekijälle, ja järjestöt ohjataan keskittymään sopimuslisensointiin.

Aloite esittää karrikoidusti, että mitä tahansa teosta voitaisiin muuntaa ja parodioida lupia kyselemättä ja tekijänoikeuskorvauksia maksamatta, vaikka lopputulos päätyisi kaupalliseen levitykseen. Näin kansalaisaloitteessa puututaan tekijöiden moraalisiin oikeuksiin ja liipataan myös hyvin läheltä viime aikaisia Marimekko-tapauksia.

Todella karrikoidusti. Viime aikaisissa Marimekko-tapauksissa ei muuten yksikään edes likimain vakavasti otettava taho väittänyt, että tekijänoikeuksia olisi rikottu.

Kansalaisaloitteen välikopioihin liittyvä pykälä taas mahdollistaisi käytännössä levyjen ja elokuvien raakamateriaalien tai kirjojen editoimattomien käsikirjoituksien kaupallisen käytön ilman että tekijä tai oikeudenomistaja olisivat oikeutettuja kostumaan bisneksestä penniäkään.

No ei. Teknisillä välikopioilla ei ole mitään tekemistä raakamateriaalin tai editoimattomien käsikirjoitusten kanssa. Kyse on siitä, mitä nimikin antaa ymmärtää: prosessin osana syntyvistä välttämättömistä, tilapäisistä kopioista. Näitä syntyy jatkuvalla syötöllä vaikkapa tietokoneen muistissa, internetin välityspalvelimissa ja niin edelleen. Nykyisellään moiset on tekijänoikeuslaissa sallittu ainoastaan käytön ja välittämisen yhteydessä, aloitteessa teknisten välikopioiden täsmennettäisiin olevan sallittuja myös uutta teosta tehtäessä.

Teosten opetuskäytön laajentamistavoitteet ymmärrän sen sijaan hyvin. Voisiko ratkaisu olla siinä, että Opetusministeriö ostaisi tulevaisuudessa oppilaitoksille entistä laajempia opetusoikeuksia ja että vastaavasti tekijänoikeusjärjestöt tulisivat vastaan lisenssien hinnoissa? Ongelmallisempaa olisi, jos suomalaiset sisällöntuottajat pakotettaisiin lain voimalla luovuttamaan tuotantonsa ilmaiseksi oppilaitoksien käyttöön, kuten aloitteessa esitetään. Jos yksityisesti tuotettu sisältö yhtäkkiä pakkolunastettaisiin kunnille ja valtiolle, niin silloin otettaisiin nähdäkseni melkoinen harppaus kohti neuvostoliittolaista suunnitelmataloutta.

Onko sen sijaan parempi, että yksityisesti tuotettu sisältö pakkolunastetaan yksityiselle järjestölle, joka sitten myy sitä eteenpäin kunnille ja valtiolle? Sillä niinhän Kopiosto Digiluvallaan tekee tälläkin hetkellä.

Suomen tulevaisuuden päättäjillä on huomattavan vankka edustus allekirjoittajien keskuudessa. Toivottavasti asianosaiset oppivat Järkeä tekijänoikeuslakiin -keisin kautta lukemaan aloitteet entistä huolellisemmin läpi ennen kuin sinetöivät ne allekirjoituksillaan.

Kannattaa tosiaan lukea paperi ennen kuin tällää nimensä alle. Vaan mistä Nordenstrengille on tullut sellainen käsitys, että poliittisten nuorisojärjestöjen edustajat eivät olisi niin tehneet? Iron Sky -ohjaaja Timo Vuorensola näyttää vielä heinäkuussakin kannattaneen aloitetta, joten ilmeisesti kysymys ei ole vain hetken mielijohteesta.

Halla-aho ja korkein oikeus

Jussi Halla-aho tuomittiin viime perjantaina korkeimmassa oikeudessa sakkoihin uskonrauhan rikkomisesta ja kansanryhmää vastaan kiihottamisesta. Jo aikaisemmin runsain mitoin julkisuutta saanut ja närää herättänyt oikeusprosessi on nostatellut laineita satunnaisissa blogeissa, epäilemättä hyvästä syystä. Kirjoituksia ja kommentteja lukiessa on kuitenkin käynyt kiusallisen selväksi, että harva on vaivautunut lukemaan Korkeimman oikeuden päätöstä.

Oma näkemykseni on, että varsinkin tuo tuomio uskonrauhan rikkomisesta on sinällään hyvin perusteltu. Halla-aho ohjasi kritiikkinsä toisaalta islamia ja toisaalta oikeuslaitosta kohtaan, ja tavallaan osui molempiin. Se, että oikeuslaitos on kritiikin kohteena, ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tuomio olisi lainmukainen. Paljon on kohkattu Halla-ahon loogisesta päättelyketjusta mutta jätetty huomiotta, että uskonrauhan rikkominen ei edellytä valehtelua tai edes olkiukkoilua: riittää, että tekijä loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee (RL17 10 §) pyhiä asioita. Se taas taisi olla koko Halla-ahon alkuperäisen kirjoituksen ajatus, eivätkä tietoisen roisit sanavalinnat ainakaan helpottaneet tilannetta.

Kansanryhmää vastaan kiihottaminen on syytteenä ehkä hiukan heikompi; siitä kielii jo se, että sekä käräjäoikeus että hovioikeus hylkäsivät syytteen. Molemmat oikeusasteet tunnistivat kirjoituksen kritiikiksi – kyseessähän oli yhdenlainen faktoilla höystetty pastissi Kalevan pääkirjoituksesta. Käräjäoikeuden ajatus, että somalit päätyivät Halla-ahon kirjoitukseen sattumaan verrattavista syistä on kuitenkin lähinnä huonoa huumoria. Korkein oikeus päätyikin toiseen tulkintaan: vaikka teksti oli tarkoitettu kritiikiksi, tuo kritiikki samalla leimaa yhtä kansanryhmää ja on siten katsottava kiihotukseksi.

Korkeimman oikeuden teksti sinällään on suhteellisen selvää. Perustelut ovat olemassa, ja pykäliä lukemalla tulos ei varsinaisesti ollut yllätys. Kokonaan toinen asia sitten on, miten pykäliä päädyttiin ylipäätään soveltamaan, ja pitäisikö niitä olla laissa lainkaan.

Kaikenlaisessa loukkaamisessa päädytään herkästi subjektiivisiin määritelmiin, ja uskonrauhan rikkomisessa rajankäynti on monia muita pykäliä hankalampaa. Kunnianloukkauksen, siis henkilöön kohdistuvan rikoksen, tapauksessa pyritään määrittelemään jonkinlainen objektiivinen loukkaavuus, jonka mukaan tekoa arvioidaan. Yleensä ongelma ei ole tolkuttoman iso, sillä useimmilla ihmisillä on kuitenkin osapuilleen yhtäläinen käsitys sosiaalisista normeista ja sopivuuden rajoista.

Vaan miten määritellään Jumalan pilkka ja pyhien arvojen loukkaaminen? Riittääkö uskonrauhan rikkomiseen uskonnon kriittinen tarkastelu, jos kritiikki määritellään pyhien arvojen loukkaamiseksi? Kuinka laajasti pyhät arvot ylipäätäään käsitetään, ja kenen määritelmää noudatetaan? Jos henkilö on uskossaan vahva, pitäisikö hänen ylipäätään korvaansa lotkauttaa mahdollisille loukkauksille? Kirkossa mesoaminen on asia erikseen, mutta pykälän ensimmäinen momentti johtaa helposti teologiseen ajatusketjuun, joka jo sinällään asettaa eri uskontokunnat eriarvoiseen asemaan.

Vielä kummallisemmaksi Halla-ahon tapauksessa tilanteen tekee se, että kissaa ei suinkaan nostanut pöydälle kukaan islaminuskoinen, vaan valtionsyyttäjä Mika Illman. Pertti Jarla nostaa blogissaan esiin viestin, jonka syytteestä voi helposti tulkita: valtiovallan mielestä muslimit ovat sen verran räjähdysherkkiä, että loukkauksiin pitää suhtautua muita uskontokuntia herkemmin.

Ei asia tietenkään ole aivan näin suoraviivainen, mutta tällä hetkellä toiminta on kieltämättä melko linjatonta. Helena Eronen rinnastaa Halla-ahon kirjoitukset lestadiolaisiin; en tosin ole nähnyt kenenkään poliitikon kirjoittavan pedofiliasta lestadiolaisuuden uskonkappaleena. On osittain ymmärrettävää, että tuoreemmat tulokkaat ovat tavallaan erityissuojeluksen alla, sillä heihin myös helpoimmin kohdistuu syrjintää. Nyt vaan ei ollut kyse syrjinnästä vaan uskonnosta.

Mitä tulee kansanryhmän kiihottamiseen, Halla-ahon kirjoituksessa on osuva kärki. Harmi vain, että loppujen lopuksi kärki osoittaa aina samaan suuntaan: vaikka miestä on kehuttu analyyttisyydestä ja faktoissa pysyttelemisestä, hän käsittelee noita faktoja aika tarkkaan yhdestä, kapeasta näkökulmasta. Tosiasia on myös, että kansankiihottamispykälä on tarkoitettu suojaamaan vähemmistöjä; valtaapitävä kansanryhmä (kuten alkuperäisessä Kalevan kirjoituksessa) ei nauti aivan samaa suojaa.

Ja kyllä, myös sillä on merkitystä, kuka puhuu. Jos kukaan ei kiihotu, ei kansanryhmäkään tule vastustetuksi. Halla-aho poliitikkona, ja sitä ennen jonkun sortin nettikuuluisuutena, on himpun verran eri asemassa kuin satunnainen blogisti. Minä saan luultavasti syytää melkoista myrkkyä kaikille 14 keskimääräiselle lukijalleni, ennen kuin kukaan lähtee sorvaamaan syytettä.

Entä jatko? Toiveikkaat puhuvat Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta, mutta korkein oikeus perusti tuomionsa osittain EIT:n päätöksiin. Halla-aho ei aio erota hallintovaliokunnan puheenjohtajuudesta. Ei toki tarvitsekaan. Timo Soinista puolestaan ei ole suuremman kiven heittäjäksi. Tämä on poliittisesti sangen ymmärrettävää. Sen sijaan se, että molemmat puskevat päätöstä muun eduskunnan niskoille, on puhdasta mediapeliä. Valiokunnan puheenjohtajan valitsee paikan saanut puolue sisäisesti, mutta siirtämällä asia laajempaan käsittelyyn päästään näppärästi leikkimään marttyyria.

Riippumatta siitä, mitä mieltä tuomiosta itsestään on, sellainen kuitenkin napsahti. Sopii miettiä, kuinka hyvin uskonrauhan rikkomisesta ja kansanryhmää vastaan kiihottamisesta tuomittu henkilö sopii johtamaan valiokuntaa, jonka vastuulla ovat kirkollis- ja maahanmuuttoasiat.