2011-12-18

Ylenpalttista

Yleisradion rahoituksen tulevaisuudesta päästiin viimein jonkinlaiseen yksimielisyyteen. Kuten arvata saattaa, poru on noussut niin tv-katsojien kuin mediankin joukoissa.

Aamulehti onnittelee tehdystä päätöksestä, mutta vertaa Yleisradion rahoitusta dopingiin – valtion varoilla pyöritetään merkittävää mediatoimijaa, jonka ei tarvitse juuri huolehtia tuotannon kannattavuudesta. Helsingin Sanomien Mikael Pentikäinen jatkaa samalla valittelulinjalla pohtiessaan, mikä Ylen roolin pitäisi olla. Paikoitellen kritiikki on osuvaa, mutta osittain sillä tunnutaan peittelevän myös omia epäonnistumisia.

Esimerkiksi Aamulehti harmittelee, kuinka Yleisradio päästi kansallisesti merkittäviä urheilutapahtumia lipsumaan maksukanavien puolelle. Hetkinen, eikö palvelua pitänytkään siirtää kaupallisille toimijoille? Ei pitäisi tulla yllätyksenä, että tulosvastuulliset yhtiöt tarttuvat mieluiten selkeisiin vetonauloihin ja pyrkivät sen jälkeen saamaan palvelusta maksun. Se kai on koko harjoituksen idea.

Pentikäinen puolestaan mallailee Yleä katsellessaan, mitä ohjelmia voisi tuottaa myös yksityinen yritys. Itse kehottaisin Pentikäisen saman tien katsomaan vaikkapa Sanoma-konsernin lähettämiä 4D- ja Jim D -dokumentteja ja miettimään, kuinka moni niistä voisi tulla Yleisradion kanavilta. Laadukkaita ohjelmia voisi esittää jo nyt.

Myös Ylen internet-palvelut saavat sapiskaa: nettitarjonta on liian laajaa, kun samaan aikaan perinteiset mediatalot yrittävät keksiä keinoja saada verkosta edes jotain tuloja. Dilemma on toki valitettava, mutta eikö Ylen kaltaisen yleishyödyllisen palvelun pidäkin julkaista tuotantonsa mahdollisimman monen saataville?

Ajatusleikkinä sopii muuten pohtia, millainen olisi kaupallisten radioiden Areena. Musiikkiahan netissä ei soiteta, ja juonnettua tai toimitettua ohjelmaa kaupallisilla aalloilla ei juuri kuulu, radioteatterista puhumattakaan.

Mediayhtiöt toivovat Ylen pysyvän poissa jaloista ja näyttävän sen, mikä muilta yli jää – ja muina aikoina virityskuvaa. Viime kädessä Yleisradion mahdollisuus toimia ilman välittömiä tulostavoitteita on kuitenkin etu paitsi Ylelle itselleen, myös koko kansalliselle kulttuurille. Kuinka monella kaupallisella toimijalla olisi todellisuudessa halua palvella pienen maan ja kielen pienimpiä kohderyhmiä? Mainoskanavien nykytarjonta vetoaa paljolti pienimpään yhteiseen nimittäjään, jolloin ohjelmistoon päätyvät vain varmat nakit ja niiden seuralaisina pakkomyydyt B-luokan tuotokset. Oma tuotanto keskittyy kansainvälisiin kilpailuformaatteihin. Miksi Ylen alasajo muuttaisi tilannetta?

Ylen rahoitusmalli korvamerkittyine veroineen on vähintäänkin eriskummallinen, ja veropäätökseen kirjattu nostoautomaatti herättää aivan aiheellisesti närää. Toiminnan laajuuttakin voisi huoletta pohtia uudestaan. Ylen karsiminen siinä luulossa, että kaupalliset yhtiöt tarjoaisivat vastaavaa palvelua edes maksusta, on kuitenkin utopiaa.

HS:n Pentikäinen päättää kirjoituksensa herättelemällä epäilyksiä Ylen puolueettomuudesta ja rummuttaa moniarvoisen median puolesta. Huoli on toki aiheellinen, mutta on hyvä muistaa, että sen esittää Suomen suurimman sanomalehden päätoimittaja, jonka työnantaja julkaisee joitakin kymmeniä lehtiä, kahdeksaa tv-kanavaa ja useampaa radiokanavaa. Yhden kilpailijan, vaikka sitten eduskunnasta riippuvaisen, torsoksi karsiminen ei moniarvoisuutta ainakaan lisää.

2011-11-20

Tehdään edes jotakin

Imagessa julkaistiin viime vuoden lopulla artikkeli psykologian professori Irving Kirschin tutkimuksista, joiden mukaan masennuslääkkeet ovat karkeasti ottaen yhtä suurta plasebo-teollisuutta. Innostuin aiheesta siinä määrin, että pistin Kirschin kirjan The Emperor's New Drugs tilaukseen ja lukulistalle. Nyt alkaa olla loppuyhteenvedon aika.

Kirsch aloittaa kirjan kertomalla, kuinka hän alunperin lähti tutkimaan plasebo-vaikutusta. Ajatuksena oli tehdä metatutkimus, jossa plaseboa verrataan hoitoa saamattomiin masennuspotilaisiin. Tutkimus tuli tehtyä, mutta samalla huomio kiinnittyi masennuslääkkeiden lääkevaikutukseen: masennuslääketutkimuksissa plasebon ja lääkkeen välinen ero paljastui olemattomaksi. Vielä hätkähdyttävämpää oli se, että annetulla lääkkeellä ei ollut merkitystä. Nykyaikaiset masennuslääkkeet olivat teholtaan identtisiä paitsi 1960-luvun masennuslääkkeiden, myös esimerkiksi rauhoittavien lääkkeiden ja synteettisen kilpirauhashormonin kanssa.

Kirschin johtopäätös useista tutkimuksista on, että masennuslääkkeet ovat itse asiassa aktiivisia plaseboja: pieni ero sokeripillereihin johtuu siitä, että lääkkeiden sivuvaikutukset vahvistavat plaseboefektiä. Tämän tueksi Kirsch kertoo muun muassa havainnoista, joiden mukaan potilas tunsi olonsa sitä paremmaksi, mitä pahemmat sivuvaikutukset lääkkeestä aiheutui.

Jatkoa seuraa. Kirja kertoo, kuinka ajatus masennuksesta aivojen kemiallisena epätasapainona sai alkunsa, ja käy sitten läpi julkaisuja, jotka ovat ristiriidassa tämän näkemyksen kanssa – mukaan lukien toinen niistä julkaisuista, joihin teoria alunperin perustui. Kirsch käy myös läpi saamaansa kritiikkiä ja esittää vakuuttavan joukon tutkimuksia, joilla kritiikki ammutaan alas.

Voi tietysti sanoa, että psykologina Kirschillä on oma lehmä ojassa, ja hänen mukaansa tehokkain apu masennukseen onkin terapia. Ongelma kuitenkin on, että terapia on kallista ja vaikeammin toteutettavissa, kuten psykiatrian professori Erkki Isometsäkin Imagen jutussa toteaa:


Missä reaalitilanteessa Suomessa ollaan, meillä ei ole sellaista psykoterapian saatavuutta, missä se olisi laajalti masennuksen hoidolle vaihtoehto. Vaikka lääkkeiden vaikutus on vähäinen, se on parempi kuin ei mitään.

Itse asiassa jo kirjan alkumetreillä todetaankin, että mikä tahansa hoito on parempaa kuin toimettomuus. Kun terapiatilanne on mikä on, Kirsch esittää lääkkeille myös muita vaihtoehtoja, kuten luontaislääkitystä, liikuntaa ja itsehoito-oppaita. Myös näille suosituksille on tarjolla lähdeviitteitä.

Kirsch kiistämättä ajaa omaa näkemystään, mutta hän on kasannut mielipiteilleen sangen tukevan pohjan. Mielenkiintoisimpia osuuksia kirjassa on, kun Kirsch kertoo viranomaisten ja lääketutkijoiden reaktioista tuloksiin: ne ovat sangen laimeita, sillä masennuslääkkeiden heikko teho on ilmeisen tunnettu tosiasia.

Ongelmana on, että yksittäisen lääkärin ja potilaan kannalta lääkkeet tavallaan toimivat. Jos potilas tuntee olonsa paremmaksi, tavoite on saavutettu, vaikka syynä olisikin plasebovaikutus. Kirjan perusteella tämän voi kuitenkin rinnastaa homeopatiaan. Erona on vain, että pillereitä tehtailevat lääkeyhtiöt ja sivuvaikutukset ovat hyvinkin todellisia.

Kansakunta voi siis yhä huonommin, ja lääkkeeksi siihen tarjotaan... niin, lääkkeitä. Yleisesti hyväksytyt vaihtoehdot ovat vähissä, käytettävissä olevat resurssit samoin. Vaan niin mukavaa kuin tablettien napsiminen onkin, ehkä olisi aika keksiä jotain muuta.

2011-11-15

Uutisvirran vietävänä

Niin kuin monesti tavataan sanoa, internet on mullistanut tiedonvälityksen. Sanomalehtien sijaan uutisia luetaan netistä ja yhä enenevässä määrin älypuhelimilla. Samalla uutisten julkaiseminen on muuttunut kilpajuoksuksi, jossa määrä korvaa laadun; yksittäisenkin sivuston uutisten seuraaminen vaatii rankkaa suodastusta.
Olen jo pitkään etsinyt toimivaa ratkaisua uutislukijaksi; ohjelmistoa tai palvelua, joka kaivaisi verkosta olennaisen. Olennaisen määritteleminen ei kuitenkaan ole aivan yksinkertaista. Verkko on täynnä erilaisia suosittelukoneita kaikenlaiselle sisällölle, mutta niiden perusongelma on, että ne yleensä selvittävät käyttäjän mieltymyksiä ja tarjoavat lisää samaa. Irtiottoja ei juuri tarjota.
Uutisten kohdalla tämä lähestymistapa toimii huonosti, sillä saman sisällön toistaminen useaan kertaan ei varsinaisesti toteuta uutisen perusluonnetta. Aihepiiritason tunnistaminenkin on ongelmallista, sillä Kreikan kriisi käy nopeasti kuivaksi, vaikka ensimmäinen uutinen kiinnostava olisikin.
Erityisesti mobiilialustoille on tarjolla kuitenkin useita ohjelmia, joiden avulla uutisten ja blogien seuraamisesta saattaa tulla hiukan siedettävämpää. Tässäpä pari vaihtoehtoa.

Google Reader
Google Reader lienee maailman käytetyin RSS-lukija. Sen hyvä puoli on, että se toimii kaikkialla – web-käyttöliittymä on toimiva ja ainakin Android-sovellus perin oivallinen. Reader muistaa käyttäjän lukemat ja lukemattomat uutiset, ja tämän takia se sopii hyvin esimerkiksi aktiivisessa seurannassa olevien blogien lukemiseen. Tiheään päivittyvien uutissivustojen seurannassa lukemattomien artikkelien määrä paisuu äkkiä mahdottomaksi.
Feedly
Feedly on käytännössä vaihtoehtoinen käyttöliittymä Google Readeriin. Erityisesti Android-sovellus on suorastaan kaunis ja monin tavoin mukava käyttää. Verkkopalvelu lyö sekin Readerin ulkoasun puolesta laudalta, mutta käytettävyydessä Feedlyn lähestymistapa jää kakkoseksi.
my6sense
My6sense poikkeaa edellisistä siinä, että se pyrkii analysoimaan käyttäjän lukutottumuksia ja etsii aktiivisesti uutta luettavaa. Pesämunan voi hakea Google Readerista tai valitsemalla sovelluksen asetuksista nipun kiinnostavia aihepiirejä. Käytännössä sovellus toimii erittäinkin hyvin; ainoa valittamisen aihe on, että aihepiirivalikoima jää herkästi turhan kapeaksi.
Pulse News
Pulse tarjoaa mobiilikäyttäjille sujuvan käyttöliittymän erilaisiin uutissyötteisiin. Sovellus näyttää hyvältä, toimii ripeästi ja kytkeytyy haluttaessa esimerkiksi Read It Lateriin ja Instapaperiin. Seurattavia aihepiirejä riittää ja sovelluksen seuraamien sivustojen kirjo vaikuttaa laajalta.
Taptu
Jos Pulse tuntuu turhan karkilta, Taptu on käyttöliittymältään jonkinlainen itäblokilta tuoksahtava kopio. Toiminnot ovat pitkälti identtiset, mutta tuntuma on joka käänteessä aavistuksen karumpi. Mainoslauseet puhuvat sosiaalisuudesta ja tiskijukkailusta, mutta näiden ilmentyminen varsinaisessa sovelluksessa jää vähän hämäräksi.
ChannelCaster
ChannelCaster jatkaa samaa ideaa kuin Pulse ja Taptu mutta korostaa käyttäjien roolia. Jokainen käyttäjä voi rakentaa erilaisten sivustojen syötteistä oman kanavansa ja julkaista sen muiden seurattavaksi. Ruohonjuuritason toimittaminen on ajatuksena hyvä. Sääli, että se on kääritty sekä ulkonäöltään että käytettävyydeltään perin kankeaan kuosiin.
News360
News360 kaivaa mainosten mukaan minua kiinnostavia asioita esimerkiksi Facebook-, Twitter- ja Google Reader -tililtäni ja keräilee sitten uutisia ympäri maailmaa. Käytännössä uutisvuo tuntuu kuitenkin virtaavan pitkälti USA:sta ja tyrehtyy välillä kokonaan. Readerista palvelu tunnisti pari-kolme sivustoa ja aihepiirijaottelu ei tunnu pitävän paikkaansa lainkaan.
Genieo
Genieo on joukon ainoa tietokoneella käytettäväksi tarkoitettu ohjelmisto. Sovellus kyttää käyttäjää taustalla ja poimii sisältövinkkejä esimerkiksi Google-hakujen perusteella. Softa toimii muuten oivallisesti, mutta my6sensen tapaan se urautuu herkästi – Genieo saattaa tarjota tunnistamastaan aiheesta kymmeniä lähes identtisiä uutisia eri lähteistä. Ohjelma kerää myös turhan innokkaasti RSS-syötteitä seurattavakseen esimerkiksi erilaisilta foorumeilta. Suurin puute Genieossa kuitenkin on, että se on tietokonekohtainen; ohjelma asennetaan jokaiselle koneelle erikseen, eikä synkronointimahdollisuutta ole.

Käytännössä yksikään listan sovelluksista ei yksinään tunnu riittävältä, joten toistaiseksi pyörin vähintään kolmen sovelluksen loukussa. Google Reader on se alustariippumaton pohja, jolla on hyvä seurata lukulaariin kertyviä blogeja. My6sense puolestaan käynnistyy siinä vaiheessa, kun bussipysäkillä on neljä minuuttia luppoaikaa uutisten lukemiseen. Työpöydän kulmalla puolestaan otsikoita vilkuttelee Genieo. Salaa toivon, että jossain vaiheessa nämä kaikki yhdistyvät ja pääsen viimein käyttämään yhtä, oikeasti toimivaa ratkaisua.

2011-10-08

Mikä virastolle nimeksi

Ilta-Sanomat listasi menneellä viikolla Suomen omituisimpia lasten nimiä. Joukkoon mahtuu niin tuotemerkkejä kuin mausteitakin, eikä kaikilla vanhemmilla todellakaan tunnu olevan kaikki inkkarit kanootissa.

Myös suomalaisessa virastomaailmassa kaikki haluavat vaihtaa nimensä identtisellä tavalla persoonallisiksi. Leikkilatinasta napattujen nimien airuena saattoi toimia järjen, oikeinkirjoitussääntöjen ja kielikorvan vastaisesti nimetty Merita Pankki (entinen Kansallis-Osake-Pankki ja Unitas), mutta ennen kaikkea tällä päättömän nimeämisen saralla ovat kunnostautuneet valtiota lähellä olevat tahot.

Viimeisin kummastuksen aihe on viime aikoina hajauttamispolitiikan pelinappulaksi joutunut Fimea. Pienenä vinkkinä vastaisuuden varalle: jos nimeen joudutaan yhdistämään selitys, ja lehdet lisäävät uuden nimen perään toistuvasti päätteen "(entinen Lääkelaitos)", nimen muutos ei ollut kovinkaan onnistunut.

Vastaavia esimerkkejä löytyy 1990-luvulta alkaen lukuisia. Kun suomalainen aseteollisuus koottiin viime vuosituhannen lopulla yhteen yhtiöön, Patrian tieltä kuopattiin muun muassa nimet Vihtavuori, Lapuan patruunatehdas ja Sisu Defence. Destia syntyi, kun Tieliikelaitos päätti ryhtyä kryptiseksi. Inspecta (entinen Teknillinen tarkastuskeskus) on nykyään kansainvälisestikin menestynyt sertifikaattimaakari, Acuta puolestaan Pirkanmaan sairaanhoitopiirin ensiaputiski. Helsingin virastoista yhdistetty Palmia palvelee vaihtelevalla menestyksellä. Viestintäalalla toimiva Ficora sentään on nähnyt valon ja esittelee itsensä nykyään asiaankuuluvasti Viestintävirastoksi.

Leonia oli entinen Postipankki ja nykyinen Sampo; erinäiset yhtiöjärjestelyt siirsivät nimihirviön armeliaasti historiaan. Nykyään Sampo-konsernin suurin omistaja on muuten Solidium, Suomen valtion sijoitusyhtiö – perisuomalainen ja kuvaava nimi sekin.

Oppilaitosten listalta löytyvät muun muassa nimet Metropolia (entinen Stadia ja EVTEK), Helia, Novia, Lappia ja Savonia. Arcada on Uudenmaan ruotsalainen ammattikorkeakoulu, jonka pääkoulutusalana ovat ilmeisesti kolikkopelit. Laurea puolestaan oli ennen Espoon-Vantaan ammattikorkeakoulu, nykyään Lohjan alueen urea. Onnea vain ylpeille vanhemmille.

VR:n toiminnasta voidaan olla monta mieltä, mutta ainakin sen nimessä kalskahtaa edelleen ylpeästi Valtion Rautatiet. Lippu-uudistusfiaskon jälkimainingeissa kasvojen pesu lienee kuitenkin paikallaan, joten voi hyvin olla, että jo ensi talvena Suomen raiteilla puksuttaa Ferria.

2011-06-30

Kevyesti liikkeellä suvessa

Näin kesän tullen olen jälleen päässyt kiertelemään kunnailla erilaisilla kulkuvälineillä. Niinpä ajattelin jakaa havaintojani kanssakulkijoille hellämielisten ohjeiden muodossa.

Pyöräilijän paikka
Jalkakäytävä on tarkoitettu jalankulkijoille, pyörätie pyöräilijöille, yhdistetty väylä molemmille. Jokaiselle on oma merkkinsä, joissa seikkailevat kohtalaisen tunnistettavat hahmot. Jos väylän päässä ei näy pyörää, suuntaa siis ajoradalle.
Toisaalta merkit toimivat myös toisinpäin: jos kadun vieressä kulkee kevyen liikenteen väylä, sitä tulee käyttää, jos se vain suinkin on mahdollista. Pyörätietä pulleammaksi paisunut ego ei ole hyväksyttävä syy ajella kadulla. Nopeutesi on vain nestehukan tuoma aistiharha.
Ja vielä tangenttina: ajoradalla liikkuville säännöt ovat pääosin yhteiset. Yksisuuntainen katu on yksisuuntainen myös pyöräilijälle.
Rullasauvailu
Pidetään ne sauvat omalla puolella – niillä on tarkoitus lykkiä vauhtia, ei seivästää kanssakulkijoita. Kun asetut alamäessä muna-asentoon, suuntaa ne piikit edes taaksepäin, älä 45 asteen kulmassa yläviistoon sivulle.
Kevyen liikenteen väylällä kävely
Vaikka tieliikennelaki käy jalankulkijoiden toilailuille vuosi vuodelta suopeammaksi, nyrkkisääntö on kuitenkin, että väylällä kuljetaan reunassa ja peräkkäin. Dressmann-kävely näyttää toki tyylikkäältä, mutta sen paikka on muulta liikenteeltä suljetulla alueella.
Suojatien eteen pysähtyminen
Kun jalankulkija on aikeissa astua suojatielle, hänelle pitää antaa esteetön kulku. On alla sitten auto, mopo tai polkupyörä, ajoradan käyttäjä väistää. Jos joku muu on jo pysähtynyt, pysähdy rinnalle. Se ei ole vain hyvä tapa, se on laki.
Autojen ja pyörien väistely
Väistämissääntöjä on viime vuosina rukattu suuntaan jos toiseenkin, pääasiallisesti kuitenkin niin, että pyöräilijän pitää väistää autoja yhä useammin. Siedettävä nyrkkisääntö on, että risteyksessä kääntyjä väistää, muualla pyöräilijä väistää.
Autoilijan kannattaa siis tiirailla kevyen liikenteen väylille ainakin risteyksissä. Pyöräilijän puolestaan kannattaa aina olla valmiina väistämään – kamoja keräillessä ei helpota yhtään, vaikka sattuisikin olemaan oikeassa.
Koiran ulkoiluttaminen
Järjestyslain mukaan koira tulee pitää taajamassa kytkettynä. Vielä hiukan olennaisempaa on, että koiran pitää olla hallinnassa.
Jos Noppe on kävelyllä viisimetrinen flexi äärimmilleen venytettynä, kuinkakohan nopeasti omistaja kelaa koiransa pois lähestyvän auton/pyöräilijän/luistelijan/avomaankurkun tieltä? Entä kuinka hyvin se tosi kiltti ja koulutettu ja siksi irrallaan oleva Gennadi mahtaa totella, kun ohi pyyhältää juoksussa oleva ja muutenkin viehko narttu?
Edesvastuuttoman koirahtelun kulminaatiopisteessä otuksia on matkassa useampia, yleensä eri puolilla tietä, ja ulkoiluttajana on hontelo esiteini. Rullaluistimilla.

Yleisenä turvaohjeena kevyelle liikenteelle voisi sanoa, että kypärä on ihan hyvä ajatus. Laki puhuu vain polkupyöräilijöistä, mutta ei se silti kiellä itsensä suojaamista muilla välineillä liikuttaessa. Kuperkeikka alamäessä sattuu huomattavassa määrin, vaikka alla olisikin luistimet tai potkulauta.

Vastoin yleistä mielipidettä minun nähdäkseni suomalainen liikenne toimii kaiken kaikkiaan melko mainiosti. Tiellä kulkijat liikkuvat pääosin ainakin osapuilleen sovussa, ja tarpeen vaatiessa tilaa löytyy tiukemmassakin paikassa. Aina on kuitenkin parannettavaa. "Läheltä piti" antaa ymmärtää, että onnettomuus vältettiin; useimmiten se kuitenkin viittaa tilanteeseen, jota ei olisi edes pitänyt syntyä.

2011-06-17

Ei se niin Nookaa

Olen viime kuukausina ryhtynyt sivistämään itseäni. Kirjaston kori on täyttynyt tietokirjoista, kun olen kahlannut läpi niin ihmisen osaa kuin tuomiopäivän ennusteitakin.

Kirjallinen harrastukseni elää pitkälti paikallisbussissa: puolen tunnin työmatka tarjoaa hyvän mahdollisuuden nauttia muutaman sivun verran painavaakin asiaa. Matkustusmukavuuden parantamiseksi mielessä on alkanut siintää ajatus siirtymisestä e-kirjoihin.

Vaikka lukulaitteita saa kotimaastakin, Barnes & Noblen Nook-tuoteperhe houkuttelee suuresti. Viime kuussa myyntiin tullut, kosketusherkällä eInk-näytöllä varustettu uusi Nook on kerännyt kehuja, ja Nook Coloria on tituleerattu ensimmäiseksi houkuttelevaksi Android-tabletiksi. Päälle päätteeksi Nookit syövät Adoben epub-formaattia, jota muiden muassa Akateeminen kirjakauppa käyttää.

Niinpä ryntäsin tiistai-iltana sydän pamppaillen B&N:n verkkokauppaan, ja siellähän Nookit möllöttävätkin heti etusivulla. Ei muuta kuin lukulaite ja kirjoja ostoskoriin ja postipakettia odottamaan! Korin täytettyäni rekisteröidyin kirjakaupan käyttäjäksi, annoin osoitetietoni, ja siirryin kassalle.

Vaan ah ja voi! Aikansa ostoskoria tutkailtuaan B&N:n digitaalivirkailija tuli siihen tulokseen, että valitettavasti Nookin voi toimittaa ainoastaan yhdysvaltalaiseen osoitteeseen. Varmuuden vuoksi vaihdoin eInk-laitteen väriversioon, mutta sekään ei suostunut lähtemään Suomen suuntaan.

Leuka rinnassa poistin laitteet ostoskorista ja päätin ostaa valitsemani kirjat luettavaksi vaikkapa pc-ohjelmalla. Mutta ei: myös sähköisten kirjojen toimitus suomalaiseen osoitteeseen on mahdotonta.

Kun ei kerran raha kelpaa, tyhjensin ostoskorin ja lähdin omille teilleni. Vaan päättyykö tarina tähän? Enpä usko.

Seuraavana päivänä Barnes & Noble muisti minua sähköpostilla: ostoskorissani on tavaraa, joten haluaisinko mahdollisesti suorittaa ostokseni loppuun? Kyllä kiitos, vaan sitä koriin uudelleen ilmestynyttä Nookia ei edelleenkään suostuta toimittamaan Suomeen. Touhu alkoi hiljalleen vaikuttaa härnäämiseltä.

Rekisteröidyttyäni käyttäjäksi arvon kirjakauppa on muistanut minua päivittäin sähköpostilla tai kahdella, ja jokaisessa niistä mainostetaan Nookia tai Nook-kirjoja. Yhdessäkään ei mainita sanallakaan, että niitä ei voi tilata USA:n ulkopuolelle. Tätä ei mainita myöskään kaupan Nook-sivuilla, eikä sitä löydy usein kysytyistä kysymyksistä.

Barnes & Noble lähettää siis minulle profiloituja mainoksia, jotka keskittyvät tuotteeseen, jota he eivät halua minulle myydä. Olisikohan prosessissa jotain korjattavaa?

2011-05-31

Ihan luvan kanssa

Eilinen kirjoitukseni Kopioston digiluvasta herätti siellä täällä hiukan kysymyksiä luvan kattavuudesta. Kopioston digilupa-ukk vastaa kysymyksiin osittain, mutta selvennetään vielä hiukan lisää.

Sopimuslisenssi on siis menetelmä, jonka perusteella tekijöiden laajaa tukea nauttiva järjestö voi jakaa koko alansa kattavia käyttölupia. Opetusministeriön hyväksymä järjestö — eilisen kirjoituksen Kopiosto tai vaikkapa Teosto — voi siis antaa luvan käyttää myös niiden tekijöiden teoksia, joita se ei edusta. Tämä menettely perustuu tekijänoikeuslain 26. pykälään.

Vastaavaa käytäntöä harrastetaan muissakin maissa, ja niinpä luvan ulottaminen ulkomaille perustuukin vastavuoroisuuteen: Kopiosto kerää rahaa Suomessa, ja vastaavat elimet muissa maissa poimivat hiluja myös suomalaisista teoksista.

Petteri Järvisen mukaan Kopioston tähtäimessä ovat lähinnä kustantajien ja muiden instanssien verkkosivustot. Tällä rajauksella digilupa olisikin ehkä pätevä, sillä noihin sivustoihin rajattuna pyöritään selkeästi Kopioston asiakkaiden piirissä. Valitettavasti vain luvassa ei moista rajausta ole: se on yleinen lupa nettisisällön käytölle opetuksessa. Aiemmin lähinnä valokopioihin ja kustantajiin keskittynyt järjestö väittää nyt siis edustavansa kaikkia maailman nettikäyttäjiä.

Kyllä, lupa tosiaan kattaa koko maailman. Se kattaa myös juuri sinun kirjoituksesi ja kuvasi, jos et niiden käyttöä erikseen kiellä. Opettajan tekijänoikeusoppaan mukaan Kopiostolle voi ilmoittaa, mikäli ei halua teoksiaan digiluvan perusteella käytettävän. Epäilemättä tätä listaa sitten lupia jaettaessa ja sivuja kopiotaessa orjallisesti tarkkaillaan.

Mielenkiintoinen kysymys sinällään on, kuinka Kopiosto aikoo seurata teosten käyttöä. Järvinen tietää kertoa, että Kopiostolla on seurantajärjestelmä kehitteillä, mutta Kopioston ulkopuoliset tekijät siitä tuskin kostuvat.

2011-05-30

Kopiosto lupaa paljon

Kopiosto julkaisi tänään Digiluvan, jonka hankkimalla oppilaitokset saavat kopioida verkosta sisältöä ja käyttää sitä opetuksen materiaalina. Kopioston mukaan uusi lupa ratkaisee monia opetuksen tekijänoikeuskysymyksiä.

Yksi kysymys, johon Kopiosto ei lehtitiedotteessaan vastaa, koskee sen omaa roolia tekijänoikeustantereilla. Millä lihaksilla Kopiosto verkkolupia todellisuudessa jakelee?

Kopioston, samoin kuin muidenkin tekijänoikeusjärjestöjen, lupatoiminta perustuu Opetusministeriön kanssa sovittuun käytäntöön, jossa lukuisia tekijöitä edustava järjestö voi jakaa yleiskattavia lupia alansa teosten käyttämiseen. Tästä sopimuslisenssistä säädetään tekijänoikeuslain 26. pykälässä.

Käytäntö on sinällään ymmärrettävä ja hyväksyttäväkin: ei ole realistista odottaa, että jokainen tekijänoikeuden alaista materiaalia käyttävä taho kävisi kysymässä tekijältä erikseen lupaa teosten käyttöön. Moinen kyselyprosessi olisi kohtuuttoman raskas niin tekijöille kuin teosten käyttäjillekin.

Kopioston digilupa vääntää kuitenkin nupit kertaheitolla yhteentoista. Kyse ei ole pelkästään ammattimaisten tekijöiden tai julkaisijoiden teosten hyödyntämisestä; Kopioston tarjoama lupa kattaa koko internetin kuva- ja tekstimateriaalin — luvan ulkopuolelle jäävät lähinnä muiden tekijänoikeusjärjestöjen edustamat taiteen alat.

Tekijänoikeusjärjestöjen asema perustuu ainakin nimellisesti mandaattiin, jonka järjestöt saavat edustamiltaan tekijöiltä. Nyt onkin ehkä hyvä hetki miettiä, mikä on Kopioston todellinen asema digitaalisen sisällön tuottajien keskuudessa. Yhdistyksen kotisivujen mukaan sillä on valtakirja noin 50 000 suomalaiselta tekijältä. Luku on toki iso, mutta toisaalta 250 000 suomalaista on vastannut Facebookissa kysymykseen "Miten päin kinkku ja juusto voileivälle?". Viidellä miljoonalla suomalaisella on internetyhteys, ja sosiaalisen median ja kamerapuhelimien maailmassa kohtalainen osuus näistä käyttäjistä on myös julkaissut tuotoksiaan verkossa. Muualta maailmasta saattaa löytyä pari järjestöjen ulkopuolista tekijää lisää.

Tekijänoikeusjärjestöt ovat käyneet sotaa internet-piraatteja vastaan jo parikymmentä vuotta, viimeksi viime viikolla suomalaiset musiikkituottajat haastoivat Pirate Elisan. Samaan aikaan toisaalla Kopiosto on omimassa itselleen koko internetin.

2011-04-07

Tulli palvelee

Tilailin pari viikkoa sitten tavaraa Hongkongista. Tuo maaginen saareke Kiinan kupeessa tarjoaa jos jonkinlaista mukatarpeellista tarviketta, ja tällä kertaa tarve siunaantui valokuvausharrastuksen puolelta langattomien salamalaukaisimien muodossa.

Koskapa kyseessä oli hiukan tavanomaista kalliimpi paketti, oli täysin odotettavissa, että Tulli kiinnostuisi asiasta ja vaatisi siivun itselleen. Parin viikon päästä tilauksesta Itella muistikin minua saapumisilmoituksella: maahan on saapunut paketti, ja sille pitäisi nyt tehdä tulliselvitys. Onneksi Tulli on nykyään asiakaspalvelulähtöinen laitos, ja yksityishenkilöt voivat tehdä tulliselvityksen netissä. Sinne siis!

Ei mennyt niin kuin Strömsössä.

Tullin palvelu on paperilla oivallinen. Käyttäjä tunnistautuu pankkitunnuksilla ja ilmoittaa saapuneiden tavaran tyypin ja arvon. Tulli arpoo automaattisesti kannettavan tullin ja verot, ja asiakas voi maksaa ne suoraan verkkopankissa. Maksun jälkeen asiasta menee ilmoitus postille, ja paketti ilmaantuu kotiluukulle.

Käytäntö on sitten jotain muuta. Nettituonnin sivut ovat periaatteessa asialliset, mutta ongelmat alkavat viimeistään maahantuotavaa tuotetta kuvailtaessa. Kuinkakohan moni kansalainen onnistuu kaivamaan kertayrittämällä Euroopan komission TARIC-tietokannasta oikean tuotekoodin hankkimalleen tuotteelle?

Jos tuotekoodit kuitenkin löytyvät, palvelu lisää kyselemättä postikulut ensimmäisen tuotteen hintaan. Maksettavaksi kulut toki menevät joka tapauksessa, mutta voisihan tuosta käyttäjälle ilmoittaakin. Arvailujen varaan jää, miten järjestelmä mahtaa jyvittää postikulut, jos paketissa on useamman tullitariffin tuotteita.

Sisään pääsee kyllä pankkitunnuksilla, ja netissä maksaminenkin onnistuu oivallisesti. Harmi vain, että tuettujen pankkien lista ei ole sama. Esimerkiksi POP- tai Aktia-pankin asiakas voi tunnistautua pankkitunnuksilla, mutta maksu täytyy suorittaa jollakin muulla keinolla, sillä kyseisiä tunnuksia ei voi käyttää tullin palvelussa maksamiseen.

Järjestelmä antoi eri vaiheissa prosessia muutamankin virheilmoituksen, mutta lopulta kädessä oli tullauspäätös, tullit maksettu ja Tullin kertoman mukaan Postille asiasta ilmoitettu. Ei siis muuta kuin sohvalle pakettia odottamaan.

Itellan toiminta oli perinteiseen tapaan salamannopeaa, ja vaivaisessa viikossa paketti onnistuttiin kuljettamaan Vantaan tullipostista Tampereelle. Vaan kurjuuksien kurjuus! Salamalaukaisimien sijaan postilaatikossa odottikin uusi saapumisilmoitus.

Totta tosiaan: sen sijaan, että paketti olisi kannettu kotiin, se onkin nyt vuorostaan Tampereen tullissa, josta sen voi noutaa asiakasystävällisellä aikataululla arkisin 8:00–15:30. Toistaiseksi hämärän peittoon on jäänyt, mitä paketti tuolla tekee, sillä Tullin nettipalvelussa sen tila on edelleen selvitetty ja mainospuheiden mukaan minun pitäisi tällä hetkellä olla iloisesti laukomassa salamoita. Kaukaa.

2011-02-25

Unohtunut journalismi

Helsingin Sanomat uutisoi tänään, kuinka uusi pakkokeinolaki uhkaa kansalaisten tietoturvaa. Uutisen arvoinen asia, epäilemättä. Mielenkiintoista on kuitenkin, miten aiheeseen on päädytty.

Hallituksen esitykset ovat luonnollisesti verkossa luettavana, mutta ankea tekstimassa saa epäilemään, että kyse ei taida kuitenkaan olla tutkivasta journalismista. Kuin sattuman kaupalla on nimittäin päässyt käymään niin, että Helsingin Sanomissakin siteerattu Piraattipuolueen puheenjohtaja Pasi Palmulehto julkaisi alkuviikosta puolueensa kannanoton kyseisiin hallituksen esityksiin.

En epäile hetkeäkään, etteikö Palmulehto olisi fiksu mies ja hänen huolensa aiheellinen. Vaan missä vaiheessa pääsi käymään niin, että lehtijuttuja tehdään satunnaisen puolueen edustajan sanomisien perusteella? Missä piilevät asiantuntijalausunnot? Esimerkiksi lakivaliokunta on päätynyt kuulemaan kokonaista nippua eri tahoja – ehkä uutiseenkin olisi voinut sovittaa pari katsantokantaa.

Helsingin Sanomat – tai tarkemmin STT – ei tokikaan ole asialla yksin. Uusi Suomi julkaisi oman pläjäyksensä jo muutama päivä sitten, sekin ilmeisesti puhtaasti Palmulehdon aktiivisuuden ansioista.

Näin nettiaikakaudella kiire ja laiskuus tuntuvat entistä useammin menevän journalististen intohimojen edelle. MTV3 julkaisi Kari Tapion kuolemasta uutisen, jonka sisältö oli kopioitu sanasta sanaan Wikipediasta. Tällä kertaa touhu oli sentään niin räikeää, että myös Julkisen sanan neuvosto tarttui asiaan. Itse valittelin pari vuotta sitten verkkouutisointiin ilmaantunutta tapaa korjailla uutisia julkaisun jälkeen. Nyt ilmiöstä on tullut niin jokapäiväinen, että uutisten kommentointimahdollisuus tuntuu lähinnä kiusanteolta; miksi edes kommentoida, kun toimittaja voi koska tahansa vetää kirjoitukselta maton alta muokkaamalla alkuperäistä uutista.

HS:n Kuukausiliitteen Unto Hämäläinen pohti taannoin oivassa kolumnissaaan, miten Wikileaks vaikuttaa journalismiin. Hämäläisen vertaus Miedosta ja piristeistä on erinomainen, mutta valitettavasti Mietoon rinnastettavat toimittajat tuntuvat nykyään olevan harvassa. Verkkotoimitusten taso tuntuu olevan lähempänä kunnanmestaruuskisojen karsintoja.

2011-02-02

Romu on henkilökohtaisia valintoja

Viznutin blogissa pohdiskeltiin laajamittaisesti nykyaikaisen digitaalikulttuurin ongelmia.

Oma kommenttini aiheeseen uhkasi paisua eeppisiin mittoihin, joten julkaisen kirjoitukseni tässä. Intron jälkeen lähdetään täyteen juoksuun, joten alkuperäinen kannattaa lukea. Tätäkin voi harkita.

Digitaalitekniikan kehitys on jo yli puolen vuosisadan ajan noudattanut ns. Mooren lakia, joka ennustaa, että mikropiirille mahtuvien transistorien määrä tuplaantuu noin kahden vuoden välein.

Sivuhuomautuksena todettakoon, että Moore puhui alunperin vuodesta. Vaan kyllähän hyvääkin lakia pitää välillä korjata.

Bloatista olen sinällään samaa mieltä, samoin kuin sen tuottamista, tarpeettomista ohjelmistovirheistä.

Ennen vanhaan pesukoneet ja televisiot ostettiin kahdeksikymmeneksi vuodeksi eteenpäin, mutta nykyään samassa ajassa "pääsee" hankkimaan ainakin neljä kappaletta kumpiakin.

Kaiken uhallakin kysyisin kuitenkin tähän tueksi tilastoja. On toki mukava fiilistellä vanhojen hyvien aikojen ikuisuuksia kestäneillä laitteilla, mutta väittäisin, että siinä aika pitkälti aika kultaa muistot.

Kuinkakohan moni 50-luvun televisio oli oikeasti käytössä 70-luvulla? 60-luvun pyykkikone 80-luvulla?

Kannattaa muistaa, että laitteiden määrä nykyään on aika paljon menneitä aikoja suurempi. Televisioita oli 50-luvulla noin yksi kylässä, 80-luvulla ehkä yksi taloudessa, nykyään alkaa olla yksi huoneessa.

Samaan aikaan myös ihmisten välinen tiedonvälitys on mullistunut. 1950-luvulla puhelin oli ehkä joka kolmannessa tuvassa ja virallinen totuus löytyi sanomalehdestä ja Ylen uutisista. 2000-luvulla suurehko osa kansasta kohisee verkossa. Niin kuin tuttua on, ihmiset puhuvat kärkkäämmin negatiivisista asioista - ja myös muistavat ne paremmin.

Laitetiheyden takia siis todennäköisyys sille, että viallinen yksilö osuu omalle kohdalle tai tuttavapiiriin on suurempi kuin aiemmin. Toisaalta viestinnän takia on huomattavasti aiempaa todennäköisempää, että niistä hajonneista toosista kuulee myös vähän kauempaa.

On toki mahdollista, että laitteet ihan oikeasti hajoavat useammin, mutta toisaalta monella alalla valmistusmateriaalit, -tekniikka ja myös laadunvalvonta ovat ottaneet harppauksen tai pari menneinä vuosikymmeninä.

Todettakoon, että sekä laitteiden yleistymistä että kommunikaation lisääntymistä voi kritisoida, molempia jopa varsin hyvillä perusteilla.

Ohjelmaan voidaan piilottaa esimerkiksi ajastin, joka hieman takuuajan umpeutumisen jälkeen estää laitteen toimimisen kokonaan tai saa sen oikuttelemaan.

Alkuperäisen kirjoituksen kommenteissa kyseltiin näistä esimerkkejä. Mistään kovin merkittävästä en ole kuullut, mutta tulostuskaseteissahan tuosta on käyty oikeuttakin: mikropiireillä on estetty tarvikekasettien käyttöä, mutta sen lisäksi niillä on myös rajoitettu ikää esim. tiettyyn arkkimäärään, riippumatta siitä, kuinka paljon mustetta oikeasti on kulunut.

Vasteaikaongelmat ovat vain yksi esimerkki siitä, kuinka teollisuus haluaa keskittyä mieluummin uusien toimintojen tehtailuun kuin peruskäyttöä häiritsevien ongelmien ratkaisemiseen.

Olen samaa mieltä siitä, että vasteen antaminen käyttäjälle on tarpeellista. Sen sijaan olen eri mieltä siitä, että kyse olisi teollisuuden nimenomaisesta halusta tehdä jotain vastoin käyttäjän etua.

Itse luulen, että monet kehittäjät yksinkertaisesti ovat siinä määrin funktionaalisuuteen keskittyviä ihmisiä, että välittömän vasteen antamisen sijaan mieluummin keskitytään tekemään sitä ohjelman varsinaista käyttötarkoitusta. Prioriteetteja voisi ehkä jossain määrin rukata, siitä lisää hiukan jäljempänä.

Esimerkiksi kaikki suosituimmat uudet nettipalvelut Facebookista Youtubeen ja Spotifyyn olisi täysin mahdollista toteuttaa siten, että ne toimisivat 1990-luvun lopun koneilla ja vieläpä paremmin ja nopeammin kuin nykyisillä.

Sinällään vitsikkäästi muuten Facebookin ja monen muunkin nettisivuston tapauksessa aika iso osa siitä käyttäjän koneeseen kohdistuvasta tehovaatimuksesta tulee juuri tuosta syystä, jonka puutteesta edellisessä kohdassa valitettiin: nykysivustoja monesti rakennetaan hyvinkin dynaamisiksi ja pyritään antamaan käyttäjälle vasteita, ja käytännössä se nykyteknologioilla tarkoittaa esimerkiksi javascriptin tai Flashin/Silverlightin/jonkunmuunminkä käyttöä.

Flashin suorituskyky toki on aika lailla surkuhupaisa, ja selaimien javascript-tulkkeihinkin on kiinnitetty oikeasti huomiota vasta parin viime vuoden ajan. Lopputulos kuitenkin on, että yhtä ongelmaa oiottaessa on törmätty toiseen.

On vaikea edes keksiä mitään yksittäiselle ihmiselle mielekästä tietojenkäsittelytehtävää, joka vaatisi 2000-luvun suorituskykyä pelkän luonteensa vuoksi ilman minkäänlaisia määrällisiä paisutteluja. Tätä voisi hyvin pitää merkkinä siitä, että meillä on jo aivan riittävästi tehoja vähäksi aikaa.

Voi toki pitää, mutta eri asia on, onko sillä mitään totuusarvoa. Jos tyytyy pelaamaan Pongia ja Space Invadersia, 70-luvun tehot riittävät mainiosti. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö lisäteholle olisi ihan validia käyttöä.

Kuinka moni käyttää nykyään digikameraa 1990-luvun lopulta? Kuinka moni haluaisi käyttää sellaista?

Edistystä on tapahtunut niin käyttöliittymässä (mm. siinä käyttäjälle annettavassa vasteessa) kuin kuvanlaadussakin. Itse veikkaan, että jos digikamerat olisivat kymmenen vuoden takaista tasoa, moni kuskaisi edelleen mukana filmiä. Se voisi toki olla hyväkin asia, mutta valokuvauksen ja digikuvauksen yleistymiseen sillä määrällisellä kehityksellä on ollut kyllä aika ratkaiseva vaikutus.

Jos siirrytään liikkuvaan kuvaan, digitaalinen video ylipäätään on mahdollistanut edes jollakin tasolla järkevän editoinnin myös kotioloissa. Puuhana noin ylipäätään se on aika lailla ehtymätön resurssisyöppö - sekä koneiden että ihmisten. Niinpä niitä kotivideoita ei sitten käytännössä edelleenkään editoida ollenkaan riittävästi.

Esimerkiksi kuvankäsittelyohjelma voisi normaalitilassa muistuttaa yksinkertaista piirto-ohjelmaa, jonka toimintatavan pystyisi sisäistämään täydellisesti pelkän lyhyen koekäytön perusteella. Kaikenlaiset aputoiminnot, automatiikat ja muut erikoisuudet löytyisivät tarvittaessa helposti, ja käyttäjä voisi lisäillä niitä kokonaisuuden jatkeeksi tarpeen mukaan, mutta ne eivät koskaan häiritsisi olemassaolollaan sellaisia käyttäjiä, jotka eivät niitä tarvitsisi,

Käytännössähän tuota yksinkertaistusta on tullut siinä mielessä, että nykyään on tarjolla noita yksinkertaisia ohjelmia, eikä samaa softaa yritetäkään tarjota kaikille käyttäjille.

Tosiasia nimittäin on, että tuo ylläoleva kaunis kuvaus on äärettömän helppo kirjoittaa mutta pirullisen vaikea toteuttaa.

Käyttöliittymä- ja käyttökokemussuunnittelu on peijoonin vaikeaa. Sen suunnitelman toteuttaminen on vielä jonkin verran vaikeampaa. Microsoft on ainakin menneinä vuosina pistänyt pelkästään käyttöliittymien tutkimiseen pienen valtion budjetin verran rahaa vuosittain, ja lopputulokset näkyvät itse kunkin pöydällä.

Tosiasia vaan on, että yleispätevää käyttöliittymää on vaikea tehdä. Kun ominaisuuksien määrä kasvaa, tuo vaikeus lähestyy nopeasti mahdottomuutta.

Muutoin olen kyllä Avuttomuus-otsikon alustasta pitkälti samaa mieltä. Ohjelmien pitäisi olla helpompia. Tämä on jossain määrin tunnistettu myös koulutuksessa, nykyään korkeakouluissakin taitaa tietotekniikan opiskelijoilla olla ainakin jonkin verran pakollisia käyttöliittymopintoja.

Avoimet ohjelmat kuitenkin kärsivät niistä aivan samalla tavoin, ja lisäksi niillä on vielä aivan omat ongelmansa päälle. Syyt tähän löytyvät liikkeen historiasta, jossa on alusta asti mieluummin keskitytty jäljentämään olemassaolevia ohjelmia kuin rakentavasti kyseenalaistamaan vallitsevia suunnitteluperiaatteita.

Itse taas palaisin tässä kyllä tuohon edellä esittämääni teesiin "käyttöliittymäsuunnittelu on peijoonin vaikeaa", ja väittäisin, että avoimen lähdekoodin ohjelmistot ovat siitä lähes poikkeuksetta hyviä esimerkkejä. On sama, yritetäänkö niillä matkia kaupallisia ohjelmia vai tehdä jotain ihan omaa, käyttöliittymät ovat yleisesti ottaen jotain välttävän ja hirvittävän välimaastossa.

Syyt tosiaan löytyvät monesti historiasta - moni softa on rakennettu ratkaisuksi kehittäjiensä ongelmaan, eikä niissä ole välttämättä juuri mietitty yleiskäyttöisyyttä tai käyttöliittymää. Kehitys on ollut hyvin tavoitehakuista: kohdekäyttäjän tarpeet on täytetty, eikä muuta.

Sen jälkeenhän kysymys muuttuukin sitten ideologiseksi: jos softassa on jotain vikaa, ei muuta kuin Emacs käteen ja korjaamaan. Harva korjaa, koska se edellyttää perehtymistä ja oman ajan käyttämistä. Ja jos nyt ihan totta puhutaan, harvalla olisi todellista kompetenssia tehdä vaikkapa siitä käyttöliittymästä kovin paljon parempi; lopputulos olisi todennäköisesti vain vähän erityyppisen käyttäjän henkilökohtaisiin tarpeisiin sorvattu variaatio.

Noin yleisesti ottaen kirjoituksessa on useita oikeinkin hyviä huomioita, mutta se muotoutuu tarpeettomaksi vastakkainasetteluksi pahansuovan teollisuuden ja jonkunlaisen ideologisen utopian välillä.

Markkinavoimat eivät päätä mitään. Niitä päätöksiä tekevät käyttäjät, kehittäjät, jos jonkinlaiset isot ja pienet pomot. Ihan tavalliset ihmiset, joka ikinen päivä.

Ja toisaalta, minkään sortin manifesti ei tee ihmisistä yhtään sen ahkerampia, koodareista taitavampia tai perusjanttereista viisaampia. Korjattavaa riittää kyllä, mutta vikojen ulkoistaminen kasvottomien markkinavoimien syyksi on vain epärehellisyyttä.