Uskonnonvapautta kouluopetukseen

Parin viime kuukauden aikana olen parikin kertaa keskustellut kouluista ja uskonnonvapaudesta. Kun eilen sattui käynnistymään kansalaisaloite kaikille yhteisestä katsomusaineesta, ajattelin kirjoittaa aiheesta pari sanaa.

Perusopetuksen uusi opetussuunnitelma (PDF) tulee voimaan vuonna 2016. Suomen Kuvalehden kolumnissaan evankelisluterilaisen kirkon kansliapäällikkö Jukka Keskitalo kuvaa sitä askeleeksi kohti tasa-arvoista katsomusopetusta:

Perusopetukseen on juuri hyväksytty uudet uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetussuunnitelmat, jotka tulevat voimaan syksyllä 2016. Katsomusopetuksen uudistaminen vastaamaan monikulttuurisen toimintaympäristön vaatimuksia on siis täysin mahdollista ilman uuden oppiaineen muodostamista.

Viimeisellä lauseella viitataan ehkä Turun tuomiokirkkoseurakunnan kappalaisen Pete Hokkasen viimesyksyiseen väitöskirjaan. Hokkasen mielipide kun on, että uskonnon harjoittaminen tulisi jättää koulusta pois, ja uskonnon opettamisessa pitäisi siirtyä tiedolliseen, yleissivistävään oppiaineeseen, jossa eri katsomuksia tarkastellaan puolueettomasti.

Virran mukaan

Opetussuunnitelmasta riippumatta koko järjestelmä on kuitenkin vinoutunut tukemaan enemmistöuskonnon asemaa. Perusopetuslain neljännen luvun 13. pykälä määrittelee, miten uskonnon opetus järjestetään. Prosessi kulkee osapuilleen näin:

1. Perusopetuksen järjestäjän (kunnan) tulee järjestää oppilaiden enemmistön uskonnon mukaista (ts. evankelisluterilaista) opetusta.
2. Jos evl- tai ortodoksiseen kirkkoon kuuluvia, jotka eivät halua osallistua enemmistöuskonnon opetukseen, on vähintään kolme, heille järjestetään oman uskonnon opetusta.
3. Jos johonkin muuhun kuin evl- tai ortodoksiseen uskontokuntaan kuuluvia oppilaita, jotka eivät halua osallistua enemmistöuskonnon opetukseen, ja joiden vanhemmat sitä pyytävät, on vähintään kolme, heille järjestetään oman uskonnon opetusta.
4. Jos kunnassa on vähintään kolme oppilasta, jotka eivät kuulu mihinkään uskontokuntaan, heillä on oikeus elämänkatsomustietoon. Vaihtoehtoisesti voi myös osallistua enemmistöuskonnon opetukseen.
5. Jos oppilaalle ei järjestetä oman uskonnon opetusta, hän voi osallistua myös elämänkatsomustiedon opetukseen, mikäli sitä järjestetään.
6. Jos oppilas ei kuulu uskonnolliseen yhdyskuntaan, hän voi huoltajan pyynnöstä osallistua myös jonkun muun kuin enemmistöuskonnon tunneille, jos se paremmin sopii hänen taustaansa.

Uskonto tarkoittaa rekisteröityä uskonnollista yhdyskuntaa; jos oma uskonto ei kuulu tähän armoitettuun joukkoon, aina voi mennä vaikkapa enemmistöuskonnon tunnille.

Sinällään hauskaa on, että laissa oletus on, että enemmistöllä ylipäätään on jokin uskonto. Tämä ei ole mitenkään itsestäänselvää: kun vuonna 1990 Helsingin väestöstä oli uskonnottomia 20 prosenttia, vuonna 2013 heitä oli 37,5 prosenttia. Lähes kaikki loput (58,5 %) kuuluvat evankelisluterilaiseen kirkkoon, mutta muutos on siis ollut nopeaa.

Olennaisempaa on kuitenkin korostamani lause: riippumatta siitä, mihin uskontokuntaan oppilas kuuluu – vai kuuluuko mihinkään – vaihtoehtona on aina osallistua enemmistöuskonnon opetukseen. Tämä luo kunnille vähintäänkin houkutuksen tökkiä vanhempia vienosti lauman suuntaan: laki mahdollistaa kaikkien pukkaamisen yhden uskonnon tunneille, mikäli vain vanhemmat siihen taipuvat.

Ja kyllähän vanhemmat taipuvat. Uskonnonvapaus.fi tietää kertoa, että vuoden 2012 lopussa Suomen 320 kunnasta 309:ssä oli vähintään kolme uskonnotonta oppilasta. Silti vain nelisen prosenttia oppilaista osallistuu elämänkatsomustiedon opetukseen, vaikka uskontokuntaan kuulumattomien osuus suomalaisista on jo yli viidennes.

Kun tunnit järjestettäisiin eri koulussa, eri aikaan, eri opettajan ja eri luokkakavereiden kanssa, saattaa moni vanhempi kokea, että on lapselle helpompaa mennä virran mukana. On totta puhuen melko törkeää kouluilta, kunnilta ja valtiolta, että vanhemmat pannaan valinnan eteen ihan vain siksi, että koulussa päästäisiin harrastamaan etnistä erottelua.

Tasa-arvoista opetusta

Juuri käynnistyneeseen kansalaisaloitteeseen liittyen pääkaupunkiseudun seurakuntien Valomerkki julkaisi oivan artikkelin, jossa asiaa katsotaan paristakin vinkkelistä.

En lähde argumentteja sen isommin puimaan, mutta tartun kuitenkin yhteen lausahdukseen:

Nykymuotoinen opetus mahdollistaa maailman uskontoihin ja katsomuksiin tutustumisen ohella syvällisemmän perehtymisen omaan kulttuuritaustaan, turvaa vähemmistöjen oikeudet ja takaa osaltaan suomalaisen kulttuuriperinnön moninaisuuden säilymisen.

Suomen uskonnonopettajien liiton puheenjohtaja Anna Saurama

Ei kulttuuritaustan opettaminen edellytä erillisiä uskonnon tunteja. Kulttuuriin kuuluu paljon muutakin kuin uskonto, ja väittäisin, että kulttuuritaustaa olisi hedelmällisempää puida muista taustoista tulevien kanssa yhdessä.

Vähemmistöjen oikeuksien turvaaminenkin jää lähinnä löysäksi lausahdukseksi: vaikka nykyisessä järjestelmässä asetetaan kunnalle velvollisuuksia myös vähemmistöuskontojen osalta, niiden käytännön toteutuminen riippuu täysin vanhempien aktiivisuudesta ja kunnan järjestelyhalukkuudesta. Evankelisluterilaisen ja ortodoksisen uskonnon aineopettajilta vaaditaan korkeakouluopintoja, muiden uskontojen opettajilta riittäväksi katsottua puuhastelua.

Koska opettajan ei tarvitse kuulua opettamaansa uskontokuntaan, esimerkiksi Helsingin Muslimit suosittelee vapautuksen hakemista ja osallistumista uskonnon opetukseen moskeijassa. Suomeen rekisteröimättömiä uskontoja ei perusopetuslaissa oteta huomioon millään tavalla.

Etumerkkinen uskonnonvapaus

Katsomusopetus tuo esiin puheet uskonnonvapaudesta. Vapaa-ajattelijoiden kerrotaan ajavan negatiivista uskonnonvapautta: oikeutta olla uskomatta, vapautta olla osallistumatta uskonnon harjoittamiseen riippumatta omasta vakaumuksesta. Kirkon miehet taas puhuvat mielellään positiivisesta uskonnonvapaudesta: oikeudesta harjoittaa uskoa.

Esimerkiksi viime vuonna, kun mediassa jälleen kerran kohkattiin Suvivirrestä, yllämainittu Keskitalo haikaili kolumnissaan säädöksille positiivista uskonnonvapaustulkintaa. Siis, että uskontoa saa ja mahdollisesti jopa pitää olla osana koulun arkea ja juhlaa.

Tässä vain pääsee jälleen kerran unohtumaan, että se positiivinenkin uskonnonvapaus koskee omaa uskontoa ja sen harjoittamista. Kun oppivelvollinen pakotetaan kuuntelemaan julistusta päivänavauksessa, osallistumaan ruokarukoukseen tai suutelemaan ikonia, ei kyse ole vapaudesta vaan pakosta. Kenenkään uskonnonvapaus ei anna oikeutta julistaa omaa uskoaan henkilöille, jotka eivät sitä halua kuunnella.

Oma uskonto?

Positiivisen uskonnonvapauden korostaminen esimerkiksi uuden kansalaisaloitteen yhteydessä ohittaa myös sen, että uskonnon opetusta ei tulkita uskonnon harjoittamiseksi. Tulkinta saattaa olla paikoitellen aika mekaanista:

Hallinto-oikeus ei ole kuitenkaan toimivaltainen arvioimaan ja valvomaan opetuksen tosiasiallista sisältöä. Koska uskonnonopetuksessa ei ole lainsäädännöllinen järjestelmä huomioiden kyse uskonnon harjoittamisesta ja uskonnon opetuksen tulee olla uskonnon harjoittamisesta irrallista, velvollisuus osallistua oman uskonnon opetukseen ei hallinto-oikeuden näkemyksen mukaan rajaa oikeutta uskonnonvapauteen.

Itä-Suomen HAO 29.04.2015 15/0141/4

Karkeasti ottaen hallinto-oikeuden näkökulmasta siis uskonnonopetus ei ole uskonnon harjoittamista, on sen sisältö mitä tahansa, koska näin nyt vaan on päätetty.

Koulun uskonnon opetuksen yhteydessä puhutaan nykyään oman uskonnon opettamisesta. Aiemmin puhuttiin tunnustuksellisesta opetuksesta, mutta vuoden 2003 uskonnonvapauslain yhteydessä siitä luovuttiin, ja tätä on paikoitellen tulkittu siten, että nyt uskonnon tunnit sopivat myös tapakristityille ja jopa uskonnottomille. Käytännössä tunnustuksellisuudesta luopuminen näkyi siinä, että mitään ei tarvinnut muuttaa.

Mitä tuo tunnustuksellisuudesta luopuminen sitten tarkoittaa? En tiedä. En todellakaan tiedä. Nykyisen, vielä voimassa olevan opintosuunnitelman osalta se tarkoittaa sitä, että alakouluikäisen oppilaan opintoihin kuuluu esimerkiksi:

• Jumala Isänä ja Luojana, Herran siunaus sekä Jeesuksen opetukset Jumalan huolenpidosta. (evl)
• ihmisen arvo erityisesti luomisen näkökulmasta (evl)
• ihminen Jumalan kuvana ja kaltaisena (ortodoksit)
• "Elän Jumalan kanssa": Jumala ja minä (adventistit)
• olemassaolon tarkoitus: Jumalan tunteminen ja ihmiskunnan palveleminen (bahá'í)
• Jumala kasvattajana, jumalalliset Opettajat tämän kasvatuksen toteuttajina ja ihmiskunnan sivistysprosessin eteenpäin viejinä (bahá'í)
• Jumalan viisaus ja rakkaus kaiken olemassaolon perustana (Kristiyhteisö)
• oppii ymmärtämään Jeesuksen Kristuksen evankeliumin merkitystä perheessään ja omassa jokapäiväisessä elämässään (mormonit)
• Pyhän Hengen kumppanuuden merkitys jokapäiväisessä elämässä (mormonit)

Useiden uskontojen opetussuunnitelmaan kuuluu myös oppilaan uskonnollisen identiteetin vahvistaminen. En aivan ymmärrä, miten se tai ylläolevat tavoitteet täytetään tunnustuksettomasti. En myöskään ole aivan varma etiikan ja moraalin opettamisesta esimerkiksi Raamattua tai Koraania linssinä käyttäen.

Kun puhutaan peruskoulusta, oman uskonnon käsite on kaiken lisäksi sangen hämärä. Oppilaat ovat alaikäisiä, joten käytännössä vanhemmat määräävät heidän uskontonsa. Jos jollakulla sattuu olemaan ikäisekseen hyvin muotoutunut maailmankuva, joka ei sovi yksiin väestörekisteriin merkityn uskontokunnan kanssa, se on harmin paikka: opetus määräytyy rekisterimerkinnän, ei vakaumuksen mukaan. Siinäpä sitä positiivista uskonnonvapautta.

En halua uskontoa pois julkisesta tilasta, en halua poistaa uskontojen opetusta kouluista. Minun on kuitenkin vaikea ymmärtää, kenen oppilaan etua ajaa se, että luokka jaetaan eri opetusryhmiin uskontokunnan mukaan, osa tunneista pidetäänkin naapurikoululla, osalle oppilaista ei järjestetä opetusta lainkaan. Uuden opetussuunnitelman on ehkä tarkoitus lisätä tasa-arvoa ja yhteisiä elementtejä, mutta mihin niitä erottavia elementtejä tarkkaan ottaen tarvitaan?

P.S. Kuriositeettina: elämänkatsomustietoa tosiaankin järjestetään ainoastaan, jos uskonnottomia elämänkatsomustietoon hakeutuvia on vaaditut kolme kappaletta. Vaikka niillä oppilailla, joiden uskonnolle ei opetusta järjestetä, on oikeus osallistua elämänkatsomustiedon tunnille, heitä ei lasketa mukaan (PDF), kun oppiaineen järjestämisestä päätetään.

Koodi on uusi vasara

Viime aikoina on puhuttu paljon koodaamisesta. Softanikkarit pelastavat maailman, tai vähintäänkin Suomen, ja niinpä siihen kelkkaan on parempi nousta ennemmin kuin myöhemmin. Helsingin Sanomissa aiheesta on kolumnoitu ja pääkirjoiteltu ahkerasti. Lokakuun alussa työikäisten piti tarttua näppäimistöön, tämän viikon torstaina puhuttiin varovasti pelien puolesta ja muistutettiin koodaamisen naisikoneista.

Eikä siinä mitään, aihetta on hyvä pitää pinnalla. Jyrki Kasvi on puhunut aiheesta paljon; viimeisimmässä Tiedosta-lehden kolumnissaan (PDF) hän listaa tylyjä faktoja siitä, miten Suomen tietoyhteiskuntakehitys on pysähtynyt.

Samaan aikaan, aiheen pulputessa joka tuutista, tulee mieleen Arthur C. Clarken kolmas laki:

Mikä tahansa tarpeeksi edistynyt teknologia näyttää taikuudelta.

Kukaan tuskin pitää koodausta tarpeeksi edistyneenä, mutta jonkinlaista yhteiskunnallis-taloudellista magiaa siinä oletetaan olevan. Kun edellisestä Nokiasta selvittiin, alettiin etsiä uutta Nokiaa, ja nyt kun siitä ei oikein kehtaa enää puhua, pyritään löytämään uusi Supercell tai Rovio. Yritetään koodata taikatemppu, jolla Suomi lähtee nousuun.

Voin kuitenkin kertoa salaisuuden: Supercelliä ei synny pelaamalla eikä Roviota koulun ATK-tunneilla. Ne vaativat rautaista osaamista, peijoonisti työtä, rutkasti tuuria – ja siitä huolimatta ne tuovat lähinnä lottovoiton muutamille ja hetkellisen työpaikan vähän laajemmalle porukalle. Se, että nämä muutamat antavat hyvän kiertää, maksavat veroja ja auttavat vuorostaan muita yrittäjiä, on kerrassaan hieno asia, mutta sillä ei ihan vielä nosteta koko kansakuntaa.

Pieniä puroja pitää löytää paljon, ja niitä pitää löytää muualtakin kuin mobiilipeleistä. Aloittaa voi vaikka Hesarin kolumnin esimerkistä: jos sisustusliikkeen verkkokauppasovellus vaatii ohjelmointiosaamista, oikea ratkaisu ei ole opettaa koko kansa koodaamaan. Sen sijaan pitäisi tehdä parempi verkkokauppasovellus.

Tämä ei tarkoita, etteikö opetusta voisi ja pitäisi uudistaa, ja etteikö sinne pitäisi saada myös koodausta. Olennaista ei kuitenkaan ole, osaako lapsi – tai aikuinen – koodata, vaan onko hän edes tietoinen tarjolla olevista mahdollisuuksista. Koodausta ei tarvita erikseen opetettavana aineena, vaan se pitää tuoda kouluun työkaluna. Sillä siitä on kyse: tietokone, ohjelmat, ohjelmointi ovat työkaluja, joilla päästään haluttuun päämäärään. Opettajan ja aikuisen tehtävä on vihjailla noista työkaluista, herättää kiinnostusta, olla tukena ja pukata vauhtia, jos kiinnostus kasvaa... ja olla tarkka siitä, ettei lannista intoa omalla asenteella.

Omalla vaatimattomalla urallani yksi asia on ollut suhteellisen selvää alusta asti: ohjelmointiosaamisella itsessään ei tee yhtään mitään. Jotta missään projektissa pääsee edes alkuun, tarvitaan ainakin auttava määrä toimialaosaamista. Sitä taas on helpompi hankkia, jos ajukopassa velloo edes jonkinasteinen yleissivistys ja halu selvittää itselleen asioita sekä kyky omaksua uutta nopeasti. Pitäisi siis opettaa perusasioita, tarjota työkaluja ja kylvää oppilaisiin uteliasta asennetta. Näistä on hyötyä huomattavasti laajemminkin kuin vain koodaamisen apuna.

Mitä se koodaaminen muuten edes on? Ohjelmointikielet tulevat ja menevät, tietokoneiden arkkitehtuurit vaihtuvat ja softa-alalla trendit seuraavat toistaan. Muistelkaapa siis, miten HS:n kolumnissa mainittu maailman ensimmäinen ohjelmoija, Ada Lovelace, vihkiytyi alalle.

Hän opiskeli matematiikkaa.

P.S. Vantaa päätti hankkia koululaisilleen tabletit. Uuden teknologian tuominen opetukseen on sinällään positiivista, mutta samalla on myös syytä huomata, että tabletit ovat edelleen ennen kaikkea sisällön kuluttamisen välineitä. Jos diginatiivin kansalaistaidoiksi katsotaan jotain syvällisempää kuin nettisivujen selaaminen, painopisteen toivoisi ehkä olevan sisällöntuotannon puolella.

P.P.S. Pari viikkoa sitten julkaistun tutkimuksen mukaan ainakin Yhdysvalloissa opettajat ovat tietotekniikassa huomattavasti oppilaitaan osaavampia. Osaaminen ei uutu pelkästään valmiita palveluita käyttämällä.

Unohdetaan Suvivirsi

Oikeuskanslerin virasto julkaisi eilen ratkaisunsa uskonnon harjoittamisesta kouluissa. Syystä tai toisesta keskustelu on taas kääntynyt Suvivirren kieltämiseen, vaikka päätös ei varsinaisesti käsittele yhtä laulua, eikä se kirjaimellisesti ottaen kiellä mitään.

Populistikkojen megafoni Ilta-Sanomat päästi ääneen muun muassa Timo Soinin (ps), joka päätyi henkilökohtaiseen mielenosoitukseen:

Kuinka se nyt yhtäkkiä on muodostunut ongelmaksi, varsinkin kun kohta itsenäinen Suomi täyttää 100 vuotta.

Puumalaisen linjaukset saivat Soinin sen verran tolaltaan, että hän päätti järjestää tänään eduskunnassa oman pikku protestin.

Lauloin Suvivirttä eduskunnassa niin, että työhuoneen ovi oli auki.
Ilta-Sanomat: Soini lauloi suvivirttä protestiksi eduskunnassa

No ohhoh ja yhden kerran, ihanko työhuoneen ovi auki – tällaisesta kansalaistottelemattomuudesta sopii kaiken maailman kiakkovieraiden ottaa oppia. Mukaan saatiin myös sopivasti kansallistuntoa, kun kerran itsenäisyyden satavuotisjuhlakin on tulossa. Näiden perusteiden rinnalla apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalaisen mainitsemat lasten perusoikeudet ovat kieltämättä paperia.

Uskonnonvapaus on perustuslain mukainen perusoikeus. Siihen kuuluu oikeus tunnustaa tai olla tunnustamatta uskontoa sekä oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Uskonnonvapauslain mukaan valtion tehtävänä on turvata uskonnonvapaus ja luoda edellytykset sen toteutumiselle. Tietyn toiminnan järjestäjä on päävastuussa uskonnonvapauden toteutumisesta.

[...]

Perusoikeusuudistusta koskevan hallituksen esityksen mukaan 6 §:stä seuraa julkisen vallan käyttöön kohdistuva velvoite kohdella tasapuolisesti kaikkia uskonnollisia yhdyskuntia tai maailmankatsomuksellisia suuntauksia (HE 309/1993 vp, s. 55). Perustuslain 6 §:n 2 momentin mukaan lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä. Säännös yhdessä saman pykälän yhdenvertaisuussäännöksen kanssa korostaa aikuisten vastuuta lasten yhdenvertaisen kohtelun turvaamisessa. Lasten oikeuksia koskevan yleissopimuksen (16.8.1991/1130, SopS 60) 14 artiklan mukaan lapsen oikeutta ajatuksen-, omantunnon- ja uskonnonvapauteen on kunnioitettava.

Apulaisoikeuskansleri viittaa myös pariinkin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen uskonnonvapautta koskevaan päätökseen.

Mutta kun perustuslakivaliokunta...

Toisin kuin luultavasti useimmat Suvivirren puolesta mölisijät, oikeuskanslerin virasto on tutkinut asiaa muutenkin kuin iltapäivälehtien otsikoista. Viraston ratkaisu tunnustaa kyllä perustuslakivaliokunnan vuoden 2002 mietinnön ja jopa käsittelee sen sisältöä. Sitä ei kuitenkaan hyväksytä absoluuttisena ja muuttumattomana totuutena.

Puumalaisen päätös sijoittaa valiokunnan maininnan yksittäisten virsien vaikutuksesta kontekstiinsa – uskonnonvapauslain säätämiseen – ja toteaa, että vaikka yksittäinen virsi ei määritä koko tilaisuutta, voi virsi olla kuitenkin uskonnonvapauden kannalta olennainen. Ratkaisussa myös kyseenalaistaan kulttuurin ikiaikainen pysyvyys:

[Valiokunnan lausuma] tarjoaa kuitenkin rajallisia mahdollisuuksia oikeudellisena perusteena arvioida suomalaisen kulttuurin, juhlaperinteen ja perusoikeuksien välistä suhdetta. Tämä on ehkä ymmärrettävää, koska suomalainen kulttuuri taikka juhlaperinne eivät ole oikeudellisia, objektiivisia eivätkä varsinkaan pysyviä ja staattisia ilmiöitä. Ne muuttuvat vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kehityksen kanssa. Tämä voi ilmetä vaikeuksina, joihin Opetushallitus viittaa. Siinä voi kuitenkin olla vain kysymys siitä, että juhlatraditio ei ole enää pysynyt yhteiskunnan muutoksessa mukana. Valiokuntakaan ei – vaikka tahtoisikin – voi tätä kulttuurista muutosta estää.

Se, että Suvivirttä laulettiin aikanaan kiertokoulussa, ei yksinään riitä perusteeksi sille, että sitä pitäisi laulaa edelleen vuonna 2014. Perusteita saattaa toki löytyä, hyviäkin, mutta ne pitää sovittaa yhteen muiden arvojen kanssa eikä vain jyrätä vanhojen hyvien aikojen esimerkillä.

Unohdetaan Suvivirsi

Kaikkein ärsyttävintä tässäkin orastavassa äläkässä on, että oikeuskanslerinviraston ratkaisu mainitsee Suvivirren vain ohimennen eduskunnan oikeusasiamiehen taannoista ratkaisua (PDF) kuvaillessaan. Kyse on uskonnollisista elementeistä koulussa; uskokaa tai älkää, niitä on muitakin kuin Suvivirsi.

Vanhemmat saavat järjestää lapsilleen aamuhartauksia ja herätyskokouksia vaikka joka viikonpäivä. Timo Soini saa jollottaa negrospirituaaleja omassa rauhassaan tasan niin antaumuksellisesti kuin hyvältä tuntuu. Sitä sen sijaan olisi ehkä jo syytä miettiä, kuinka asiallinen nykyaikana on eduskunnan istuntokauden aloittava jumalanpalvelus.

Ratkaisun pihvi on tässä:

Julkisen vallan käyttäjä ei näin ollen saa profiloitua toiminnassaan niin, että neutraalisuus eri uskontoihin vaarantuisi. Näkemykseni mukaan negatiivisen uskonnonvapauden toteutumisen kannalta on merkityksellistä, miten yhdenvertaisuus ja tasapuolisuus siinä toteutuvat. Valtion neutraliteettia ja lähtökohtaista pidättyväisyyttä kaikissa suoria uskonnollisia ja vakaumuksellisia ulottuvuuksia omaavissa kysymyksissä on pidettävä uskonnollisen ja vakaumuksellisen yhdenvertaisuuden keskeisimmin turvaavana periaatteena.

Vaikka perinteiden noudattaminen sinänsä voi olla arvokasta, laillisuusvalvonnassa lähtökohdaksi on otettava se, mikä on perinteen sisältö muun muassa perusoikeuksien näkökulmasta.

[...]

Julkisen vallan tulee perustuslain 22 §:n mukaan turvata perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen joihin kuuluvat muun muassa yhdenvertaisuus ja uskonnnvapaus. Tämä julkiselle vallalle kuuluva turvaamisvelvoite menee perinnesyiden edelle.

Lopuksi Puumalainen ehdottaa, että Opetushallitus toisi vuonna 2006 laatimansa tiedotteen tälle vuosituhannelle ja ottaisi huomioon perus- ja ihmisoikeudet.

Niin kuin vaikkapa tuosta Opetushallituksen ohjeistuksesta voi lukea, kouluilla on kyllä velvoite järjestää uskonnolliseen tilaisuuteen osallistumattomille muuta puuhasteltavaa. Sitä voi sitten itse kukin miettiä, kuinka tasapuolista ja yhteisöllistävää tuo lasten jakaminen eri kasteihin on. Samoin voi varovaisesti pohdiskella, saattaisiko koululla paikoitellen olla lievä intressi ohjata kaikkia lapsia osallistumaan, vaikka pakkoa ei olisikaan.

Viime kädessä kyse on siitä, että valtion tulee olla neutraali. Kyse on julkisesta vallasta, auktoriteetista ja sen käytöstä. Josko keskityttäisiin itse asiaan ja unohdettaisiin viimein se Suvivirsi.

P.S. Apulaisoikeuskanslerin ehdotus saattaa kaikua kuuroille korville, sillä meillä on oikeus myös harjoittaa uskoa. Opetushallitus on itse asiassa tuomassa seurakuntavaaleja oppilaitoksiin. Mikään ei hohka neutraaliutta enemmän kuin yhteistyö seurakunnan kanssa, eikä mikään anna parempaa ensimmäistä vaalikokemuksta kuin uurnilta käännyttäminen kirkkoon kuulumattomuuden takia.

P.P.S. Kannattaa lukea myös Libero-lehden artikkeli Tervetuloa islamisaation Suomeen ja Kaarnatuuli-blogin Ihan tavallinen työpäivä? Pienestä karikatyyrinomaisuudesta huolimatta kirjoitukset ehkä avaavat ongelmaa. EDIT: Tai sitten voitte lukea Kaarnatuulen seuraavan kirjoituksen, jossa karikatyyri onkin totta.

P.P.P.S. Lisäilin ratkaisun lainauksiin linkkejä asiaankuuluviin asiakirjoihin. Linkkejä ei ollut alkuperäisessä PDF:ssä, mutta menköön nyt tällä kertaa. Korjasin minä sieltä typonkin.

Itellavankkureilla kouluun

Liikenne- ja viestintäministeriön mukaan erilaiset julkiset kuljetuspalvelut maksavat yhteiskunnalle noin miljardi euroa vuodessa, ja lasku on kasvamaan päin. Jostain pitäisi höylätä sata miljoonaa euroa, ja yhdeksi keinoksi väläytellään nyt Itellan valjastamista erilaisiin kyydityksiin. Itellaa ei kuitenkaan kiinnosta.

Itellan haluttomuus ei juurikaan yllätä. Yhtiö aloitti juuri YT-neuvottelut ja on pistämässä varhaisjakelua uusiksi. Mielessä siintää myös jakelupäivien vähentäminen nykyisestä viidestä hiukan harvempaan rytmiin. Tähän kuvioon sopii hiukan huonosti halpamatkustamisen tarjoaminen kylän penskoille.

Samaan aikaan on mielenkiintoista huomata Itellan saavan kritiikkiä siitä, että se ei ole käsi lipassa lähdössä polkemaan hintoja henkilökuljetuksissa. Sillä siitähän tässä on kyse: esimerkiksi koulukyydit ovat jo nykyisellään kilpailutettuja, päivittäispostissa käytännön monopolia pyörittävä Itella vain voisi oman työn ohella hoitaa kyyditykset halvemmalla.

Lyhyellä tähtäimellä Itellan siirtyminen kuljettajaksi voisi tietysti olla yhteiskunnalle edullinen vaihtoehto: lisäajo takaisi postin haja-asutusalueillekin, eikä valtionyhtiöllä pitäisi olla tarvetta aivan tolkuttomalle kateprosentillekaan.

Toisaalta kulujen nousu on osittain peräisin samanlaisesta ajattelusta: kyläkoulujen sulkeminen on laskenut kuluja toisaalla mutta nostanut matkakuluja toisaalla. Itellan kyyditykset kilpailisivat suoraan paikallisten yrittäjien kanssa; kun haja-asutusalueella taksit ovat muutenkin kortilla, koulukyytien ja muiden sopimusajojen katoaminen saattaisi viedä tolpalta sen viimeisenkin pirssin.

Kannattaa myös miettiä, onko Itellalla ylipäätään edellytyksiä kuljetuksiin.

Kalusto

Posti kyllä kulkee, mutta tyypillisesti hiukan erilaisella kalustolla kuin henkilöliikenne. Tällä saattaa olla vaikutusta myös turvallisuuteen, sekä ihmisten että postin.

Reitit

Postin kuljetusreitti on aika lailla erilainen kuin esimerkiksi koulukyytien reitti. Yhteen autoon mahtuu pitkänkin reitin postit, sen sijaan lapsia mahtuu mukaan vain rajattu määrä. Auton lisäksi määrää rajoittaa myös kuljettajan ajokortti.

Aikataulut

Miten postin kuljetus ja koulukyydit sopivat yhteen? Postia ajaessa kierros voi kestää useamman tunnin, lapsosia ei voi pitää aivan niin kauan autoon vangittuna. Varhaisjakelu on kouluunmenon kannalta liian aikaisin, päiväjakelu liian myöhään. Ja jollain peijoonilla pitäisi päästä koulusta kotiinkin.

Asiakaspalvelu

Postinjakajat saattavat olla hienoja ihmisiä, mutta kyseessä ei ole ehkä aivan samassa määrin kontaktilaji kuin vaikkapa taksikuski on. Kuinka homma mahtaa toimia, jos auton takapenkillä on puoli tusinaa pilttiä huutamassa toppavaatteissa eroahdistusta? Samaan aikaan pitäisi edelleen hoitaa myös postinjakelu.

Kaiken kaikkiaan idea tuntuu kummalliselta, mutta vielä jännittävämpää on luvassa:

Voisiko esimerkiksi peräkylän maanviljelijä ottaa vastuulleen muutaman koululaisen tuomisen ison tien varteen, tai ihan koululle asti, Tampereen kaupungin logistiikkapäällikkö Erkki Harju maalailee.

Tällä myyntipuheella jokainen maanviljelijä epäilemättä rientää kilpaa keräämään lapsia naapurustosta – eihän heillä muutakaan tekemistä ole, ja kukapa ei haluaisi ottaa vastuulleen muutamia koululaisia. Halvalla. Koulutaksi-Mersun vaihtuminen traktorin peräkärryyn saattaisi herättää pientä närää vanhemmissa, ja astetta suurempaa draamaa saataisiin, kun pellonreunaan bussia odottamaan dumpatulle lapselle tapahtuisi jotain. Mutta olisipa ainakin halpaa!

Tätä ei pidä ymmärtää väärin. Yhteisöllisyys on hieno asia, ja jos joku vanhempainyhdistys päättää järjestää lasten kuljetuksen kimppakyydillä, ei muuta kuin iso peukku ja onnea matkaan. Vaan jos kaupunki lähtee tällaista junailemaan, on vastuukysymykset oltava mietittynä, eikä ihan kaikkea voi ulkoistaa sille peräkylän maanviljelijälle.

On tietenkin hyvä, että kunnissa ja ministeriöissä harjoitetaan luovaa ongelmanratkaisua, mutta ei näillä ideoilla vielä Kuuhun mennä. Valtionyhtiön pönkittämisen tai kylänmiesten hyväntahtoisuuteen luottamisen sijaan voitaisiin miettiä ihan oikeita ratkaisuja. Ensi hätään voitaisiin pohtia vaikkapa taksisääntelyn höllentämistä ja jonkin Uberin kaltaisen palvelun sallimista. Ja kun kyse on liikenne- ja viestintäministeriöstä, niin kai ongelmaan voisi pyytää apua sieltä viestintäpuoleltakin.

P.S. Kaikkihan epäilemättä muistavat, että vanhoina hyvinä aikoina Posti harjoitti myös matkustajaliikennettä. Viimeiset rippeet toiminnasta myytiin vuonna 1999.

P.P.S. Ainahan asian voi kääntää myös toisinpäin. Mitäpä jos ei pannakaan Itellaa kuljettamaan ihmisiä vaan velvoitetaan koulukyydit jakamaan postia! Itellalla on nyt parikin kilpailijaa, joten pää on avattu.

Pisa harjakorkeuteen

Pisa-tulokset julkaistiin, ja huonostihan siinä kävi: matematiikassa pudottiin kahdenneksitoista, eikä lukutaidon ja luonnontieteidenkään kohdalla päästä juhlimaan. Opetusministeri Krista Kiuru (sd) vaatii perusopetukseen remonttia.

Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla puolestaan matematiikan dosentti Timo Tossavainen ehdottaa opetukselle suuntaviivoja, joihin ei kuulu tietotekniikka.

Olen pitkälti samaa mieltä Tossavaisen kanssa. Tietokone, samoin kuin perinteinen taskulaskin, tai epäilemättä sitä ennen laskutikku ja helmitaulu, ovat erinomaisia apuvälineitä, kun laskut käyvät turhan työläiksi paperilla suoritettavaksi. Kun opiskellaan perusasioita, niistä tulee kuitenkin herkästi apuväline, jota ilman ei enää pärjää.

Sama pätee yhtä hyvin muihinkin aineisiin. Paljon puhutaan siitä, kuinka kouluissa pitäisi suuntautua enemmän tiedon hankkimisen opetteluun, kun kaikilla on kuitenkin käytössään verkko ja sen resurssit. Vaan entäpä, jos ei ole? Entä, jos oppilaalta puuttuvat ne perustiedot, joiden avulla tietoa voisi edes lähteä hakemaan? Itse kullekin on varmasti tullut tilanteita, joissa hakukoneet eivät tarmokkaista yrityksistä huolimatta suostu tarjoamaan relevantteja linkkejä. Mitä tyhjempi pääkoppa on omasta tiedosta, sitä vaikeampi on löytää avainsanoja, sitä vaikeampi arvioida sisällön luotettavuutta.

Vastaavia ongelmia on myös valinnaisuuden lisäämisessä. Valinnaisuudella saadaan kurssistaan varmat yksilöt entistä aiemmin haluamalleen polulle. Suurella osalla lapsista, nuorista ja heidän vanhemmistaan ei kuitenkaan ole mitään käsitystä, mitä heistä tulee isona. Heille valinnaisuus ehkä tarjoaa miellyttävämpiä oppitunteja, mutta johtaako se parempaan oppimistulokseen? Onko siitä hyötyä sen paremmin yksilölle kuin yhteiskunnallekaan? Valinnaisuus kun tuo mukanaan myös mahdollisuuden pudottaa riman entistä alemmas. Koulu on koulu, ei siellä aina tarvitsekaan olla kivaa; moni onkin huomannut, että Pisa-kärkeen puristanut Korea pärjää peijoonin huonosti, kun mitataan onnellisuutta.

En sano, että Suomessa pitäisi siirtyä, tai palata, Korean kaltaiseen pänttäämiseen ja tiukkaan kuriin. Yleisesti ottaen kuitenkin peruskoulun tarkoituksena kai on tarjota jonkinlaiset yhtäläiset perustiedot ja valmiudet myöhempään elämään. Siinä tehtävässä se ei tietenkään ole täydellinen, mutta ei sen tarvitsekaan: kouluja ja elämää riittää peruskoulun jälkeenkin. Viihtyisyyttä voidaan lisätä, mutta sitä ei pidä tehdä opetuksen kustannuksella.

Yleissivistys ei ole vain sitä, että muistaa, minkä eliöiden symbioosi jäkälä on, mikä sota päättyi Westfalenin rauhaan, tai kenen bändi oli Het potatis. Yleissivistys on se pohja, jolle rakennetaan myöhempi koulutus ja joka on apuna päivittäisessä elämässä ja sosiaalisia suhteita luotaessa. Osaltaan se myös luo kansallista – ja miksei myös ylikansallista – yhteenkuuluvuutta. On sääli, jos se jää valinnaisuuden jalkoihin tai ulkoistetaan älypuhelimeen.

P.S. Pari vuotta sitten kirjoitin, kuinka kuntien pitäisi parantaa lähikoulujen mainetta ja ehkä jopa rajoittaa vanhempien mahdollisuutta valita lapsen koulu. Uusien Pisa-tulosten yhteydessä uutisoitiin myös Ruotsin romahduksesta, ja yhtenä syynä pidetään juuri vapaata kouluvalintaa. Myös Suomessa syytä haetaan yksittäisistä huonoista kouluista.

Lapset liikkeelle

Heinäkuussa ullanlinnalainen äiti valitteli Helsingin Sanomissa, kuinka hänen lapsilleen ei löytynyt päiväkotipaikkaa. Paikkoja tosin oli tarjolla kolmessakin eri päiväkodissa, mutta ne eivät olleet realistisia. Päiväkodin olisi pitänyt olla kävelymatkan päässä, tarjolla olleisiin vaihtoehtoihin oli matkaa yli kaksi kilometriä.

Vantaalla puolestaan kahta koulua uhkaa sulkeminen, ja se on saanut ihmiset mietteliäksi. Eräskin perhe pohdiskelee, onko nykyinen asuinalue enää sopiva heille: lähikoulun sulkeutuessa perheen lasten koulumatka kasvaisi puolesta kilometristä jopa 2,4 kilometriin.

Itse elin lapsuuteni maaseudulla. Muutaman ensimmäisen vuoden ajan koulumatkaa oli 800 metriä, eikä sen tarpominen ollut herkkua. Ala-asteen viidenneltä luokalta eteenpäin matka kasvoi noin viiteen kilometriin, eikä sekään ollut ollenkaan kivaa. Jälkikäteen ajatellen se kuitenkin loi ainakin jonkinlaisen peruskunnon, jolta on ollut hyvä ponnistaa.

Kaupunkialueella on toki vaarana liikenne, maaseudulla puolestaan ilveksiä kuhisevat metsät. Ylenpalttisella suojelulla pedataan kuitenkin ongelmia – heikko kunto ja ylipaino ovat hyviä itämisalustoja myöhemmille sairauksille.

Ruotsista, koulusta ja pakosta

Helsingin Sanomat julkaisi sunnuntaiosiossaan kaksi mielipidettä pakkoruotsista. Verkkoversiossa kysellään mielipidettä ennen ja jälkeen; ajatuksena lienee mitata, vaikuttavatko argumentit lukijoiden kantaan. Voin vain toivoa, että ei.

Raija Orasen ydinargumentti on, että englanti on paljon tärkeämpi ja sitä pitäisi opiskella. Ilmeisesti Oraselta on päässyt unohtumaan, että englantia opiskellaan nyt jo, pääosin ensimmäisenä vieraana kielenä. Ruotsin statuksella ei liene käytännössä minkäänlaista vaikutusta sen oppimiseen.

Juha Itkonen puolestaan puolustaa pakkoruotsia sillä, että ei se oikeastaan ole kovin vaikeaa eikä kuulostakaan pahalta. Vaan entäpä, jos se on vaikeaa? Ja mikä vielä tärkeämpää: mitä, jos olisi akuutti tarve opetella jotakin muuta?

Molemmat kirjoittajat keskittyvät lähinnä fiilistelemään omia kokemuksiaan sen sijaan että esittäisivät mitään edes likimain objektiivista. Terkkuina Raijalle: itse olen pärjännyt eteläsuomalaisella kouluruotsilla vallan mainiosti pohjoismaisten kollegojen kanssa. Ja Juhalle: ruotsin opettaminen ilmeisestikään ei ole itsestäänselvä vahvuus, jos lähes kaksi kolmasosaa suomalaisista haluaa siitä vapaaehtoista. En kuitenkaan pidä sen paremmin omaa kielitaitoani kuin Ylen kyselyäkään kelvollisena perusteena ruotsin opiskelusta päätettäessä.

Lapin Kansa kirjoitti pääkirjoituksessaan ruotsin olevan Pohjois-Suomessa silta rajan yli länteen ja pohjoiseen. Vallan peijoonin hyvä argumentti ruotsin opiskelulle, mutta huono sen pakottamiselle kaikkiin kouluihin. Itärajalla olisi akuuttia tarvetta venäjälle, mutta syystä tai toisesta venäjää ei silti opeteta pakollisena.

Twitterissä väki on ymmärrettävästi vauhkona, sillä määritelmän mukaisesti Twitterissä pitää aina olla ainakin vähän vauhkona.

@moiotto @winninghelix Höpö höpö! Kouluruotsi avaa oven mm. saksan oppimiseen helpommin. Kouluruotsilla voi lukea tanskalaisia uutisia.

— Lauri Törhönen (@torhonen) August 25, 2013

Otto Moilasen argumentti on melko kehno siinä mielessä, että kaikki mittarit eivät ole kovinkaan objektiivisia. Ruotsi on ihan oikeasti tärkeä kieli ja sille suo kyllä merkittävän aseman suomalaisessa koululaitoksessa. Vaan tiedättekö, mikä avaa oven saksan oppimiseen vielä hivenen ruotsia paremmin? Saksan opiskelu.

Kouluruotsilla voi lukea Södergranin, Runebergin ja Ågrenin runoja alkukielellä. Elämän onnenhippusia. @torhonen @moiotto

— Cristina Andersson (@winninghelix) August 25, 2013

Toisaalta, kouluvenäjällä voisi lukea Tšehovia, koulusaksalla Goethea ja Wittgensteinia, ja koulukiinalla voisi tarttua Kungfutseen. En näkisi näitäkään vaihtoehtoja huonoina.

@JaanaMikkonen25 @MarcusPetaja Matematiikkaa tarvitaan kaikkialla maailmassa, ruotsia ei.

— pakkoruotsi (@pakkoruotsi) July 18, 2013

Saattaa olla, mutta sillä ei tietenkään ole mitään tekemistä sen kanssa, tarvitaanko ruotsia Suomessa. Täällä tarvitaan myös suomea, vaikka maailmanlaajuisesti sitä puhuvat hukkuvat pyöristysvirheisiin.

Mainittakoon; Ruotsinsuomalaisia on noin 470 000, siis paljon enemmän kuin suomenruotsalaisia. @ottosimola @soalmila @psykeiju @ptrepo

— Heikki Ojala (@HeikkiOjala) August 25, 2013

Tämä tweetti olkoon jonkinlainen esimerkki vertailusta Ruotsiin, mitä aina välillä näkee – räikeämpiä esimerkkejäkin löytyy. Suomen kielen asemalla Ruotsissa ei kuitenkaan ole vaikutusta meikäläiseen koulutuspolitiikkaan. Ei ainakaan pitäisi olla.

@winninghelix @torhonen @KajKunnas Yksikään Kiihtelysvaaran yläasteen luokkatovereistani ei osaa ruotsia. Ei koe upeaa kirjaa tai leffaa.

— Mikko Silvennoinen (@Mikkosi) August 25, 2013

@KarhunenRiikka Ottamatta tässä kantaa kielikiistaan niin motivaatio unohtui. Se on A ja O. Jos se on kova, oppii mitä vain! Ja päinvastoin.

— Ulla Appelsin (@AppelsinUlla) August 25, 2013

Nämä tweetit kuulunevat olennaisesti yhteen. Kaikilla korkeakoulutetuilla – joita Suomessa on yhä enemmän – on virkamiesruotsi suoritettuna, mutta siitä huolimatta ruotsin kielen taito on kehno. Syy löytynee Ulla Appelsinin mainitsemasta motivaatiosta ja toisaalta käytön puutteesta. Jos tarvetta on, motivaatiokin löytyy. En kiistä, etteikö jo vuosia kestäneellä pakkoruotsikeskustelulla olisi vaikutusta myös tuohon opiskelumotivaatioon.

Miksi pakkoruotsikeskustelu on vain joo/ei? Järkevintä olisi pitää pakko, vähentää tunteja ja siirtää fokusta kulttuurin tuntemiseen.

— Jussi Pullinen (@JussiPullinen) August 25, 2013

Toinen vaihtoehto olisi poistaa pakkoruotsi mutta säilyttää pakkokieli. Jos esimerkiksi alueellisesti on tunnistettavissa muita tärkeitä kieliä, miksi niitä ei voisi opettaa? Mitäpä, jos valkattaisiin kielipaletti, josta olisi pakko valita kaksi vierasta kieltä opiskeltavaksi koko peruskoulun ajaksi? Otetaan mukaan lähinaapurien kielet ja merkittävimmät maailmankielet. Jos siltä tuntuu ja pienten ihmisten päät kestävät, opetetaan vaikka kahden kuukauden "Hyvää päivää, kirvesvartta" -tyyppiset alkeet jokaisesta ja valitaan sitten ne, mihin lähdetään syventymään.

Itse asiassa Alexander Stubbin (kok) ajatukset Helsingin Sanomien artikkelissa täsmäävät omiini melko hyvin. Keskustelu on tarpeettoman polarisoitunutta. Stubbin ehdotukset kieltenopetuksen aikaistamisesta ja alueellisesta vaihtelusta ovat kaiken kaikkiaan mainioita.

Vaikka kirjoitukseni voi ehkä lukea pakkoruotsivastaisena, itselläni ei ole oikeastaan asiaan vahvaa mielipidettä; keskustelussa häiritsee argumentoinnin säädyttömän heikko taso. Minulla ei ole myöskään ole harhakuvia ruotsin asemasta, jos pakko-opetus poistetaan: ilman muuta sen opiskelu kouluissa vähenisi. Ongelmaa voisi korjata tarjoamalla ennemmin porkkanaa kuin keppiä. Ei ruotsinkaan markkinoinnin aivan mahdotonta luulisi olevan.

Jos ruotsi muutettaisiin valinnaiseksi, olennainen kysymys olisi, mitä tulee tilalle. Carl Haglund (r) kommentoi asiaa MTV3:lle ja osui ehkä osittain tahtomattaan olennaiseen. Peruskoulu ei tosiaan perustu vapaaehtoisuuteen, enkä ole ollenkaan varma siitä, onko suunta laajempaan valinnaisuuteen edes toivottava. Mitä enemmän valinnaisuutta tarjotaan, sitä rikkonaisemmaksi koulu muodostuu. Peruskoulun tarkoituksena on tarjota jokseenkin yhtäläiset eväät kokonaiselle ikäluokalle, ja sellaisena soisin sen myös säilyvän: yleissivistävänä ja vahvan pohjan tarjoavana.

Pelkään, että valinnaisuuden myötä tulee entistä helpommaksi valita se polku, jonka päästä ei löydy oikein minkään valtakunnan osaamista. Se ei ainakaan edistä Suomen kilpailukykyä, ei nosta Pisa-tuloksia, eikä vähennä syrjäytymistä.

Lähikoulut kunniaan

Helsingin Sanomat kertoi lauantaina (21.1.), kuinka Helsingissä vanhemmat välttelevät lähikouluja: esimerkiksi Roihuvuoressa vain reilu kolmannes lapsista päätyy heille nimettyyn kouluun. Vanhemmilla on mahdollisuus valita lastensa koulu, ja mahdollisuutta myös käytetään.

Lapsipako korostaa koulujen välisiä eroja: kun oman asuinalueen koulusta huhutaan huonoa, vanhemmat pyrkivät sijoittamaan lapsensa hyviksi koettuihin kouluihin. Opetusministeri Jukka Gustafsson ja Helsingin sivistystoimesta vastaava apulaiskaupunginjohtaja Tuula Haatainen tunnistavat ongelman. Molemmat ovat kuitenkin sitä mieltä, että vanhempien mahdollisuutta valita ei pidä rajoittaa.

Herää vain kysymys, miksi ei? Suomi on saanut paljon positiivista julkisuutta PISA-testien kärkimaana, ja merkittävimpänä syynä on aika lailla yksimielisesti pidetty yhteiskunnan ylläpitämää, tasalaatuista peruskoulua. Opetuksen pitäisi siis oletusarvoisesti olla samaa kaikkialla, eikä erityistä syytä muun kuin lähikoulun valintaan ole.

Todellinen maailma on tietysti toinen, ja kouluissa on eroa niin kuntien välillä kuin niiden sisälläkin. Gustafssonin ja Haataisen ruusuinen ajatus vanhempien valistamisesta on kuitenkin kotoisin vielä tasalaatuista koululaitostakin kaukaisemmasta utopiasta. Jos vanhemmat nyt puskevat lapsiaan kaukaisempiin kouluihin huhujen perusteella, mitä opetusministeri voi sanoa saadakseen mielen muuttumaan?

Yksittäisten lasten siirtelyn sijaan pitäisi kiinnittää huomiota ongelmakouluihin niin, että niidenkin maine ja opintosuoritukset saataisiin samalle tasolle muiden kanssa. Muutama viikko sitten samainen HS kertoi kuopiolaisesta yrittäjästä, joka lahjoitti paikalliselle koululle 10 000 euroa turvaluokan perustamiseen. Ehkäpä Helsingissäkin resursseja kannattaisi suunnata koulumatkailun sijaan lähikoulun työympäristön parantamiseen.