Pisa-tulokset julkaistiin, ja huonostihan siinä kävi: matematiikassa pudottiin kahdenneksitoista, eikä lukutaidon ja luonnontieteidenkään kohdalla päästä juhlimaan. Opetusministeri Krista Kiuru (sd) vaatii perusopetukseen remonttia.
Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla puolestaan matematiikan dosentti Timo Tossavainen ehdottaa opetukselle suuntaviivoja, joihin ei kuulu tietotekniikka.
Olen pitkälti samaa mieltä Tossavaisen kanssa. Tietokone, samoin kuin perinteinen taskulaskin, tai epäilemättä sitä ennen laskutikku ja helmitaulu, ovat erinomaisia apuvälineitä, kun laskut käyvät turhan työläiksi paperilla suoritettavaksi. Kun opiskellaan perusasioita, niistä tulee kuitenkin herkästi apuväline, jota ilman ei enää pärjää.
Sama pätee yhtä hyvin muihinkin aineisiin. Paljon puhutaan siitä, kuinka kouluissa pitäisi suuntautua enemmän tiedon hankkimisen opetteluun, kun kaikilla on kuitenkin käytössään verkko ja sen resurssit. Vaan entäpä, jos ei ole? Entä, jos oppilaalta puuttuvat ne perustiedot, joiden avulla tietoa voisi edes lähteä hakemaan? Itse kullekin on varmasti tullut tilanteita, joissa hakukoneet eivät tarmokkaista yrityksistä huolimatta suostu tarjoamaan relevantteja linkkejä. Mitä tyhjempi pääkoppa on omasta tiedosta, sitä vaikeampi on löytää avainsanoja, sitä vaikeampi arvioida sisällön luotettavuutta.
Vastaavia ongelmia on myös valinnaisuuden lisäämisessä. Valinnaisuudella saadaan kurssistaan varmat yksilöt entistä aiemmin haluamalleen polulle. Suurella osalla lapsista, nuorista ja heidän vanhemmistaan ei kuitenkaan ole mitään käsitystä, mitä heistä tulee isona. Heille valinnaisuus ehkä tarjoaa miellyttävämpiä oppitunteja, mutta johtaako se parempaan oppimistulokseen? Onko siitä hyötyä sen paremmin yksilölle kuin yhteiskunnallekaan? Valinnaisuus kun tuo mukanaan myös mahdollisuuden pudottaa riman entistä alemmas. Koulu on koulu, ei siellä aina tarvitsekaan olla kivaa; moni onkin huomannut, että Pisa-kärkeen puristanut Korea pärjää peijoonin huonosti, kun mitataan onnellisuutta.
En sano, että Suomessa pitäisi siirtyä, tai palata, Korean kaltaiseen pänttäämiseen ja tiukkaan kuriin. Yleisesti ottaen kuitenkin peruskoulun tarkoituksena kai on tarjota jonkinlaiset yhtäläiset perustiedot ja valmiudet myöhempään elämään. Siinä tehtävässä se ei tietenkään ole täydellinen, mutta ei sen tarvitsekaan: kouluja ja elämää riittää peruskoulun jälkeenkin. Viihtyisyyttä voidaan lisätä, mutta sitä ei pidä tehdä opetuksen kustannuksella.
Yleissivistys ei ole vain sitä, että muistaa, minkä eliöiden symbioosi jäkälä on, mikä sota päättyi Westfalenin rauhaan, tai kenen bändi oli Het potatis. Yleissivistys on se pohja, jolle rakennetaan myöhempi koulutus ja joka on apuna päivittäisessä elämässä ja sosiaalisia suhteita luotaessa. Osaltaan se myös luo kansallista – ja miksei myös ylikansallista – yhteenkuuluvuutta. On sääli, jos se jää valinnaisuuden jalkoihin tai ulkoistetaan älypuhelimeen.
P.S. Pari vuotta sitten kirjoitin, kuinka kuntien pitäisi parantaa lähikoulujen mainetta ja ehkä jopa rajoittaa vanhempien mahdollisuutta valita lapsen koulu. Uusien Pisa-tulosten yhteydessä uutisoitiin myös Ruotsin romahduksesta, ja yhtenä syynä pidetään juuri vapaata kouluvalintaa. Myös Suomessa syytä haetaan yksittäisistä huonoista kouluista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti