Helsingin Sanomat julkaisi tänään (19.8.) uutisen, jossa pohditaan, miten masennusta oikeastaan pitäisi hoitaa. Juttu on saanut kimmokkeensa Mielenterveys ja medikalisaatio -seminaarista, jonka pääpuhuja Peter Gøtzsche pitää masennuslääkkeitä tehottomina ja suorastaan vaarallisina.
Tässä ei sinällään ole mitään uutta; maailmassa on ainakin jonkinmoinen joukko tutkijoita, psykiatreja ja psykologeja, jotka kiistävät koko masennuksen kemiallisen mallin tai vähintäänkin siihen perustuvan, välittäjäaineita sorkkivan lääkehoidon. Yksi näistä vastarannan kiiskeistä on plasebo-tutkija Irving Kirsch, jonka kirjasta Emperor's New Drugs kirjoitin muutama vuosi sitten. Suomessa viime aikojen näkyvin lääkkeiden vastustaja on Aku Kopakkala, jonka mielipiteitä saatiin viimeksi lukea Iltalehdestä. Vitsikkäästi saman lehden blogisti Hanna Markuksela kritisoi omassa kirjoituksessaan jutun kehnoa journalistista tasoa.
Oma mielenkiintoni kiinnittyy kuitenkin lähinnä psykiatrian professori Erkki Isometsän lausahduksiin Helsingin Sanomien jutussa.
Isometsän mukaan kiistoja syntyy kysymyksestä, onko vähäinenkin lääkkeistä saatava hyöty lievässä masennuksessa hoidollisesti merkittävä. Isometsän mielestä on, vaikka asia on välillä suhteellinen.
Lääkkeiden tehoa ei tulisi Isometsän mukaan verrata lumelääkkeisiin, sillä niitä ei voida hoitokeinona käyttää. Tulisi tarkastella eroa siihen, ettei hoideta ollenkaan.
Isometsän puhe vetää hiljaiseksi. Onko nyt tosiaan niin, että Käypä hoito -suosituksia kehittävän työryhmän puheenjohtaja esittää lumevertailun unohtamista, jotta masennuslääkkeiden teho saattaisiin näyttämään merkittävämmältä?
Image-lehdessä vuonna 2010 julkaistussa Iso ei -artikkelissa Isometsä myöntää suoremmin, että kyse on oikeastaan hoidon järjestämisen puutteista:
Missä reaalitilanteessa Suomessa ollaan, meillä ei ole sellaista psykoterapian saatavuutta, missä se olisi laajalti masennuksen hoidolle vaihtoehto. Vaikka lääkkeiden vaikutus on vähäinen, se on parempi kuin ei mitään.
On taas kerran syytä pysähtyä hetkeksi. Siis Käypä hoito -suosituksissa suositellaan lääkkeitä, joiden teho tiedetään vähäiseksi, koska sekin on parempi kuin ei mitään – mitä monessa tapauksessa olisi muuten tarjolla. Vaan onko tämä oikea tapa kirjoittaa suosituksia? Iltalehden jutun mukaan masennuslääkkeitä syö 430 000 suomalaista ja 4 500 suomalaista jää vuosittain masennuksen takia sairaseläkkeelle. Lukemat ovat siinä määrin merittäviä, että hoitosuositusten toivoisi keskittyvän tehokkuuteen ja jättävän kannattavuuslaskelmat vaikka kansantaloustieteilijöille.
Jos sitten kaikesta huolimatta haetaan kustannustehokkuutta pillereistä, minulla on uutisia Isometsälle: ei tehottoman lääkkeen syöttäminen ole yhtään sen sallitumpaa hoitoa kuin lumelääkkeidenkään. Lumelääkkeillä hoitamisen kieltohan ei ole lähtöisin laista, vaan kyse on ammattietiikasta, jota ilmaisevat esimerkiksi Lääkäriliiton eettiset ohjeet.
Lääkärin tulee pitää yllä ja kartuttaa tietojaan ja taitojaan, ja hänen tulee suositella vain lääketieteellisen tiedon ja kokemuksen perusteella tehokkaina ja tarkoituksenmukaisina pidettyjä tutkimuksia ja hoitoja.
Jos siis oletetaan, että masennuslääkkeiden teho on vähäinen tai olematon, lumelääkkeen ja varsinaisen lääkkeen eroksi jää se, että masennuslääkettä markkinoidaan hoitovaikutuksella. Harmi kyllä eettisissä ohjeissa ei puhuta mitään markkinoinnista.
P.S. Huomattakoon, että minulla ei ole kompetenssia antaa vahvoja arvioita masennuslääkkeiden tehosta. Sen sijaan olen kyllä sitä mieltä, että lääkkeen teho mitataan juurikin vertaamalla sitä lumelääkkeeseen. Jos lääkkeen teho ei ole sokeripilleriä kummempi, kannattaa käyttää sitä sokeripilleriä.
P.P.S. Mitä tulee lääketieteelliseen tietoon ja kokemukseen, lumelääke voi olla hoitona hyvinkin tehokas – jopa silloin, kun potilas tietää syövänsä plaseboa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti