2008-10-29

Yhteiskuntavastuu

John Tierney kirjailee New York Timesiin tiedeblogia, jossa on viime aikoina ollut näkyvästi esillä energiatuotanto. Tierney on asetellut vastakkain ydinenergiaa ja uusiutuvia energiamuotoja muun muassa valtiotukien ja omavaraisuuden näkökulmasta.

Suomessa Ylelle ehdotettiin uutta rahoitusmallia sitomalla televisiomaksu asuntoon. Tämä puolestaan on kirvoittanut monenlaista keskustelua Ylen merkityksestä ja yleisestä tarpeellisuudesta. Eräässä toisessa keskustelussa puhuttiin Seiskasta, Hymystä, niiden lukijakunnasta ja -määristä.

Vaikka aiheet vaihtelevat, kaikissa puhutaan rahasta. Tierneyn blogi julistaa markkinatalouden ilosanomaa puhtaimmillaan: unohdetaan valtiotuet ja vapautetaan kaikki, markkinat tekevät oikean energiavalinnan. Yleä pistetään monissa keskusteluissa samoilla teeseillä maksukortin taakse, jotta todelliset käyttäjät maksaisivat toiminnan. Sensaatiojournalismi on ok, koska se myy.

Markkinatalous pyrkii ennen kaikkea tuottoon, menetelmillä ei ole niin väliä. Lievestuoreella pumpattiin lipeää luontoon vuosikymmeniä, ja seurauksia on paikkailtu vielä viime vuosina. Menneenä kesänä paljastui, että Italiassa on tehty pykälää tuimempaa juustoa, brittitukkurin varastoista taas löytyi hiukan vanhentunutta kalaa. Satakunta vuotta sitten eräskin firma säteilytti huoletta työntekijöitään. Ympäristöystävällisyyden, terveyden ja turvallisuuden toivoisi kuitenkin edelleen olevan yleisesti toivottavia asioita, vaikka ne eivät suoraan euroiksi muunnukaan.

Mediakentällä samainen rahavetoisuus tuottaa Big Brothereita ja lööppijulkisuutta. Sensaatiolehtien leipälaji on yksityiselle alueelle tunkeutuminen, muiden elämiin tirkistely. Se on ehkä houkuttelevaa, mutta tekevätkö levikkimäärät siitä hyväksyttävää? Yleisradion tehtävänä on tuottaa monipuolista ohjelmaa laajalle katsojakunnalle; jos Yle joutuu kaupallisten kanavien tapaan vetoamaan ihmiskunnan pienimpään yhteiseen nimittäjään katsojalukuja kalastellessaan, se epäonnistuu sille asetetussa tehtävässä.

Tuntuu, että myös henkilökohtaisessa elämässä eletään kvartaalitaloutta, jossa valinnat tehdään varttitunnin aikajänteellä. Niinpä joukkoliikenne näivettyy, koska bussi ei hae kotiportailta ja omassa autossa on parempi penkki. Marketti on täynnä tanskalaista sianpotkaa, puolalaista emmentaalia ja espanjalaisia tomaatteja; eiväthän ne oikein miltään maistu, mutta suomalaiset vastineet ovat niin kalliita. Kaksivuotiaat saavat ulosottoukaaseja, ja lauantai-iltaisin poltetaan humalassa luottotiedot pikavipeillä — mutta sekin on ihan ok, bisnestähän nuo firmat vaan tekevät.

Loppujen lopuksi kyse on ahneudesta, itsekkyydestä ja hedonismista. Oma napa on lähimpänä, ja siitä ulospäin siirryttäessä asioita on helpointa mitata rahapussilla. Saattaa kuulostaa moralisoivalta, ja sitähän se onkin. Vaan kun tässä viime aikoina on penätty yhteiskuntavastuuta yrityksiltä, ehkä sitä pitäisi hiljalleen vaatia myös ihmisiltä.

Lähetä kommentti