2011-02-02

Romu on henkilökohtaisia valintoja

Viznutin blogissa pohdiskeltiin laajamittaisesti nykyaikaisen digitaalikulttuurin ongelmia.

Oma kommenttini aiheeseen uhkasi paisua eeppisiin mittoihin, joten julkaisen kirjoitukseni tässä. Intron jälkeen lähdetään täyteen juoksuun, joten alkuperäinen kannattaa lukea. Tätäkin voi harkita.

Digitaalitekniikan kehitys on jo yli puolen vuosisadan ajan noudattanut ns. Mooren lakia, joka ennustaa, että mikropiirille mahtuvien transistorien määrä tuplaantuu noin kahden vuoden välein.

Sivuhuomautuksena todettakoon, että Moore puhui alunperin vuodesta. Vaan kyllähän hyvääkin lakia pitää välillä korjata.

Bloatista olen sinällään samaa mieltä, samoin kuin sen tuottamista, tarpeettomista ohjelmistovirheistä.

Ennen vanhaan pesukoneet ja televisiot ostettiin kahdeksikymmeneksi vuodeksi eteenpäin, mutta nykyään samassa ajassa "pääsee" hankkimaan ainakin neljä kappaletta kumpiakin.

Kaiken uhallakin kysyisin kuitenkin tähän tueksi tilastoja. On toki mukava fiilistellä vanhojen hyvien aikojen ikuisuuksia kestäneillä laitteilla, mutta väittäisin, että siinä aika pitkälti aika kultaa muistot.

Kuinkakohan moni 50-luvun televisio oli oikeasti käytössä 70-luvulla? 60-luvun pyykkikone 80-luvulla?

Kannattaa muistaa, että laitteiden määrä nykyään on aika paljon menneitä aikoja suurempi. Televisioita oli 50-luvulla noin yksi kylässä, 80-luvulla ehkä yksi taloudessa, nykyään alkaa olla yksi huoneessa.

Samaan aikaan myös ihmisten välinen tiedonvälitys on mullistunut. 1950-luvulla puhelin oli ehkä joka kolmannessa tuvassa ja virallinen totuus löytyi sanomalehdestä ja Ylen uutisista. 2000-luvulla suurehko osa kansasta kohisee verkossa. Niin kuin tuttua on, ihmiset puhuvat kärkkäämmin negatiivisista asioista - ja myös muistavat ne paremmin.

Laitetiheyden takia siis todennäköisyys sille, että viallinen yksilö osuu omalle kohdalle tai tuttavapiiriin on suurempi kuin aiemmin. Toisaalta viestinnän takia on huomattavasti aiempaa todennäköisempää, että niistä hajonneista toosista kuulee myös vähän kauempaa.

On toki mahdollista, että laitteet ihan oikeasti hajoavat useammin, mutta toisaalta monella alalla valmistusmateriaalit, -tekniikka ja myös laadunvalvonta ovat ottaneet harppauksen tai pari menneinä vuosikymmeninä.

Todettakoon, että sekä laitteiden yleistymistä että kommunikaation lisääntymistä voi kritisoida, molempia jopa varsin hyvillä perusteilla.

Ohjelmaan voidaan piilottaa esimerkiksi ajastin, joka hieman takuuajan umpeutumisen jälkeen estää laitteen toimimisen kokonaan tai saa sen oikuttelemaan.

Alkuperäisen kirjoituksen kommenteissa kyseltiin näistä esimerkkejä. Mistään kovin merkittävästä en ole kuullut, mutta tulostuskaseteissahan tuosta on käyty oikeuttakin: mikropiireillä on estetty tarvikekasettien käyttöä, mutta sen lisäksi niillä on myös rajoitettu ikää esim. tiettyyn arkkimäärään, riippumatta siitä, kuinka paljon mustetta oikeasti on kulunut.

Vasteaikaongelmat ovat vain yksi esimerkki siitä, kuinka teollisuus haluaa keskittyä mieluummin uusien toimintojen tehtailuun kuin peruskäyttöä häiritsevien ongelmien ratkaisemiseen.

Olen samaa mieltä siitä, että vasteen antaminen käyttäjälle on tarpeellista. Sen sijaan olen eri mieltä siitä, että kyse olisi teollisuuden nimenomaisesta halusta tehdä jotain vastoin käyttäjän etua.

Itse luulen, että monet kehittäjät yksinkertaisesti ovat siinä määrin funktionaalisuuteen keskittyviä ihmisiä, että välittömän vasteen antamisen sijaan mieluummin keskitytään tekemään sitä ohjelman varsinaista käyttötarkoitusta. Prioriteetteja voisi ehkä jossain määrin rukata, siitä lisää hiukan jäljempänä.

Esimerkiksi kaikki suosituimmat uudet nettipalvelut Facebookista Youtubeen ja Spotifyyn olisi täysin mahdollista toteuttaa siten, että ne toimisivat 1990-luvun lopun koneilla ja vieläpä paremmin ja nopeammin kuin nykyisillä.

Sinällään vitsikkäästi muuten Facebookin ja monen muunkin nettisivuston tapauksessa aika iso osa siitä käyttäjän koneeseen kohdistuvasta tehovaatimuksesta tulee juuri tuosta syystä, jonka puutteesta edellisessä kohdassa valitettiin: nykysivustoja monesti rakennetaan hyvinkin dynaamisiksi ja pyritään antamaan käyttäjälle vasteita, ja käytännössä se nykyteknologioilla tarkoittaa esimerkiksi javascriptin tai Flashin/Silverlightin/jonkunmuunminkä käyttöä.

Flashin suorituskyky toki on aika lailla surkuhupaisa, ja selaimien javascript-tulkkeihinkin on kiinnitetty oikeasti huomiota vasta parin viime vuoden ajan. Lopputulos kuitenkin on, että yhtä ongelmaa oiottaessa on törmätty toiseen.

On vaikea edes keksiä mitään yksittäiselle ihmiselle mielekästä tietojenkäsittelytehtävää, joka vaatisi 2000-luvun suorituskykyä pelkän luonteensa vuoksi ilman minkäänlaisia määrällisiä paisutteluja. Tätä voisi hyvin pitää merkkinä siitä, että meillä on jo aivan riittävästi tehoja vähäksi aikaa.

Voi toki pitää, mutta eri asia on, onko sillä mitään totuusarvoa. Jos tyytyy pelaamaan Pongia ja Space Invadersia, 70-luvun tehot riittävät mainiosti. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö lisäteholle olisi ihan validia käyttöä.

Kuinka moni käyttää nykyään digikameraa 1990-luvun lopulta? Kuinka moni haluaisi käyttää sellaista?

Edistystä on tapahtunut niin käyttöliittymässä (mm. siinä käyttäjälle annettavassa vasteessa) kuin kuvanlaadussakin. Itse veikkaan, että jos digikamerat olisivat kymmenen vuoden takaista tasoa, moni kuskaisi edelleen mukana filmiä. Se voisi toki olla hyväkin asia, mutta valokuvauksen ja digikuvauksen yleistymiseen sillä määrällisellä kehityksellä on ollut kyllä aika ratkaiseva vaikutus.

Jos siirrytään liikkuvaan kuvaan, digitaalinen video ylipäätään on mahdollistanut edes jollakin tasolla järkevän editoinnin myös kotioloissa. Puuhana noin ylipäätään se on aika lailla ehtymätön resurssisyöppö - sekä koneiden että ihmisten. Niinpä niitä kotivideoita ei sitten käytännössä edelleenkään editoida ollenkaan riittävästi.

Esimerkiksi kuvankäsittelyohjelma voisi normaalitilassa muistuttaa yksinkertaista piirto-ohjelmaa, jonka toimintatavan pystyisi sisäistämään täydellisesti pelkän lyhyen koekäytön perusteella. Kaikenlaiset aputoiminnot, automatiikat ja muut erikoisuudet löytyisivät tarvittaessa helposti, ja käyttäjä voisi lisäillä niitä kokonaisuuden jatkeeksi tarpeen mukaan, mutta ne eivät koskaan häiritsisi olemassaolollaan sellaisia käyttäjiä, jotka eivät niitä tarvitsisi,

Käytännössähän tuota yksinkertaistusta on tullut siinä mielessä, että nykyään on tarjolla noita yksinkertaisia ohjelmia, eikä samaa softaa yritetäkään tarjota kaikille käyttäjille.

Tosiasia nimittäin on, että tuo ylläoleva kaunis kuvaus on äärettömän helppo kirjoittaa mutta pirullisen vaikea toteuttaa.

Käyttöliittymä- ja käyttökokemussuunnittelu on peijoonin vaikeaa. Sen suunnitelman toteuttaminen on vielä jonkin verran vaikeampaa. Microsoft on ainakin menneinä vuosina pistänyt pelkästään käyttöliittymien tutkimiseen pienen valtion budjetin verran rahaa vuosittain, ja lopputulokset näkyvät itse kunkin pöydällä.

Tosiasia vaan on, että yleispätevää käyttöliittymää on vaikea tehdä. Kun ominaisuuksien määrä kasvaa, tuo vaikeus lähestyy nopeasti mahdottomuutta.

Muutoin olen kyllä Avuttomuus-otsikon alustasta pitkälti samaa mieltä. Ohjelmien pitäisi olla helpompia. Tämä on jossain määrin tunnistettu myös koulutuksessa, nykyään korkeakouluissakin taitaa tietotekniikan opiskelijoilla olla ainakin jonkin verran pakollisia käyttöliittymopintoja.

Avoimet ohjelmat kuitenkin kärsivät niistä aivan samalla tavoin, ja lisäksi niillä on vielä aivan omat ongelmansa päälle. Syyt tähän löytyvät liikkeen historiasta, jossa on alusta asti mieluummin keskitytty jäljentämään olemassaolevia ohjelmia kuin rakentavasti kyseenalaistamaan vallitsevia suunnitteluperiaatteita.

Itse taas palaisin tässä kyllä tuohon edellä esittämääni teesiin "käyttöliittymäsuunnittelu on peijoonin vaikeaa", ja väittäisin, että avoimen lähdekoodin ohjelmistot ovat siitä lähes poikkeuksetta hyviä esimerkkejä. On sama, yritetäänkö niillä matkia kaupallisia ohjelmia vai tehdä jotain ihan omaa, käyttöliittymät ovat yleisesti ottaen jotain välttävän ja hirvittävän välimaastossa.

Syyt tosiaan löytyvät monesti historiasta - moni softa on rakennettu ratkaisuksi kehittäjiensä ongelmaan, eikä niissä ole välttämättä juuri mietitty yleiskäyttöisyyttä tai käyttöliittymää. Kehitys on ollut hyvin tavoitehakuista: kohdekäyttäjän tarpeet on täytetty, eikä muuta.

Sen jälkeenhän kysymys muuttuukin sitten ideologiseksi: jos softassa on jotain vikaa, ei muuta kuin Emacs käteen ja korjaamaan. Harva korjaa, koska se edellyttää perehtymistä ja oman ajan käyttämistä. Ja jos nyt ihan totta puhutaan, harvalla olisi todellista kompetenssia tehdä vaikkapa siitä käyttöliittymästä kovin paljon parempi; lopputulos olisi todennäköisesti vain vähän erityyppisen käyttäjän henkilökohtaisiin tarpeisiin sorvattu variaatio.

Noin yleisesti ottaen kirjoituksessa on useita oikeinkin hyviä huomioita, mutta se muotoutuu tarpeettomaksi vastakkainasetteluksi pahansuovan teollisuuden ja jonkunlaisen ideologisen utopian välillä.

Markkinavoimat eivät päätä mitään. Niitä päätöksiä tekevät käyttäjät, kehittäjät, jos jonkinlaiset isot ja pienet pomot. Ihan tavalliset ihmiset, joka ikinen päivä.

Ja toisaalta, minkään sortin manifesti ei tee ihmisistä yhtään sen ahkerampia, koodareista taitavampia tai perusjanttereista viisaampia. Korjattavaa riittää kyllä, mutta vikojen ulkoistaminen kasvottomien markkinavoimien syyksi on vain epärehellisyyttä.

3 kommenttia:

Karinpoika. kirjoitti...

Sivuhuomautuksena todettakoon, että Moore puhui alunperin vuodesta. Vaan kyllähän hyvääkin lakia pitää välillä korjata.
Tahtoisin kuulla perustelut tälle tulkinnalle "alkuperäisestä" Mooren laista. Pitäsin esim. melko luotettavana lähteenä: http://www.intel.com/about/companyinfo/museum/exhibits/moore.htm sivua jossa puhutaan kyllä 24kk:sta
Kuinkakohan moni 50-luvun televisio oli oikeasti käytössä 70-luvulla? 60-luvun pyykkikone 80-luvulla?
Tämän huomaa myös mielestäni hyvin käyskennellessä mm. kierrätyskeskuksissa ja kirpputoreilla. Toimivaa vanhaa 80 luvun tekniikkaa löytyy kyseisistä paikoista jätteeksi asti; Putkitelevisioita, walkmaneja, vahvistimia yms. kotihifiä, ja useimmiten täydellisessä kunnossa. Kuinka usein törmäät esim. taulutelevisioihin, iPodeihin tai muuhun vastaavaan tekniikkaan kyseisissä paikoissa?
Vahvistimet ovatkin mielestäni loistava esimerkki, tuttavapiirissäni on käytössä mm. useita pitkälti -70 luvun puolelta olevia vahvistimia, kun taas -90 luvulla ostetut ovat järjestäen rikkoutuneet ja vaihdettu tuoreempiin jo aikaa sitten.
On toki mahdollista, että laitteet ihan oikeasti hajoavat useammin, mutta toisaalta monella alalla valmistusmateriaalit, -tekniikka ja myös laadunvalvonta ovat ottaneet harppauksen tai pari menneinä vuosikymmeninä.
Se, käytetäänkö nämä tekniset harppaukset ennemmin suuremman voiton tuottamiseen ikuisesti kestävien laitteiden sijaan tuskin on kovin vaikea arvata.
Todettakoon, että sekä laitteiden yleistymistä että kommunikaation lisääntymistä voi kritisoida, molempia jopa varsin hyvillä perusteilla.
Ohjelmaan voidaan piilottaa esimerkiksi ajastin, joka hieman takuuajan umpeutumisen jälkeen estää laitteen toimimisen kokonaan tai saa sen oikuttelemaan.
Alkuperäisen kirjoituksen kommenteissa kyseltiin näistä esimerkkejä. Mistään kovin merkittävästä en ole kuullut, mutta tulostuskaseteissahan tuosta on käyty oikeuttakin: mikropiireillä on estetty tarvikekasettien käyttöä, mutta sen lisäksi niillä on myös rajoitettu ikää esim. tiettyyn arkkimäärään, riippumatta siitä, kuinka paljon mustetta oikeasti on kulunut.

Jo elektroniikkasuunnittelun peruskurssilla opetelleen laitteiden vikataajuuksien peruskaavat, jotka ovat ilmeisesti jopa pelottavan tarkkoja. Laitteiden suunniteltu vikaantuminen ei tarkoita välttämättä siihen spesifisti suunniteltua piiriä (kuten todistetusti ainakin monissa tulostimissa) vaan se voidaan toteuttaa lukemattomilla eri tavoilla.
Olen samaa mieltä siitä, että vasteen antaminen käyttäjälle on tarpeellista. Sen sijaan olen eri mieltä siitä, että kyse olisi teollisuuden nimenomaisesta halusta tehdä jotain vastoin käyttäjän etua.
Usko tai älä, teollisuus ei loppukädessä ajattele käyttäjän etua pätkän vertaa. Teollisuus ajattelee kuinka saa lisättyä kasvua ennen seuraavaa kvarttaalituloksen julkistamista.

Karinpoika kirjoitti...

Jatkoa edelliseen...

On vaikea edes keksiä mitään yksittäiselle ihmiselle mielekästä tietojenkäsittelytehtävää, joka vaatisi 2000-luvun suorituskykyä pelkän luonteensa vuoksi ilman minkäänlaisia määrällisiä paisutteluja. Tätä voisi hyvin pitää merkkinä siitä, että meillä on jo aivan riittävästi tehoja vähäksi aikaa.
Voi toki pitää, mutta eri asia on, onko sillä mitään totuusarvoa. Jos tyytyy pelaamaan Pongia ja Space Invadersia, 70-luvun tehot riittävät mainiosti. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö lisäteholle olisi ihan validia käyttöä.


Tietojenkäsittelytehtävä ≠ pelaaminen.

Esimerkiksi kuvankäsittelyohjelma voisi normaalitilassa muistuttaa yksinkertaista piirto-ohjelmaa, jonka toimintatavan pystyisi sisäistämään täydellisesti pelkän lyhyen koekäytön perusteella. Kaikenlaiset aputoiminnot, automatiikat ja muut erikoisuudet löytyisivät tarvittaessa helposti, ja käyttäjä voisi lisäillä niitä kokonaisuuden jatkeeksi tarpeen mukaan, mutta ne eivät koskaan häiritsisi olemassaolollaan sellaisia käyttäjiä, jotka eivät niitä tarvitsisi,
Tosiasia nimittäin on, että tuo ylläoleva kaunis kuvaus on äärettömän helppo kirjoittaa mutta pirullisen vaikea toteuttaa.


Olen vahvasti eri mieltä, tämä trendi ON onneksi pikkuhiljaa tulossa ja tämän kehityksen kärjessä kulkee mielestäni tällä hetkellä Google ja osittain Apple.
Hienona esimerkkinä Googlen Sketchup, jota ennen en osannut kuvitellakkaan että joku voisi suunnitella 3D mallinnusohjelman, jonka käytön voi oppia kuka tahansa, ilman minkäänlaista kokemusta 3D mallinnuksesta, noin 10 minuutissa.

Markkinavoimat eivät päätä mitään. Niitä päätöksiä tekevät käyttäjät, kehittäjät, jos jonkinlaiset isot ja pienet pomot. Ihan tavalliset ihmiset, joka ikinen päivä.

Ja näiden kehittäjien ja eritasojen pomojen tulee tehdä päätöksiä joilla maksimoidaan osakkeenomistajien voitto tai heidät korvataan ihmisillä jotka näin tekevät.

Ja toisaalta, minkään sortin manifesti ei tee ihmisistä yhtään sen ahkerampia, koodareista taitavampia tai perusjanttereista viisaampia. Korjattavaa riittää kyllä, mutta vikojen ulkoistaminen kasvottomien markkinavoimien syyksi on vain epärehellisyyttä.

Eli ei kannata edes yrittää mitään kun ei siitä kuitenkaan mitään tulisi? Kasvottomat markkinat realisoituvat juurikin tämänhetkisessä kvarttaalitaloushullutuksessa jossa vastuuta yrityksen toiminnasta ei varsinaisesti ota kukaan, lopullinen päätäntävalta on osakkeenomistajilla joten vastuu on jaettu loppujenlopuksi niin mitättömiin osiin että jokainen voi vain nostaa kätensä pystyyn ja todeta olevansa liian pieni osa koneistoa vaikuttaakseen mihinkään.

Sami Sundell kirjoitti...

Tahtoisin kuulla perustelut tälle tulkinnalle "alkuperäisestä" Mooren laista.

Wikipedia tarjoaa lainauksen Mooren alkuperäisestä artikkelista (pdf) vuodelta 1965.

Toimivaa vanhaa 80 luvun tekniikkaa löytyy kyseisistä paikoista jätteeksi asti;

Ja toimimatonta löytyy kaatopaikoilta, jätteeksi asti.

Kuinka usein törmäät esim. taulutelevisioihin, iPodeihin tai muuhun vastaavaan tekniikkaan kyseisissä paikoissa?

En varmaan kovinkaan usein. Se taas ei kerro mitään tuotteiden kestosta. Taulu-tv:t ja iPodit ovat alle kymmenen vuotta vanhaa teknologiaa, miksi niitä pitäisi löytyä suurissa määrin kierrätyskeskuksista? Jos löytyy, niille todennäköisesti on kyllä ottajia.

Vahvistimet ovatkin mielestäni loistava esimerkki, tuttavapiirissäni on käytössä mm. useita pitkälti -70 luvun puolelta olevia vahvistimia, kun taas -90 luvulla ostetut ovat järjestäen rikkoutuneet ja vaihdettu tuoreempiin jo aikaa sitten.

Aivan, koska ne 1970-luvulla hajonneet vahvistimet on unohdettu jo aikaa sitten.

Hyvin karkeasti ottaen puolijohdekama hajoaa joko heti tai sitten ei ollenkaan. Ne 1970-luvun, edelleen käytössä kuuluvat siihen "ei ollenkaan" -ryhmään, 1990-luvulle ihmisen muisti riittää vielä sen verran, että mieleen juolahtaa myös ne "heti"-vaihtoehdot. Ihmiset muistavat ja kertovat eteenpäin normista poikkeavista asioista. Edelleen toimiva (ja käytössä oleva) 70-luvun vahvistin poikkeaa normista, samoin uutena hajonnut laite.

Itselläni on muuten kaksi vahvistinta, toinen 1990-luvulta ja toinen vuodelta 2000 tai sitä luokkaa. Molemmat toimivat ja ovat käytössä.

Usko tai älä, teollisuus ei loppukädessä ajattele käyttäjän etua pätkän vertaa. Teollisuus ajattelee kuinka saa lisättyä kasvua ennen seuraavaa kvarttaalituloksen julkistamista.

Ja sitä kasvua ei synny, jos firma on toistuvasti tapetilla vikojen tai hämärien otteiden takia. Kaikki julkisuus ei sittenkään ole hyvää julkisuutta.

On itsestäänselvää, että minkään yrityksen intresseissä ei ole tehdä ikuista tuotetta, toisin sanoen itsestään tarpeetonta. Vaan ei sen intresseissä ole myöskään tuottaa itselleen tyytymättömiä asiakkaita.

Tietojenkäsittelytehtävä ≠ pelaaminen.

Koneen kannalta on herttaisen yhdentekevää, onko ajettava ohjelma peli vai hyötysovellus. Mutta toki yhtä hyvin esimerkiksi voidaan ottaa vaikkapa kuvan - erityisesti liikkuvan kuvan - käsittely.

Tässä yhteydessä Viznut puhuu määrällisestä kehityksestä, ja osittain se on toki sitä, mutta mitä pahaa siinä on? Mainitsin jo tuosta esimerkkinä digikamerat, joissa se määrällinen kehitys on tehnyt niistä laadullisesti käyttökelpoisia - ja toisaalta prosessointitehon kasvu tehnyt niistä edes jossain määrin käytettäviä.

Hienona esimerkkinä Googlen Sketchup, jota ennen en osannut kuvitellakkaan että joku voisi suunnitella 3D mallinnusohjelman, jonka käytön voi oppia kuka tahansa, ilman minkäänlaista kokemusta 3D mallinnuksesta, noin 10 minuutissa.

En taida olla ihan kuka tahansa. Itse olen nimittäin kironnut Sketchupin käyttöliittymää, joka tuntuu pyörähtelevän aivan oman logiikkansa mukaisesti 8) Siinä on kyllä hyviä ideoita, en kiistä.

Monissa Googlen tuotteissa on tosiaan hyvinkin matala käyttöönottokynnys. Toisaalta se ei muuta miksikään sanomaani, sillä hankalaa on nimenomaan tehdä käyttöliittymä, joka palvelee sekä aloittelijoita että edistyneempiä käyttäjiä tehokkaasti.

Eli ei kannata edes yrittää mitään kun ei siitä kuitenkaan mitään tulisi?

Päinvastoin, kannattaa yrittää kovasti muuttaa ainakin omia käyttäytymismallejaan, jos niissä tuntuu olevan vikaa. Aina ei kannata ostaa halvinta, aina ei kannata päivittää.

Sen sijaan nostalginen muistelo, kuinka ennen kaikki oli paremmin, ei varsinaisesti hyödytä ketään.