Viime viikon lopulla kävi ilmi, että kansalaisaloite ruotsin kielen muuttamisesta valinnaiseksi on kerännyt 50 000 kannattajaa ja etenee siis eduskuntaan. Näin se tekee seuraa turkistarhausaloitteelle, tasa-arvoiselle sukupuolilaille sekä tekijänoikeuslain muutosaloitteelle.
Täysin asiaan liittymättä – sillä eihän aloitetta jutussa edes mainita – Stefan Wallin kirjoitti Turun Sanomiin kolumnin kansalaisaloitteista. Kolumnissaan Wallin pitää aloitetta tarpeellisena mutta pelkää, että niistä tulee pelleilyn väline.
Sunnuntain Helsingin Sanomissa uskallettiin aloite jo mainita ääneen, kun oikeusministeri Anna-Maja Henriksson oli huolissaan vapaaehtoisen ruotsin kielen vaikutuksesta Suomen kilpailukykyyn. Hiukan epäselväksi jää, kuinka merkittävä tekijä juuri ruotsi on Suomen kilpailukyvylle, ja mihin Henrikssonin arvio perustuu. Epäilemättä kyse on kuitenkin merkittävästä asiasta, kun sitä ministerisvoimin kommentoidaan.
Tämän päivän Helsingin Sanomissa sanaisen arkkunsa avaa puolustusministeri Carl Haglund. Haglund viittaa aloitteen taustavoimiin, piruihin ja pikkusormiin ja pyytää lyömään kortit avoimesti pöytään. Vapaaehtoisuus on vain alkusoittoa, ja hyväksyminen johtaisi ruotsin kielen julmaan kurmottamiseen.
Niinpä niin. Tasa-arvoinen avioliittolakihan on vain välietappi, joka vie heterofobiseen yhteiskuntaan. Epäilemättä jossain vaiheessa päädytään vielä naimisiin koiran kanssa. Tekijänoikeusaloitteen todellisista tavoitteista on ilmeisesti päässyt kärryille vain Jarkko Tontti, joka vihjailee aloitteen takaa löytyvän tekijänoikeusvastaisia nettiyhtiöitä.
Jutussa mainitut poliitikot sattuvat olemaan Ruotsalaisen kansanpuolueen jäseniä, mutta puoluekannalla ei oikeastaan ole kovin paljon merkitystä. Kommenteista käy hyvin selvästi ilmi, että kansalaisaloite on peijoonin hieno asia ja demokratiaa edistävä juttu, kunhan vain aloitteiden kannattajat ovat samaa mieltä puhujan kanssa. Jotenkin edustajilta on jäänyt huomaamatta, että kansalaisaloitteiden luontevin käyttökohde ovat juuri ristiriitaiset aiheet – ne, joissa kansan ja sen edustajien oikeustaju ei kohtaa.
Haglund uskoo aloitteen kaatuvan eduskunnan käsittelyssä ja on sitä mieltä, että tämän tyyppisiin asioihin ei kannata hukata aikaa, kun maan kilpailukyky on murtumassa. Wallin puolestaan päättää kirjoituksensa pohtimalla, että mikäli aloitteet jatkuvasti kaatuvat, järjestelmä saattaa paljastua sudeksi, joka vain johtaa pettymyksiin.
Olen ilman muuta samaa mieltä sekä Haglundin että Wallinin kanssa. Uskon, että (pakko-)ruotsia opiskellaan myös tulevaisuudessa, ja pelkään, että kansalaisaloiteaktiiveille on luvassa pääosin pettymyksiä jatkossakin. On kuitenkin epärehellistä Wallinilta povata aloitteiden kaatuvan omaan mahdottomuuteensa. Kyllä kyse on puhtaasti poliittisen tahdon puutteesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti