Kallista kerhotoimintaa

Eduskunnan urheilukerhon kavalluksen nousi tällä viikolla taas otsikoihin. Helposti hoitunut 136 000 euron puhallus sai syyllisensä jo lähes kaksi vuotta sitten, mutta jälkimainingeillä keinutaan edelleen.

Tuomitulta virkamieheltä ei rahoja ole juuri luvassa, ja perintäoikeus muilta vastuuhenkilöiltä uhkaa katketa 20.10. Perussuomalaiset vaativat perintäoikeuden pidentämistä, jotta asia päästäisiin käsittelemään nyt, kun siitä on enemmän tietoa. Urheilukerhon johtotehtävissä ja mahdollisina vastuullisina ovat toimineet muun muassa Jyrki Katainen, Jyri Häkämies ja Jukka Gustafsson - ainakin Gustafsson ja Arto Satonen ovat toimineet kerhon tilintarkastajina.

Eduskunnan enemmistön mukaan mitään syytä asian jatkokäsittelyyn ei kuitenkaan ole – linja on sovittu, eikä sitä ole syytä muuttaa. Kansanedustajien haastaminen oikeuteen maksaisi enemmän kuin vahinkosumma on, eikä tällaisista pienistä kupruista ole muutenkaan tavattu ainakaan ketään poliitikkoa syyttää.

Eduskunnalta tuntuu kokonaan jäävän huomiotta viesti, jonka päätös välittää: kansanedustajan ei tarvitse kantaa sen paremmin poliittista kuin taloudellistakaan vastuuta. Tilintarkastajien vastuu on toki rajattu, joten tuomiota ei ehkä tulisi oikeudessakaan. Sitä päätöstä ei kuitenkaan tehtäisi eduskuntatalon sisällä, niin kuin nyt on käymässä.

Eduskunnan urheilukerhon entinen puheenjohtaja Matti Saarinen kertoo perjantain (28.9.) Helsingin Sanomissa, että häneltä rahoja saa periä vain oikeuden kautta. Saarisen mukaan kerhossa tehtiin virhe siinä, että sama henkilö toimi kerhon rahastonhoitajana ja kirjanpitäjänä. Jutun mukaan Saarinen hyväksyi päätöksen ja syyttää nyt itseään siitä – mutta vastuuta päätöksestä hän ei kuitenkaan ota.

Kilpailutuksen mittakaavaa

Viikonlopun aikana maailmalla on näkynyt jonkin verran kirjoituksia sosiaali- ja terveydenhoitoalan tulevasta it-hankinnasta.

Kirsti Louhelainen vertasi kirjoituksessaan hanketta avaruussukkulaan. Panu Liira puolestaan arvioi summan kattavan sata konsulttia 80 vuodeksi. Kirjoittajat ovat vertailleet hintaa muun muassa Viron kymmenen miljoonan euron järjestelmään.

Itse kun en luota konsultteihin, otan vertailukohdan viime viikon toisesta uutisesta: it-alan keskimääräinen palkka on 4501 euroa kuukaudessa. Terveydenalan järjestelmää koodaamaan tarvitaan vähän tavallista parempia heppuja, joten otetaan keskipalkaksi 5000 euroa, ja tuplataan se sivukulujen kattamiseksi. Tällä laskelmalla päästään hiukan Panua rapsakkaampaan viiteentoista tuhanteen miestyövuoteen.

Toiseksi verrokiksi kelpaa vaikkapa pääkaupunkiseudun kirjaimellinen rahareikä: metron automatisointi maksaa kymmenesosan potilastietojärjestelmästä, ja koko länsimetron hinnaksi on arvioitu noin 800 miljoonaa euroa.

Toki potilasjärjestelmäkokonaisuuteen kuuluu myös nippu laitteistoa järjestelmää pyörittämään, mutta niin kuuluu länsimetroonkin. Jos projektia kelaa hintalapusta takaisinpäin, käy aika nopeasti selväksi, että joko hinta-arviossa on rutkasti ilmaa tai kokonaisuus on täysin hallitsematon. Todennäköisesti molempia.

Jos nyt kuitenkin päädytään Sitran suunnitelman mukaiseen järjestelmään, ehdottaisin laatikon ulkopuolista ajattelua. Tiedon markkina-arvo oli viime vuoden lopussa 800 miljoonaa euroa; jos valtio ostaisi firman pois kuleksimasta, jäisi juokseviin kuluihin vielä miljardi euroa. Ehkä seuraavassa kilpailutuksessa ostajapuoleltakin löytyisi osaamista.

Otsikko tiivistää olennaisen

Olen pariin otteeseen kirjoittanut journalismista, verkkojournalismista, kustantajista ja muusta lehtialaan liittyvästä. Median toilailua uusmediassa seuratessa juttu suorastaan kirjoittaa itsensä.

Perinteinen tapa rakentaa uutinen on kärjellään oleva kolmio. Se tarkoittaa, että asian ydin kerrotaan otsikossa, sitä täydennetään ingressissä, ja kirjoituksen edetessä kuvaa täydennetään yksityiskohdilla.

Kyse ei tietenkään ole ainoasta tavasta rakentaa sen paremmin uutista kuin muutakaan lehtijuttua. Sisältöä voi ryhmitellä monella tapaa, ja nykyisellä hypermedian aikakaudella jutun ei tarvitse edes edetä millään tavalla lineaarisesti. Itsekin noudatan blogissani enemmän timanttimallia, jossa johdantoa seuraa itse asia, ja kliimaksin jälkeen kirjoitus hiljalleen kuihtuu pois.

On rakenne sitten mikä hyvänsä, otsikon on tarkoitus olla otsikko. Vaikka siinä ei paljastettaisi loppuratkaisua, sen tulisi kuvastaa vetävästi itse artikkelia.

Verkko-otsikoinnissa säännöt ovat kuitenkin muuttuneet. Otsikko ei välttämättä kerro mitään itse uutisesta vaan toimii vain täkynä, jolla lukijaa houkutellaan klikkaamaan itsensä sivustolle. Kyse ei ole edes yli-innokaan otsikkonikkarin harhailuista, sillä seuraavat esimerkkiotsikot eivät ole millään mittapuulla iskeviä.

Moukarihäkissä hurja yllätys - katso video! (YLE 29.6.2012 12:10)

Jotta yllätys olisi hurja, moukarihäkissä pitäisi äristä vähintäänkin vihainen kodiakinkarhu. Videomateriaali saattaisi olla hyvinkin mielenkiintoista, mutta sen paikka ei ole otsikossa.

Tämä on hyvä uutinen ylipainoiselle miehelle, joka kärsii seksihalujen puutteesta (Ilta-Sanomat 29.6.2012 11:49)

Uutinen olisi hyvä, jos se otsikoitaisiin oikein. Nyt se on vain vastenmielistä kävijämäärien lypsämistä.

Juotko neljä kuppia kahvia päivässä? Tämä siitä seuraa (Ilta-Sanomat 29.6.2012 06:02)

Ylenpalttinen journalistisen terän tylsistyminen? Ei, vaan pienempi riski sairastua paksusuolensyöpään.

Nämä liikkeet käännyttävät sinut jo ovelta (Taloussanomat 29.6.2012 06:01)

Otsikon perusteella uutinen kertoo joko eksklusiivisista herrakerhoista tai spastisen tanssin vaikutuksesta portsariin.

En pistä uutisiin edes linkkejä, sillä en tahdo houkutella ihmisiä pahoille teille.

Pari viikkoa sitten puolestaan MTV3 julkaisi uutisen Microsoft Surface-täppäristä. Pääkuva on napattu Engadget-sivustolta, alkuperäisessä uutisessa oli toinen kuva The Vergestä, ja sisältö oli lähinnä lainauksia eri sivustoilta.

Aiemmin lehdet tutkivat taustoja, siivilöivät uutissuota ja nostivat esiin merkittävimmät aiheet, mutta verkon uutisvuoksessa tämä ei enää toteudu. Yhdysvaltalaisen Gawker Median omistaja Nick Denton suunnitteleekin jo toimittajien sulauttamista kommentoijiin. Jos perinteinenkin media riipii sisältönsä ympäri verkkoa ja otsikoi uutisensa huonommin kuin keskiverto twiittaaja, mikä on toimittajan lukijalle tuoma lisäarvo?

Halla-aho ja korkein oikeus

Jussi Halla-aho tuomittiin viime perjantaina korkeimmassa oikeudessa sakkoihin uskonrauhan rikkomisesta ja kansanryhmää vastaan kiihottamisesta. Jo aikaisemmin runsain mitoin julkisuutta saanut ja närää herättänyt oikeusprosessi on nostatellut laineita satunnaisissa blogeissa, epäilemättä hyvästä syystä. Kirjoituksia ja kommentteja lukiessa on kuitenkin käynyt kiusallisen selväksi, että harva on vaivautunut lukemaan Korkeimman oikeuden päätöstä.

Oma näkemykseni on, että varsinkin tuo tuomio uskonrauhan rikkomisesta on sinällään hyvin perusteltu. Halla-aho ohjasi kritiikkinsä toisaalta islamia ja toisaalta oikeuslaitosta kohtaan, ja tavallaan osui molempiin. Se, että oikeuslaitos on kritiikin kohteena, ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tuomio olisi lainmukainen. Paljon on kohkattu Halla-ahon loogisesta päättelyketjusta mutta jätetty huomiotta, että uskonrauhan rikkominen ei edellytä valehtelua tai edes olkiukkoilua: riittää, että tekijä loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee (RL17 10 §) pyhiä asioita. Se taas taisi olla koko Halla-ahon alkuperäisen kirjoituksen ajatus, eivätkä tietoisen roisit sanavalinnat ainakaan helpottaneet tilannetta.

Kansanryhmää vastaan kiihottaminen on syytteenä ehkä hiukan heikompi; siitä kielii jo se, että sekä käräjäoikeus että hovioikeus hylkäsivät syytteen. Molemmat oikeusasteet tunnistivat kirjoituksen kritiikiksi – kyseessähän oli yhdenlainen faktoilla höystetty pastissi Kalevan pääkirjoituksesta. Käräjäoikeuden ajatus, että somalit päätyivät Halla-ahon kirjoitukseen sattumaan verrattavista syistä on kuitenkin lähinnä huonoa huumoria. Korkein oikeus päätyikin toiseen tulkintaan: vaikka teksti oli tarkoitettu kritiikiksi, tuo kritiikki samalla leimaa yhtä kansanryhmää ja on siten katsottava kiihotukseksi.

Korkeimman oikeuden teksti sinällään on suhteellisen selvää. Perustelut ovat olemassa, ja pykäliä lukemalla tulos ei varsinaisesti ollut yllätys. Kokonaan toinen asia sitten on, miten pykäliä päädyttiin ylipäätään soveltamaan, ja pitäisikö niitä olla laissa lainkaan.

Kaikenlaisessa loukkaamisessa päädytään herkästi subjektiivisiin määritelmiin, ja uskonrauhan rikkomisessa rajankäynti on monia muita pykäliä hankalampaa. Kunnianloukkauksen, siis henkilöön kohdistuvan rikoksen, tapauksessa pyritään määrittelemään jonkinlainen objektiivinen loukkaavuus, jonka mukaan tekoa arvioidaan. Yleensä ongelma ei ole tolkuttoman iso, sillä useimmilla ihmisillä on kuitenkin osapuilleen yhtäläinen käsitys sosiaalisista normeista ja sopivuuden rajoista.

Vaan miten määritellään Jumalan pilkka ja pyhien arvojen loukkaaminen? Riittääkö uskonrauhan rikkomiseen uskonnon kriittinen tarkastelu, jos kritiikki määritellään pyhien arvojen loukkaamiseksi? Kuinka laajasti pyhät arvot ylipäätäään käsitetään, ja kenen määritelmää noudatetaan? Jos henkilö on uskossaan vahva, pitäisikö hänen ylipäätään korvaansa lotkauttaa mahdollisille loukkauksille? Kirkossa mesoaminen on asia erikseen, mutta pykälän ensimmäinen momentti johtaa helposti teologiseen ajatusketjuun, joka jo sinällään asettaa eri uskontokunnat eriarvoiseen asemaan.

Vielä kummallisemmaksi Halla-ahon tapauksessa tilanteen tekee se, että kissaa ei suinkaan nostanut pöydälle kukaan islaminuskoinen, vaan valtionsyyttäjä Mika Illman. Pertti Jarla nostaa blogissaan esiin viestin, jonka syytteestä voi helposti tulkita: valtiovallan mielestä muslimit ovat sen verran räjähdysherkkiä, että loukkauksiin pitää suhtautua muita uskontokuntia herkemmin.

Ei asia tietenkään ole aivan näin suoraviivainen, mutta tällä hetkellä toiminta on kieltämättä melko linjatonta. Helena Eronen rinnastaa Halla-ahon kirjoitukset lestadiolaisiin; en tosin ole nähnyt kenenkään poliitikon kirjoittavan pedofiliasta lestadiolaisuuden uskonkappaleena. On osittain ymmärrettävää, että tuoreemmat tulokkaat ovat tavallaan erityissuojeluksen alla, sillä heihin myös helpoimmin kohdistuu syrjintää. Nyt vaan ei ollut kyse syrjinnästä vaan uskonnosta.

Mitä tulee kansanryhmän kiihottamiseen, Halla-ahon kirjoituksessa on osuva kärki. Harmi vain, että loppujen lopuksi kärki osoittaa aina samaan suuntaan: vaikka miestä on kehuttu analyyttisyydestä ja faktoissa pysyttelemisestä, hän käsittelee noita faktoja aika tarkkaan yhdestä, kapeasta näkökulmasta. Tosiasia on myös, että kansankiihottamispykälä on tarkoitettu suojaamaan vähemmistöjä; valtaapitävä kansanryhmä (kuten alkuperäisessä Kalevan kirjoituksessa) ei nauti aivan samaa suojaa.

Ja kyllä, myös sillä on merkitystä, kuka puhuu. Jos kukaan ei kiihotu, ei kansanryhmäkään tule vastustetuksi. Halla-aho poliitikkona, ja sitä ennen jonkun sortin nettikuuluisuutena, on himpun verran eri asemassa kuin satunnainen blogisti. Minä saan luultavasti syytää melkoista myrkkyä kaikille 14 keskimääräiselle lukijalleni, ennen kuin kukaan lähtee sorvaamaan syytettä.

Entä jatko? Toiveikkaat puhuvat Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta, mutta korkein oikeus perusti tuomionsa osittain EIT:n päätöksiin. Halla-aho ei aio erota hallintovaliokunnan puheenjohtajuudesta. Ei toki tarvitsekaan. Timo Soinista puolestaan ei ole suuremman kiven heittäjäksi. Tämä on poliittisesti sangen ymmärrettävää. Sen sijaan se, että molemmat puskevat päätöstä muun eduskunnan niskoille, on puhdasta mediapeliä. Valiokunnan puheenjohtajan valitsee paikan saanut puolue sisäisesti, mutta siirtämällä asia laajempaan käsittelyyn päästään näppärästi leikkimään marttyyria.

Riippumatta siitä, mitä mieltä tuomiosta itsestään on, sellainen kuitenkin napsahti. Sopii miettiä, kuinka hyvin uskonrauhan rikkomisesta ja kansanryhmää vastaan kiihottamisesta tuomittu henkilö sopii johtamaan valiokuntaa, jonka vastuulla ovat kirkollis- ja maahanmuuttoasiat.

Sanoma hukassa

Helsingin Sanomien pitkäaikainen vastaava päätoimittaja Janne Virkkunen sai maanantaina valtion journalistipalkinnon. Virkkusen ohella kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki pääsi kättelemään myös kansakunnan mikkisuoja Hannu Karpoa, Soundissa kannuksensa kerännyttä Timo Kanervaa sekä entistä yleisradiolaista Liisa Tukkimäkeä.

Helsingin Sanomat luonnollisesti jututti Virkkusta hiukan pidemmältikin. Haastattelu jätti hiukan ristiriitaisen vaikutelman, sillä kiistämättä merkittävän journalistisen uran tehneeltä toimittajalta tuntuvat menneen syyt ja seuraukset sekaisin.

Virkkunen muistuttaa, että laatu maksaa aina. Niinpä myös paperilehti tulee säilymään: sen tuloilla kustannetaan laatujournalismi, kun digipuoli ei tuota.

Palkitulta lehtimieheltä on ilmeisesti päässyt unohtumaan, että julkaisutavasta riippumatta tulot riippuvat viime kädessä lukijoista. Tilaajat hoitavat oman osansa, mainostajat omansa, ja ensimmäisten vähetessä hiljalleen kaikkoavat myös jälkimmäiset. Mitä lehden tulevaisuudesta siis kertoo se, että kymmenessä vuodessa HS:n levikistä on sulanut 18 prosenttia (Levikkitietokanta)? Ylipäätään suomalaisten lehtien levikki on laskussa (pdf) ja lukijamäärät samoin (pdf).

Kansallisen mediatutkimuksen mukaan 96 prosenttia suomalaisista lukee viikon aikana jotain painettua sanoma- tai aikakauslehteä, mutta tietokoneella lehtiä seuraaviakin on väestöstä jo 60 prosenttia. Lisäksi Mediatutkimus itsessään on osa samaa, hiipuvaa maailmaa: printtimedian ylläpitämästä tutkimuksesta kerrotaan kyllä, että ulkopuolelle jää tuhansia pikkulehtiä, mutta jätetään mainitsematta, että se ei ilmeisesti mitenkään noteeraa lehtimaailman ulkopuolisia verkkopalveluja.

Virkkusen näkemys kuvaa hyvin sitä ongelmaa, jonka parissa kustannusala painii: paperilehti on toimivaksi koettu ansaintamalli, jota ei onnistuta siirtämään verkkoon. On selvää, että verkkokäyttäjien maksuhaluttomuus aiheuttaa harmaita hiuksia niille, jotka yrittävät tehdä verkkojulkaisemisesta liiketoimintaa. Kauppalehti siirsi muutama viikko sitten juttunsa heikon maksumuurin taakse; ennustan, että tempun merkittävimmäksi seuraukseksi jää sivuston kävijämäärien putoaminen.

Toistaiseksi paperi on tukijalka, johon Sanomankin on hyvä nojata, mutta kuolleet puut kaatuvat hiljalleen. Virkkusen mukaan verkkojournalismin tuloilla ei korvata paperilehden tuloja. Ei varmasti. Niin kauan, kun Sanomissakin erotetaan toisistaan verkkojournalismi ja se ihan oikea työ, ei ensimmäisestä kukaan ole valmis mitään maksamaankaan. Ei laatujournalismi paperia vaadi, siihen tarvitaan osaavia toimittajia ja vastuullista julkaisemista.

Haastattelu taitaa itse asiassa sisältää pienen piikin entisen työnantajan suuntaan. Miehen laatu maksaa -tokaisu nimittäin jatkuu: "Se pitää myös kustantajan muistaa." Olikohan entisen vt. päätoimittajan mielessä Sanoma Magazines Finlandin freelance-sopimus? Vai kenties Oma Kaupunki, jossa voi luovuttaa Sanomalle kaikki oikeudet vaivaisella multimediaviestin hinnalla? Virkkunen rummuttaa vahvan journalismin puolesta; jotta sellaista voi olla, pitää pelastaa Reijo.

Edestakaisin automaattimetrolla

Elokuun alussa meikäläinen metro on puksuttanut eteläisen satamakaupunkimme kallioperässä 30 vuotta. Kahden vuoden kuluttua puolestaan tulee täyteen 40 vuotta siitä, kun alettiin suunnitella metron automatisointia.

Kyse on tosiaan pitkällisestä projektista, sillä keskustelu automatisoinnista lähti liikkeelle jo koevaiheessa vuonna 1974. Vähän sen jälkeen, vuonna 2006, Helsingin kaupunginhallitus teki periaatepäätöksen, että automaattimetro hankitaan; hintalapuksi arvioitiin sinällään kunnioitettavat 70 miljoonaa euroa. Tekijä löytyi jo vuonna 2008, kun HKL teki Siemensin kanssa sopimuksen nykyisen metron automatisoinnista.

Taivaalle alkoi kasautua pilviä elokuussa 2011, kun 115 miljoonan euron hankkeen ilmoitettiin myöhästyvän ja valmistuvan vasta 2014. Tammikuussa 2012 todellisuus heitti entistä paksumpia kapuloita rattaisiin: alkoi näyttää siltä, että koko 170 miljoonan euron automatisointihanke vesittyisi puoliautomaattiseksi, jos siksikään.

Lisää lunta tupaan tuli huhtikuussa, jolloin HKL alkoi suunnitella sopimuksen purkua. Tiukan neuvottelurupeaman jälkeen HKL:n johtokunta päätti kallella kypärin, että sopimus Siemensin kanssa puretaan.

... kunnes Helsingin kaupunginhallitus päätti perua HKL:n päätökset ja pakottaa sen takaisin samaan pöytään Siemensin kanssa. Ankaran väännön jälkeen Pekka Sauri (vihr.) neuvottelukuntineen sai ilmeisesti Siemensin suostuteltua siihen, että sopimustekniset riidat ratkotaan vasta metron valmistumisen jälkeen.

Haiskahtaa vahvasti siltä, että tässä kokkaillaan taas isomman luokan kilpailutuskatastrofia. Vihreiden Elina Moisio kommentoi Helsingin Sanomissa, että sopimuksen purkaminen olisi ollut huomattavasti jatkamista suurempi taloudellinen riski. Ihmetyttää, millä logiikalla tuohon lopputulokseen on päästy.

Myönnettäköön, allekirjoittaneella ei todellakaan ole tietoa Siemensin ja HKL:n välisistä sopimuksista. Julkisuudessa esiintyneiden tietojen mukaan Siemensiltä on kuitenkin tilattu vuonna 2008 metron automatisointi. Jos sitten kolme vuotta myöhemmin toimittaja alkaa vihjailla, että aikatauluteknisesti kintut kastuu, budjetti tuplaantuu alkuperäiseen nähden, ja itse asiassa koko touhu on teknisesti mahdotonta, niin oikea reaktio moiseen olisi käsittääkseni lähettää paluupostissa surunvalittelut ja tilinumero, johon merkittävääkin suuremman sopimussakon voi maksaa.

Vaan ei. Sen sijaan avataan Siemensille piikki ja annetaan sen toteuttaa projekti niin kuin se parhaaksi katsoo – ensi hätään tarjoamalla vähän lisäaikaa maaliskuuhun 2015. Maksan laskun myöhemmin, kuten lauluntekijä tapaa sanoa.

Helsingin kaupungilla ovat siis sopimuksentekotaidot sitä luokkaa, että maallikon silmään itsestäänselvässä tilanteessa sopimuksen purkua pidetään merkittävänä taloudellisena riskinä. Kuinkakohan mahtaa käydä siinä vaiheessa, kun metro sukkuloi automagialla ja Siemens osoittaa välimiesoikeudelle epäilemättä entisestään paisunutta laskua? Minun veikkaukseni on, että taitaa tulla kalliiksi.

Hei, me kilpailutetaan

Viime viikolla uutisoitiin jälleen kilpailuttamisesta. Juhlakaluna oli tällä kertaa HSL, joka hankkii uuden lippujärjestelmän Tiedolta. Sama firmahan toteutti menestyksekkäästi muun muassa eduskunnan salijärjestelmän, pyörittää konesalia Ruotsissa, rakentelee AKE:n tietojärjestelmäuudistusta ja on osaltaan mukana myös VR:n jo legendaarisessa lippukaupassa.

Onneksi menneistä on opittu, joten tällä kertaa ongelmia ei tule. Epäselväksi jää, onko Tiedon itseluottamuksen takana se, että HSL:n tapauksessa se vastaa sovelluksista, vai se, että se ei vastaa infrastruktuurista.

Tiedon kanssa loppusuoralle pääsi Logica – joka muuten on myös mukana AKE-kehityksessä. Tiukan kilpailun jälkeen tuloksena oli kakkossija niukkaakin niukemmalla 44 miljoonan euron hintaerolla. Kolme muuta tarjoajaa putosivat pelistä jo aiemmin syistä, joita HSL ei halua kertoa.

VR:n lippukauppa oli hinnaltaan kokonaisedulliset 15 miljoonaa euroa. HSL teettää Tiedolla koko paketin paikkatietoa ja lipunmyyntilaitteita lukien, joten bussiliikenne pääsee nokittamaan junailua hiukan hintavammalla 90 miljoonan euron järjestelmällä. Mieleen jää kuitenkin kytemään kysymys: kullastako ne tulevat korttipäätteet kyhätään?

Samaan aikaan toisaalla HUS ostaa Logicalta 15,7 miljoonan euron edestä Uranus-potilastietojärjestelmän ylläpitoa. Tällä kertaa kilpailutusta ei tarvittu, sillä Logica omistaa järjestelmän oikeudet ja on siksi katsottu ainoaksi kelvolliseksi vaihtoehdoksi. Vaikka asiasta on uutisoitu laajasti, hiukan vähemmälle huomiolle on jäänyt, että näin ei ollut aina: HUS myi osuutensa Uranuksesta silloiselle WM-Datalle vuonna 2007.

Julkishallinnolla ja sitä muistuttavilla tahoilla tuntuu olevan käynnissä kilpailu, jossa nokitellaan jatkuvasti poskettomammilla it-hankkeilla. Epäonnistuneista projekteista saadaan lukea kerta toisensa jälkeen, mutta meno jatkuu vuodesta toiseen samana. Ilmeisesti asiat siis sujuvat juuri niin kuin pitääkin.

Ihmetyttää kuitenkin, miten HUS onnistui ajamaan itsensä tilanteeseen, jossa se on pakotettu ostamaan palveluja täsmälleen yhdeltä tarjoajalta? Miksi HSL katsoo tarpeelliseksi salata tarjousten hylkäämisen syyt? Sekä VR:n että HSL:n järjestelmien hankintaperusteeksi on mainittu järjestelmän vanheneminen, mutta jotain konkreettisempaa olisi kiva kuulla. Vanhaan hyvään aikaan VR kuitenkin vielä myi lippuja.

Näin ruohonjuuritasolta katsoen ainut hyväksyttävä syy maksaa it-järjestelmästä kymmeniä tai satoja miljoonia euroja on se, että sen nimi on "Skynet". Pullataikinan lailla paisuvat hankkeet takaavat, että kilpailutuksen loppumetreille pääsee vain se sama muutaman nimen lista, joka on tarjonnut lööppimateriaalia jo vuosia.

Ainakin osasyy alisuorittamiseen on mitä ilmeisimmin kilpailuttamisessa itsessään, niin prosessina kuin ideologiana. Vaikka yksityisten yhtiöiden epäonnistumisetkin nousevat välillä otsikoihin, harvan hankinnat menevät toistuvasti poskelleen; julkinen kilpailutus sen sijaan tuntuu tuottavan pettymyksiä tasaiseen tahtiin. Monivaiheinen järjestelmä lienee raskas niin tilaajalle kuin tuottajallekin, eikä kummallakaan osapuolella näytä olevan suurta vastuuta lopputuloksesta.

Olisikohan prosessia aika uudistaa?

Lähikoulut kunniaan

Helsingin Sanomat kertoi lauantaina (21.1.), kuinka Helsingissä vanhemmat välttelevät lähikouluja: esimerkiksi Roihuvuoressa vain reilu kolmannes lapsista päätyy heille nimettyyn kouluun. Vanhemmilla on mahdollisuus valita lastensa koulu, ja mahdollisuutta myös käytetään.

Lapsipako korostaa koulujen välisiä eroja: kun oman asuinalueen koulusta huhutaan huonoa, vanhemmat pyrkivät sijoittamaan lapsensa hyviksi koettuihin kouluihin. Opetusministeri Jukka Gustafsson ja Helsingin sivistystoimesta vastaava apulaiskaupunginjohtaja Tuula Haatainen tunnistavat ongelman. Molemmat ovat kuitenkin sitä mieltä, että vanhempien mahdollisuutta valita ei pidä rajoittaa.

Herää vain kysymys, miksi ei? Suomi on saanut paljon positiivista julkisuutta PISA-testien kärkimaana, ja merkittävimpänä syynä on aika lailla yksimielisesti pidetty yhteiskunnan ylläpitämää, tasalaatuista peruskoulua. Opetuksen pitäisi siis oletusarvoisesti olla samaa kaikkialla, eikä erityistä syytä muun kuin lähikoulun valintaan ole.

Todellinen maailma on tietysti toinen, ja kouluissa on eroa niin kuntien välillä kuin niiden sisälläkin. Gustafssonin ja Haataisen ruusuinen ajatus vanhempien valistamisesta on kuitenkin kotoisin vielä tasalaatuista koululaitostakin kaukaisemmasta utopiasta. Jos vanhemmat nyt puskevat lapsiaan kaukaisempiin kouluihin huhujen perusteella, mitä opetusministeri voi sanoa saadakseen mielen muuttumaan?

Yksittäisten lasten siirtelyn sijaan pitäisi kiinnittää huomiota ongelmakouluihin niin, että niidenkin maine ja opintosuoritukset saataisiin samalle tasolle muiden kanssa. Muutama viikko sitten samainen HS kertoi kuopiolaisesta yrittäjästä, joka lahjoitti paikalliselle koululle 10 000 euroa turvaluokan perustamiseen. Ehkäpä Helsingissäkin resursseja kannattaisi suunnata koulumatkailun sijaan lähikoulun työympäristön parantamiseen.

Ylenpalttista

Yleisradion rahoituksen tulevaisuudesta päästiin viimein jonkinlaiseen yksimielisyyteen. Kuten arvata saattaa, poru on noussut niin tv-katsojien kuin mediankin joukoissa.

Aamulehti onnittelee tehdystä päätöksestä, mutta vertaa Yleisradion rahoitusta dopingiin – valtion varoilla pyöritetään merkittävää mediatoimijaa, jonka ei tarvitse juuri huolehtia tuotannon kannattavuudesta. Helsingin Sanomien Mikael Pentikäinen jatkaa samalla valittelulinjalla pohtiessaan, mikä Ylen roolin pitäisi olla. Paikoitellen kritiikki on osuvaa, mutta osittain sillä tunnutaan peittelevän myös omia epäonnistumisia.

Esimerkiksi Aamulehti harmittelee, kuinka Yleisradio päästi kansallisesti merkittäviä urheilutapahtumia lipsumaan maksukanavien puolelle. Hetkinen, eikö palvelua pitänytkään siirtää kaupallisille toimijoille? Ei pitäisi tulla yllätyksenä, että tulosvastuulliset yhtiöt tarttuvat mieluiten selkeisiin vetonauloihin ja pyrkivät sen jälkeen saamaan palvelusta maksun. Se kai on koko harjoituksen idea.

Pentikäinen puolestaan mallailee Yleä katsellessaan, mitä ohjelmia voisi tuottaa myös yksityinen yritys. Itse kehottaisin Pentikäisen saman tien katsomaan vaikkapa Sanoma-konsernin lähettämiä 4D- ja Jim D -dokumentteja ja miettimään, kuinka moni niistä voisi tulla Yleisradion kanavilta. Laadukkaita ohjelmia voisi esittää jo nyt.

Myös Ylen internet-palvelut saavat sapiskaa: nettitarjonta on liian laajaa, kun samaan aikaan perinteiset mediatalot yrittävät keksiä keinoja saada verkosta edes jotain tuloja. Dilemma on toki valitettava, mutta eikö Ylen kaltaisen yleishyödyllisen palvelun pidäkin julkaista tuotantonsa mahdollisimman monen saataville?

Ajatusleikkinä sopii muuten pohtia, millainen olisi kaupallisten radioiden Areena. Musiikkiahan netissä ei soiteta, ja juonnettua tai toimitettua ohjelmaa kaupallisilla aalloilla ei juuri kuulu, radioteatterista puhumattakaan.

Mediayhtiöt toivovat Ylen pysyvän poissa jaloista ja näyttävän sen, mikä muilta yli jää – ja muina aikoina virityskuvaa. Viime kädessä Yleisradion mahdollisuus toimia ilman välittömiä tulostavoitteita on kuitenkin etu paitsi Ylelle itselleen, myös koko kansalliselle kulttuurille. Kuinka monella kaupallisella toimijalla olisi todellisuudessa halua palvella pienen maan ja kielen pienimpiä kohderyhmiä? Mainoskanavien nykytarjonta vetoaa paljolti pienimpään yhteiseen nimittäjään, jolloin ohjelmistoon päätyvät vain varmat nakit ja niiden seuralaisina pakkomyydyt B-luokan tuotokset. Oma tuotanto keskittyy kansainvälisiin kilpailuformaatteihin. Miksi Ylen alasajo muuttaisi tilannetta?

Ylen rahoitusmalli korvamerkittyine veroineen on vähintäänkin eriskummallinen, ja veropäätökseen kirjattu nostoautomaatti herättää aivan aiheellisesti närää. Toiminnan laajuuttakin voisi huoletta pohtia uudestaan. Ylen karsiminen siinä luulossa, että kaupalliset yhtiöt tarjoaisivat vastaavaa palvelua edes maksusta, on kuitenkin utopiaa.

HS:n Pentikäinen päättää kirjoituksensa herättelemällä epäilyksiä Ylen puolueettomuudesta ja rummuttaa moniarvoisen median puolesta. Huoli on toki aiheellinen, mutta on hyvä muistaa, että sen esittää Suomen suurimman sanomalehden päätoimittaja, jonka työnantaja julkaisee joitakin kymmeniä lehtiä, kahdeksaa tv-kanavaa ja useampaa radiokanavaa. Yhden kilpailijan, vaikka sitten eduskunnasta riippuvaisen, torsoksi karsiminen ei moniarvoisuutta ainakaan lisää.

Tehdään edes jotakin

Imagessa julkaistiin viime vuoden lopulla artikkeli psykologian professori Irving Kirschin tutkimuksista, joiden mukaan masennuslääkkeet ovat karkeasti ottaen yhtä suurta plasebo-teollisuutta. Innostuin aiheesta siinä määrin, että pistin Kirschin kirjan The Emperor's New Drugs tilaukseen ja lukulistalle. Nyt alkaa olla loppuyhteenvedon aika.

Kirsch aloittaa kirjan kertomalla, kuinka hän alunperin lähti tutkimaan plasebo-vaikutusta. Ajatuksena oli tehdä metatutkimus, jossa plaseboa verrataan hoitoa saamattomiin masennuspotilaisiin. Tutkimus tuli tehtyä, mutta samalla huomio kiinnittyi masennuslääkkeiden lääkevaikutukseen: masennuslääketutkimuksissa plasebon ja lääkkeen välinen ero paljastui olemattomaksi. Vielä hätkähdyttävämpää oli se, että annetulla lääkkeellä ei ollut merkitystä. Nykyaikaiset masennuslääkkeet olivat teholtaan identtisiä paitsi 1960-luvun masennuslääkkeiden, myös esimerkiksi rauhoittavien lääkkeiden ja synteettisen kilpirauhashormonin kanssa.

Kirschin johtopäätös useista tutkimuksista on, että masennuslääkkeet ovat itse asiassa aktiivisia plaseboja: pieni ero sokeripillereihin johtuu siitä, että lääkkeiden sivuvaikutukset vahvistavat plaseboefektiä. Tämän tueksi Kirsch kertoo muun muassa havainnoista, joiden mukaan potilas tunsi olonsa sitä paremmaksi, mitä pahemmat sivuvaikutukset lääkkeestä aiheutui.

Jatkoa seuraa. Kirja kertoo, kuinka ajatus masennuksesta aivojen kemiallisena epätasapainona sai alkunsa, ja käy sitten läpi julkaisuja, jotka ovat ristiriidassa tämän näkemyksen kanssa – mukaan lukien toinen niistä julkaisuista, joihin teoria alunperin perustui. Kirsch käy myös läpi saamaansa kritiikkiä ja esittää vakuuttavan joukon tutkimuksia, joilla kritiikki ammutaan alas.

Voi tietysti sanoa, että psykologina Kirschillä on oma lehmä ojassa, ja hänen mukaansa tehokkain apu masennukseen onkin terapia. Ongelma kuitenkin on, että terapia on kallista ja vaikeammin toteutettavissa, kuten psykiatrian professori Erkki Isometsäkin Imagen jutussa toteaa:

Missä reaalitilanteessa Suomessa ollaan, meillä ei ole sellaista psykoterapian saatavuutta, missä se olisi laajalti masennuksen hoidolle vaihtoehto. Vaikka lääkkeiden vaikutus on vähäinen, se on parempi kuin ei mitään.

Itse asiassa jo kirjan alkumetreillä todetaankin, että mikä tahansa hoito on parempaa kuin toimettomuus. Kun terapiatilanne on mikä on, Kirsch esittää lääkkeille myös muita vaihtoehtoja, kuten luontaislääkitystä, liikuntaa ja itsehoito-oppaita. Myös näille suosituksille on tarjolla lähdeviitteitä.

Kirsch kiistämättä ajaa omaa näkemystään, mutta hän on kasannut mielipiteilleen sangen tukevan pohjan. Mielenkiintoisimpia osuuksia kirjassa on, kun Kirsch kertoo viranomaisten ja lääketutkijoiden reaktioista tuloksiin: ne ovat sangen laimeita, sillä masennuslääkkeiden heikko teho on ilmeisen tunnettu tosiasia.

Ongelmana on, että yksittäisen lääkärin ja potilaan kannalta lääkkeet tavallaan toimivat. Jos potilas tuntee olonsa paremmaksi, tavoite on saavutettu, vaikka syynä olisikin plasebovaikutus. Kirjan perusteella tämän voi kuitenkin rinnastaa homeopatiaan. Erona on vain, että pillereitä tehtailevat lääkeyhtiöt ja sivuvaikutukset ovat hyvinkin todellisia.

Kansakunta voi siis yhä huonommin, ja lääkkeeksi siihen tarjotaan... niin, lääkkeitä. Yleisesti hyväksytyt vaihtoehdot ovat vähissä, käytettävissä olevat resurssit samoin. Vaan niin mukavaa kuin tablettien napsiminen onkin, ehkä olisi aika keksiä jotain muuta.

Uutisvirran vietävänä

Niin kuin monesti tavataan sanoa, internet on mullistanut tiedonvälityksen. Sanomalehtien sijaan uutisia luetaan netistä ja yhä enenevässä määrin älypuhelimilla. Samalla uutisten julkaiseminen on muuttunut kilpajuoksuksi, jossa määrä korvaa laadun; yksittäisenkin sivuston uutisten seuraaminen vaatii rankkaa suodastusta.
Olen jo pitkään etsinyt toimivaa ratkaisua uutislukijaksi; ohjelmistoa tai palvelua, joka kaivaisi verkosta olennaisen. Olennaisen määritteleminen ei kuitenkaan ole aivan yksinkertaista. Verkko on täynnä erilaisia suosittelukoneita kaikenlaiselle sisällölle, mutta niiden perusongelma on, että ne yleensä selvittävät käyttäjän mieltymyksiä ja tarjoavat lisää samaa. Irtiottoja ei juuri tarjota.
Uutisten kohdalla tämä lähestymistapa toimii huonosti, sillä saman sisällön toistaminen useaan kertaan ei varsinaisesti toteuta uutisen perusluonnetta. Aihepiiritason tunnistaminenkin on ongelmallista, sillä Kreikan kriisi käy nopeasti kuivaksi, vaikka ensimmäinen uutinen kiinnostava olisikin.
Erityisesti mobiilialustoille on tarjolla kuitenkin useita ohjelmia, joiden avulla uutisten ja blogien seuraamisesta saattaa tulla hiukan siedettävämpää. Tässäpä pari vaihtoehtoa.

Google Reader

Google Reader lienee maailman käytetyin RSS-lukija. Sen hyvä puoli on, että se toimii kaikkialla – web-käyttöliittymä on toimiva ja ainakin Android-sovellus perin oivallinen. Reader muistaa käyttäjän lukemat ja lukemattomat uutiset, ja tämän takia se sopii hyvin esimerkiksi aktiivisessa seurannassa olevien blogien lukemiseen. Tiheään päivittyvien uutissivustojen seurannassa lukemattomien artikkelien määrä paisuu äkkiä mahdottomaksi.

Feedly

Feedly on käytännössä vaihtoehtoinen käyttöliittymä Google Readeriin. Erityisesti Android-sovellus on suorastaan kaunis ja monin tavoin mukava käyttää. Verkkopalvelu lyö sekin Readerin ulkoasun puolesta laudalta, mutta käytettävyydessä Feedlyn lähestymistapa jää kakkoseksi.

my6sense

My6sense poikkeaa edellisistä siinä, että se pyrkii analysoimaan käyttäjän lukutottumuksia ja etsii aktiivisesti uutta luettavaa. Pesämunan voi hakea Google Readerista tai valitsemalla sovelluksen asetuksista nipun kiinnostavia aihepiirejä. Käytännössä sovellus toimii erittäinkin hyvin; ainoa valittamisen aihe on, että aihepiirivalikoima jää herkästi turhan kapeaksi.

Pulse News

Pulse tarjoaa mobiilikäyttäjille sujuvan käyttöliittymän erilaisiin uutissyötteisiin. Sovellus näyttää hyvältä, toimii ripeästi ja kytkeytyy haluttaessa esimerkiksi Read It Lateriin ja Instapaperiin. Seurattavia aihepiirejä riittää ja sovelluksen seuraamien sivustojen kirjo vaikuttaa laajalta.

Taptu

Jos Pulse tuntuu turhan karkilta, Taptu on käyttöliittymältään jonkinlainen itäblokilta tuoksahtava kopio. Toiminnot ovat pitkälti identtiset, mutta tuntuma on joka käänteessä aavistuksen karumpi. Mainoslauseet puhuvat sosiaalisuudesta ja tiskijukkailusta, mutta näiden ilmentyminen varsinaisessa sovelluksessa jää vähän hämäräksi.

ChannelCaster

ChannelCaster jatkaa samaa ideaa kuin Pulse ja Taptu mutta korostaa käyttäjien roolia. Jokainen käyttäjä voi rakentaa erilaisten sivustojen syötteistä oman kanavansa ja julkaista sen muiden seurattavaksi. Ruohonjuuritason toimittaminen on ajatuksena hyvä. Sääli, että se on kääritty sekä ulkonäöltään että käytettävyydeltään perin kankeaan kuosiin.

News360

News360 kaivaa mainosten mukaan minua kiinnostavia asioita esimerkiksi Facebook-, Twitter- ja Google Reader -tililtäni ja keräilee sitten uutisia ympäri maailmaa. Käytännössä uutisvuo tuntuu kuitenkin virtaavan pitkälti USA:sta ja tyrehtyy välillä kokonaan. Readerista palvelu tunnisti pari-kolme sivustoa ja aihepiirijaottelu ei tunnu pitävän paikkaansa lainkaan.

Genieo

Genieo on joukon ainoa tietokoneella käytettäväksi tarkoitettu ohjelmisto. Sovellus kyttää käyttäjää taustalla ja poimii sisältövinkkejä esimerkiksi Google-hakujen perusteella. Softa toimii muuten oivallisesti, mutta my6sensen tapaan se urautuu herkästi – Genieo saattaa tarjota tunnistamastaan aiheesta kymmeniä lähes identtisiä uutisia eri lähteistä. Ohjelma kerää myös turhan innokkaasti RSS-syötteitä seurattavakseen esimerkiksi erilaisilta foorumeilta. Suurin puute Genieossa kuitenkin on, että se on tietokonekohtainen; ohjelma asennetaan jokaiselle koneelle erikseen, eikä synkronointimahdollisuutta ole.

Käytännössä yksikään listan sovelluksista ei yksinään tunnu riittävältä, joten toistaiseksi pyörin vähintään kolmen sovelluksen loukussa. Google Reader on se alustariippumaton pohja, jolla on hyvä seurata lukulaariin kertyviä blogeja. My6sense puolestaan käynnistyy siinä vaiheessa, kun bussipysäkillä on neljä minuuttia luppoaikaa uutisten lukemiseen. Työpöydän kulmalla puolestaan otsikoita vilkuttelee Genieo. Salaa toivon, että jossain vaiheessa nämä kaikki yhdistyvät ja pääsen viimein käyttämään yhtä, oikeasti toimivaa ratkaisua.

Mikä virastolle nimeksi

Ilta-Sanomat listasi menneellä viikolla Suomen omituisimpia lasten nimiä. Joukkoon mahtuu niin tuotemerkkejä kuin mausteitakin, eikä kaikilla vanhemmilla todellakaan tunnu olevan kaikki inkkarit kanootissa.

Myös suomalaisessa virastomaailmassa kaikki haluavat vaihtaa nimensä identtisellä tavalla persoonallisiksi. Leikkilatinasta napattujen nimien airuena saattoi toimia järjen, oikeinkirjoitussääntöjen ja kielikorvan vastaisesti nimetty Merita Pankki (entinen Kansallis-Osake-Pankki ja Unitas), mutta ennen kaikkea tällä päättömän nimeämisen saralla ovat kunnostautuneet valtiota lähellä olevat tahot.

Viimeisin kummastuksen aihe on viime aikoina hajauttamispolitiikan pelinappulaksi joutunut Fimea. Pienenä vinkkinä vastaisuuden varalle: jos nimeen joudutaan yhdistämään selitys, ja lehdet lisäävät uuden nimen perään toistuvasti päätteen "(entinen Lääkelaitos)", nimen muutos ei ollut kovinkaan onnistunut.

Vastaavia esimerkkejä löytyy 1990-luvulta alkaen lukuisia. Kun suomalainen aseteollisuus koottiin viime vuosituhannen lopulla yhteen yhtiöön, Patrian tieltä kuopattiin muun muassa nimet Vihtavuori, Lapuan patruunatehdas ja Sisu Defence. Destia syntyi, kun Tieliikelaitos päätti ryhtyä kryptiseksi. Inspecta (entinen Teknillinen tarkastuskeskus) on nykyään kansainvälisestikin menestynyt sertifikaattimaakari, Acuta puolestaan Pirkanmaan sairaanhoitopiirin ensiaputiski. Helsingin virastoista yhdistetty Palmia palvelee vaihtelevalla menestyksellä. Viestintäalalla toimiva Ficora sentään on nähnyt valon ja esittelee itsensä nykyään asiaankuuluvasti Viestintävirastoksi.

Leonia oli entinen Postipankki ja nykyinen Sampo; erinäiset yhtiöjärjestelyt siirsivät nimihirviön armeliaasti historiaan. Nykyään Sampo-konsernin suurin omistaja on muuten Solidium, Suomen valtion sijoitusyhtiö – perisuomalainen ja kuvaava nimi sekin.

Oppilaitosten listalta löytyvät muun muassa nimet Metropolia (entinen Stadia ja EVTEK), Helia, Novia, Lappia ja Savonia. Arcada on Uudenmaan ruotsalainen ammattikorkeakoulu, jonka pääkoulutusalana ovat ilmeisesti kolikkopelit. Laurea puolestaan oli ennen Espoon-Vantaan ammattikorkeakoulu, nykyään Lohjan alueen urea. Onnea vain ylpeille vanhemmille.

VR:n toiminnasta voidaan olla monta mieltä, mutta ainakin sen nimessä kalskahtaa edelleen ylpeästi Valtion Rautatiet. Lippu-uudistusfiaskon jälkimainingeissa kasvojen pesu lienee kuitenkin paikallaan, joten voi hyvin olla, että jo ensi talvena Suomen raiteilla puksuttaa Ferria.

Kevyesti liikkeellä suvessa

Näin kesän tullen olen jälleen päässyt kiertelemään kunnailla erilaisilla kulkuvälineillä. Niinpä ajattelin jakaa havaintojani kanssakulkijoille hellämielisten ohjeiden muodossa.

Pyöräilijän paikka

Jalkakäytävä on tarkoitettu jalankulkijoille, pyörätie pyöräilijöille, yhdistetty väylä molemmille. Jokaiselle on oma merkkinsä, joissa seikkailevat kohtalaisen tunnistettavat hahmot. Jos väylän päässä ei näy pyörää, suuntaa siis ajoradalle.
Toisaalta merkit toimivat myös toisinpäin: jos kadun vieressä kulkee kevyen liikenteen väylä, sitä tulee käyttää, jos se vain suinkin on mahdollista. Pyörätietä pulleammaksi paisunut ego ei ole hyväksyttävä syy ajella kadulla. Nopeutesi on vain nestehukan tuoma aistiharha.
Ja vielä tangenttina: ajoradalla liikkuville säännöt ovat pääosin yhteiset. Yksisuuntainen katu on yksisuuntainen myös pyöräilijälle.

Rullasauvailu

Pidetään ne sauvat omalla puolella – niillä on tarkoitus lykkiä vauhtia, ei seivästää kanssakulkijoita. Kun asetut alamäessä muna-asentoon, suuntaa ne piikit edes taaksepäin, älä 45 asteen kulmassa yläviistoon sivulle.

Kevyen liikenteen väylällä kävely

Vaikka tieliikennelaki käy jalankulkijoiden toilailuille vuosi vuodelta suopeammaksi, nyrkkisääntö on kuitenkin, että väylällä kuljetaan reunassa ja peräkkäin. Dressmann-kävely näyttää toki tyylikkäältä, mutta sen paikka on muulta liikenteeltä suljetulla alueella.

Suojatien eteen pysähtyminen

Kun jalankulkija on aikeissa astua suojatielle, hänelle pitää antaa esteetön kulku. On alla sitten auto, mopo tai polkupyörä, ajoradan käyttäjä väistää. Jos joku muu on jo pysähtynyt, pysähdy rinnalle. Se ei ole vain hyvä tapa, se on laki.

Autojen ja pyörien väistely

Väistämissääntöjä on viime vuosina rukattu suuntaan jos toiseenkin, pääasiallisesti kuitenkin niin, että pyöräilijän pitää väistää autoja yhä useammin. Siedettävä nyrkkisääntö on, että risteyksessä kääntyjä väistää, muualla pyöräilijä väistää.
Autoilijan kannattaa siis tiirailla kevyen liikenteen väylille ainakin risteyksissä. Pyöräilijän puolestaan kannattaa aina olla valmiina väistämään – kamoja keräillessä ei helpota yhtään, vaikka sattuisikin olemaan oikeassa.

Koiran ulkoiluttaminen

Järjestyslain mukaan koira tulee pitää taajamassa kytkettynä. Vielä hiukan olennaisempaa on, että koiran pitää olla hallinnassa.
Jos Noppe on kävelyllä viisimetrinen flexi äärimmilleen venytettynä, kuinkakohan nopeasti omistaja kelaa koiransa pois lähestyvän auton/pyöräilijän/luistelijan/avomaankurkun tieltä? Entä kuinka hyvin se tosi kiltti ja koulutettu ja siksi irrallaan oleva Gennadi mahtaa totella, kun ohi pyyhältää juoksussa oleva ja muutenkin viehko narttu?
Edesvastuuttoman koirahtelun kulminaatiopisteessä otuksia on matkassa useampia, yleensä eri puolilla tietä, ja ulkoiluttajana on hontelo esiteini. Rullaluistimilla.

Yleisenä turvaohjeena kevyelle liikenteelle voisi sanoa, että kypärä on ihan hyvä ajatus. Laki puhuu vain polkupyöräilijöistä, mutta ei se silti kiellä itsensä suojaamista muilla välineillä liikuttaessa. Kuperkeikka alamäessä sattuu huomattavassa määrin, vaikka alla olisikin luistimet tai potkulauta.

Vastoin yleistä mielipidettä minun nähdäkseni suomalainen liikenne toimii kaiken kaikkiaan melko mainiosti. Tiellä kulkijat liikkuvat pääosin ainakin osapuilleen sovussa, ja tarpeen vaatiessa tilaa löytyy tiukemmassakin paikassa. Aina on kuitenkin parannettavaa. "Läheltä piti" antaa ymmärtää, että onnettomuus vältettiin; useimmiten se kuitenkin viittaa tilanteeseen, jota ei olisi edes pitänyt syntyä.

Ei se niin Nookaa

Olen viime kuukausina ryhtynyt sivistämään itseäni. Kirjaston kori on täyttynyt tietokirjoista, kun olen kahlannut läpi niin ihmisen osaa kuin tuomiopäivän ennusteitakin.

Kirjallinen harrastukseni elää pitkälti paikallisbussissa: puolen tunnin työmatka tarjoaa hyvän mahdollisuuden nauttia muutaman sivun verran painavaakin asiaa. Matkustusmukavuuden parantamiseksi mielessä on alkanut siintää ajatus siirtymisestä e-kirjoihin.

Vaikka lukulaitteita saa kotimaastakin, Barnes & Noblen Nook-tuoteperhe houkuttelee suuresti. Viime kuussa myyntiin tullut, kosketusherkällä eInk-näytöllä varustettu uusi Nook on kerännyt kehuja, ja Nook Coloria on tituleerattu ensimmäiseksi houkuttelevaksi Android-tabletiksi. Päälle päätteeksi Nookit syövät Adoben epub-formaattia, jota muiden muassa Akateeminen kirjakauppa käyttää.

Niinpä ryntäsin tiistai-iltana sydän pamppaillen B&N:n verkkokauppaan, ja siellähän Nookit möllöttävätkin heti etusivulla. Ei muuta kuin lukulaite ja kirjoja ostoskoriin ja postipakettia odottamaan! Korin täytettyäni rekisteröidyin kirjakaupan käyttäjäksi, annoin osoitetietoni, ja siirryin kassalle.

Vaan ah ja voi! Aikansa ostoskoria tutkailtuaan B&N:n digitaalivirkailija tuli siihen tulokseen, että valitettavasti Nookin voi toimittaa ainoastaan yhdysvaltalaiseen osoitteeseen. Varmuuden vuoksi vaihdoin eInk-laitteen väriversioon, mutta sekään ei suostunut lähtemään Suomen suuntaan.

Leuka rinnassa poistin laitteet ostoskorista ja päätin ostaa valitsemani kirjat luettavaksi vaikkapa pc-ohjelmalla. Mutta ei: myös sähköisten kirjojen toimitus suomalaiseen osoitteeseen on mahdotonta.

Kun ei kerran raha kelpaa, tyhjensin ostoskorin ja lähdin omille teilleni. Vaan päättyykö tarina tähän? Enpä usko.

Seuraavana päivänä Barnes & Noble muisti minua sähköpostilla: ostoskorissani on tavaraa, joten haluaisinko mahdollisesti suorittaa ostokseni loppuun? Kyllä kiitos, vaan sitä koriin uudelleen ilmestynyttä Nookia ei edelleenkään suostuta toimittamaan Suomeen. Touhu alkoi hiljalleen vaikuttaa härnäämiseltä.

Rekisteröidyttyäni käyttäjäksi arvon kirjakauppa on muistanut minua päivittäin sähköpostilla tai kahdella, ja jokaisessa niistä mainostetaan Nookia tai Nook-kirjoja. Yhdessäkään ei mainita sanallakaan, että niitä ei voi tilata USA:n ulkopuolelle. Tätä ei mainita myöskään kaupan Nook-sivuilla, eikä sitä löydy usein kysytyistä kysymyksistä.

Barnes & Noble lähettää siis minulle profiloituja mainoksia, jotka keskittyvät tuotteeseen, jota he eivät halua minulle myydä. Olisikohan prosessissa jotain korjattavaa?

Ihan luvan kanssa

Eilinen kirjoitukseni Kopioston digiluvasta herätti siellä täällä hiukan kysymyksiä luvan kattavuudesta. Kopioston digilupa-ukk vastaa kysymyksiin osittain, mutta selvennetään vielä hiukan lisää.

Sopimuslisenssi on siis menetelmä, jonka perusteella tekijöiden laajaa tukea nauttiva järjestö voi jakaa koko alansa kattavia käyttölupia. Opetusministeriön hyväksymä järjestö — eilisen kirjoituksen Kopiosto tai vaikkapa Teosto — voi siis antaa luvan käyttää myös niiden tekijöiden teoksia, joita se ei edusta. Tämä menettely perustuu tekijänoikeuslain 26. pykälään.

Vastaavaa käytäntöä harrastetaan muissakin maissa, ja niinpä luvan ulottaminen ulkomaille perustuukin vastavuoroisuuteen: Kopiosto kerää rahaa Suomessa, ja vastaavat elimet muissa maissa poimivat hiluja myös suomalaisista teoksista.

Petteri Järvisen mukaan Kopioston tähtäimessä ovat lähinnä kustantajien ja muiden instanssien verkkosivustot. Tällä rajauksella digilupa olisikin ehkä pätevä, sillä noihin sivustoihin rajattuna pyöritään selkeästi Kopioston asiakkaiden piirissä. Valitettavasti vain luvassa ei moista rajausta ole: se on yleinen lupa nettisisällön käytölle opetuksessa. Aiemmin lähinnä valokopioihin ja kustantajiin keskittynyt järjestö väittää nyt siis edustavansa kaikkia maailman nettikäyttäjiä.

Kyllä, lupa tosiaan kattaa koko maailman. Se kattaa myös juuri sinun kirjoituksesi ja kuvasi, jos et niiden käyttöä erikseen kiellä. Opettajan tekijänoikeusoppaan mukaan Kopiostolle voi ilmoittaa, mikäli ei halua teoksiaan digiluvan perusteella käytettävän. Epäilemättä tätä listaa sitten lupia jaettaessa ja sivuja kopiotaessa orjallisesti tarkkaillaan.

Mielenkiintoinen kysymys sinällään on, kuinka Kopiosto aikoo seurata teosten käyttöä. Järvinen tietää kertoa, että Kopiostolla on seurantajärjestelmä kehitteillä, mutta Kopioston ulkopuoliset tekijät siitä tuskin kostuvat.

Kopiosto lupaa paljon

Kopiosto julkaisi tänään Digiluvan, jonka hankkimalla oppilaitokset saavat kopioida verkosta sisältöä ja käyttää sitä opetuksen materiaalina. Kopioston mukaan uusi lupa ratkaisee monia opetuksen tekijänoikeuskysymyksiä.

Yksi kysymys, johon Kopiosto ei lehtitiedotteessaan vastaa, koskee sen omaa roolia tekijänoikeustantereilla. Millä lihaksilla Kopiosto verkkolupia todellisuudessa jakelee?

Kopioston, samoin kuin muidenkin tekijänoikeusjärjestöjen, lupatoiminta perustuu Opetusministeriön kanssa sovittuun käytäntöön, jossa lukuisia tekijöitä edustava järjestö voi jakaa yleiskattavia lupia alansa teosten käyttämiseen. Tästä sopimuslisenssistä säädetään tekijänoikeuslain 26. pykälässä.

Käytäntö on sinällään ymmärrettävä ja hyväksyttäväkin: ei ole realistista odottaa, että jokainen tekijänoikeuden alaista materiaalia käyttävä taho kävisi kysymässä tekijältä erikseen lupaa teosten käyttöön. Moinen kyselyprosessi olisi kohtuuttoman raskas niin tekijöille kuin teosten käyttäjillekin.

Kopioston digilupa vääntää kuitenkin nupit kertaheitolla yhteentoista. Kyse ei ole pelkästään ammattimaisten tekijöiden tai julkaisijoiden teosten hyödyntämisestä; Kopioston tarjoama lupa kattaa koko internetin kuva- ja tekstimateriaalin — luvan ulkopuolelle jäävät lähinnä muiden tekijänoikeusjärjestöjen edustamat taiteen alat.

Tekijänoikeusjärjestöjen asema perustuu ainakin nimellisesti mandaattiin, jonka järjestöt saavat edustamiltaan tekijöiltä. Nyt onkin ehkä hyvä hetki miettiä, mikä on Kopioston todellinen asema digitaalisen sisällön tuottajien keskuudessa. Yhdistyksen kotisivujen mukaan sillä on valtakirja noin 50 000 suomalaiselta tekijältä. Luku on toki iso, mutta toisaalta 250 000 suomalaista on vastannut Facebookissa kysymykseen "Miten päin kinkku ja juusto voileivälle?". Viidellä miljoonalla suomalaisella on internetyhteys, ja sosiaalisen median ja kamerapuhelimien maailmassa kohtalainen osuus näistä käyttäjistä on myös julkaissut tuotoksiaan verkossa. Muualta maailmasta saattaa löytyä pari järjestöjen ulkopuolista tekijää lisää.

Tekijänoikeusjärjestöt ovat käyneet sotaa internet-piraatteja vastaan jo parikymmentä vuotta, viimeksi viime viikolla suomalaiset musiikkituottajat haastoivat Pirate Elisan. Samaan aikaan toisaalla Kopiosto on omimassa itselleen koko internetin.

Tulli palvelee

Tilailin pari viikkoa sitten tavaraa Hongkongista. Tuo maaginen saareke Kiinan kupeessa tarjoaa jos jonkinlaista mukatarpeellista tarviketta, ja tällä kertaa tarve siunaantui valokuvausharrastuksen puolelta langattomien salamalaukaisimien muodossa.

Koskapa kyseessä oli hiukan tavanomaista kalliimpi paketti, oli täysin odotettavissa, että Tulli kiinnostuisi asiasta ja vaatisi siivun itselleen. Parin viikon päästä tilauksesta Itella muistikin minua saapumisilmoituksella: maahan on saapunut paketti, ja sille pitäisi nyt tehdä tulliselvitys. Onneksi Tulli on nykyään asiakaspalvelulähtöinen laitos, ja yksityishenkilöt voivat tehdä tulliselvityksen netissä. Sinne siis!

Ei mennyt niin kuin Strömsössä.

Tullin palvelu on paperilla oivallinen. Käyttäjä tunnistautuu pankkitunnuksilla ja ilmoittaa saapuneiden tavaran tyypin ja arvon. Tulli arpoo automaattisesti kannettavan tullin ja verot, ja asiakas voi maksaa ne suoraan verkkopankissa. Maksun jälkeen asiasta menee ilmoitus postille, ja paketti ilmaantuu kotiluukulle.

Käytäntö on sitten jotain muuta. Nettituonnin sivut ovat periaatteessa asialliset, mutta ongelmat alkavat viimeistään maahantuotavaa tuotetta kuvailtaessa. Kuinkakohan moni kansalainen onnistuu kaivamaan kertayrittämällä Euroopan komission TARIC-tietokannasta oikean tuotekoodin hankkimalleen tuotteelle?

Jos tuotekoodit kuitenkin löytyvät, palvelu lisää kyselemättä postikulut ensimmäisen tuotteen hintaan. Maksettavaksi kulut toki menevät joka tapauksessa, mutta voisihan tuosta käyttäjälle ilmoittaakin. Arvailujen varaan jää, miten järjestelmä mahtaa jyvittää postikulut, jos paketissa on useamman tullitariffin tuotteita.

Sisään pääsee kyllä pankkitunnuksilla, ja netissä maksaminenkin onnistuu oivallisesti. Harmi vain, että tuettujen pankkien lista ei ole sama. Esimerkiksi POP- tai Aktia-pankin asiakas voi tunnistautua pankkitunnuksilla, mutta maksu täytyy suorittaa jollakin muulla keinolla, sillä kyseisiä tunnuksia ei voi käyttää tullin palvelussa maksamiseen.

Järjestelmä antoi eri vaiheissa prosessia muutamankin virheilmoituksen, mutta lopulta kädessä oli tullauspäätös, tullit maksettu ja Tullin kertoman mukaan Postille asiasta ilmoitettu. Ei siis muuta kuin sohvalle pakettia odottamaan.

Itellan toiminta oli perinteiseen tapaan salamannopeaa, ja vaivaisessa viikossa paketti onnistuttiin kuljettamaan Vantaan tullipostista Tampereelle. Vaan kurjuuksien kurjuus! Salamalaukaisimien sijaan postilaatikossa odottikin uusi saapumisilmoitus.

Totta tosiaan: sen sijaan, että paketti olisi kannettu kotiin, se onkin nyt vuorostaan Tampereen tullissa, josta sen voi noutaa asiakasystävällisellä aikataululla arkisin 8:00–15:30. Toistaiseksi hämärän peittoon on jäänyt, mitä paketti tuolla tekee, sillä Tullin nettipalvelussa sen tila on edelleen selvitetty ja mainospuheiden mukaan minun pitäisi tällä hetkellä olla iloisesti laukomassa salamoita. Kaukaa.

Unohtunut journalismi

Helsingin Sanomat uutisoi tänään, kuinka uusi pakkokeinolaki uhkaa kansalaisten tietoturvaa. Uutisen arvoinen asia, epäilemättä. Mielenkiintoista on kuitenkin, miten aiheeseen on päädytty.

Hallituksen esitykset ovat luonnollisesti verkossa luettavana, mutta ankea tekstimassa saa epäilemään, että kyse ei taida kuitenkaan olla tutkivasta journalismista. Kuin sattuman kaupalla on nimittäin päässyt käymään niin, että Helsingin Sanomissakin siteerattu Piraattipuolueen puheenjohtaja Pasi Palmulehto julkaisi alkuviikosta puolueensa kannanoton kyseisiin hallituksen esityksiin.

En epäile hetkeäkään, etteikö Palmulehto olisi fiksu mies ja hänen huolensa aiheellinen. Vaan missä vaiheessa pääsi käymään niin, että lehtijuttuja tehdään satunnaisen puolueen edustajan sanomisien perusteella? Missä piilevät asiantuntijalausunnot? Esimerkiksi lakivaliokunta on päätynyt kuulemaan kokonaista nippua eri tahoja – ehkä uutiseenkin olisi voinut sovittaa pari katsantokantaa.

Helsingin Sanomat – tai tarkemmin STT – ei tokikaan ole asialla yksin. Uusi Suomi julkaisi oman pläjäyksensä jo muutama päivä sitten, sekin ilmeisesti puhtaasti Palmulehdon aktiivisuuden ansioista.

Näin nettiaikakaudella kiire ja laiskuus tuntuvat entistä useammin menevän journalististen intohimojen edelle. MTV3 julkaisi Kari Tapion kuolemasta uutisen, jonka sisältö oli kopioitu sanasta sanaan Wikipediasta. Tällä kertaa touhu oli sentään niin räikeää, että myös Julkisen sanan neuvosto tarttui asiaan. Itse valittelin pari vuotta sitten verkkouutisointiin ilmaantunutta tapaa korjailla uutisia julkaisun jälkeen. Nyt ilmiöstä on tullut niin jokapäiväinen, että uutisten kommentointimahdollisuus tuntuu lähinnä kiusanteolta; miksi edes kommentoida, kun toimittaja voi koska tahansa vetää kirjoitukselta maton alta muokkaamalla alkuperäistä uutista.

HS:n Kuukausiliitteen Unto Hämäläinen pohti taannoin oivassa kolumnissaaan, miten Wikileaks vaikuttaa journalismiin. Hämäläisen vertaus Miedosta ja piristeistä on erinomainen, mutta valitettavasti Mietoon rinnastettavat toimittajat tuntuvat nykyään olevan harvassa. Verkkotoimitusten taso tuntuu olevan lähempänä kunnanmestaruuskisojen karsintoja.

Romu on henkilökohtaisia valintoja

Viznutin blogissa pohdiskeltiin laajamittaisesti nykyaikaisen digitaalikulttuurin ongelmia.

Oma kommenttini aiheeseen uhkasi paisua eeppisiin mittoihin, joten julkaisen kirjoitukseni tässä. Intron jälkeen lähdetään täyteen juoksuun, joten alkuperäinen kannattaa lukea. Tätäkin voi harkita.

Digitaalitekniikan kehitys on jo yli puolen vuosisadan ajan noudattanut ns. Mooren lakia, joka ennustaa, että mikropiirille mahtuvien transistorien määrä tuplaantuu noin kahden vuoden välein.

Sivuhuomautuksena todettakoon, että Moore puhui alunperin vuodesta. Vaan kyllähän hyvääkin lakia pitää välillä korjata.

Bloatista olen sinällään samaa mieltä, samoin kuin sen tuottamista, tarpeettomista ohjelmistovirheistä.

Ennen vanhaan pesukoneet ja televisiot ostettiin kahdeksikymmeneksi vuodeksi eteenpäin, mutta nykyään samassa ajassa "pääsee" hankkimaan ainakin neljä kappaletta kumpiakin.

Kaiken uhallakin kysyisin kuitenkin tähän tueksi tilastoja. On toki mukava fiilistellä vanhojen hyvien aikojen ikuisuuksia kestäneillä laitteilla, mutta väittäisin, että siinä aika pitkälti aika kultaa muistot.

Kuinkakohan moni 50-luvun televisio oli oikeasti käytössä 70-luvulla? 60-luvun pyykkikone 80-luvulla?

Kannattaa muistaa, että laitteiden määrä nykyään on aika paljon menneitä aikoja suurempi. Televisioita oli 50-luvulla noin yksi kylässä, 80-luvulla ehkä yksi taloudessa, nykyään alkaa olla yksi huoneessa.

Samaan aikaan myös ihmisten välinen tiedonvälitys on mullistunut. 1950-luvulla puhelin oli ehkä joka kolmannessa tuvassa ja virallinen totuus löytyi sanomalehdestä ja Ylen uutisista. 2000-luvulla suurehko osa kansasta kohisee verkossa. Niin kuin tuttua on, ihmiset puhuvat kärkkäämmin negatiivisista asioista - ja myös muistavat ne paremmin.

Laitetiheyden takia siis todennäköisyys sille, että viallinen yksilö osuu omalle kohdalle tai tuttavapiiriin on suurempi kuin aiemmin. Toisaalta viestinnän takia on huomattavasti aiempaa todennäköisempää, että niistä hajonneista toosista kuulee myös vähän kauempaa.

On toki mahdollista, että laitteet ihan oikeasti hajoavat useammin, mutta toisaalta monella alalla valmistusmateriaalit, -tekniikka ja myös laadunvalvonta ovat ottaneet harppauksen tai pari menneinä vuosikymmeninä.

Todettakoon, että sekä laitteiden yleistymistä että kommunikaation lisääntymistä voi kritisoida, molempia jopa varsin hyvillä perusteilla.

Ohjelmaan voidaan piilottaa esimerkiksi ajastin, joka hieman takuuajan umpeutumisen jälkeen estää laitteen toimimisen kokonaan tai saa sen oikuttelemaan.

Alkuperäisen kirjoituksen kommenteissa kyseltiin näistä esimerkkejä. Mistään kovin merkittävästä en ole kuullut, mutta tulostuskaseteissahan tuosta on käyty oikeuttakin: mikropiireillä on estetty tarvikekasettien käyttöä, mutta sen lisäksi niillä on myös rajoitettu ikää esim. tiettyyn arkkimäärään, riippumatta siitä, kuinka paljon mustetta oikeasti on kulunut.

Vasteaikaongelmat ovat vain yksi esimerkki siitä, kuinka teollisuus haluaa keskittyä mieluummin uusien toimintojen tehtailuun kuin peruskäyttöä häiritsevien ongelmien ratkaisemiseen.

Olen samaa mieltä siitä, että vasteen antaminen käyttäjälle on tarpeellista. Sen sijaan olen eri mieltä siitä, että kyse olisi teollisuuden nimenomaisesta halusta tehdä jotain vastoin käyttäjän etua.

Itse luulen, että monet kehittäjät yksinkertaisesti ovat siinä määrin funktionaalisuuteen keskittyviä ihmisiä, että välittömän vasteen antamisen sijaan mieluummin keskitytään tekemään sitä ohjelman varsinaista käyttötarkoitusta. Prioriteetteja voisi ehkä jossain määrin rukata, siitä lisää hiukan jäljempänä.

Esimerkiksi kaikki suosituimmat uudet nettipalvelut Facebookista Youtubeen ja Spotifyyn olisi täysin mahdollista toteuttaa siten, että ne toimisivat 1990-luvun lopun koneilla ja vieläpä paremmin ja nopeammin kuin nykyisillä.

Sinällään vitsikkäästi muuten Facebookin ja monen muunkin nettisivuston tapauksessa aika iso osa siitä käyttäjän koneeseen kohdistuvasta tehovaatimuksesta tulee juuri tuosta syystä, jonka puutteesta edellisessä kohdassa valitettiin: nykysivustoja monesti rakennetaan hyvinkin dynaamisiksi ja pyritään antamaan käyttäjälle vasteita, ja käytännössä se nykyteknologioilla tarkoittaa esimerkiksi javascriptin tai Flashin/Silverlightin/jonkunmuunminkä käyttöä.

Flashin suorituskyky toki on aika lailla surkuhupaisa, ja selaimien javascript-tulkkeihinkin on kiinnitetty oikeasti huomiota vasta parin viime vuoden ajan. Lopputulos kuitenkin on, että yhtä ongelmaa oiottaessa on törmätty toiseen.

On vaikea edes keksiä mitään yksittäiselle ihmiselle mielekästä tietojenkäsittelytehtävää, joka vaatisi 2000-luvun suorituskykyä pelkän luonteensa vuoksi ilman minkäänlaisia määrällisiä paisutteluja. Tätä voisi hyvin pitää merkkinä siitä, että meillä on jo aivan riittävästi tehoja vähäksi aikaa.

Voi toki pitää, mutta eri asia on, onko sillä mitään totuusarvoa. Jos tyytyy pelaamaan Pongia ja Space Invadersia, 70-luvun tehot riittävät mainiosti. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö lisäteholle olisi ihan validia käyttöä.

Kuinka moni käyttää nykyään digikameraa 1990-luvun lopulta? Kuinka moni haluaisi käyttää sellaista?

Edistystä on tapahtunut niin käyttöliittymässä (mm. siinä käyttäjälle annettavassa vasteessa) kuin kuvanlaadussakin. Itse veikkaan, että jos digikamerat olisivat kymmenen vuoden takaista tasoa, moni kuskaisi edelleen mukana filmiä. Se voisi toki olla hyväkin asia, mutta valokuvauksen ja digikuvauksen yleistymiseen sillä määrällisellä kehityksellä on ollut kyllä aika ratkaiseva vaikutus.

Jos siirrytään liikkuvaan kuvaan, digitaalinen video ylipäätään on mahdollistanut edes jollakin tasolla järkevän editoinnin myös kotioloissa. Puuhana noin ylipäätään se on aika lailla ehtymätön resurssisyöppö - sekä koneiden että ihmisten. Niinpä niitä kotivideoita ei sitten käytännössä edelleenkään editoida ollenkaan riittävästi.

Esimerkiksi kuvankäsittelyohjelma voisi normaalitilassa muistuttaa yksinkertaista piirto-ohjelmaa, jonka toimintatavan pystyisi sisäistämään täydellisesti pelkän lyhyen koekäytön perusteella. Kaikenlaiset aputoiminnot, automatiikat ja muut erikoisuudet löytyisivät tarvittaessa helposti, ja käyttäjä voisi lisäillä niitä kokonaisuuden jatkeeksi tarpeen mukaan, mutta ne eivät koskaan häiritsisi olemassaolollaan sellaisia käyttäjiä, jotka eivät niitä tarvitsisi,

Käytännössähän tuota yksinkertaistusta on tullut siinä mielessä, että nykyään on tarjolla noita yksinkertaisia ohjelmia, eikä samaa softaa yritetäkään tarjota kaikille käyttäjille.

Tosiasia nimittäin on, että tuo ylläoleva kaunis kuvaus on äärettömän helppo kirjoittaa mutta pirullisen vaikea toteuttaa.

Käyttöliittymä- ja käyttökokemussuunnittelu on peijoonin vaikeaa. Sen suunnitelman toteuttaminen on vielä jonkin verran vaikeampaa. Microsoft on ainakin menneinä vuosina pistänyt pelkästään käyttöliittymien tutkimiseen pienen valtion budjetin verran rahaa vuosittain, ja lopputulokset näkyvät itse kunkin pöydällä.

Tosiasia vaan on, että yleispätevää käyttöliittymää on vaikea tehdä. Kun ominaisuuksien määrä kasvaa, tuo vaikeus lähestyy nopeasti mahdottomuutta.

Muutoin olen kyllä Avuttomuus-otsikon alustasta pitkälti samaa mieltä. Ohjelmien pitäisi olla helpompia. Tämä on jossain määrin tunnistettu myös koulutuksessa, nykyään korkeakouluissakin taitaa tietotekniikan opiskelijoilla olla ainakin jonkin verran pakollisia käyttöliittymopintoja.

Avoimet ohjelmat kuitenkin kärsivät niistä aivan samalla tavoin, ja lisäksi niillä on vielä aivan omat ongelmansa päälle. Syyt tähän löytyvät liikkeen historiasta, jossa on alusta asti mieluummin keskitytty jäljentämään olemassaolevia ohjelmia kuin rakentavasti kyseenalaistamaan vallitsevia suunnitteluperiaatteita.

Itse taas palaisin tässä kyllä tuohon edellä esittämääni teesiin "käyttöliittymäsuunnittelu on peijoonin vaikeaa", ja väittäisin, että avoimen lähdekoodin ohjelmistot ovat siitä lähes poikkeuksetta hyviä esimerkkejä. On sama, yritetäänkö niillä matkia kaupallisia ohjelmia vai tehdä jotain ihan omaa, käyttöliittymät ovat yleisesti ottaen jotain välttävän ja hirvittävän välimaastossa.

Syyt tosiaan löytyvät monesti historiasta - moni softa on rakennettu ratkaisuksi kehittäjiensä ongelmaan, eikä niissä ole välttämättä juuri mietitty yleiskäyttöisyyttä tai käyttöliittymää. Kehitys on ollut hyvin tavoitehakuista: kohdekäyttäjän tarpeet on täytetty, eikä muuta.

Sen jälkeenhän kysymys muuttuukin sitten ideologiseksi: jos softassa on jotain vikaa, ei muuta kuin Emacs käteen ja korjaamaan. Harva korjaa, koska se edellyttää perehtymistä ja oman ajan käyttämistä. Ja jos nyt ihan totta puhutaan, harvalla olisi todellista kompetenssia tehdä vaikkapa siitä käyttöliittymästä kovin paljon parempi; lopputulos olisi todennäköisesti vain vähän erityyppisen käyttäjän henkilökohtaisiin tarpeisiin sorvattu variaatio.

Noin yleisesti ottaen kirjoituksessa on useita oikeinkin hyviä huomioita, mutta se muotoutuu tarpeettomaksi vastakkainasetteluksi pahansuovan teollisuuden ja jonkunlaisen ideologisen utopian välillä.

Markkinavoimat eivät päätä mitään. Niitä päätöksiä tekevät käyttäjät, kehittäjät, jos jonkinlaiset isot ja pienet pomot. Ihan tavalliset ihmiset, joka ikinen päivä.

Ja toisaalta, minkään sortin manifesti ei tee ihmisistä yhtään sen ahkerampia, koodareista taitavampia tai perusjanttereista viisaampia. Korjattavaa riittää kyllä, mutta vikojen ulkoistaminen kasvottomien markkinavoimien syyksi on vain epärehellisyyttä.

Google hakee rajoja

Google on päässyt tällä viikolla otsikoihin useampaan kertaan. Kotimaisessa mittakaavassa merkittävää oli karttapalvelun katunäkymien virallinen julkaisu, kansainvälisesti kohinaa on herättänyt Buzz-palvelu. Yhteistä molemmille tapahtumille on se, että molemmissa ihmisten yksityisyyttä on avattu melko isolla kädellä.

StreetView herättää kiinnostusta, mutta samalla se on nostanut myös aiheellisia kysymyksiä yksityisyydensuojasta. Raahelaisen miehen munaskut ovat vain ikävä sivujuonne, joka uhkaa peittää peruskysymyksen: miksi Google ylipäätään kuvaa ihmisten koteja ja pihoja?

Google on aivan varmasti tietoinen lain salakatselupykälistä (RL24), eikä tarvitse ruudinkeksijää ymmärtääkseen, että asuinalueella tolpan nokasta kuvatessa kuviin osuu myös ihmisiä pihoillaan ja asuntojen ikkunoissa. Salakatselulle pitäisi kuitenkin osoittaa tekijä, ja sen taakse Google saattaa piiloutua: kun sekä kuvaaminen että julkaisu on automatisoitu, kukaan ei tunnu olevan vastuussa.

Buzz puolestaan on Googlen vastine Twitterille ja Facebookille. Koska Google on sosiaalisessa kisassa pahemman kerran jälkijunassa, se päätti pakkosyöttää palvelun kaikille Gmail-käyttäjille. Palvelun olennainen piirre on mahdollisuus seurata muita käyttäjiä. Saadakseen palvelun vauhtiin, Google päätti tehdä tämän käyttäjiensä puolesta: sähköpostikumppaneista ja Gtalk-sättijöistä muodostettiin seuraajajoukko, joka näkyy kunkin käyttäjän julkisessa profiilissa.

Niinpä Google tuli julkaisseeksi journalistien ja heidän lähteidensä välisiä yhteyksiä. Se teki anonyymin blogin pitäjästä paljon vähemmän anonyymin, kun kirjoittajan oikea Gmail-tunnus yhdistyi automaattisesti aktiivikommentoijien tunnuksiin. Buzz tuli automaattisesti käyttöön, ja sen käytöstä poistaminen vaatii työtä - pelkkä sammuttaminen poistaa vain sen vähäisenkin kontrollin, joka omaan profiiliin on annettu.

Totuuden nimissä on todettava, että Google ei tietenkään ole touhuissaan yksin. Enirolla on jo omat katukuvansa, samoin paikoitellen myös Microsoftin Bing-karttapalvelulla. Facebook on pykälä kerrallaan usuttanut käyttäjiään entistä julkisemmiksi, ja Twitterin kaverilistat ovat nekin julkisia. Google on kuitenkin yhtiönä erityisen näkyvä, ja se yrittää edelleen ratsastaa hyvän jätkän maineellaan.

Kirjailijat saavat teoksensa pois Googlen kirjaskannauspalvelusta ilmoittamalla. Uutissivusto voi sanoutua irti Googlen News-keräilystä. Buzz-käyttäjä voi blokata seuraajiaan ja piilottaa asioita profiilistaan. StreetView antaa sekin mahdollisuuden valittaa kuvien sisällöstä.

Kun Goole näin auliisti antaa käyttäjien vaikuttaa sisältöön, pääsee helposti unohtumaan, että mitään noista ilmoituksista ja muutoksista ei pitäisi tarvita alun alkaenkaan. Yhtiö kopioi tietoisesti tekijänoikeuden suojaamaa tavaraa, julkaisee tietoisesti ihmisten yksityisasioita, kuvaa tietoisesti asuintaloja. Googlen maailmassa oikeutta saa vain, jos sitä ymmärtää itselleen vaatia. Yhtiölle, jonka motto on "Do No Evil" moinen takaperoinen maailmankatsomus sopii kovin huonosti.

PS. Blogspot-palvelusta poistettiin menneellä viikolla puolen tusinaa musiikkiblogia DMCA-ukaasien takia. Tällä kertaa näyttää siltä, että blogisteilla oli lupa blogeissa esitellyn musiikin julkaisemiseen - vaan kun poistovaatimus oli tehty, siihen reagoitiin automaattisesti. Välillä oikeutta saa, vaikkei sitä olisikaan.